Korkea-alppi, toka yritys!

Korkea-alppi, toka yritys!

Edellinen yritys Appenzeller Ausserrhodenin Hochalpille, korkealle Alpille, meni ns. läskiksi, sillä sää olikin hyvin paikallisesti surkea. Ja tänä kesänä se on tarkoittanut kaikkea mahdollista dramatiikkaa, kivivyörystä sillat murjoviin tulviin. Joten kun yhtäkkiä sattuu olemaan kaunis sää ja vaikka tajuaisit sen leipää jyrsiessä kesken rauhallisen aamun ja silmät rähmässä, on siirryttävä nopeasti löysäilystä lähtömoodiin. Kamat reppuun, parille leivälle päällystettä ja laatikkoon, pähkinöitä ja kuivahedelmiä pikaenergiaksi ja vettä, paljon vettä pulloihin.

Hochalpin juurella postibussi jätti meidän yksinäiselle pysäkille. Parikymmentä metriä tien viertä ja sen jälkeen ei saatu armoa vasta kuin ylhäällä. Sää oli niin hiostava, että aurinkolasit sumenivat ja hiki valui reisiä pitkin, kasvoista puhumattakaan. Jos olisin aavistanut lähteväni jyräämään rinnettä ylös, olisin jättänyt edellisenä päivänä pilatekset vähemmälle tai ainakin sen illan maastopyörälenkin, joka nyt tuntui reisissä ja pisti huohottamaan.

Pysähtelin vähän väliä puhaltelemaan ja jyrkällä polulla nilkat oli aivan äärirajoilla, yliliikkuvuudesta huolimatta. Vertikaalimetrejä oli ensimmäisillä parilla kilometrillä 500 m, mikä tarkoittaa sitä, ettei tasaista tai edes vähemmän jyrkkää ollut montakaan metriä. Ei ihme, ettei polulla tullut ketään vastaan, ei ainuttakaan. Vasta ylempänä, harjanteen tiellä, tarpoi pari vastaantulijaa.

Hochalpin majatalon edustalla oli muutama ruokailemassa, vieressä kanat ja kukko huutelivat morjestuksesi ja sisältä leijui savustetun makkaran tuoksu. Paikkaa pitää sympaattinen nuori pariskunta, nainen on kokki ja mies alunperin lihamestari, joten kaikki on omaa, lähiruokaa tai ainakin lähes. Sapuska oli perinteistä, makkaroita, ranskalaista perunasalaattia, ja olipa listoilla jotain mahalaukkuruokiakin. Kasvissyöjän on syytä varustautua eväin, sillä mielestäni muuta ei ollut tarjolla kuin runsas vihreä salaatti.

Vessa oli ylläri, sillä se vaikutti uudelta ja modernilta pönttöineen. Jostain kaukaa putkesta kuului tiputus, kun avasin kannen. Huuhtelu olikin käsipelillä; vieressä oli vesikannu.

Maastoa peittivät alppitimjamin lilat kukat ja metsämansikat, paikoittain myös mustikat ja ylempänä alkoi olla muita korkean seudun kukkia. Lounaan aikana taivaalle alkoi kertyä aina vain mustempia pilviä ja sumu peitti näkymät Alpeille. Tuuli vaikutti jo uhkaavalta ja lähdettiin liukkaasti jatkamaan matkaa, kipitellen mäkeä alas, poikki niittyjen, läpi metsien. Päätepiste Urnäsch olikin aurinkoinen, ukkonen jäi leijumaan Säntis-vuoren ympäristöön.

Mitä tästä jäi käteen? No, ainakin 65 rappenia, jotka löysin polulta ja erittäin ulkoilutetut keuhkot. Säätä täytyy tarkkailla valppaana, se on selvää. Ja ilman sadevarusteita ei voi lähteä minnekään.

Alppitimjami ja mansikka tykkäävät toisistaan. Alpine thyme and strawberry like each other.
Jospa istahtaisin tähän hetkeksi, johan ollaan edetty vartti. What if I sat here for a while, we already walked 15 minutes.
Tässä vaiheessa pitäisi riittää pattereita, mutta ei.
At this point I still should have energy, but no.
Säntisin huippu näkyvissä.
Säntis peak ahoy!
Hän tuli minun kuvaani.
He appeared to my picture.
Tässä pätkä tasaista, iiihanaa.
Couple of meters flat, wooonderful.
Jos asuisin tuolla ylhäällä ja hiiva olisi unohtunut ostaa, niin voisi ottaa aivoon.
If I was living in the house up on the mountain and had forgot to by yeast to bake, I´d probably shout loud.
Jano.
Thursty.
Vähän snäkkiä, että jaksaa.
A small snack for energy.
Alppitimjami värittää kivasti rinnettä.
The alpine thyme gives a nice touch to the colors.
Kannatti kiivetä, tippinä 65 rappenia.
It was worth the climb, as a tip 65 rappen.
Nyt ollaan jo voiton puolella.
Getting there!
Alppikellot on karvaisia.
Heary alpine flower.
Perillä ylhäällä!
We got there!
Sisällä tuoksuu savumakkaroilta ja on viehkeää.
Cute place and it smells like smoked sausages.
Hän tarkistaa säätilanteen.
Observing the weather situation.
Alppikukkia niityllinen.
A field full of alpine flowers.
Lounaspaikka ylhäällä.
The lunchplace up on the mountain.
Vegaania villaa. Vegan wool.
Vihreä polku.
A green path.
No mutta sehän on Urnäsch!
Well, well, that´s Urnäsch!

En resumen: En este verano no se puede pensar, que hago un paseito en alguno de estos días. Si hoy no llueve, es hoy que hay que salir. Nadie sabe, como va a estar todo mañana y si hay todavia calle por donde ir.

Kurzgesagt: In diesem Sommer muss man wandern gehen, wenn es nicht regnet. Man kann nicht den perfekten Tag warten, weil es wahrscheinlich nicht kommt.

Patikasta pyöräreissu

Patikasta pyöräreissu

Ensimmäisen hellepäivän jälkeen nukuin rokuliin ja aamu meni veroasioita säätäessä, siksi lyhyestä virsi kaunis: lähdettiin sunnuntaina vuorille, tehtiin u-käännös ja palattiin kotiin.

Ja sitten vähän pidempi versio. Kaatosateiden kesässä vuorilta on tullut alas muutamista kivistä isompiin vyöryihin ja kun avasin kartan, jossa on kaikki suljetut patikkapolut, koko Sveitsi oli yhtä kieltomerkkiä. Tarkemmin katsottuna tilanne ei ole ihan niin dramaattinen, mutta joka tapauksessa kannattaa tarkistaa etukäteen onko paikat auki. Yllätyksiä saattaa tulla.

Sunnuntai oli ensimmäinen sateeton päivä aikoihin ja vaikka aamuvarhaisella oli töitä, olin jo illalla tehnyt voileivät, valmistellut repun ja pistänyt vaellussauvat kenkien viereen. Tarkoitus oli pyyhkäistä itä-Sveitsiin vielä aamupäivän aikana ja valloittaa kolmas 26 huipun haasteesta. Tunnin verran ajeltiin, katseltiin ihaillen mustavalkoisten haikaroiden eleganttia liitoa, vihreitä, pehmeitä kukkuloita, kumpuilevia niittyjä ja peltoja.

Olin vielä aamulla tarkistanut Appenzeller Ausserrhodenissa paikan, minne piti jättää auto ja jatkaa siitä bussilla numero 791 polun varteen. Kaikki oli hienosti, päivä upea, pientä pilveä taivaalla, retkimieli ja repussa evästä. Kunnes vähän St. Gallekappelin jälkeen vilkaisin bussin lähtöaikaa uudelleen. Ruudulle ilmestyi viesti “Bussi ei kulje koko päivänä huonon sään takia.” Miten niin? Mikä huono sää? Whaat! Eikä!

Hetken kävin turbovaihteella mielessäni kaikki läheiset alueet, mutta keksin vaihtoehtoplääniksi vain paikkoja, missä on vieressä seinämiä (vyöryvaara), jokia, järviä (sama juttu tulvinnan lisäksi). En jaksanut alkaa etsiä säätietoja, koska ne joka tapauksessa näyttivät olevan pielessä ja tietoja siitä onko polut, hissit auki, vaan päätettiin kylmästi päättää patikkareissu tähän.

Heitettiin siis ympäri, palattiin kotiin, vaihdettiin varusteet pyöräilyvehkeisiin, roudattiin kulkuneuvot kellarista katutasolle ja alettiin painaa mäkeä ylös ilman sen kummempaa suunnitelmaa lähimetsän läpi.

Jaksoin jonkun aikaa jäpättää turhautumistani, mutta kun mäki on tarpeeksi jyrkkä ja happi vähissä, valituskin hyytyy. Sitäpaitsi vihreän ja linnunlaulun keskellä on todella hankalaa olla harmistunut. Kesä oli parhaimmillaan, sainhan ensimmäisen paarmanpureman, joka paisui luumun kokoiseksi ja luulin keuhkojen repeävän hengittäessäni imurin lailla rinteiden niittyjen ja peltojen välissä heinäpölyä. Mutta ylhäällä oli voittajaolo. Oli tehty matkaa, päästy penkille missä syödä voileivät ja Glarusin päärynä-pähkinäleipää (vai leivonnainenko lienee).

Ja sitten se varsinainen palkinto: oranssipunaiset, pinkit ja lilat kukkapellot! En ymmärrä miten kamera sekosi väreissä ja valoissa, mutta voi sitä kauneutta, hentojen kukkien loistoa viljojen ja heinän keskellä. Jos sielu olikin vähän rutussa matkaan lähdettäessä, se täyttyi kesästä, kun tukka kypärän alta liehuen huristin vinhaa vauhtia alamäkeä.

Vuoret näkyvät pikkuisen.
The mountains are there, somewhere behind the clouds.
Aina se rouva raahaa jonnekin.
Always the same, the wife dragging to places.

Kultainen pelto.
A golden field.
Glarusin päärynä-pähkinäleipä ja tietenkin Sveitsin veitsi.
A pearbread with nuts from Glarus for the snack and of course a Swiss knife.

Kuka muu tööttäilee näin tyylikkäästi?
Who else has a so cool bike bell?
Sisällä siis pyrettä kuivatusta päärynästä.
Inside there´s pyre from dried pears.
Tämä on kai spelttiä, sitä alkuperäistä sorttia. This is, I think, the original spelt variety.
Tästä tuli ihan outo taidekuva, valo-olosuhteet aivan mahdottomat, enkä millään konstilla saa värejä kuntoon.
Weird art picture.

Peltojen risteyskohta.
A meetingpoint of the fields.

En resumen: Salimos para un paseito en los cerros de Appenzell, dimos la vuelta en u por el clima y en total fuimos a andar en bici. A veces los planes se cambian.

Kurzgesagt: Wir wollten in Appenzell wandern, sind bis St. Gallenkappel gefahren, herausgefunden, dass der Bus nicht fährt, wegen des Wetters, und sind zum schluss velofahren in Zürich gegangen.

Ja niin ratkesi harjanne

Ja niin ratkesi harjanne

Ei tietenkään mennä tulvivien jokien lähelle, jyrkänteiden alle, vaan lähiseudun matalille, matalan riskin kukkuloille, vakuutin Aldolle. Varustauduin sadehousuin, samaa sarjaa takki, paksut sukat ja vaelluskengät. Ei sillä että jälkimmäiset olisivat näillä reiteillä muutoin tarpeen, mutta ainoat vedenpitävät.

Kun sitten nousin Hausenista, Albisvuoren harjanteen takaa ylös ja hiki valui sadehousujen alla polvitaipeista alas, tajusin liioitelleeni. Mutta ei siinä mitään, pienessä tihkussa oli raikasta kävellä, ylimääräiset vaatteet sai reppuun.

Luin jostain, että linnunlaulun on todettu tekevän onnelliseksi, joten sitä oltiin metsästämässä. Ja kyllä lauloivat, peipposet, rastaat ja niiden kaverit. Sateen puhdistamassa metsässä kaikki olivat märkiä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Mekin.

Albisin huipulla, monen rapun, mutaisten metsäpolkujen ja maaseudun jälkeen, kuului puheensorinaa ja kahvi tuoksui. Kuppila on ulkopuolelta ruma kuin taivas (huono sanonta, sillä taivashan on tietenkin kaunis), mutta terassilta näkyvät Alpit, Zürichinjärvi, Sihlwaldin metsää. Tosin ei tänään. Haitukkaiset pilvet vaelsivat hitaan laiskasti, yksi yhteen suuntaan, toinen toiseen tai ainakin siltä vaikutti. Osa järven yllä meidän alla, osa korkealla ja vakaa rivistö Alppeja suojaten.

Oikeastaan ei ollut nälkä, mutta laskeskelin, että matkalla voisi tulla. Ja sitähän en kestä. Olin pakannut mukaan vain pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mutta lyhyeen juna-bussimatkaan suttaantuu useampi tunti, kun vaihtoja on tarpeeksi. Paperinohut Flammkuchen oli juuri sopiva suolainen hengähdystauolle; istuttiin hetki rauhassa, nautittiin kahvin tuoksusta, katseltiin haukan liitelyä ja ylös tallanneita, voitonriemuisen hikisiä ihmisiä.

Harjannetta pitkin, ravintolan sivua, lähti yksi polku, toinen vastakkaiseen suuntaan ja meidän pienestä puusisäänkäynnistä siksakaten rinnettä alas Sihlwaldin Wildnisparkin läpi. Siis erämaapuiston. Ensinnäkin erämaa on Zürichissä outo käsite; sivilisaatio on liian lähellä. Ja miten erämaa, koskematon luonto, voi olla puisto? Eikö puisto juuri ole se, missä näkyy ihmisen kädenjälki?

Joka tapauksessa, jo ylhäältä käsin ihmeellisen rehevä metsä vihreän sävyineen kutsui luokseen. Kosteus, valtavat saniaiset, mehevän maan tuoksu toivat trooppisen metsän tuntua. “Ihan kuin Cartagossa” totesi Aldo. Siis Costa Ricassa.

Harjanteen toiselle puolelle laskeutuminen vaati todellista keskittymistä jarrutukseen, sillä polkuja petti monen sentin pehmeän ja liukkaan mutainen lehtikerros, jonka keskelle oli syntynyt kanava. Ylhäältä oli siis virrannut vettä joen lailla. Ensin tiellä oli poikittain yksittäinen puunrunko, sitten toinen. Alempana metsä oli täynnä kaatuneita puita, sekaisin kuin läjä hammastikkuja. Purot ja joet virtasivat kovaa vauhtia kohti Sihlin jokea ja Zürichiä.

Albishornin alueella on suljettu 700 m patikkapolkuosuus mahdollisen maavyöryn takia luin seuraavana aamuna lehdestä. Mitä, eikä?! Olin lähes varma, että se oli heti ravintolan jälkeen rinteessä, missä oli muutamia pudonneita lohkareita ja jyrkempää seinämää. Todennäköinen, mutta väärä paikka. Harjannetta ratkesi ja on lohkeamassa vuoristokuppilalta vähän eteenpäin. Joka tapauksessa, täpärästi vältetty. Olisin saattanut kipittää märissä parin kilon vaelluskengissäni aika hölkkää metsän läpi, jos olisin kuullut maan repeilevän, puhumattakaan harjanteen humahduksesta alas metsään.

(Ai niin – ja Albishorn oli huippuhaasteen 2/26.)

Ensin tankataan, sitten liikkeelle.
First things first, a good breakfast,
Bussi toi tänne, Hausen am Albis.
Starting point, Hausen am Albis.
Tervehdimme toisiamme.
We greeted each other.
Nämä on jo vähän ohi, mutta hienoja.
Kind of gone, but beautiful.
Weinbergschnecke, helix pomatia.
Homo sapiens
Täyttä vauhtia tilan läpi ja rinteeseen.
Full power, through the farm and to the hill.
Zugersee
Päivän asu.
Outfit of the day.
Albishornin huipulla, Zürichinjärvi alhaalla.
On the peak of Albishorn (and that´s lake Zürich)
Ensin cafecito.
First cafecito.
Sitten Flammkuchen.
Then Flammkuchen.
Portti erämaapuistoon.
The gate to the wildernesspark.
Lampi.
A pond.
Kostea polku.
A bit wet, this path.
Muutama runko pitkin poikin joen yli.
A couple of trunks leaning over the river.
Esterata.
An obstacle course.
Niin vehreää!
Green and beautiful!

En resumen: Subimos a Albishorn en Zurich y después de tantos días de casi deluvio nos pareció un día perfecto, solamente poca lluvia. El bosque pareció a los de Cartago, dicen, humedo y tupido. En la cumbre, por el restaurante, resulta, que el asunto se puso demasiado humedo y una parte del cerro está apunto de colapsarse. Por dicha la raja no apareció, hasta que, que nosotros ya habiamos pasado el bosque.

Kurzgesagt: Albishorn 2/26. Und jetzt ist beim Restaurant Albishorn einen Stück vom Wanderweg gesperrt, er droht abzurutschen.

Nyppylä se vaatimatonkin on

Nyppylä se vaatimatonkin on

Ensinnäkin, kuvien määrää on rajoitettava. Alkukesästä tulee se hulluus, kun kaikki kasvaa, kukoistaa ja tuottaa hedelmää. Kaupasta raahaan kiloittain aprikooseja, nektariineja, persikoita, marjoja ja luonnossa sekoan kokonaan, kameran muisti täytyy kuvista ja hiirikäsi riutuu niitä käsitellessä.

Rauhoitun siinä heinäkuun paikkeilla, kun kesä tasoittuu, kuuma painaa ja hidastaa askelta. Tällä kertaa, Weinfeldenin asemalla junasta hypätessä, vauhdissa ei kyllä ollut minkäänlaista kirmailun makua. Kiire ei ollut minnekään ja varsinkaan mäkeä ylös. Kaksi päivää kuumetta ja muut flunssan mausteet olivat vieneet kaikki mehut.

Kävelylenkki Thurgaun maaseudulla sen korkeimpaan pisteeseen (680 m) ei siis ollut todellakaan mikään urheilusuoritus, vaan tasausta taudin jälkeen. Tämä oli ensimmäinen 26 huipusta, haasteesta, johon kuuluu eri tasoisia huippuja. Paikat eivät ole niitä tunnetuimpia tai haastavimpia tyyliin Pilatus, Säntis ja Matterhorn, vaan Geissfluegrat, Schwengiflüeli ja Nüencham. Et ole koskaan kuullutkaan? Joo, en minäkään.

Kirkonkellot kalkattivat sunnuntaille ja heti perään jostain kaikui tykitystä, joka lähemmäs päästessä muutti muotoaan ammunnaksi. Sveitsiläisen sunnuntain äänimaisema. Meitä suojasi metsän valliseinämä ja todellisuudessahan ampumarata oli alhaalla, kaukana polusta.

Vaikka oltiin Bodenjärven lähellä, järvestä ei näkynyt vilaustakaan. Hetkeksi istahdettiin penkille katsomaan Churfirstenin sahalaitahuippua ja Säntistä, koko Alppirivistöä siitä eteenpäin. Ylämäessä meidän ohi pyyhälsi taatusti eläkeiän jo pari vuosikymmentä sitten ohittanut juoksija, tiukkaa vauhtia, lenkkarit jalassa, hopeinen kimallehame päällä ja vyölaukku vatsalla. Niillä pohkeilla on kuulkaa noustu mäkiä! Oma laahustaminen muuttui kuin taikaiskusta vauhdikkaammaksi, sillä kyllähän tässä iässä pitää jaksaa ja miten niin energiat on vähissä.

Thurgaun korkein piste, jota oltiin jahtaamassa oli todella antiklimaattinen, sen päällä törötti antenni ja metsää. Meidän lisäksi huipun koodia oli skannaamassa vain yksi seurue.

Viereinen maatatila myi kaapissa jauhoja, pastaa ja makkaroita sekä juotavaa. Hillopisteessä oli ikävät energiat, myyjä oli kyllästynyt siihen, että ohikulkijat “unohtivat” maksaa ja oli pienentänyt valikoimaansa. Ikävää, sillä nämä itsepalvelukioskit ovat tosi kivoja, varsinkin jos on tarvetta täydentää retkieväitä.

Peltojen viertä, maatilojen ja metsien läpi päädyttiin viinirinteille, missä rypäleet ovat yhä millin läpimittaisia, mutta edellisten vuosien satoa saa maistella kellareissa ja terasseilla. Weinfeldenin yksityisomistuksessa oleva linna ohitettiin rinnetontti kiertämällä. Siellä tornissa varmaan tarjoillaan viiniä paikallisista rypäleistä ja kilistellään ylhäisessä yksinäisyydessä, pidetään puheita ja ollaan ylhäisiä.

Ja mitenkäs ne meidän tavallisten puurtajien kulut reissussa? Juna Zürichin läheltä ees-taas maksoi melkein 30 frangia/per nenä, euroissa suht sama. Lisäksi 1 kahvi, 2 x tuplaespresso, 1 kahden pallon jätski ja toinen annos pari palloa lämpimällä marjakastikkeella: 38 frangia. Ei ole maalla halpaa. Eväsleivät oli repussa ja veikkaisin, että ensi kerralla myös kahvit.

Vanhat talot tuntuu olevan aina johonkin suuntaan vinossa. Vai olenko se minä?
The old houses seem to be always inclinated to one direction. Or is it me?
Weinfeldenin kirkko.
The church of Weinfelden.
Lehtitunneli.
A tunnel of leaves.
Alkaa vuoretkin näkyä, Churfirstenin sahalaitakin.
A view to the mountains including Churfirsten.
Perillä!
Found the code!
Lampaat kätkeytyy niitylle.
The lamb hiding in the field.
Tämä “huippu” on kyllä antikliimaksi.
An anticlimatic “summit”.
Vähän vetisemmät olosuhteet polulla.
A bit wet on the path.
Reitti vie läpi tilan.
The path goes through the farm.
Kukat ikkunalla.
Flowers on the windowsill.
Kaksi pölyttäjää duunissa.
Two pollinaters working.
Etanakin duunissa.
A snail also working.
Ja seuraava pörrääjä.
And the next flying creature.
Ja tämä on? Sipulikasvi kuitenkin.
And this is?
Täällä on vanhaa ja nättiä.
Here it´s old and cute.
Kahvi lehmäsokerilla.
A coffee with cowsuger.
Hurmaavat otsiskiharat.
Charming front curls.
Loppumatka viiniviljelyksiä ja niittyjä.
The last part beforte the twon was vineyards and fields.
Viinikellarin yhteydessä on myös ravintola; kätevää.
There´s a winecellar and restaurant with nice terrace.
Rypäleet on vielä aika vaiheessa.
Still kind of small, the grapes.
Linnaan on hyvä päättää; täältä junalle.
After castle to the train.

En resumen: Estaba bastante hecha leña después de una gripe y por eso subimos a un pico poco exigente, o sea, probabalemente el más bajo de todos los puntos más altos de un lugar donde he subido. (Weinfelden, Ottenberg, 680 m s.n.m.)

Kurzgesagt: Nach der Grippe hatte ich Energie nur auf Ottenberg (680 m, Weinfelden) zu steigen. Aber trotzdem der höchste punkt in Thurgau.

Vuoden ensimmäinen huippu, Etzel

Vuoden ensimmäinen huippu, Etzel

Keli olisi ollut mahtava vaikka mille vuoristoretkelle, mutta kiire ja tekemisten suma tiivisti tilanteen selkeäksi: jos jonnekin, niin lähelle. Zürichinjärven länsipuolella Schwyzin kantoniin kuuluvasta Pfäffikonista pääsee nopeasti rinteeseen ja taatusti tuntuu, jos ei reisissä, niin ainakin keuhkoissa. Luvassa oli 600 rappusta, mutta niitä oli kyllä aikalailla enemmän, jos kaikki matkalle osuvat lasketaan mukaan.

Ekat vaatekerrokset kuorin jo kymmenen ensimmäisen minuutin jälkeen, aurinko tuntui huumaavan lämmittävältä ja kiitin itseäni päätöksestä laittaa sortsit. Punkeista viis, ajattelin. Onhan kotona pinsetit.

Meidän edellä nousi isojen reppujen kanssa kaksi naista, joiden matkan laadusta kertoi iso simpukka. Santiagon jäljillä, siis. Uskoisin, että heillä oli suuntana Einsiedeln, vuoren toisella puolen Sihlinjärven rannalla. Einsiedelnin luostari vetää pyhiinvaeltajia puoleensa.

Zürichinjärven yläpuolella, kiemurtelevalla solatiellä postiauto päästi nelisävelisen tuuttauksen merkiksi muille tiellä kulkijoille. Moni oli liikkeellä tavallisella pyörällä, sähköpyörällä tai moottoripyörällä. Me ylitimme tien ja sujahdimme takaisin metsään.

Ns. polku on tältä puolelta Etzelin huipulle (1098 m) noustessa suurelta osin yhtä juurakkoa tai kapeilla puunrungoilla tuettuja askelmia. Ennen loppunousua asiasta vielä muistutettiin: “573 askelmaa”, “Joitakin kivisiä osuuksia”, “Juurisia askelmia? Monia!”, “Korkeuseroa? 300 m.”

Huipulla oli vain pari kourallista ihmisiä, vaikka toiselta puolen vuorta kipuaminen onnistuu autollakin. Ja se tunnelma, ystävällinen ja mukava, rauhallisen rento. Hyvä vaihtoehto ylikansoitetulle Zürichin Uetlibergille, vähän korkeampikin. Kyltit oli sveitsinsaksaksi ja ensimmäistä kertaa ikinä näin legendaarisen Chuchichästlin käytössä. Sana tarkoittaa keittiön laatikkoa ja on ääntämyksensä takia se ulkomaalaisten koetinkivi. (Joka tapauksessa, kahvilusikat ja kermat sun muut löytyivät oven luota chuchichästlistä.)

Ylhäältä oli siis näkymät kahdelle puolen, Zürichin- ja Sihlinjärvelle, valkohuippuisille vuorille. Alaspäin kuljettiin metsien ja niittyjen poikki, välillä bunkkereiden viertä ja puiden välissä kummallisissa rivistöissä olevien betoniporsaiden ohi. Selitys löytyi viimeisen bunkkerin seinästä: maailmansotien aikaan näillä estettiin mahdollisen vihollisen nousu vuoren yli.

Loppumatkaa rytmitti jälleen edellisenkin retken Sihl-joki ja kosteikot, luonnonsuojelualueet. Matalikot olivat täynnä sammakoita ja salamantereita, kaislikoissa viihtyvät vesilinnut.

14 kilometrin ja n.600 korkeusmetrin jälkeen Schindellegi-Feusisbergin asemalla päätettiin sittenkin jatkaa alamäkitaivallusta kohti Zürichinjärveä ja ehkä laivaa, jolla purjehtia kohti kotia. Oli kuitenkin jo niin ilta, ettei tarjolla ollut kuin juna, mikä oli nopeampi vaihtoehto ja toi kotiterassille sopivasti ilta-auringon viimeisiksi hetkiksi.

Tästä lähtee kapenemaan ja nousemaan. Kuvastahan jyrkkyys ei näy ollenkaan…
This is the real start, where the path gets steep and narrower.
Oikealla järven ja sillan toisella puolen häämöttää Rapperswil.
On the right side over the bridge there is Rapperswil.
Simpukka repussa kertoo vaelluksen tarkoitusesta.
The shell on the backpack tells about the meaning of the hike.
Olento avaruudesta?
A creature from outer space?
Hurja kontrasti, kirkas auringonpaiste ja metsän varjo.
Heavy contrast, sunshine and shadow.
Sveitsissä ollaan.
Good to know, we are in Switzerland.
Viimeiset varoitukset.
The last warnings. There are 573 steps, a lot of roots and stones and 300 vertical meters.
Tämä on siis polku.
This is the path.
Pientä usvaa, mutta kaunista.
A bit misty, but beautiful!
Tuijottelin sen verran kauan vuoria, että suklaavaahtoherkku oli sulaa.
Concentrated to the view a bit long, result: melted chocolate.
Vanhanajan postimerkkikone ja laatikkokin. Sitä tyhjentääkö joku sen, ei käynyt ilmi.
An old fashion stamp maschine and postbox.
Täältä näkyy peltojen toiselle puolen Einsiedelniin asti.
Here there´s a view over the fields to Einsiedeln.
Myönnän: tukkaa ei ole kammattu. Mutta tyytyväisiä ihmisiä.
I admit not have combed my hair. But anyway, happy people.
Nämä oli siltä varalta, että Zürichinjärveltä olisi vihollinen yrittänyt tankeilla vuoren yli. These were just in case the enemy would have tried to climb the mountain with tanks.
Kyllähän yksi lehmäkuva per patikka pitää olla.
At least one cow picture per hike.
Jokinen.
A small river.
Jokimaisema voisi olla Costa Ricasta.
This could be Costa Rica.
Salamanterihan siinä. Pikkuisia sammakoita myös samassa lätäkössä. A salamander and small frogs enjoying the day.
Oikea puoli tietä Zürichiä, vasen, hm, olisiko Schwyzin kantonia?
The right side of the road belongs to Zurich.

En resumen: El primer pico del -24, Etzel Kulm (1098 m). Humildito y el camino era corto, pero por eso intenso.

Kurzgesagt: Erste Kulm dieses Jahr, Etzel Kulm (1098 m). Moderat und ziemlich kurz, aber deswegen intensive.

Näin sössitään retki jo alussa

Näin sössitään retki jo alussa

Että kun luulen muistavani paikannimen, kannattaa tarkistaa kaksi kertaa. Etukirjain ei sittenkään riitä, se tuli selväksi, kun jäätiin junasta Rüschlikonissa ja huomattiin, ettei polun alkua löydy ja seuraava juna oikeaan paikkaan, Richterswiliin, menee puolentunnin päästä.

Mutta ei siinä mitään, käveltiin rantaan katsomaan Zürichinjärven laineita, toisessa päässä kumottavia Alppeja ja takaisin asemalle, joka tosin oli rakennustyömaa.

Harvoin on puoli tuntia ollut niin pitkä, mutta Richterswilissä kaikki oli jo mennyttä, sillä uusi ongelma oli tyriä koko patikan. Testasin sveitsiläistä karttasivusta map.geo.admin.ch puhelimessa ja sehän lopetti pelaamisen ensimmäisten parin sadan metrin jälkeen. Se herjasi, että selaimen yksityisyysasetukset ovat pielessä, mutta homma ei toiminut vaikka vaihdettiin kaikki, sanottiin joo ihan kaikkeen, vaihdettiin selaimia ja kokeiltiin kahdella puhelimella. (Jos kiinnostaa, reitti on täällä.)

Siinä vaiheessa aikaa oli suhraantunut jo puolitoista tuntia kotoa lähdöstä. Tukeuduttiin sitten vain pelkkään karttaan ilman sijaintia ja maaston patikkareittimerkkeihin. Eikä muuten eksytty ollenkaan, ei tullut edes epäröinnin hetkeä. Hyvin retro meininki, melkein kuin paperikartan varassa suunnistamista.

Polku kulki siis Richterswilistä koukkaillen ja kiemurrellen rinteitä ylös Schönenbergiin. Alussa se vei jokikanjonia pitkin, vehreässä ja vihreässä metsässä, peltojen sivua ensimmäiselle järvelle, maalaismaisemassa, kylän poikki, alas Sihl-joen varrelle ja jälleen nousten kohti päätepistettä. 600 vertikaalimetriä tarkoitti, että vaikka oli hiukan pilvistä, ei takkia kyllä tarvittu.

Kahvia olisi ollut tarjolla lehmien paikkeilla eli Hüttnerseen yläpuolella. Kuului olevan pari suomalaistakin paikalla (kyllä, teidät bongattiin välittömästi). Tupaten täynnä oleva paikka olikin ainut avoinna oleva. Ehkä sää ei vielä vakuuttanut ja kesäkuppilat odottavat lämpimämpää.

Järven ja mäen välissä meiltä kysyttiin ystävällisesti, että tarvitaanko apua reitin kanssa. “Kun teillä on se puhelin käsissä…” sanoi nainen. Ehkä näillä main on tavattu epätietoisia tallaajia. Olin kyllä vain ottamassa kuvaa tien kaltevuudesta varoittavasta kyltistä. Luulin seuraavan ohikulkijan tiedustelevan samaa ja ehdin jo ihmetellä, että mikä meissä julistaa eksyneisyyttä, mutta hän olikin etsimässä sinistä lippalakkia. Kyllä, olimme nähneet sen, nimittäin vuohien luona. “Ei, ehei, sinne asti en kyllä lähde,” mies tuumi ja palasi autolleen.

Perillä Schönenbergissä olin ihan valmis sille kahville, jota ei vielä oltu saatu ja kello oli jo puoli viisi. Kylän kirjaston yhteydessä näytti olevan myös kahvia, mutta se nyt oli sunnuntaina aivan kiinni. Ainut ravintola, nimeltään Rössli, kuten joka kylässä, oli vielä puoli tuntia auki, juuri sopivasti bussin tuloon asti. “Kahvia? Ei nyt onnistu, laitoin jo kahvikoneen päältä ja me suljemme tänään jo nyt.” Se siitä sitten. Ei minkäänlaista ymmärrystä väsynyttä kulkijaa kohtaan.

Syötiin omenat lopulta penkillä väristen. Olivat laittaneet katajan niin, että se oli meidän ja alppimaiseman välissä. Mutta kun niskan laittoi kieroon, pystyi lepuuttamaan kankkua, rouskuttamaan omenaa ja keskittymään maisemaan.

Oltiin erittäin tyytyväisiä silti retkeen, kaunista ja vaihtelevaa. Mutta seuraavalle lähden kyllä ne gpx:ät kellossa.

Ihan hyvin ajoissa lähdössä Zürichistä.
Leaving Zurich, latesh, but not that bad.
Hetkinen kesti, kun tajuttiin, että ihan väärä paikka.
Totally wrong place to start the hike.
Ei niin huono paikka, tämä Rüeschlikon.
Not that bad this Rüeschlikon.
Ihan nätti maisemakin Zürichinjärvelle.
Nice view to the lake Zurich.
Taas kartalla. Nyt on oikea polku.
On the map again, the right path.
Sternenweiher.
Ja mäki jatkuu.
And it goes up.
Jonkun verran jo noustu järven tasolta.
Already a bit higher.
Puu kukkulalla, hyvin sveitsiläistä.
A lonely tree on the hill, very Swiss.
Ja lehmiä, tietty.
And cows, of course!
Mahdollinen kahvipaikka, jonne ei mahduttu.
Coffeeplace without place.
Tämä on Sihl-joki, joka virtaa Zürichin läpi.
This is Sihl, that flows through Zurich.
Alettiin olla lumirajalla.
Almost on the snowlevel.
Erikoinen systeemi, kanavassa virtasi osa Teufenbachweiherin vettä.
Special arrangement, a chanel in a lake.
Ei kahvia täälläkään. Ihan kiinni.
No coffee here either.
Schönenbergissä on hulppeat maisemat silti.
Schönenberg has nice view though.

En resumen: Este caminito cerca de Zurich se fue desde el comienzo mal. Fuimos a Rüschlikon en vez de Richterswil. No era una sorpresa, que no encontré el camino correcto de ahí. En el pueblo correcto, sistema de mapas dejó de funcionar, así que encontrar de un mapita en el teléfono, nos tomó un ratito. En total lo logramos, no nos perdímos más y caminamos por los rios, laguitos y bosques con una vista a los Alpes. La próxima vez no salgo sin la ruta en mi reloj.

Kurzgesagt: Anfang war nicht so ganz optimal, wir sind in Rüschlikon ausgestiegen anstatt Richterswil, Karten der Schweiz Seite hat nicht funktioniert. Aber zum Schluss sind wir durch Tobeln gelaufen, schöne Weiher gesehen und bis zum Alpen. Aber nächstes mal werde mit Suunto navigieren.

Omenankukkia ja maaseutua

Omenankukkia ja maaseutua

Lauantain pääohjelmanumero oli selvä: roinasta piti päästä eroon. Tölkkejä, purkkeja ja muuta oli kerääntynyt korikaupalla ja ne odottivat sievästi rivissä kierrätyskeskuskeikkaa. Laahauduin liian myöhään aamiaiselle, sen verran hitaalla tempolla, että tuli kiire. Kierrätyspaikka sulkee ovensa kello 12. Me olimme paikalla kymmentä vaille.

Olo oli hieman nahkea illan urbaaneista urbaaneimpien juhlien jälkeen; valvominen sekoitti pakan. Silti, sää vaati liikkeelle ja koska omenat kukkivat, lähdettiin suoraan kierrätyskeskuksesta kohti Saksan rajaa ja Bodeninjärveä.

Olin sitä mieltä, että reitti on uusi. Nimet eivät sanoneet mitään; muistikuvia tasan nolla. Tai oli, mutta en tiedä mistä, samoilta seuduilta kuitenkin. Pari sataa metriä myöhemmin olin jälleen kartalla. Tuttu polku.

Jätettiin auto hevosaitauksen viereen nurmelle. Ratsujen karva kiilsi auringossa tummanruskeana, eikä niitä haitannut. Kävin nimittäin kysymässä. Vieressä tilalla ei näkynyt ketään, jossain lähistöllä lakaistiin. Ehkä väki hinauttaisi auton kantonin pääkaupunkiin ja sen saisi maanantaina. Tai soittaisi poliisin paikalle ja lasissa odottaisi QR-koodi sakkoineen.

Huumaava tuomen tuoksu levisi heti metsäpätkän jälkeen. Viivähdin valkoisen keskellä; kuin parfyymipilvessä. Tässä vielä hengittelin syvään. Sää oli kuiva ja helteinen, pelloilla oli menossa kilpa-ajo. Traktorit vetivät täyttä vauhtia kivet singahdellen ja heinä pöllyten. Kuiva sato piti saada talteen, koska kesää riitti kaksi päivää, sen jälkeen lämpötila romahti, tuli sade ja viikon lopulla ehkä lumi.

Rypsipeltojen keltainen menee suoraan aivoon; se jos joku on endorfiinejä tuottava näky. Omenapuissa oli kukkia enemmän kuin koskaan, sanoisin ja olen varmaankin väärässä. Mutta tiheässä silti. Tänään niistä on jäljellä ehkä enää terälehti siellä, toinen täällä, myrskytuuli on riepottanut parin päivän ajan.

Eväsleipiin pistin papumössöä ja salaattia edellispäivältä ja gourmet-osuus tuli marinoiduista punasipulinsuikaleista sekä paahdetuista saksanpähkinöistä ja paprikasta tehdystä tahnasta. Näytti vaatimattomalta, mutta sain aikaan mehevimmät leivät aikoihin. Lounasmaisemana oli sinisenä kimmeltävä Bodeninjärvi; reitti kulki sen yläpuolella rinteessä. Alppirivistöä peitti usva; Säntis oli tunnistettavissa uhkeasta ja aina vähän uhkaavasta olomuodostaan. Ja antennista.

Reinhartin navettakuppilan kohdalla oltiin niin paistuneita ja janoisia, että päätettiin istahtaa kahville varjoon. Aldo inspiroitui bratwursteista ja Ruth-rouva sanoi välittävänsä sanan miehelleen, joka hoitaa grillihommat. Reinhart tosin tuli istahtamaan kahvikuppinsa kanssa ystäviensä pariin ja makkaran toinen puoli kärähti. Sisältä se tosi hyvää, hän vakuutti.

Reinhart halusi esitellä meille myös sisätilat. Siinä missä on pöytiä, hamusi ennenvanhaan heinää lehmä jos toinenkin.

Maalaistie oli tasaista, tunnelma rauhaisa ja jalka lopulta kepeä. Käsivarretkin poltin vasta seuraavana päivänä pyöräillessä, mutta koska nyt on jälleen villapaitakelit, sekään ei ota niin aivoon. Otin myös tyynesti vastaan nenäverenvuodon. Heinänuhaisen herkkä nenä protestoi maalaisilmaa. Yöllä aurinko, rypsipellot ja omenankukat kulkivat pehmeänä elokuvana unissani. Ja jossain naukui kissa.

Magnolia-päiväkirjasta

Magnolia-päiväkirjasta

Kirkkaan sininen taivas, valkoiset ja makealta tuoksuvat magnoliat, pyöräily kaupunkiin, kävely kukkapuiden alla, kirsikkapuiden keskellä, leivos ranskalaistyyppisestä Garde-Manger patisseriesta, sinne tänne haahuilua, aurinkolasien asettelua, lämpöä selässä. Se oli sunnuntain suunnitelma.

Ja koska sää, niin myös mutta. Yritän tästä kaivaa sen kultareunuksen, enkä edes väkisin. Olihan päivä melko joutava, hidas aamu, päiväunet, sateen ropinaa ja harmauden pehmentämää oloa. Ei sellaista kirkasta kevään iloa, voimasysäystä lihaksissa. Jossain välissä taisin saada aikaan järjestystä ja listoilta pari asiaa pois, se oli hyvä ja lonksahdutti olon lähtösuuntaan. Katselin ikkunasta sadetta ja laitoin takin päälle, hupun suojaamaan hiuksia.

Vaaleanpunaisen kirsikkapuun edessä keltainen postilaatikko kirkui väärää kohtaa. Äiti ja pieni tyttö olivat laittaneet ykköset päälle, korkkarit ja mustat sukkahousut, huulipunaa, kiharretut hiukset ja kauniit mekot. Isoa kameraa kantava antoi ohjeita, kuinka poseerata niin että postilaatikko jäisi piiloon. Puu on hetken verran kadun koristehelmi.

Puistossa valkoisten magnolioiden rivi – niiden aikaisten, joiden terälehdet ovat sikin sokin ja siksi niin viehättäviä – tuoksui hiekkakäytävän yllä kuin parfyymipilvi. Kukat tuskin erottuivat valkoista pilvitaivasta vasten, vain profiilit erottuivat kuvissa.

Vaaleanpunavalkoisten magnolioiden alle oli asteteltu tuolit ja pöytä. Nuput olivat vielä suppuiset, joistakin karvakuori rapsahtanut auki ja pari terälehteä puski ulos. Tulevat lämpimät päivät saisivat tämänkin upeuden täyteen loistoonsa.

Takaisin kävellessä happi oli tehnyt tehtävänsä, sadekin hiipunut. Yöllä näin leppeitä unia tuulessa heilahtelevista valkoisen magnolian terälehdistä.

En resumen: Así es la primavera. A veces de sol, a veces de lluvia, siempre con flores.

Kurzgesagt: So ist der Frühling. Manchmal sonnig, manchmal regnerisch, immer mit Blüten.

Vuorilla krookusten aikaan

Vuorilla krookusten aikaan

Uhmattiin Wildhausista jäänyttä rasittavan reissun muistoa ja lähdettiin lauantaina ajelemaan, vähän aikaisemmin kuin normaalisti, varmuuden vuoksi. Tasaisella oli sumua, vuorilla kaunista eli väkeä olisi liikkeellä, päättelin. Viikonloppu, sama juttu.

Kun ruuhkaa ei ollutkaan, oltiin tietty ainoastaan tyytyväisiä. Ei edes hissin lippukassalla tai ylhäällä polulla. Sen olisi saattanut aavistaa verkkokameran kuvan perusteella, sillä Oberdorfin laskettelurinne oli vihreä. Kapea, valkoinen rantu kulki hissille, tekolunta, jotta suksityypit pääsisivät etenemään.

Talvipatikkareitti kulki suljetun hiihtohissin viertä. Siinä mutaisessa nurmessa mäkeä tarpoessa tuli mieleen, että olisihan sitä voinut kävellä kesäistä hiekkapolkuakin pitkin. Mutta kun talvireitti oli yhä merkitty pinkein seipäin, niin sitä sitten.

Ensimmäiset kevään merkit, alppiananakset, kuten Aldo sanoi, tunkivat mättäästä pontevina vihreinä pallukoina. Epäilen, että ne ovat todellisuudessa valkoisia kukintoja, sen verran pääsin näkemään nuppujen raoista.

Vasta 1200 metrissä alkoi näkyä läikkiä luonnon talvesta, ensin pieniä kasoja varjossa, sitten sohjoa ja lopulta polku, alla kolmisenkymmentäsenttiä lunta.

Lumen keskellä kulkevan ruohoisen reitin päässä oli liikettä, kaksi isoa kaurista lähti vauhdilla pinkomaan metsän suojiin. Muita vastaantulijoita ei tavattukaan. Peipposet lauloivat innolla ja maasto oli rauhoittunut laskettelijoiden kaikottua. Pienen mökin toisella puolen istuskeli nainen lempeässä säässä kirja käsissään, edessä vuorijono ja savua tuprutteleva pieni grilli. Hänkin nautti keväästä.

Talven lannistaman ruohon välistä pilkotti jotain valkoista. Aurinkoista rinnettä koristivat pikkuruiset, peukalonkynnen kokoiset krookukset, kuin pienet helmet. Istahdettiin siihen eväille, annettiin säteiden lämmittää. Katseltiin vuoria, Itävaltaan asti. Puhelinoperaattori oli jo ilmoittanut, että muistathan roaming-kulut. Niin lähellä itäistä naapuria ei oltu, mutta katveessa selvästikin.

Skihaus Gamperfinin pienellä terassilla oli jo väkeä lounaalla. Hikisimmät olivat nousseet maastopyörillä toiseltä puolen laaksosta; iloisten naisten joukko tilasi patikoinnin jälkeen snapsilla ja kermavaahdolla terästetyt kahvit. Meihin vetosi kahvi ja minuun schlorzifladä, piirakka, jonka sisällä on päärynäpyrettä ja kermalla, koska olihan paluuta ajatellen varmistettava energiat.

Tämä viimeinen pätkä, siis kirjanaisen talolta kahville ja toista kautta takaisin, jäi edellisellä reissulla näkemättä, koska ruuhkien takia tuli kiire; piti kiiruhtaa viimeiselle hissille. Nyt aikaa oli reilusti ja onneksi, koska Skihausilta lähtiessä ylämäessä talvivaelluskenkä alkoi jälleen vaivata. Oikea pohjallinen valuu kantapäähän ja olin jo saanut uudet, mutta ongelma on yhä sama. Perillä kantapää oli punainen ja sitä peitti litteä rakkula. Illalla lähetin taas viestiä valmistajalle, että mitäs nyt. Kuulemma voin lähettää kengät takaisin. Saa nähdä millä kävelen ensi talvena.

Vihreää on.
It´s very green.
Laskettelurinteen tasainen pätkä heikossa hapessa.
Doesn´t really invite to downhill skiing.
Aldon mielestä alppiananas, muut saattavat olla toista mieltä.
Alpine pineapple, says Aldo, others might have a different opinion.
Jee, talvessa.
Jei, in Winter!
Kesäinen polku, talvi sivuilla.
Winter on the sides of the paths.
Mökki, jonka toisella puolen nainen kirjan kanssa.
A hut and a lady on the other side reading a book.
Minikrookus.
A tiny crocus.
Eväät talven jälkeisellä nurtsilla.
Enjoying sandwiches sitting on the grass; first time after winter.
Ja tottahan vielä kahveet.
Of course also a coffee brake.

En resumen: La primavera está en el camino!

Kurzgesagt: Der Frühling kommt!

Levottomat jalat

Levottomat jalat

Viimeistään siitä tietää, että ollaan taitettu talven selkä, kun jalat on levottomat. Ja varsinkin mieli. Jos tämä olisi sarjakuva, olisin juoksuasennossa ilmassa, kintut pyörisivät alla kuin häkkärät. Menoks, sanoi Annie Lennox! Let´s go, lehmäneväät! Ja täällä istun, kello 8:00 työpöydän ääressä, kuin syksyinen tatti sateisessa metsässä.

Ei ole edes sienirihmastoa, jota lähettää lähialueelle tutkimaan mahdollisuuksia, mutta ajatukset, ne lentää. Jalat ovat vieneet ovesta ulos, mutta lähilenkistä, vaikka lähes 15 kilometriä, 10 kilometriä, 5 kilometriä, suuntaan ja toiseen, ei tule samanlaista oloa kuin kunnon retkestä toisaalla. Tapetit pitäisi saada vaihtoon ja äkkiä.

Säät eivät osu kohdilleen tekemisten kanssa ja nyt puren huulta, mietin kuinka saada huominen tyhjennettyä, jotta pääsisi retkelle. Muut päivät ovat joko sateisia, Saharan pölyisiä, yhtä sumua tai vuorilla lumisadetta. Hamaan tulevaisuuteen siis.

Ja kaikkihan johtuu siitä, että tekemiset ovat istumahommia. Ei puutu motivaatiota, mutta se sisäinen rauha. Ehkä menen hetkeksi istumaan järven seitsemään asteeseen. Siinä vihertävän veden liplatellessa ja nokikanojen ohi lipuessa tyyntyy kaikki. Jopa minä.

Istuu kuin tatti, mutta siivillä pääsee.
There it sits, but when necessary, the wings take where ever.

En resumen: De qué se sabe que ya viene la primavera: necesito salir para un paseito.

Kurzgesagt: Wo weisst man, das es Frühling ist? Ich muss unbedingt wandern.