Huiskis Davosiin, huiskis takaisin

20160528_175151

Jos olisin tiennyt illallisen hoituvan kehnolaatuisilla huoltamovoileivillä ja raejuustolla, siis silloin kun kävelin painostavassa helteessä kaupungilla ensin luoteeseen, sitten lounaaseen, lopulta koilliseen, olisin ehkä ostanut matkalta jotain pientä. Tai ainakin siinä vaiheessa, kun tein mielestäni fiksusti, yritin pienenpieneen mangakahvilaan, kuin koristeelliseen nukketaloon, koska muiden piti olla nauttimassa auringosta tai kaupungilla, olihan lauantai-iltapäivä. Paikka on kadulla, jonne ei eksy kuin vartavasten, kyllä sinne mahtuu, ajattelin. Avasin oven, lämpötila sisällä oli vieläkin korkeampi kuin ulkona, eikä yhtään tuolia ollut vapaana. Siinä vaiheessa jo hiukan hiekotti, jano oli kauhea ja vesipullokin kotona.

20160528_185022

20160528_180731_HDR

Aloin pohtia mennäkö illemmalla elokuviin katsomaan Almódovarin Julietan, teatterissa olisi tilaa tällaisella säällä ja ehkä sitä ennen voisin syödä jotain, kupillisen hedelmiä kadun varrelta, Utoquailta, ne näyttävät aina niin herkullisilta. En silti pysähtynyt värikkään myyntipöydän edessä ja kävelin Niederdorfin sandwich-paikankin ohi. Ja nyt jano oli niin kauhea, ettei nälkä saanut enää ääntään kuuluville ja olin sittenkin kallistumassa elokuvan sijaan junaretkeen Badeniin, bluesfestivalille, missä Ina Forsman olisi keikalla; tekisin ehkä nopean munakkaan kotona ja sitten lähtisin.

20160528_193400

20160528_182640

Silloin kilahti tekstari Davosista, ajoin äkkiä bussilla kotiin, vaihdoin vieläkin viileämmän paidan, nappasin pari banaania ja niin olimme menossa autolla kohti Davosia. Edellinen kerta oli ensimmäisenä Sveitsin jouluna, niin kauan sitten, etten enää edes muistanut miten kaunista matkalla on. Silloin miehen työprojekti kesti aattoiltaan ja minä lojuin pienenpienessä yksiössä syömässä konvehteja ja välissä maistelin lahjakorista löytynyttä punaviiniä ja katselin Pingua televisiosta. Seitsemältä illalla ajoimme Davosiin jouluillalliselle puolitoista vuotta myöhemmin syntyvän tyttäremme tulevan kummisedän äidin luo.

20160528_200547_HDR

Tänään Davos näytti isommalta kuin muistikuvissani, kaupungilta. Kaduilla haahuili hiihtäjien sijaan festivaaliväkeä, cosplay-tyyppejä manga- ja animeasuissaan. Kaappasimme huonovointisen ja kuumeisen jälkikasvun kyytiin, käänsimme auton ympäri ja ajelimme takaisin. Viiden maissa starttasimme, kymmeneltä olimme kotona Zürichin kupeessa. – Jospa olisin tiennyt mitä ilta tuo tullessaan, niin…

20160528_204930

En resúmen: Si hubiera sabido, que la cena iba ser sandwiches secos de una bomba, tal vez hubiera comido alguito, cuando caminaba en Zürich en la tarde. O al menos en ese momento, cuando entré en una cafeteria de mangas (a la dueña le gustan las caricaturas japonesas), que es cómo una casita de muñecas y me dí cuenta que en total, apesar del lugar remoto, también esa estaba llena. Seguí caminando, pensando si ir a ver al película nueva de Almodovar, Julieta, y tal vez comer algo chiquitillo antes de eso, pero tampoco paré donde venden fruta deliciosa o en el lugar de sandwiches jugosos. La sed ya no dejaba campo al hambre. En vez empezé a estar a favor del plan de ir a Baden, a un festival de blues, donde una finlandesa iba cantar hoy. Y tal vez comer un snack en casa antes de salir. Pero en ese momento me vino un mensaje de Davos. Y media hora después estuvimos en el carro manejando para allá. En las calles del centro de esquí reconocí pikachus y totoros, jovenes vestidos como en las mangas y animes. Dos horas ida, una parada corta en Davos para recoger la hija con fiebre, en el camino una parada en la bomba y dos horas vuelta a casa.- Si hubiera sabido, como iba ser la noche…

Kurzgesagt: Der Nachmittag in Zürich war schwül und ich optimistisch. Sicher niemand in Manga-Café, weil das nicht ganz im Zentrum liegt und weil es so warm war, alle sind sicher entweder beim Einkaufen oder im Badi., dachte ich. Drin war es noch wärmer als draussen, aber das Café, der wie ein Puppenhaus ist, keinen Platz für mich hatte. Also weiterlaufen, mit durst und immer weniger hunger, aber auch immer weniger Energie. Wenn ich nur gewüsst hätte, dass das Abendessen nur ein Sandwich von einer Tankstelle wäre. Vielleicht doch etwas kleines auf dem Weg, dachte ich dann, eine Fruchtbecher davon, wo die so köstlich sind. Aber bin weitergelaufen. Sollte ich ins Kino gehen? Oder nach Baden zum Bluesfestival, wo die Finnin heute singt? Auf der Strasse konnte ich nur Leute mit Wasserflaschen sehen oder sitzend beim Apero; ich hätte dringend was zum trinken. gebraucht. Mein Natel macht ein “klingnkling”, ein SMS aus Davos. Eine halbe Stunde später waren wir im Auto. In zwei Stunden in Davos, wo Pikachus und Totoros die Strassen füllten. Die Autotür auf, unsere erkrankter Manga und Anime Fan hinein und die Tür zu. Noch zwei Stunden und wir waren schon wieder zu Hause. – Wenn ich gewusst hätte, wie die Nacht sein wird….

Miä pölisen tänää kotkaks

 

laituri odottaa

Tos tuolis miä sit istun kesäl ja ajattelen kaikki asioit kotkaks.

Ain välil tulee kauhee murreikävä. Yhtää en jaksas suhista ja kurkust kurauttaa näit sveitsin äänteit, iha vaa juttelisin mieluust omaks kiäleks. Mutku eihä nää sitä tietyst tajuis. Nytkii toi täti tos viäres kattoo tosi ouost, ku miä vähä virittelen kielt kotkaks mumisemal tääl kahvilas. Mutku ei se lähe muute käyntii. (Se kotka. Ei kahvila.) Ensimmiä aattelen, et oon niinku Kotkas toril ja sit siäl ne äijät, toriparlamentti, juttelee tälviisii: ”Ethä siä ottas viäl kupin kahvii?” ”Emmiänyttiiä, katoku tuuri lähtee koht saaree, varttii yli.” ”Ai silviisii, ai et tyä meette tuurin kaa saaree, no ei siinsitmitää, tehhää sillee; jonneehan täst täytyy lähtee.” Tai sit miä mutisen näit kaikkii termei, jotka vissii on Kotkast. Niiku posso, toi tuuri, suolamakkara ja mitä niitsitonkaa.

Sit miä mietin kans, et mitemmyö mun kaverin kaa ainpuhuttiin. Tai emmiä kyl ihan tiiä onks se aitokotkalaist, ku se mun kaveri on puoliks saksalainen ja ku miä opin puhumaa Pohjois-Karjalas. Ja sit miä kävin Länsi-Suomes vaihtaas määhä ja säähä. Mut sit Kotkas se ei kelvannu ja miä silt seisomalt vaihoin miähä. Sitä miä tääl Tsyyrihis on ainaatellu, et onks tää sveitsi kaventanu mun vokaalei vai oonks miä vaa ruvennu hianostelee. Et ku kaikki sanoo et Kotkas se on miä eikä mie, mut kyl mun suusta se tulee enempi mienä ku miänä ja työ ku tyä. Mutku se voi olla kans niiku semmone välimuoto,a:n ja ä:n välilt, ni siks, ettei noi aitokotkalaiset rupeis ryppyilee ja ettei posso menis nenää, ni siks miä sit translitteroin ton tohon ä:llä. Ku meiän murrehan on enempi semmost puhuttuu. Ei siit oikei saa kunnollist kuvaa, jos vaik yrittäs kirjottaa uutisen. Jotaa jäis kyl puuttuu. Ku on aina puhun tällee, ni kirjotetust tekstist puuttuu se meiän intonaatio. Et pitäs sit kai tehhä sillee, et se uutinen luettas, vaik telvisios. Ajatelkaas, Matti Rönkä vetäis puol yheksä uutisii kotkaks. Emmiä tiiä tulisko siit mitää, mut ei se varmaa ihan huano olis, ku se on kait sielt jostai itärajan seu´ult.

 

pihlis

Toho saaree ei mee tuuri.

No sit tyä tietyst ajattelette, et mitä se tekee siäl Tsyyrihis, ku iskee murreikävä? Meit on tääl vissiin kaks tai kolme, jotka puhuu meikäläist eli sit ku vahingos törmätää, ni käy kauhee pälätys. Ja sit myä mun tytön kaa puhutaa yhes kotkaa. Mut välil se on ihan pihal, kumiä oikee innostun, ku ei se oo ikinä Kotkas asunu. Ja välil iha vaa huviksee säikyttelen tääl Tsyyrihis näit muit suomalaisii tän mun murteen kaa. Niiku lukemattomil synonyymeil ja kummallisuuksil, joit kukaa ei tajuu, ainakaa iha heti. Mutmiäoon aina puhunu tällee: vöyvö on vöyvö ja käet pannaa taskuu. Ja sit välil, ku minuu oikee iskee kieli-ikävä, ni on vaa pakko soittaa puhelimel. Ku tuntuu, et nyt ois kiva kuulla jotaa kotost. Sillo, ku ois kiva, ku joku kysyis mult et ”Minnemennää?” Sit miä vastaisin, et ”Mennää jonnee” ja se toinen kysyis uuellee, et ”Minnejonnee?” Ja miä kai sit sanoisin, et vaik et ”Ansku miä näytän sulle mihi. – No tuutsiä munkaa vai et?!” Ja sit myä mentäis.

(Emmiä vanno et tää olis kaikki just sillee ku kotkalainen sanos, se johtuu katossiit, ku miä oon nykysi niin kauheen ulkomaalaine. Mut miä meen taas kesäl Kotkan torille possojonoo kiälikurssille.)

Sanasto: tälviisi=tällä tavalla, tuuri=vuoromoottori, silviisii=sillä tavalla, posso= munkkipossu, suolamakkara=metvursti, vöyvö=mössö, käet=kädet, jonnee=johonkin, ansku=annas kun

 

mussalon kalliot

Näil Mussalon kallioil ois hyvä syyä possoo, mut eihä se tietyst enää sit ois lämmin, ku matkaa on senkiverran.

En resúmen: A veces me hace falta mi dialecto de Kotka. Por eso escribo hoy en kotkeño. Y probablemente voy a perder todos los tres lectores de mi blog.

Kurzgesagt: Manchmal vermisse ich meinen Dialekt und deswegen schreibe ich heute auf Kotkafinnisch. Und werde wahrscheinlich alle meine 3 Lektoren verlieren.

Viime viikolla…

…löysin pihalta puolen vaaksan mittaista, helmikuista ruohosipulia. Seuraavana aamuna se yritti kurkistaa lumikerroksen alta, vain pienet vihreät pisteet läpäisivät talven. Iltapäivällä ruohosipuli kasvoi jälleen, vihreämpänä ja voitonriemuisen vapaana.

…juuri ennen lumien sulamista kohtasin metsässä valkean pedon. Kylläkin pienen ja kauniin. Mustasta hännänpäästä tunnistin (no joo, googlasin…) sen kärpäksi.

…söin pannukakkuja kahvilassa (Babu´s Bakery and Coffeehouse) aamupalaksi. Tai jos ollaan rehellisiä, se oli jo toinen aamupala, sillä en pääse kotoa mihinkään ilman ravintoa eli jugurttia naapureilta saatujen, pihalta kerättyjen kiivien kera. Hedelmät ovat pieniä ja viime vuoden satoa, jo epäilyttävän lähellä käymisastetta, joten ne saa peukaloilla painettua kahtia ja sisältä tursuu vihreää pyrettä mustilla pisteillä. Puristan hedelmää kuoresta suoraan aamiaiskuppiin.

260220162571

…paistoin falafelel-pihvejä ja söin niitä liikaa, kuten herkkujen kanssa tuppaa käymään. Pihvejä niistä tulee aina, koska hermo ei kestä paistaa kuutiomaisia joka sivulta. Enkä toisaalta halua uppopaistaa ja joutua sen jälkeen prosessoimaan kuumaa öljyä.

…laitoin repun selkään ja laahustin kohti salia. Jos olisin heittäytynyt mahalleni, olisin muistuttanut suojattiamme Elayah Colea, paitsi että se matelee vauhdikkaammin. Ja minä en saisi jäseniäni kokonaan kotiloni sisälle.

…salilla yritin tsempata lihaksiani kertomalla niille lihasmuistista. Ne kärsivät vielä postflunssaisesta dementiasta. Se osoittautuu selektiiviseksi, sillä pari päivää myöhemmin ne muistavat erittäin tarkasti mitä on maitohappo.

…seurasin jännittyneenä Sveitsin kansanäänestysdraamaa: pitäisikö rikoksiin syyllistyvät ulkomaalaiset karkottaa automaattisesti? (En ole aikonut siirtyä rikoksen tielle, silti ulkomaalaisena tunnen aloitteen loukkaavan oikeuksiani.) Louhitaanko Gotthardin tunnelin viereen uusi väylä? (Turvallisuus vs. kulut vs. ekologia. Hankala homma.) Rankaiseeko verottaja tulevaisuudessakin avoliitosta avioliittoon siirtyviä pareja? (Eikö yhteiskunnan pitäisi tukea perheitä?) Aloitteet olivat sitä luokkaa, että meidänkin kunnantalolla kävi ennennäkemätön huiske; äänestysprosentti oli yli 70.

 

P.S. blogia pitäisi pystyä nyt seuraamaan bloglovinin kautta

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14508787/?claim=upppewxebqr”>Follow my blog with Bloglovin</a>

Pysäkki auringossa

Kun influenssan häntä vielä painaa jalkoja, eikä reippaus kuulu olomuotoon, kävelen ovelle ja avaan neliön mallisen, lasisen kurkistusluukun ja työnnän nenäni ulos. Tuuli pyyhkii sieraimista sisään ja tunnen itseni snautseriksi. Luukusta näkyy krookusmatto ja yöllä puisia terassin ovia riepottanut myrsky on tuonut kevään tuoksun.

krokus2

16,2 astetta varjossa, silti paketoin kaulan villaliinaan ja kääriydyn harmaaseen, paksuun villakangastakkiin. Ulkona on laitettava aurinkolasit, kaikki häikäisee, valo, krookuksien siitepöly, muutaman sentin korkuisen narsissin hehkeääkin hehkeämpi keltainen.

Kadun reunassa pysähdyn. Bussi hurahtaa ohi. Olisi niin kätevää, jos se pysähtyisi tässä. Mietin kestävätkö keuhkot kävelylenkkiä, joka pakosti joko alkaa tai päättyy tiukkaan ylämäkeen. Zürichin alueella kuski ei taatusti päästä ketään ulos tai sisään muualla kuin merkityssä kohdassa; bussipysäkit on nimetty ja kyltillä varustettu. Kotkassa pysäkeistä taas kertoo pelkkä bussin kuva, parhaassa tapauksessa reitin numero. Vieras ei tiedä missä jäädä pois, maamerkitkin ovat asutusalueilla monesti samat: männikkö, omakotitalo, kioski. Kolmannessa kotipaikassa Costa Ricassa bussi pysähtyy, kun joku hihkaisee ”Parada!” Kaikki eivät edes huuda, silti kuski näyttää kuulevan. Paitsi suomalaisen naisen matalalla äänellä karjaistun pysähtymispyynnön. Jossain vaiheessa tajuan mikä mättää; costaricalaisten naisten huudahdus on nasaali ja paljon korkeampi kuin oma puheääneni. Aina pääsin silti ulos bussista jossain vaiheessa, kanssamatkustajien avustuksella. Välillä sata metriä ennen kotia. Toisinaan kävelin takaisinpäin pari sataa metriä hautausmaan kulmalta. Hyvällä säkällä bussi jarrutti juuri kotitalon oven kohdalla.

bootshouse

Privaatti uimahuone

Otan riskin ja päätän lähteä liikkeelle, vaikka joutuisin takaisin kivutessa pitämään yskäpausseja, jotka saavat sveitsiläiset katsomaan äkäisesti, vetäytymään nopeasti kauemmas ja suojaamaan hengitystiehyensä. Kävelen hitaasti kohti Zürichinjärveä, siellä aurinko tuntuu olevan vieläkin lähempänä. Jään istumaan suojaisalle puupenkille. Lokit uivat rykelmänä pienillä aalloilla lähellä rantaa. Viereen tulee nainen, joka kertoo pulahtavansa veteen. Käärin takkia vähän tiukemmalle. Olisi pitänyt ottaa mukaan kahvia termospullossa. Laitan silmät kiinni ja nojaudun penkin lämpimään selkänojaan.

 

zurisee helmikuu2

Kurzgesagt: Auch Husten ist schöner am Zürisee.

En resumen: Aquí sigo tosiendo. Sentadita en el sol de la primavera.

¤ Tänään suljettu ¤

Blogibüro on kiinni influenssan pituisen ajan. Silti muutama sirpaleinen huomio:

-Lasinen. elohopeaa sisältävä kuumemittari yli 39 asteen kuumeessa on vaaratekijä. Sen lisäksi erittäin hankala siivottava särkyessään. Onneksi on Google, jonka avulla löytyy ratkaisu ongelmiin, kuten raskasmetallin poistoon turvallisesti.

-Kannattaa, myös kuumehoureisena, kysyä itseltään, miksi kaapista piti ottaa juuri se antiikkinen laite, kun siellä on myös kaksi tämän vuosituhannen puolella ostettua mittaria. Tai miksi sellainen on vielä kaapissa ylipäätään.

-Kannattaa myös hankkia varapattereita elektroniseen mittariin. Molempiin niihin.

-Ilman varapattereitakin tietää kuumeen laskeneen alle 38 asteen silloin, kun alkaa haaveilu. Tukka on tönkkönä hikoilusta, vesilasin kurkottaminen yöpöydältä saa lihakset kramppaamaan ja peilistä tuijottaa pelästyneen näköinen peikko, joten tarvitaan vastapainoksi jotain mieluusti yliesteettistä ja maksimaalisen elinvoimaista. Eli kelaan kuumeisesti urheilu- ja muotiblogeja.

-Haaveilun lisäksi iskee nälkä. Parhaat aasialaista noutoruokaa tarjoavat ravintolat ovat sunnuntaisin kiinni, mikä aiheuttaa stressiä talouden terveelle, joka nykyisin tunnetaan nimellä Krankenbruder.

-Myös suojattimme Eliah Col on terve ja sen(-kin) ruokahalu vaikuttava. Eliah pitää erityisesti munankuorista, joita se rouskuttaa äänekkäästi. (Ja muuten, kotilolle on muodostunut rytmi: 12 tuntia ruokailua, 3-4 päivää lepoa.)

-Kuumeen laskiessa kasvaa tietoisuus ulkomaailmasta ja paljastuu, mitä on mennyt ohi: Baselin karnevaalit, Zürichin karnevaalit, Zürichin Cabaret Voltairessa syntyneen dadaismin 100-vuotisjuhlahumua karnevaalihengessä. Yhtä päätöntä tai päällistä kaikki, mikään ei ole liian hullua tai kummallista.

-Eikö blogin pitänyt olla kiinni? Kyllä. Nämä huomiot pistetään toipilaan sinne tänne hyppelevien ajatusten dadaistisen jatkumon piikkiin.

auringonlasku zoll

Ehkä kukkulan takaa löytyy terveys?

Missä olet, Eliah Col?

Joka aamu alkaa huolella: ”Missä Eliah on?” Jalan alla rasahtaa, kylmä säikähdys kuristaa vatsaa, mutta se onkin pähkinän kuori. Nopea yleisvilkaisu lattialle, ei mitään, paitsi ehkä pari riisinjyvää ja pölyä, sitten kurkistus pöydän alle, mistä se usein löytyy, kuin likainen purkka koulun pulpettiin liimattuna. Välillä Eliah on laskeutumassa pöydän jalkaa pitkin. Kerran se löytyi tuolille jätettyjen paperien välistä.

Eliah tuli meille luomusalaatin mukana. Se oli pieni ja aktiivisen oloinen, huolimatta viikon oleskelusta jääkaapissa aina vain nahistuneemman salaatin kerän sisällä. Talvea kesti tammikuussa viikon verran ja juuri tällä viikolla oli pakkasta. Eihän eläintä voinut laittaa jäätymään ulos. Toisaalta, ajattelin, tämä on aivan hullua, hyysäämme kotiloa, joita oikeastaan pihalla vihaamme; ne ja niiden sukuiset etanat tulevat kosteuden myötä, imuroivat yhdessä yössä kaiken vihreän ja jäljelle jää pari surullista rankaa. Eliah taas saa olla rauhassa kaalinlehdellä syömässä, illastaen meidän kanssa yhtäaikaa. Se nukkuu usein päivisin, vetää sitten navan täyteen kesäkurpitsaa ja salaattia, röyhtäisee, kuvittelisin, ja kiipeää ehkä seinää vasten olevan peilin taakse tai lautasen reunan alle sulattelemaan ateriaansa. Kotilolle vaihdetaan päivittäin uusi salaatinlehti ja kaaliholvi. Olemme perehtyneet sen tarpeisiin ja tiedämme, ettei sille saa antaa riisiä tai leipää, sillä ne turpoavat otuksen elimistössä, eikä myöskään sitruksia. Sen sijaan munankuori on hyväksi. Katselemme Elayan akrobaattisia jumppaliikkeitä, kun se venyttää koko kroppansa yhdeltä salaatinlehden reunalta toiselle, kuin paraskin alppikiipeilijä. Talo pysyy aina varmalla puolella ja vasta, kun siirtymä on varmistettu, kotilo-osa siirtyy uudelle lehdelle.

 

020220162512

Symbolikuva. Eliah ei kulje mukanani lenkillä.

Kuvaa Eliah´sta ei ole, vaikka se poseeraa mielellään ja on kohteena kiitettävän staattinen. Haluamme suojella sen yksityisyyttä etana- ja kotilovihamielisessä ympäristössä. Naapuri esittelee aina muistiinpanojaan siitä kuinka monta etanaa on kesäkuukausina saksinut kahtia. Ennätys oli muistaakseni 400.

Pitäisikö huolestua siitä, että elämä tuntuu värikkäämmältä ja dynaamisemmalta, kun läsnä on etana?

P.S. Eliah´n sukunimi tulee espanjankielisestä termistä ”caracol” eli kotilo