On helmikuu, kertoo kalenteri, mutta ulkona selvästikin huhtikuu. Lämpötila on keskimääräistä korkeampi – siis jos olisi huhtikuu. Helmikuuksi aivan älyttömmän lämmintä. Sen vahvistaa myös aivastelu, joka on juuri tässä koneen ääressä istuessa täysillä päällä (anteeksi roiskeet, pyyhin ruudun nenäliinalla). Pölytys on vauhdissa, harmaahaikarat rakentavat pesiään ja ensimmäiset hedelmäpuut ovat kukassa. Käyn alapihalla tarkistamassa aprikoosipuun tilanteen ja juttelen nupuille: “Ei vielä, pysykää kiinni, ei kannata, kylmä tulee.”
Sen lisäksi, että saan kylähullun maineen, se joka puhuu puille, olen myös kummajainen hiihtomajalla, kun jään kuvaamaan vessaa. Peiliselfien sijaan tähtäimessäni on kyltti: Käytäthän vettä säästäen, lähde ei ole pohjaton. Korkealla vuorilla vesi on ongelma, kun talvet lämpenevät. Osa majataloista joutuu sulkemaan ovensa, kun vesi loppuu.
Ja juuri kun olemme hyväksyneet kevään, vaikka nikotellen, on viikonlopulle tulossa talvi. Lunta vuorille, yöksi viileää, kenties pakkasta, Zürichiinkin. Minä kaivan jälleen talvipompan, mutta mitä tekee hedelmäpuun kukat? Toivon niille jääkerrosta ympärille, se on ainut keino selvitä oikeaan kevääseen.
Vielä on vettä kahvinkeittoon. There´s still some water leftfor coffee.
En resumen: El clima está loco, tenémos temperaturas de Abril, pajaros construyendo nidos y arboles de frutas con flores. Les va a dar frío en el fin de semana, cuando vuelva el invierno.
Lähestyttiin Rhäzünsia, kun huomasin jotain puissa. Kiiltäviä syksystä jääneitä lehtiä? Huurretta? Ei, hedelmäpuut kukassa. Sujahdettiin niin nopeasti ohi, etten nähnyt sen tarkemmin, mutta aprikoosit ovat yleensä kevään ensimmäisiä, ehkä sitten niitä.
Ihan arvuutellen lähdettiin matkaan, ei ollut mitään tajua siitä mitä olisi luvassa. Paitsi että aurinkoa oli povattu ja sitä halusin, sillä Zürich oli talvisumun peitossa.
Kuplahissillä selvisi, että tämä on tosi pieni pieni paikka. Käveltiin suoraan hissiin, ei jonoja, ei ihmispaljoutta. Ylhäällä Feldisin kylällä, 1470 metrissä, on varmaan ollut talvea, koska oli hiihtokoulukin. Mutta nyt ei näkynyt lunta kuin läikittäin, vaikka on helmikuu. Sen sijaan puuveistoksia oli pitkin poikin. Taiteellista väkeä nuo feldisläiset.
Vartin matkan tuolihissille voi taittaa myös shuttlebussilla, jos mukana on kelkka tai pienokaisia. Tosi hyvin toimivat järjestelyt näinkin pikkuruisella alueella.
Tuolihississä jalkoja heilutellessani olin vetäistä hyönteisen nenään. Siis hyttysen. Heti perään alkoi nokka valua keväisellä energialla. Kerrankos sitä näinkin, heinänuhaa talvessa.
Yläasema nimeltä Mutta oli pieni tönö kukkulan huipulla. Siihen jäätiin hetkeksi siristelemään silmiä. Vuoria, valkoista, ihanaa valoa, sinistä ja kirkkaan aurinkoista. Kotona olo oli kuin perunanidulla, kalpea ja nuutunut. Juuri tätä piti saada. Raikasta ilmaa, lumen narsketta ja säteitä.
Taputtelin itseäni moneen kertaan olkapäälle, kyllä nyt tuli löydetty helmi. Talvipatikkareitti voisi olla piirun verran kyllä pitempikin, mutta koska jaloissa painoivat vuodenvaihteen virukset ja muut, otettiin nautinnon kannalta. Ja 2000 metrissä lumessa tallatessa tulee hiki pienessäkin mäessä; se laskettakoon urheiluksi. Pikkuisen on alkanut kyteä mielessä lumikenkäily, täällä olisi siihenkin kivat maastot.
Ainut näkymä varsinaiseen sivilisaatioon on melko alussa alas laaksoon Churin kaupunkiin ja lopussa toiseen suuntaan, mitä siellä sitten onkaan. Muuten edessä oli valkoista ja sinistä, kimmeltävää lunta ja taivasta. Ja bongattiin myös huippuset, jotka ovat selvästikin sveitsiläinen versio Lapin Nattasista, jos tiedätte.
Puista oli karissut jäätynyttä lunta, kuin kristalleja, hangen päälle. Jänisten jälkiä näkyi myös siellä täällä, mutta yhä vieläkään en ole tavannut ainuttakaan pitkäkorvaa Sveitsissä.
Yhdet leivät syötiin hangessa istahtaen, toiset penkillä. Aurinko lämmitti niin ihanasti, että raukeus valtasi jäsenet. Onneksi heti jälkimmäisen tauon jälkeen oltiin jo Skihüttellä, jonka pihalle oli levitetty lepotuoleja ja pöytiä penkkeineen. Istuskeltiin vielä hetki kahvi tekosyynä. Tällä mökillä voi myös yöpyä ja tietenkin ruokailla. Ruokalista oli melko perinteinen, mutta selvästi modernilla twistillä, kaikki näytti herkulliselta. Pahus vain, että oli juuri tullut syötyä eväät.
Ennen hissiasemaa on myös talven jäädyttämä luistinrata ja jos omat hokkarit jäi kotiin, täältä voi lainata. Nyt meneillään oli curling-peli, joten luistelut jäi toiseen kertaan. Sillä tänne palaan. Viimeistään ensi talvena.
FeldisTäällä tehdään puutöitä. Some woodart in Feldis.Kyltti näyttää vasenta reittiä, kello keskimmäistä, osa lähti suoraan oikealle. Which way choose?Churin kaupunki pilkotti alhaalla. The town of Chur down in the valley.Metsäneläin liikkeellä. A creature of the woods hopping away.Sinistä valoa. Blue light.Lumikengillä pääsisi edessä olevalle kumpareelle. You could climb the hill with snowshoes. Olisivatko nämä Lapin Nattasten Sveitsin versiot? In Lapland there are Nattaset-peaks, this might be the Swiss version.Tähän jäin hetkeksi. A moment to sit.Ihan hyvät lounasmaisemat. Pretty ok this lunch view.Skihütte, missä voi yöpyä ja saa myös sapuskaa. Skihütte, where you get some snack and there´s also a possibility to stay overnight.Kahvetta vuoristomaisemalla. Some coffee with a view.Täältä löytyy myös luistinrata. Ihan vain pakkasen ylläpitämä. There´s also a ice skating track.A natural one.Kuplahissin sumean ikkunan läpi näkyy ihmeellinen jokimaisema. Through the blurry gondola window we saw a view of contrasts.
En resumen: Encontré un lugar perfecto para un paseito corto en el invierno en las montañas, cerca de Rhäzüns.
Kurzgesagt: Ein perfecter Ort für eine entspannte Winterwanderung nahe Rhäzüns.
Täällä on siis pakkailut meneillään, Helsingin matkamessut odottaa. Jos olet hoodeilla ja Sveitsi kiinnostaa, paikalla on myös Suomen Sveitsin Ystävät ja minä myös, lauantaina kahteen asti.
Viikonloppuna kävin hakemassa tuoretta tuntumaa alppimaisemiin, että on mitä kertoa. Zürichin lähellä Walenseen yläpuolella on meidän perinteinen uudenvuodenretkipaikka, reitti on lyhyt ja mahtuu hyvin yhteen iltapäivään. Vuodenvaihteessa oli vain niin surkeat kelit, että lykättiin hommaa parilla viikolla.
Tästä on blogissa ollut aiemminkin puhetta, mutta edellisiin reissuihin verrattuna nyt oli kyllä tungosta, siis parkkipaikkateknisesti. Jo alhaalla Weesenissä, ennen mutkittelevaa nousua ylös Arvenbüeliin, oli parkkikyltit punaisina, kaikki täynnä. Otettiin riski, mutta Amdenissa tuli stoppi, auto piti jättää sinne. Matkaa oli vielä viitisen kilometriä ja bussipysäkillä porukkaa ainakin kahden lastin verran suksineen ja kelkkoineen plus lumikenkineen. Moni tuntui ihmettelevän, ettei busseja ole tiheämmässä tahdissa, kun keli oli upea pitkän surkean jakson jälkeen. Tuskin tuli yllätyksenä, että kaikki halusivat lumeen ja aurinkoon.
Joka tapauksessa ylös lähtöpisteeseen päästiin ihan sutjakkaasti ja ilmeisesti busseja lisättiin, takaisin tullessa niitä kulki jo tuplamäärä normaaliaikatauluun verrattuna.
Lumi narskui jalkojen alla ja kuten monesti ekoilla talvipatikoilla, vaatetta oli ihan liikaa. Pilvisessä ja sumuisessa säässä Zürichissä tarvitaan enemmän lämmikettä kuin auringossa vuorilla taivaltaessa. Toppahousut voi todellakin jättää kotiin, ohuita voi kyllä olla pari kerrosta. Takki lensi lanteille kädenkäänteessä ja lopulta olin välikerros auki ja silti selkä märkänä.
Lunta on tullut aika lailla ja lämpötilojen vaihtelut nostivat heti lumivyöryriskin tappiin. Tällä reitillä ei ole isoja seinämiä vieressä, mutta lumikenkäilijöitä varoteltiin matkan varrella.
Yleensä tykkään rengasreiteistä, mutta tämä eestaas polku on niin kaunis, molempiin suuntiin, ettei haittaa. Päätepiste ylhäällä on risti, jonka luota näkyy alas Toggenburgin alueelle. Säntisin vuori on vasemmalla ja kuulut Churfirstenin huiput oikealla. Yhdelle näistä, Selunille, kipaistiin aikamoisella kiireellä kesällä.
Yleensä olen hurjan nälkäinen retkillä, nyt pistelin lempiyhdistelmääni, Tartex-suolakurkkuleipiä, vähän puolipakolla, mutta kahvi ja kaakku houkutteli. Vorder Höhissä on kesällä lehmiä ja jonkinlainen vaja tai tallirakennus oli valjastettu talveksi meidän kaksijalkaisten käyttöön. Moottorikelkalla oli roudattu juomista, kahvista viiniin, aprikoosikakkua, mantelisarvia, makkaroita ja juustoja nälkäisille. Sisällä oli vain myynti, ulkona auringossa istumapaikat.
Vorder Höhi on sola, joten viima on lähes aina aikamoinen. Moni näytti hytisevän auringosta huolimatta. Takaisin lähdettiin sutjakkaasti heti kahvin jälkeen. Säteet lämmittivät kävellessä, alamäki tuntui mukavalta ja ne valkoiset huiput; aina niin uhkeita.
Tähän jäi auto. The car had to stay in Amden.Lunta, aurinkoa ja vuoria. Snow, sun and mountains.Tästä lähdettiin kesällä talon takaa vasemmalle, nyt suoraan eteenpäin. This was the turning point in summer, went left instead of climbing up. Lumivyöryjen mahdollisuus, josta tästä lähtisi lumikenkäillen eteenpäin. Avalanche risk.Oikealla Selunin huippu, sinne kivuttiin vastakkaiselta suunnalta kesällä. Peak of Selun on the right, that´s where we climbed in summer.Lipun voisi ehkä vaihtaa. New flag might be good.Sisältä saa sapuskaa. If you are hungry, there´s cake, cheese and sausages inside.Aprikoosikakkua ja -sori- karmeaa kahvia. Apricot cake was good, but the coffee pretty awful. Sitten takaisin. Then back.Iglu.
Olihan se, aikamoinen, tuo vuosi 23. Ei mitään tasaista, vaan joko kiirettä tai ei mitään, täydellinen pysähdys tai täyttä hoipakkaa. Nikotellen koronan täyttämien vuosien jälkeen ja – kuinka ironista – ensimmäinen koronani. Mutta Costa Rica, vihdoin siellä, vuosien odotuksen jälkeen. Maisemien ja muutosten päivitystä, tapaamisia ja uudelleen tutustumista, muistelua ja kuinka tämä olikaan, mistä mennään ja mihin halutaan. Kuukausi ei millään riittänyt kaikkeen, mutta sitä tarvitsimme ja se täytti vallinneen tyhjän – ja jätti myös uuden paluun siemenen itämään.
Kuvien mukaan olin ison osan vuodesta vuorilla, mikä ei kyllä pidä paikkansa, mutta kameralle oli hommia. Nousin yhteensä 37 kilometriä pystysuoraan, mikä on hämmästyttävän paljon, edellisvuodesta jää vain viisi kilometriä uupumaan. En sinänsä metsästä kilometrejä, vaan mietin sairastusaikaa ja heikohkoa kuntoa, loppuvuoden kolmen viikon ikuisflunssaa. Kipusin siis sittenkin vuorille, jalan ja maastopyörällä. Aina tuntuu siltä, että enemmänkin olisi voinut. Tietenkin, jos olisi ollut säitä ja olosuhteita.
Avaan puhtaan kalenterin ja olen siihen tyytyväinen. Pikkuhiljaa alan raapustaa siihen sisältöä; elämä täyttää vuoden.
Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.
Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.
Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.
Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.
Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.
Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.
Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.
Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.
Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.
Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.
Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.
Männedorf, Rigi, Pilatus. Lounas. Lunch.Kuka väistää ja ketä. Who gives wayand to whom.Polku menee ylemmän tunnelin läpi The path goes through the upper tunnel. Tässä kohtaa on keskiajalla ollut linna. Here was once a castle.Sillan koriste. Decoration.
En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.
Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.
Tämä oli se päivä, kun unien piti olla pitkät ja makoisat. Olo kertoi toista; olin muutellut yön kohtaa viikosta toiseen ja sisäinen herätyskello herätteli raottamaan silmää vähän väliä. Onko sisään kurkistava valo aurinkoa? Ehkä ainakin sarastusta? Vai ollaanko vasta kuun vaiheessa yötä?
Kun laahustin kahvitarjottimen kanssa olohuoneeseen, oli jo selvää, että jos suunnitelmia olisi ollutkin (en muistanut), ne oli nollattava. Halusin silti ehdottomasti katsomaan syksyä. Makustelin helppoja vaihtoehtoja, kotiovelta toteutettavia vaihtoehtoja, sillä mihinkään vaativan mietintään ei ollut aivokapasiteettia.
Ensimmäessä mäessä maastopyörä kulki kuten ennen, minä juuri ja juuri. Tuli lämmin, purin kerroksia. Kellertävien puiden muodostamassa tunnelissa rapisi kosteasti, maa oli märkää, niin jo sitä koristava lehtimattokin.
Auringonkukkapellolla näin taidetta; joukko väsyneitä, harmaanruskeita vaeltajia, päät roikkuen. Yksityiskohdat olivat hämmentävän kauniita, jokainen sakara ja karva. Ohiajaessa yritin katsoa melkein jokaista ja pellon päättyessä huimasi, vatsassa kiersi.
Vasta alkumatka ja olin jo juonut pullosta puolet. Onneksi on metsälähteet, sieltä lirutin lisää apua janoon.
Syvemmällä metsässä haistelin sienten ja pudonneiden lehtien kohtaamisesta syntyneitä aromeja, kosteaa sammalta, juuri kynnetyn pellon tuoksua.
Ylämäet tuntuivat, mutta pääsin ylös. Nauroin, etten varmaan koskaan ole ollut yhtä hidas. Eväiden jälkeen ja alamäessä tuntui voitto. Jaksoin, selvisin. Totta kai, koska ennenkin.
Tasaisella asvaltilla, ehkä 3/4 matkasta taitettuna, kramppasi vasen sisäsivu, sitten oikea. Pysähdyin, jalat eivät suoristuneet. Join vettä. Oli pakko päästä istumaan, mutta miten, kun reidet eivät toimineet. Kallistin pyörää, pudottauduin pientareelle kankulleni. Siinä heinikossa yritin rentouttaa lihaksia, join loput vedet.
Nousin loputkin mäet, varovaisesti ja pienimmällä vaihteella. Syksyhavaintoja en sen enempää muistanut ajatella, sillä kuuntelin lihaksia.
Iltapäivällä monen vesilasillisen ja magnesiumin jälkeen oltiin sitä mieltä, että päivän päätökseksi sopisi Kaurismäen Kuolleet lehdet. Elokuvateatteri kapealla kujalla, vähän vanhanaikainen ja syrjässä, oli täydellinen. Haistoin vielä metsän syksyiset tuoksut, kun elokuvan otsikko rullasi valkokankaalle. Miten hauskaa istua zürichiläisessä elokuvateatterissa, kun kaikki alkuteksteistä lähtien on suomeksi! Rentoutin kinttuni tietoisesti vielä kerran ja otin käteeni kourallisen popcornia.
En resumen: una vuelta de otoño en bici, que casi se termina por culpa de calambres subitos. Pero logré llegar hasta casa y ver en el camino los montes y bosques en su traje amarillo.
Kurzgesagt: Krämpfe sind etwas, davon man nicht begeistert ist, speziell wenn du mit dem Mountainbike unterwegs bist und es eich noch einige steile Teile erwarten. Trotzdem eine schöne Runde in Herbstfarben.
Hyvin opettavainen sunnuntai. Ensinnäkin, kannattaisi suunnitelmia vaihtaessa perehtyä asiaan huolella. Ohjeet saattavat olla pielessä ja voipi olla, että menee juoksuksi koko retki. Sen lisäksi sauvat auttavat yllättävässä tilanteessa enemmän mukana kuin autossa.
Lennossa siis päätin, etten haluakaan mennä polulle joka saattaa olla liukas ja viettää rotkoo, vaan haluan nousta korkeammalle, huipulle asti, mutta ilman sen kummempia vaaroja.
Churfirsten on kulissin näköinen vuorijono Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolella, yksi hienoimmista. Sahalaitaiset huiput ovat olleet listoilla pitkään, tosin ajattelin, että menisin joskus kurkkaamaan järveä niiden välistä, en huipulta.
Selun on yksi näistä huipuista ja sinne voi kivuta helpommin Selunbahnilla, puisella laatikkomaisella hissillä, joka on niin perus, ettei se sovellu ihan kaikille, mutta on toisaalta hauska kuriositeetti. Toinen ja pitempi reitti lähtee Alp Sellamatista, minne nousee myöskin hissi, joko kupla- tai tuoliversio ja siis meidän reitin lähtöpiste. Kilometri vertikaalimetrejä, luonnollisesti molempiin suuntiin.
Päivä oli selvästikin huonosti valittu, sillä meneillään oli lapsiperheille tarkoitettu patikkatapahtuma ja asema sekä polku täynnä porukkaa, pienokaisia vanhempineen. Ohitettiin massat nopealla tahdilla ja jätettiin tapahtuman piknikpaikka taakse.
Polku polveili, kurvasi metsän kautta, kadotimme huiput näkyvistä ja tultiin jälleen niitä lähemmäs. Katsoin kelloa ja tajusin, ettemme mitenkään ehtisi ohjeissa mainitussa ajassa edestakaisin ja viideksi viimeiselle hissille. Neljä tuntia tarkoitti vain huipulle kipuamista, vaikka reitin lähtö- ja päätepiste oli hissiasema. Mietittiin hetki ja päätettiin kivuta 2,5 tuntia ja kääntyä takaisin.
Kiihdytin vauhtia, tässä mitään enää kuvata tai pidellä taukoja. Parin tunnin paikkeilla oltiin jo huipun helmuksella, viimeisessä nousussa. Huippu näkyi lähellä, korkeuseroa silti yhä 400 metriä. Istahdin ruohorinteelle ja kaivoin suolakurkku-juustoleivät. Aika ei riittäisi ylös, joten yhtä hyvin voitaisiin katsella jylhää vuoristoa Säntisin ympärillä ja levähtää.
Kaksi sandwichiä ja kourallinen pähkinöitä sekä kuivahedelmiä myöhemmin katsoin kelloa, katsoin Aldoa ja päätettiin sittenkin yrittää huipulle. Riittääkö aika? Ihan sama. Kun kerran on tänne asti päästy, ei kyllä luovuteta.
Jalka oli ääriasennossa, hengityspausseja piti pitää useammin. Tovin kesti, mutta sitten nöyrryin ottamaan pieniä askelia, lihakset tarvitsevat vähemmän happea ja eteneminen on sujuvampaa.
Mikä myös nöyrrytti, oli ikääntynyt nainen, joka sitkeästi askelsi koko ajan samaa tahtia ja viime vaiheessa ohitti meidät. Syytin kesäkuun koronaa, vähäisiä vuorireissuja ja suomalaisuutta.
Huipulla tajusin, että olimme hilpottaneet nousun huomattavasti arviota vauhdikkaammin. Koko edestakaiseen reissuun meni 5,5 h ja ohjeiden mukaan pelkkä huiputus olisi vaatinut sen 4 h. Ei ihme jos askel alkoi loppunousussa hyytyä.
Mutta motiivi oli hyvä. Ylhäällä kapealla harjanteella istahdettiin hetki, syötiin banaanikakkua, kirjattiin puumerkit ristiltä löytyvään kirjaseen, juteltiin kanssapatikoitsijoiden kanssa ja ihasteltiin jyrkkää pudotusta turkoosille järvelle. Ja sitten polkua alas.
Jyrkkyystaso oli aikamoinen ja nilkan jatkuva ääriasento alkoi tuntua yhtäkkiä pohkeen ulkosivulla lihaksessa. Tarpeeksi jomotettuaan, se siirtyi sisäsyrjälle. Koikkelehdin miten kuten, yritin erilaisia tekniikoita, mutta kipu jäyti. Löysä nilkka siis ilmoitteli olemassaolostaan ja siitä, ettei asento ole kiva pitemmän päälle.
Kello hiosti tunnelmaa, aikaa oli todella niukasti. Silti pysähdyttiin huipun alapuolella vuoristokuppilan terassilla pikaisille kahville ja täyttämään vesipullot, sillä voi pojat, nestettä oli juotu ja lisää tarvittiin, kofeiinibuustia myöten.
Ylämäet meni hyvin, mutta aina vähänkin alas mennessä olin että AU##HITTO##AAK##AU ja yritin askeltaa jalkaterä sojoittaen ylöspäin ja olla taivuttamatta polvea. Varttia vaille viimeistä oltiin hissillä – ja tyytyväisiä. Juoksuksi meni, mutta kerrankos sitä. Ei kyllä toistu, vannottiin.
Entä se kinttu? Kylmään veteen, magnesiumia ja juomista. Mutta Blackroll oli paras. Kun olin käynyt kaikki muut lihasryhmät läpi, polvistuin vielä rullaamaan säären etupuolen ja inisin tuskasta, mutta se auttoi välittömästi. Kipu poissa, kaikki hyvin.
Churfirstenin huippuja, Selun oikealla. Peaks of Churfirsten, Selun on the right.Ei vasemmalle huipulle vaan oikealle. Not to the left peak but to the right.Huippu kurkistaa vasta ylhäällä olevien ihmisten takaa. Peak is still behind the people. Ja huipun toisella puolen Walensee. And then the view, on the other side of the peak Walensee. Bodenjärven suuntaan. Ristin takana Säntisin ympäristöä. Towards lake Constance. Behind the cross Säntis-area.Sata litraa hikoiltu kiireessä, mutta huipulla. Sweated hundred liters, but got up to the peak.Alhaalla Walenstadt. The town is Walenstadt. Miten niin pitää kävellä alaskin? What do you mean we have to hike down? Edellispäivänä oltiin järven toisella puolen. The day before we were on the other side of the lake. …toiselta puolen katsottuna olimme nyt siis tuolla. The peak seen from the other side of the lake.Melkein jo kahvipaikassa. Almost by the coffeeplace.Kahveet isoimman alastulon jälkeen. Koska kramppeja. Coffee after the main part of descending.´Cause cramping.
En resumen: Subimos a uno de los cumbres de Churfirsten. 1000 m verticales para arriba y de vuelta. Casi corriendo, para llegar a la última gondola.
Kurzgesagt: Endlich auf einem Gifpel von Churfirsten gestiegen.
Kuljin pitkän matkaa varjossa, joka tuntui hyvältä. Iho viileni, sisällä oli vielä lämpöä, kertymää monelta viikolta. Muistin miltä syyspäivät tuntuvat ja hengitin raikasta. Laakson tukaluus tuntui kaukaiselta, ohut ilma sai sydämen nakuttamaan. Ehkä siksi tuntui että ympärillä oli rauha. Ja liikkumattomuus. Suuret vuoret, nehän ovat yhtä pysyvyyttä ja turvaa.
Auringon rajalla ensimmäinen askel; lämpö kohtasi kengän ilman vaikutusta, sukan paikkeilla se tuntui keveänä, iski ylempänä sääreen, käsivarsiin, poskiin kuin kuuma vaippa. Hetken se oli tervetullut, sen jälkeen oli mietittävä aurinkorasvaa. Ja niitä jäätiköitä, sulavaa vettä. Että kuinka tämä tästä jatkuu.
Tänään tiedetään, että tukaluus loppui kerralla. Kaatosateeseen, rakeisiin ja lumipeitteeseen. Nyt tälläkin polulla olisi tarvittu kengät, jotka tarraavat lumikerrokseen, lapio ja ehkä kelkkakin.
Toisen päivän pilvet pehmensivät rajoja. Olo tasaantui, hetken ajattelin normaalia, jota ei ole olemassakaan, mutta voisi olla. Se jatkumo, jolloin kaikki sujuu tasaisella samanlaisuudellaan. Harhaluulo siitä, ettei mikään muutu. Maakin liikkuu, eikä jäätikkö ole paikallaan pysyvä kerros hohkaavaa kylmää, vaan virta.
Mutta ihminen raivaa lumet ja maavyöryt, odottaa että vesi laskee, lapioi polut puhtaaksi ja rakentaa uudet talot. Kun juna asemalla nyrjähti raiteeltaan, tuotiin toinen, kiivettiin kyytiin ja matka jatkui. Päivät lyhenevät ja tarraamme kalenteriin, alamme miettiä villasukkia tai ainakin etsiä sienikoria. Ja olemme jälleen kiinni pienissä muutoksissa, joita kiertokuluksi sanotaan.
Eigergletscheriltä lähtiessä valo on sinistä. Leaving from the station of Eigergletscher, the light is blue.Lehmä johdatti joelle. This cow guided to the river.Ja sitten tuli aurinko. And then there was sun.Schynige Platten ympärillä vuoret ovat pyöreitä – tai teräviä. By Schynige Platte the mountains are round – or sharp.Väriterapiaa. Colortherapy.Vasemmalla polku, jota seuraillaan seuraavaa huippua kiertäen. The path we follow is on the left and continues going around the next peak.Kerroksia. Layers.Juna nyrjähti. The train derailed.BachalpseeUkkonen valuu hitaasti hiipuen. Thunderstorm comes little by little.Mutta katto on näkyvissä. But there´s a roof on the sight.Ihminen on pieni. We humans are so small.
En resumen: Quien se podría imaginar, que justo después de estas fotos vinieron lluvias superfuertes y en las alturas nieve.
Kurzgesagt: Wer hätte gedacht, dass nach diesen Fotos ist oben alles weiss geworden.
Sateeton päivä! Retkelle, päätettiin. Eikä oltu ainoita. “Ja kaikki tulivat myöhään!” totesi hissiaseman rouva jakaessaan vuorolappuja. Köysiradan luo johdatti suurimmalta osalta yksikaistainen tie Urin järven ja Sisikonin yläpuolelle. Kylteissä oli kai säästetty, yhtään ei näkynyt matkalla.
Chäppelibergin hissin luona istuskeli porukkaa maassa, vuoriston rauhassa. Kaikki pääsevät ylös, ennen pitkää. “40 minuuttia menee,” ennusti rouva.
Kuplahissiin mahtuu kylttien mukaan viisi ihmistä, käytäntö oli haastavampi. Vastakkaisilla penkeillä on tilaa kahdelle kapealle kankulle. Neljälle hyvin, viides voi miettiä kuinka matkustaa. Lyhyt seisoen, pitkä pää vinossa tai jonkun sylkyssä.
Ilmanvaihto hoituu hyvin, sillä hississä ei ole ikkunoita ja lattia on metalliritilää. Hiljaisena päivänä kyytiin mennään ilman apurouvaa ja ylös pääsee, kunhan soittaa puhelimella ylös, että haloo, oltais tulossa. Ovi kiinni ja menoksi.
Aldo ei mahtunut samaan hissiin, joten odottelin ylhäällä ja katselin maisemia. SAC mökki Lidernen näkyy suoraan edessä, majoitus- ja ruokapaikka siis lähistöllä. Hissin toiminnasta vuorella vastaan perhe, jolla on lehmiä vähän ylempänä laiduntamassa ja talo muutaman asekeleen päässä. Lapset leikkivät hissin pienoismallilla, lastasivat tavaraa ja lähettivät toiseen päähän.
Reitti kiertää Hundstockin ympäri ja kuplahissi lähtee Schwyzin kantonista, mutta ylhäällä ollaankin Urissa. Siinä mielessä sattuvasti, että seuraava päivä oli Sveitsin kansallispäivä ja Schwyz ja Uri kaksi Sveitsin kolmesta alkuperäisestä kantonista.
Usko poutaan on ollut viime aikoina kovilla, joten mukana oli takkia ja muuta. Koska reitti on melko lyhyt, mutta jyrkkä, ei lämmikkeelle eikä onneksi myöskään sadevaatteelle ollut tarvetta koko päivänä.
Lapsiperheet näyttivät jäävän läheiselle Spilauerseelle, pienelle vihertävälle järvelle. Kiljunnasta päätellen vesi ei ollut kovinkaan lämmintä. Koska aamupalasta hissin odotteluineen ja muineen alkoi jo olla aikaa, syötiin leivät ennen nousua.
Järveltä tie nousee jatkuvasti ylös. Alkuvaiheessa on alppikuppila nälkäisille. Ylhäältä meitä kohti kirmasi otuksia, siis mitä, vuoristopossuja! Korvat heiluivat vauhdissa ja tuulessa ja kyljet kiilsivät tuoreesta mudasta. Yksi lähti perään polkua pitkin, mutta se päätti sittenkin jäädä kavereidensa seuraan.
Tästä eteenpäin kellon reitti olisi kulkenut ylempää, merkit näyttivät toista polkua. Koska suunta oli sama, seurailtiin punavalkoisia merkkejä.
Niitty rinteessä oli kattilamainen ja lehmänkellojen kalina kaikui kuin vahvistimesta. Korkeimmassa pisteessä harjun laella hengähdettiin hetki vesipullojen seurassa. Tästä olisi ollut vielä tovi kavuta Siwfassin huipulle, mutta ehkä toisella kertaa.
Schön Chulmin alppitilalla oli meneillään kunnostus- ja rakennustyöt. Pihapiirin sivussa kaapissa oli kakkua, kahvia termarissa ja tuoretta maitoa pullossa, maksu hoitui tiputtamalla rahat laatikkoon. Päätettiin juoda kahvit ja maistaa kaakkua, kun pieni tirppana tuli touhukkaasti tyhjentämään rikkalapiosta roskia. Hän kertoi, että kakussa on myös valkosuklaata. “Se on tehty käsin,” hän jatkoi. Seuraavaksi hän oli menossa valmistamaan jugurttia äidin kanssa.
Melko tasaisen niittypätkän jälkeen polku vei seuraavan alppitilan ohi – sielläkin possuja, mutta ulkona lätissä – kohti kivikkoista pätkää, osittain niin jyrkästi alaspäin vievää ja muhkuraista, ettei kenkä ollut taipua. Puolivälissä syötiin toiset leivät, sillä jalka ja aivo eivät enää tahtoneet tehdä yhteistyötä.
Sateet näkyivät poluilla, kenkä upposi mutaan ja sitä oli pitkin kinttuja, kengän sisällä sukissakin.
Kuplahissiasemalla oli sama meininki kuin aamulla. Istahdettiin hetkeksi odottelemaan ja katselemaan leikkiä köysiradalla. Lähtiessä ostettiin vielä pala alppijuustoa mukaan; maito lypsetty lehmiltä, joita oltiin matkalla moikattu.
Jonotusnumero hissiin. We were on the waiting list to the cable car.Tällä liikenteeseen. This is it.Hissiasema. Cablecar station.Näkymä hissiasemalta. Kesk. Lindernenhütte, vas. lehmien suoja. View by the cablecar station. In the middle of the picture Lindernenhütte. Polkua mars! Off we go!Spilauersee.Vuoristopossuja. Mountainpigs.Alppikuppila vasemmalla. An alpine restaurant on the left.Siwfassin huippu ei kuvassa näytä miltään, mutta päällä on siis ihmisiä. In the picture you can´t appreciate the size, but there are people on the top of the mountain. Kahvia termarista. Coffeetime.Jutteluhetki. A moment to chat.Näitä marjoja en ole nähnyt koskaan. Never seen these berries.Tästä kivikon poikki. This is the route.Lepohetki. A moment to rest the legs .Perhosmytty. Butterflyconferens.Kappeli hissiasemalla. A chapel by the cablecar station.Hissille. To the cablecar.Hissistä on näkymät. There´s good view from the gondola.
En resumen: Un paseito en las montañas de Uri. Una gondola bien ventilada, vacas, barro, cerdos, queso, mucho sudor y paisajes increibles!
Kurzgesagt: Eine Wanderung auf den Urner Bergen. Eine luftige Seilbahn, Kühe, Schlamm, Schweine, Käse, viel schwitzen und schöne Aussichte!
Aamuvarhaisella, ensimmäistä bussia ensimmäisenä matkaajana innokkaana odottelemassa olin varma kaikesta, että päivä lupaa suopeata säätä, repussa on kaikki tarvittava linkkuveistä myöten ja voimia löytyy alppikauriin verran.
Bussi kipusi kiemuraista, yksikaistaista tietä, välillä odotellen, että vastaantulijat peruuttavat syrjään. Jos joku ei olisi painanut nappia Grosse Scheideggin kohdilla, olisin varmaan alppihurmoksissani jatkanut suvereenisti ja huomaamatta eteenpäin vuoren toiselle puolen.
Siinä kengännauhoja kaljulla pysähdyspaikalla viritellessäni hoksasin, että reppu oli sittenkin liian kevyt. Missä vesipullo? Majapaikan kylppärissä. Aika tavalla läksytin itseäni perusasiassa tyrimisestä. Onneksi vieressä oli alppihotelli, josta sain kalliin ja pienen pullon juotavaa.
Tallasin rauhassa hiekkatietä; vaihdettiin sananen parin muun patikoitsijan kanssa ja he jatkoivat pian toiselle puolen kukkulaa. Jäin yksin ylempänä laiduntavien lehmien kanssa.
Kedot olivat keltaisia, valkoisia, pinkkien sata sävyä. Puristelin sormissani timjamin sukulaista, jota englanniksi timjamin äidiksi kutsutaan ja haistelin sen sitrusta muistuttavaa tuoksua. Tiellä lepäsi varmaankin haukan sulka; selvästikin hyvä merkki.
Ensimmäisellä etapilla Firstissä päätin kahvitauon olevan paikallaan, sillä koronanjälkeisheikkous ilmoitteli olemassaolostaan. Olisin mielelläni pistellyt aimo palan aprikoosipiirakkaa, joka on lähes aina vuorilla listoilla. Sain silti vattubrownien pistaasioilla, ihan selkeästi gourmeta, mutta hyväksyin senkin. Tiivistettyä energiaa pienen palan verran.
“Mitä veikkaat säästä?”, kysyin tarjoilijalta. Mies povasi aurinkoa ja hetkessä koko paikka oli yhtä pilveä. Niin sumeaa, ettei tiestä näkynyt kuin muutama metri, kun lähdin kohti järveä.
Bachlapseella viuhtoi viima ja pidin tönön takana banaanipaussin, pistin pitkähihaista päälle. Tunsin elpyneeni ja päätin jatkaa alasmenon sijaan ylös, kohti Hirelenin harjannetta. Pari nuorukaista käveli perässäni, mutta he luovuttivat. Istuskelivat hetken ja lähtivät toista polkua alas. Viritin sauvat valmiiksi käyttöön ja tallasin kapenevaa reittiä kohti kivikkoa.
Pilvet lipuivat välillä maisemaa näyttäen, toisinaan kokonaan peittäen. Harjanteella ehdin nähdä alempana vihreää täplittävät lammet, kun maailma katosi ympäriltäni valkoiseen. Istuin kivellä hengittelemässä. Oli aivan hiljaista, eikä ketään missään. Vain minä ja kangasvuokot. Tunsin itseni Aku Ankaksi etsimässä Edelweissia Matterhornilla. Karvaiset vuokot herättävät samoja tunteita, nupulla ne ovat elähdyttävän ilahduttavia.
Kivikossa vuoren seinämän kupeessa oli pieni suojamökki, jonka orrella roikkui vettynyt patja ja Sveitsin armeijan peitto. Laskin sen vieressä penkillä pulssia ja katselin pilveä. Jostain alkoi kuulua vaimeaa puhetta; pieni porukka oppaan johdolla tuli vastaan myöhemmin. Olivat että wonderful ja fantastic, sen minkä hengästykseltä pystyivät.
Alaspäin meni sutjakkaasti; laakso ja lumihuiput kurkistelivat valkoisen verhon takaa ja murmeli tarkasteli menoani luolansa suulta. Olen muuten se, joka juttelee lehmille. Niittyjen läpi yritän kulkea rauhallisen varmasti, lähimpiä ja epäluuloisempia rouvia tervehtien. “Helou lehmä, tässä vain menen ohi, oikein nätti olet, minäpä tästä kierrän vähän ylempää, märehdi sinä vain siinä polulla!” Vasikat olivat jo ison lehmän kokoisia, joten hermostukseen ei ollut syytä, mutta otin varman päälle. Väsyneenä lehmälauma perässä pakoon juoksu ei kuulunut ohjelmani kuvaan.
Bussialpilla haukkasin lounasta, juustopiirakkaa ja salaattia, ja kipaisin maksamaan jotta ehtisin Grindelwaldin bussiin. Tarjoilijan mukaan ei hätää niin kauan kun tuo juo kahvia. Tuooli kuppi käsissä pöytään nojaileva bussikuski.
Bussi kiemurteli ylös Grosse Scheideggiin. With a bus to Grosse Scheidegg.Haukan sulka? Hawk´s feather?Ylälaidassa mother of thyme eli kangasajuruoho, joka on siis timjamin sukulainen ja tuoksuu sitruunalle. The mother of thyme is the purple very small flower, that smells lemon.Kevätkatkeroita. Spring gentians.Bachalpseellä alkoivat pilvet hälvetä. By Bachalpsee I started to have some visibility.Polku jatkuu ylöspäin. Going up.Vähän kerätty korkeutta. Already a bit higher. Kohti kiviä ja sitten oikealle. Towards the stones and then right. Varovasti vanhan lumivyöhykkeen yli. Cautiously over the old snow. Kangasvuokko! Nämä on ikisuosikkejani!! Spring pasqueflower or the name I prefare: lady of the snows, my alltime favorite!Yhtäänhän ei jännitä kapealla harjalla yksin. Not scared at all, on the ridge alone. Hyvin menee! Everything ok!Selän takaa jo taitettua matkaa. The way already done.Tarkemmin katsottuna alhaalla on useampi lampi. There are many ponds I passed on the way, after all. Kuvan keskellä suojamökki. In the middle of the picture a refuge hut.Polku se on tämäkin. Rockyroads?Kullerot pilvitaustalla. Sekunteja myöhemmin ilmestyivät lumihuiput. Globeflowers in front of clouds. The snowpeaks appear after a couple of seconds.Laakso pilkottaa. Starting to see the valley.
En resumen: Este caminata de Grosse Scheidegg a Bussalp es lindísimo, apesar de la poca visibilidad por las nubes. Hay flores de los Alpes, marmotas, paz y cresta que cruzar.
Kurzgesagt: Die Wanderung Grosse Scheidegg – Bussalp ist wunderschön, obwohl die Wolken unten hängen. Es gibt Alpenblumen, Murmeltiere, Ruhe und einen Grat zum überqueren.
Pala Suklaata 