En resumen: Finlandia celebra hoy 100 años de independencia.
Kurzgesagt: Finnland feiert heute 100 Jahre von Unabhänginkeit.
Jauhomatobrownie ja muut terveysherkut
Ottaako rucola-tortellettejä vai margarita-tortellineja, pohdiskelin torilla sateenvarjon alla. Tuorepasta houkutti lounaaksi, puoli kiloa, kiitos ja kauhistus: 26 frangia eli 22 euroa. Käännähdin ympäri pastapussi kainalossa ja mies vieressä. Sateenvarjon alle työntyi tarjotin. Tuttu kiharapäinen tyttö kehotti maistamaan brownieta. “Ne on leivottu jauhomadoilla,” hän selvitti.
Ilman hyönteisiä: vas. suklaapipari gianduja-täytteellä, kuusipipari: Spitzbüebli, taustalla mangotäytteinen ja kanelitähti, Zimtsternli.
Mies tarttui heti leivonnaiseen, tottahan hän, kun on mies, yhden matoleivoksen syö. Katsoin ilmettä, jauhavia suun liikkeitä, etsin kuvotuksen oireita. Ei minkäänlaista reaktiota. Ajattelin silti jättää väliin, mutta lukioprojektin päämääränä ei ollut testata leivonnaisen makua, vaan selvittää, kummat maistavat herkemmin, naiset vai miehet. Tässä vaiheessa –tietenkin– lohkaisin palan ja totesin, että madoista viis, tänne brownie ja heti.
Ja miltä se maistui? Hyvältä ja suklaiselta, perusbrownielta. Miehen palassa näkyi kokonainen, sentin mittainen mato. Sen seuraksi olisin kaivannut kulauksen grappaa tai muuta makuhermot tappavaa. Mutta maistui kuulemma brownielta sekin. Aldo on koko ikänsä treenannut oman pihan cas-hedelmillä. Niissä on aina matoja ja nekin kuulemma maistuvat vain casilta, jota myös Costa Rican guavaksi sanotaan.
Chäs Hütten piparivalikoimaa
Osallistuminen proteiinipitoisen leivonnaisen tutkimusprojektiin tuli niin yllättäin, ettei yhdessä kädessä pastapussi ja toisessa sateenvarjo tullut lainkaan mieleen ottaa kuvia. Ja sitäpaitsi parin askeleen päässä juustokaupassa oli tarjolla varsinaista herkuttelua: jouluisten pikkuleipien maistajaiset, Weihnachtsguetzli Degustation.
Piparituottaja Ramona Marggi oli maistattamassa sveitsiläisiä joulupikkuleipiä piirun verran terveellisemmässä muodossa. Käsityönä valmistetut leivonnaiset tehdään urdinkelistä, alkuperäisestä sveitsiläisspeltistä, ne ovat sokerittomia, matalahiihlihydraattisia, kuitupitoisia, laktoosittomia, vegaaneja ja osa myös vähäkalorisia.
Sveitsiläinen joulupiparit ovat tiukkaa tavaraa; muistelen lukeneeni, että yhden Zimtsternin, kanelitähden, kuluttamiseen tarvitaan tunnin reipas kävelylenkki. Mutta kuka jouluna kaloreita muutenkaan laskee? Maistoimme hasselpähkinäistä piparia, mangotäytteistä sydänpikkuleipää sekä toista gianduja-täytteellä. Lievä skeptisyys liian tervellisiä herkkuja kohtaan karisi: kotiin lähtivät suklaa-mango -pikkuleivät, jotka ovat vähäkalorisia, sokerittomia ja kuitupitoisia sekä jouluinen valikoima seitsemää sorttia.
Yleensä terveyspiparit tuppaavat jäämään lasipurkkiin pitemmäksi aikaa. Nämä katosivat parissa illassa. Parhaaksi äänestettiin perinteinen hillotäytteinen Spitzbüebli ja mangotäytteiset pikkuleivät, joista löysimme tuulahduksen tropiikin joulua.
Sveitsissä hyönteistuotteet ovat jo myynnissä, ihan tavallisesta supermarketista saa jo välipalapötköjä heinäsirkkajauheella. Niitä tulen vielä maistamaan ja hyväksyn ne sen enempää asiaa pohtimatta yhdeksi arjen proteiininlähteeksi. Kokonaiset jauhomadot herkuissa sen sijaan jättäisin Halloweenin sesonkisyömiseksi. Sen sijaan adventin aikaa odotellessa maistelen mielelläni kahvin kanssa Bäckerei “gsundin” leivonnaisia ja joulua kohden lähestyn pikku hiljaa ihan perinteisiä, rasvaisia ja sokerisia suomalaisia joulupipareita.
En resumen: en la feria nos dieron para probar un brownie con gusanos para proteina. Estaban investigando, quienes están más listos para poner un gusano en la boca, mujeres o hombres. Primero tenía mis dudas, pero ya que no podía quedarme como el cobarde de la pareja, comí un pedacito. Y – muy rico. Y lo siento, no hay fotos del brownie ni del gusano. En vez, seguimos de la feria a Chäs Hütte, la tienda des quesos, en una degustación de galletas de navidad suizas. Sin insectos, pero saludables, sin azúcar, con mucha fibra y de escanda suiza.
Kurzgesagt: in Zolliker Wochenmärt hatten wir die möglichkeit Brownie mit Mehlwürmer zu probieren. Es war eine Studie, wer greift lieber zu, die Männer oder die Frauen. In dem Fall hatte ich keine Wahl: ein Stück und runterdamit. Sehr fein, muss ich sagen. Aber der Wurm da zu sehen war schon ein bisschen viel. Zum Glück gab es eine Weihnachtsguetzli Degustation von Bäckerei “gsund” in Chäs Hütte. Das war pur geniessen und dazu -natürlich- gesund.
Suomalainen rikosromaani Portugalista
Harvoin koukkuunnun kirjaan heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta Anu Patrakan rikosromaani Huomenna sinä kuolet (Myllylahti, 2017) herätti välittömästi hersyvällä kielellään lukemisen ilon.
Kiinnostuksen pohjana oli myös kirjoittajan tausta, josta löydän yhteneväisyyksiä omaani. Patrakka downshiftaa pohjois-Portugalin maaseudulla, minä puuhastelen keskemmällä Eurooppaa, elämme romaanisen kielen todellisuutta, monikulttuurisessa parisuhteessa ja kirjallisin aktiviteetein. Ehkä vielä ei voi puhua buumista, mutta ulkosuomalaiset kirjoittavat ahkerasti,dekkareita, lastenkirjoja, romaaneja ja muitakin kirjoja.
Pohjoismaisten dekkareiden synkkä ja väkivaltainen nordic noir -maailma ei yllä Portugalin maaseudulle, mutta pienessä kylässä on omat jännitteensä, jotka alkavat paljastua, kun suomalainen Johanna löytyy kotinsa läheltä kuolleena. Suomalaisuus on kirjassa lähinnä mausteena, pohjoisena henkäyksenä.
Patrakan romaanin päähenkilö on rikosetsivä Rui Santos. Mies on sympaattinen, komea, pyöräilevä, naissuhteissa kömpelö ja rakastaa portviiniä. Mietin miksi Patrakka on kirjoittanut miehen näkökulmasta. Se tuntuu kuitenkin toimivan, sillä huomaan ajattelevani, että lukisin mielelläni etsivän edesottamuksista vastakin.
Romaani lähestyy jossain määrin cozy crime fictionia; väkivallalla ei mässäillä ylenpalttisesti ja tapahtumien näyttämönä on pieni eristynyt yhteisö. Tosin rikosta ei tutki harrastelija, vaan ammattilainen. Kieli on värikästä, hauskaakin ja kuvailu herkullista, se vie mukanaan Portugalin maaseudulle, mutta välillä siitä muodostuu tekstin kompastuskivi; eteneminen takertuu kiemuroihin. Cozy crime -romaaneille tyypillistä on myös se, että etsivä on fiksumpi kuin lukija. Leppoisuuden keskelle olisin ehkä kaivannut murhakuvion jännitteen tiivistymistä.
Selvästikin pidän viihdekirjallisuuden suuntaan menevistä dekkareista, vaikkakaan en pidä murhia viihteenä. Yöpöydälläni on neljä rikosromaania, joita olen lukenut samanaikaisesti. Neljän naisen tuotokset, neljä hyvin erilaista tapaa kirjoittaa murhista ja etsivän työstä. Donna Leon, Sue Grafton ja Leena Lehtolainen ovat pitkän uran kulkijoita rikoskirjailijoina. Anu Patrakka on alkumeterillä. Sarja on jo ilmeisesti syntymässä, sillä uusi Rui Santos -kirja on tuloillaan.
(Täällä lisää Anu Patrakasta: http://myllylahti.fi/kirjailijat/manufacturers/patrakka-anu Ja Anun blogi taas löytyy täältä: http://normaali-irtiotto.blogspot.fi/ )
Kiitokset kustantamolle mahdollisuudesta lukea kirja!
En resumen: Tengo en mi mesa un libro detective finlandés de Portugal. Y cómo es eso? La escritora finlandesa vive en el norte de Portugal y escribió de un asesinato en un pueblo chiquitillo en el campo. Y de dónde es la victima? Que lean el libro. En finlandés.
Kurzgesagt: Ich habe ein Krimi finlandés aus Portugal auf meinem Schreibtisch. Wie ist das möglich? Die finnische Schriftstellerin wohnt in Portugal und hat über einen Mord in einem kleinen Dorf geschrieben. Und woher ist der Opfer? Sie müssen das Buch lesen. Auf Finnisch.
Testissä sveitsiläinen juttu: tryffelifondue
Suhteeni tryffeleihin on kahtalainen. Ne suklaiset, niitä syön mielelläni, mutta korkealla kaakaoprosentilla, ilman voista jälkimakua ja seassa saa olla pikkuisen rouskuvaa pähkinää. Ne taas, joita tryffelipossut kärsillään hamuavat, ovat yhä vielä pohdinnan alla.
Jos saan lautasella risottoa, jonka päälle on raastettu ohuita suikaleita sientä, olen siitä otettu ja nautin sen hyvällä ruokahalulla ja kunnioituksella. En kuitenkaan ole valmis hehkuttamaan sen miedon maun puolesta. Enkä varsinkaan tyhjentämään kukkaroni sisältöä pohjaa myöten.
Mutta meillä on nykyisin suhteita kylän juustokauppaan ja sieltä rantautuu kotiin silloin tällöin kokeellisia tuotteita. Tällä kertaa pussillinen tryffelifondueta. Ja koska ilta oli pimeä ja myrskyinen, oli korkea aika kaivaa caquelon kellarista ensimmäisen kerran tänä syksynä ja laittaa se tulille.
Tästä kaikki alkaa: valkosipulin aromi saadaan aikaan hankaamalla sitä caquelonin sisäpintaan.
Tässä tuli ensimmäinen virhe: caquelon päätyi hellalle liian nopeasti. Fondue on periaatteessa pikaruokaa, juustojen sulaessa pilkotaan leivät ja otetaan esille muut lisukkeet ja valmista tuli. Mutta caquelon vaatii muutaman tunnin esivalmistelun. Ohjeiden mukaan sen pitäisi olla vähintään tunnin upotettuna veteen ja toisen kuivamassa. Tai vesi räiskyy savisista huokosista pitkin hellaa koko lämmityksen ajan ja kalkki palaa kiinni keraamisen lieden ennen niin kimmeltävään pintaan. Vaihtoehtona on olla laittamatta caquelon veteen ja toivoa, ettei se halkea. Sulanutta juustoa tosin on vaikeampi raapata hellalta kuin kalkkia.
Mikäs puuro se tässä porisee? Tryffelipuuro.
Sekoittelin sulavaa massaa puulastalla piirtäen kahdeksikkoa caquelonin pohjaan. Koulukuntia on kaksi, toinen kannattaa kellon viisareiden mukaista liikettä. Väärällä tekniikalla fonduestä tulee susi, niin väitetään. Rasva erkanee massasta ja pohjalla makaa surullinen purkkamainen pallo tai kenties juuston saa peräti juoksettumaan; mene ja tiedä.
Iltapalan ainekset: leipää, juustoa, sipuleita ja kurkkua. Tänään gourmet-formaatissa.
Pöydässä caquelonin sisältö ei saanut hurraahuutoja. Se näytti epämääräisesti vaniljakiisseliltä pippurilla. Toisaalta pieneksi jauhettu tryffeli herätti toiveita; suikaleet olisivat olleet outoja ja kenties liikaa maustavia.
Fonduesession improvisoidusta luonteesta kertoi myös se, että kaapista ei löytynyt kuin ne peruslisukkeet: hillosipuleita ja pieniä suolakurkkuja. Ilmassa tuoksui alppimajalta ja tunsin olevani vuoristossa. Ja olimmehan me, ainakin verrattuna vaikkapa Pohjanmaan lakeuksiin, siis noin 500 metriä merenpinnan korkeudesta, wannabe-alpilla.
Fonduen rakenne oli sopivan tahmea ja leipään tarraava. Entä maku? Hyvää. Yllättävän maukasta, eikä tryffeli puskenut läpi, vaan maustoi tasapainoisesti juustoa. Silti loppulausunto oli odotettu: fondue toimii ihan hienosti ilman tryffeliäkin ja hintakin putoaa alle puoleen.
En resumen: Probámos el fondue de trufas por la primera vez. El resultado: suena muy lujoso y seguro también es. Sospechamos que iba saber raro, pero no. En total a mi me pareció rico, pero demasiado caro. Los otros de la família no estában convencidos del sabor. La próxima vez volvemos a lo normal, fondue sólo de queso.
Kurzgesagt: Wir hatten ein plötzlich improvisiertes Fondueabend – mit Trüffelfondue. Das Resultat: es ist sicher luxus, aber nicht wahnsinnig fein im Vergleich zu den anderen Fondues. Ich würde nochmals meine Brotstücke ins Trüffelfondue tunken, aber nächstes Mal haben wir sicher nur Käse im Caquelon.
Suomalainen Sveitsissä: Marika Rosenius
Sihl-joen toisella puolen, kasarmialueesta koilliseen, kieli vaihtuu saksasta espanjaksi. Dienerstrassella myydään kolumbialaisia vaatteita ja baarin ulkopuolella seinään nojailevat miehet tuijottavat tulijoita ryhmänä estoitta.
Korttelin sisäpihalla, japanilaisen liikkeen vastapäätä Wood Factoryssä meidät vastaanotetaan suomeksi. Tummien nahkasohvien ja massiivisten puuhuonekalujen ylle on ripustettu maisemia, joissa on jotain utuisesti tuttua, herkkää, mutta kuitenkin vahvaa.
Marika Rosenius, suomalainen kuvataiteilija, työstää teoksensa puulle, sahalla ja taltoilla viiltäen ja maalaa rosoiselle, muutaman millin levyisten lastujen ja suikaleiden elävöittämälle pinnalle akryylivärein.
Kiertelemme liikkeessä, juttelemme toista tuntia ja mietin kuinka kotoisaa täällä olisi asua, keskellä sitä karkeampaa Zürichiä, suojassa korttelin sisällä.
- Marika Rosenius
Marika, miten olet päätynyt Sveitsiin? Suomalaisen mieheni työn vuoksi.
Kuinka kauan olet asunut Sveitsissä? 18 vuotta.
Onko tämä pääteasema vai suunnitteletko muuttoa Suomeen tai muualle? Taitaa olla pääasema, joskin välillä täytyy päästä “hengittämään” rajojen ulkopuolelle.
Miten vietät arkesi? Olen taidemaalari ja olen joka päivä ateljeessani, illat menevät usein markkinoinnin merkeissä.
Entä minkälaisena näet suomalaisen aseman tai osan, Sveitsissä? Ulkomaalaisista suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset ovat varmaankin kaikkein hyväksytyimmät.
Kolmen kärki Sveitsistä? Luonto, sijainti ja kansainvälisyys.
Mitä haluaisit tuoda kotimaasta Sveitsin elämääsi? Tietyt ystävät ja sukulaiset, huumorin ja koulujärjestelmän.
Marika koivumetsänsä keskellä.
En resumen: Me topé con Marika Rosenius, una pintora finlandesa, que vive en Zurich y tiene ahora su exposición en Wood Factory. Trabaja con cierras y con formónes para alistar la superficie de la madera y pinta después con colóres acrílicos. Los abedules son un tema muy finlandes, en algúnas otras pintúras lo nordico está más en el átmosfera del cuadro.
Kurzgesagt: Ich habe mit der Künstlerin Marika Rosenius in zürcher Wood Fabric getroffen. Die Finnin arbeitet mit den Sägen und Meisseln um die Oberfläche zu vorbereiten und malt danach mit Akrylfarben. Die Birken sind ein finnisches Thema, aber in den anderen Gemälden das Nördliche findet man eher in der Stimmung.
Monet Karhulassa
Syksy uhittelee, puhaltaa ja vihmoo, mutta riehukoon, me tiedämme, että se on sen olemus. Lämmitän kaakaota ja mietin olisiko omenakakulle tarvetta. Miten turhaa mietintää; totta kai sille on tarvetta.
Kaivelen kuvia kesältä ja muistan lämmön ja kirkkauden. Tuurimoottorin kyydissä olin siellä missä pitääkin, merilevän tuoksuisen tuulen pyöriteltävänä. Mikä tuuri, kysyt ehkä. Hyvä tuuri, että mahduimme tuuriin – jota muut kuin kotkalaiset ehkä siis vuoroveneeksi tai vuoroyhteysalukseksi (mitä kauheaa kirjainten tuhlausta!) kutsuisivat.
Sapokan venesatamasta livuimme kantasataman sivulta Summan ohi kohti mangrovea ja krokotiilejä tai siltä se ainakin näytti. Kellertävän vihreä matto veden yllä rajoitti vesitietä niin, että epäilin matkan päättyvän tähän.
Koht myö mennää sillan alta! Sitä ennen moikattiin vastaantulevan meriläismallisen veneen kipparia.
Täs on meijän tuurin turistikokoelma. Kaik haluttii tulla kattoo et milt tääl nyt sit oikeest näyttää. Oltiihan myö jo lehest luettu, et hianoo on ja et taas se puutarhuri Laaksonen oli pistänyt parastaan.
Kotka on puhjennut kukkaan, puistoja on siellä täällä, kaunista kaupungin keskellä ja nyt Karhulassakin. Kierrämme sujauksessa jokipuiston ja harmittelemme, ettei mukana ole evästä, sillä pöydät ja penkit kutsuvat istahtamaan. Käsittämätöntä, että moottoritie kulkee kivenheiton päässä.
Matka pysähtyy taulun eteen ja se on joku Claude Monet´n lumme-aiheisista teoksista. Vaaleanpunaiset vesililjat, valkoiset kaarisillat ja ryöppyävät pajut (kai ne ovat pajuja?) olisivat Monet´n mieleen. Tänne näkisin iltapäiväkävelylle herraskaisia pariskuntia, pitsivarjoin, korissa leivonnaisia, viinirypäleitä ja viltti.
Merellä istun täkillä ja syön jäätelöä kananlihalla, tytär kainalossa. Esittelen, kuinka äiti vietti lapsuutensa. Laineilla keinuen, tukka tuulessa liehuen. Tuon saarimaiseman tuntisin missä vain. Kaunissaari, Tuohipöllö, Lehmä.
Ulapalla.
Ja tämä kaupunki on…?
No et sie sitä tiiä, sehän on tiätyst Kotka!
Ja tuon kaupunkiprofiilin tunnistaisin kaukaakin. Kolme pistetaloa ja oikealla piippu. Se on Kotka.
En resumen: En el verano salimos del centro de Kotka en bote o será barco, tal vez algo en el medio, pasámos entre las islas y por el río a ver algúno de los cuadros de nenúfares de Claude Monet – un parque chiquitillo.
Kurzgesagt: Wir sind im Sommer mit dem kleinen Schiff von Kotka zwischen den Inseln, den Fluss entlang nach Karhula gefahren. Da gab es ein Bild von den vielen mit Wasserlilien von Claude Monet – ein kleiner Park.
“Pahin patikkapolku ikinä” eli Walenpfad
“Ikinä ei olla kävelty näin pahassa paikassa”, oli jotakuinkin tyttären sanat, kun olimme päässeet Waleggiin asti (1943 m) ja laaksoa avautui joka suuntaan. Vuoristopolku oli nimensä mukaisesti kapea, välillä parin kengän levyinen, kivinen ja savinen, toisinaan vähän leveämpi. Kylmää hikeä pukkasi vierestä lähtevä pudotus alas.
Oppaiden mukaan Walenpfadin reitti Chrüzhütte-Ristis sopii varmalle tallaajalle, jota ei ihan joka kielekkeellä huippaa, mutta myös pienemmille patikoijille, sillä poluilla on tiukoissa paikoissa vaijerit laakson puolella. Mutta juuri siinä, missä oli kosteaa, vierivää kiveä ja kapein polku ylös/alas, oli päätetty, että jätetäänpä tähän aukko. Olen jo kokeillut luiskahdusta muilla reiteillä, tiedän kuinka se tapahtuu: juuri silloin kun luulet, että kenkä tarraa hienosti maastoon. Tässä kohtaa siihen, “oho, hups”-tilanteeseen ei ollut varaa. Askeleen oli pidettävä.
Postibussilla pääse kuplahissille. Kuskia ei hermostuta kapeat kurvit, pakittaminen tai matkustajat, jotka haluavat rotkon reunalla yllättäin jäädä pois.
Reitti on normaalikuntoiselle päivän reissuksi kiva. Saattaisin ottaa mukaan ainakin yhden sauvan per henkilö, vaikka niiden käytöstä ollaan monta mieltä. Tutkimusten mukaan osa onnettomuuksista vuorilla on tapahtunut juuri sauvojen takia, ne ovat joko pettäneet tai niihin on kompastuttu.
Tähän pisteeseen olimme tallanneet jostain tuolta vasemmanpuoleiselta kukkulalta.
Ajoituksessa on pientä haastetta, ellei satu tulemaan lähiseuduilta, sillä reitin molemmissa päissä, käveli sen suuntaan tai toiseen, on kuplahissi ja viimeinen lähtee laaksoon viiden paikkeilla. Jos siis ei halua kävellä alas ja lisätä matkaan toista tuntia lisäpatikkaa, niin pausseilla täytyy katsoa kelloa. Vuoret ja stressi eivät sovi yhteen ja kiireessä kävely rotkon reunalla on aivan järjetöntä ja sitäpaitsi epämiellyttävää.
Tein siksi meille minuuttiaikataulun aamuksi, aamiaisvoileivät laatikkoon autossa nakerrettavaksi ja eväät muutenkin valmiiksi jääkaappin. Mutta tyypilliseen tapaan puolet matkasta meni hermostuneeseen kellonkyttäykseen. Apua, taas on ruuhkaa! Me ei ikinä keritä junaan! Enää kymmenen minuuttia junan lähtöön! Siinä vaiheessa. kun Engelbergin asema oli jo vieressä, jakauduimme kahteen ryhmään, yksi juoksi ostamaan liput ja toinen parkkeerasi auton. Kolme minuuttia myöhemmin minä ja tytär hyppäsimme junaan, mies laukkasi kuin hirvi paljain jaloin vaelluskengät yhdessä ja reppu toisessa kädessä kondutoorin yrittäessä pitää naamaa peruslukemilla. Juna lähti ajallaan ja me kuin ihmeen kautta kyydissä.
Taukopiste. Juustokaupoilla luomutilalla.
Yrttistä juustoa tältä alpilta.
Ideana oli jättää kulkuneuvo reitin viimeiseen pisteeseen Engelbergiin, ajaa junalla Wolfenschiesseniin, ajaa kiemurtelevaa tietä postibussilla Oberrickenbachiin ja nousta kuplahissillä Chrüzhüttelle, kävellä polku Ristisiin ja tulla alas kabiinilla takaisin Engelbergiin.
Lähtö kotoa oli aamun sarastaessa ja aikataulullisesti oltiin polun alkupisteessä viimeisellä hetkellä. Yhtä junaa myöhemmin olisi koko aikataulu romuttunut kuin korttitalo ja retken pitänyt muuttua pienemmäksi lenkiksi.
Matka jatkuu muutama metri ennen polun edessä näkyvää nypyä vasemmalle alaspäin.
Walegg. Horisontissa näkyvä raja lienee sitä saastaista ilmaa, jota me alavalla maalla elävät hengitämme.
Im Oberfeld tarjosi hengähdyspaikan nousujen välillä. Pienessä mökissä olisi ollut välipalaa, mutta koska olin täyttänyt repun voileivillä, kananmunilla, porkkanatikuilla ja oman puskan pikkutomaateilla, ostettiin vain mukaan yrttinen luomualppijuusto, joka oli tuotettu viereisen niityn heinää syöneen lehmän maidosta.
Vähän ylempänä istahdettiin kirpakkaan aamuaurinkoon syömään eväitä. Tauko kannatti pitää, sillä haastavimmat pätkät olivat edessä. Sateen jälkeen en tälle reitille lähtisi, enkä edes pienellä liukkaudella. En ole niitä, jotka lähtevät vuorille köysien ja kypärän kanssa ja nousevat tikkaita huipulla, kiipeävät minne vain, mutta toisaalta en myöskään panikoi entiseen tyyliin pudotuksesta, niin kauan kun polku on hyvä.
Mikä on tuo hökötys? No nehän on portaat piikkilanka-aidan yli. Huom. punavalkoinen vuoristopolkumerkki.
Tein pikakyselyn viidelle eri-ikäiselle sveitsiläiselle ja kukaan heistä ei pidä patikoimista riskialttiina. Mukava vaellus kauniissa säässä perheen kera saisi minusta olla enintään 25% jännitystä ja loput huoletonta askellusta tai adrenaliinin määrä alkaa nousta turhan korkeaksi ja tärinä kintuissa väsyttää, mikä taas lisää onnettomuusriskiä. Walenpfad on juuri näissä rajoissa. Vuoristopolkujen peruskauraa. Tosin se sveitsiläispariskunta, joka ohitti meidät valokuvauspaussilla yhdessä kapeimmista ja korkeimmista kohdasta, puhisi, että nyt kyllä riitti, eihän tätä enää kestä. Se lohduttaa myös saaristossa syntynyttä.
Vuoristopolut, myös Walenpfad on hyvin merkitty. Loppuvaiheessa ideana oli heittää sydänjärven, Härzliseen, kautta, mutta se kyltti jäi kai huomaamatta ja loppuvaiheen paussi pidettiinkin viimeisen kuplahissiaseman terassilla. Reittivastaavaa hiukan otti pattiin, mutta toisaalta, patikointia kertyi lopulta päivälle yli neljä tuntia ja perheen mielestä siinä oli enemmän kuin tarpeeksi.
Ihan perillä. Engelberg ja sen luostari.
Jälkeenpäin tytär otti vähän sanojaan takaisin. Reitti ei kuulemma ollutkaan niin kamala, mutta silti ehdottamasti tähänastisista stressaavin.
Jos joku siellä nyt pakkailee kamoja ja olisi lähdössä tallaamaan tätä reittiä, niin halt! Walenpfad on tämän kauden osalta suljettu. Lumi tuli pari päivää meidän retken jälkeen ja polku avautuu patikoijille joskus kesemmällä.
REITTI: Bannalp/Fell-Chrüzhütte 1713m – Urnerstaffel 1690m – Alp Oberfeld 1861m – Walegg 1943m – Walenalp 1671m – Steinig Stalden 1695m – Rosenbold 1863m – Brunnihütte 1860m – Ristis 1600m
En resumen: Nunca hemos hecho un caminito tan terrible, pensaba la hija, cuando llegamos al punto más alto de una vuelta de 4 horas. El comienzo era angosto, a veces resbaloso y de piedras – y a la par del precipicio. Walenpfad no es fisicamente muy exigente, pero hay que tener un paso firme y andar sin miedo de las alturas. En todo caso, disfrutamos el paseito y era uno de los mejores que hemos hecho: todo tipo de paisajes desde las montañas nevadas hasta bosque de piedras.
Kurzgesagt: Walenpfad war mein Ziel seit langem und endlich haben wir es geschafft. Etwa 4 Std. Marschzeit, ein bisschen Nervosität wegen des Bergwanderwegs und super Aussicht. Es war der letzte Moment – jetzt ist der Weg geschlossen bis nächsten Sommer.
Aurinkoa tänne, mulle, heti
Zürichiläiset ajoivat letkassa kohti aurinkoa, sillä kotona olisi saattanut joutua odottamaan muutaman tunnin sumun hälvenemistä – eihän sitä kukaan kestä! Lauantaina! Mekin olimme autossa, aurinkorasvaa iholla ja aurinkolasit toiveikkaana otsalla odottamassa käyttöä.
Glarusin kaupunki
Suunnitelmassa oli vain se vika, että aurinko oli auton ulkopuolella, me sisällä ja auto ruuhkassa. Olisi pitänyt mennä junalla, kuten kunnon ekologiset reippailijat tapaavat. Mutta maailmanmatkaaja piti noutaa illalla bussiasemalta matkalaukun kanssa; kyllä auto oli nyt ihan perusteltu juttu, ajattelin. Seuraavassa ruuhkakohdassa en enää ollut varma. Ja kun olimme patikkareissun aloituspisteessä Braundwaldissa vasta puoliltapäivin, alkoi iskeä stressi.
Siellä se polku jossain menee.
Kiire ja vuorilla taivallus eivät oikein sovi yhteen. Ainut mistä yleensä on pidettävä huolta, on mahdollinen viimeinen kuplahissin tai vuoristojunan vuoro, joka saattaa olla yllättävän aikaisin. Mutta sekään ei ole ongelma, jos mukana on hammasharja ja vähän käteistä. Vuoriston kuppilat ovat usein myös Gasthauseja, jotka tarjoavat edulliseen hintaan yösijaa kulkijoille. Jalkapatikka tulee vieläkin halvemmaksi.
Punavalkoista vuoristopatikkapolkua seuraten kohti Gumenia. Aivan tuoreet merkit.
Meidän kahden hengen ryhmän toinen jäsen halusi kiertää reitin vastapäivään, rankemman kautta, tiukemmalla nousulla. Kaikenkaikkiaan ylämäkeä oli 490 m ja alamäkeä 720 m, väittää Suunto, tosin tiedoista on kadonnut puolen tunnin pätkä, joten luvut on arvioita. Mutta kinttumittari kertoo, että nousua oli ihan riittävästi ja se näkyi myös vesipulloissa. Reipas tahti ja tiukka syysaurinko vaativat kaksi pulloa nestettä per nenä pelkästään ylöspäin mennessä.
Silmiä siristäen näkyy kuvan keskipaikkeilla kulkeva polku. Ja jokunen ihminenkin.
Panoramapolku oli juuri sitä mitä luvattiin, yleisnäkymää Glarusin Alpeille, yläkerran naapurin kotiseuduille, ja muille kantonin kukkuloille sekä Oberblegijärvelle. Lunta oli niukasti näkyvissä ja hyvä niin. Polkua riitti ajoittain juuri ja juuri molempien kenkien alle ja se oli kivistä, soraista, toisaalla taas leveää lähes tietä. Kauniiseen kirjottuun villahameeseen sonnustautunut mummeli talsi kivikossa hienostuneen rivakasti mokkasaapikkaissa. Matalissa, mutta sittenkin. Toisentyyppistä varustusta oli kuvan tyypeillä, jotka olivat köysineen ja kypärineen varmaankin matkalla kiipeilemään lähikukkuloille.
Tää on Glarusin kukkula. Mikä niistä, sen tietäisi naapuri.
Luolan suullakin on reittimerkintä. Hyvä tietää, ettei ole eksynyt tunnelissa.
Matkalle osui myös luola, jossa tuli testattua vaelluskenkien vedenpitävyys. Hyvin toimi, eikä lätäkkö ollut vartta syvempi.
Lähtö oli sen verran äkkipuserrus, ettei matkaan tullut muuta evästä kuin pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä ja pari omenaa, mutta jos tulisin toisen kerran samaan paikkaan, pysähtyisin Kneugratin kohdalla ehdottomasti sytyttämään tulet grillipaikalle. Näkymät on samat kuin tältä valkoiselta penkiltä. Oberblegijärvi kimmeltelee sinisenä alhaalla ja vuoret on niin muhkeat! Järvelle ei tällä reissulla menty, mutta sielläkin on käyty uimassa.
On aivan juuri maalattu penkki. Hyvässä kohdassa.
Ei-sveitsiläinen patikkamaija tai -jorma saattaa raapia päätään muutamaan otteeseen yrittäessään yhdistää polkujen viittojen ja kartan nimiä. Braundwaldin panoramareitin Kneugrat (kartta)- Chneugrat (kyltti) on arvattavimmasta päästä. Kirjoitusasut vaihtelevat, mutta yleensä ääneen lukeminen valaisee, mistä on kysymys.
Reissun ruokapuoli jäi vähän laihaksi, sillä Gumenin keittiö oli aurinkoisen päivän loppupuolella selvästikin voipuneessa tilassa. Kokki hiihteli viimeisillä voimillaan ja jaksoi tuoda leipä koriin kaksi palaa leipää, yksi minulle keiton kaveriksi, yksi kaikille lopuille jonossa seisoville. Kahvissa sen sijaan oli tarvittava määrä kofeiinia ja sillä päästin perille lähtöpisteeseen. Ja ihan ajoissa noutamaan matkalaukku ja matkailija.
Alas laskeutuessa näkyy myös syksyn värejä.
En resumen: Encontrámos el lugar perfecto de hacer un barbecue en el camino panoramico en Braunwald. Una vista increible a un laguito alpino. Pero sólo nueces y fruta seca en la mochila.
Kurzgesagt: Auf dem Panoramaweg in Braunwald haben wir wahrscheinlich den schönsten Ort zum grillieren gefunden, beim Kneugrat. Schade, dass ich nur nüsse und getrocknete Früchte im Rucksack hatte.
Väri: okrankeltainen
Keltaisen eri sävyiset loppukesän kukat ja kurpitsat muuttuvat auringonvalossa okrankeltaiseksi peitoksi. Kun illalla laitan silmät kiinni, näen hehkua, keltaiset ja oranssit ovat kietoutunneet valoksi, joka pehmenee unen tullen.
Jutun juoni alkaa tästä: kuoreton kurpitsa palasiksi.
Okrankeltaisina päivinä illat ovat pidempiä ja tummia, mutta kaupungilla on valopisteitä. Pimeän läpi kipaisin Punaiseen tehtaaseen, Rote Fabrik, ja näin Taneli Törmän tanssivan koreografiansa punapartaisena, pienet rastat niskassa heiluen, iloisin tontun silmin, isona ja vähän kömpelönä pienten balleriinojen keskellä.
Ja Zadie Smith. Brittikirjailija Zürichin Schauspielhausissa! Niin intellektuelli ja hauskakin! Ehdoton valopiste synkeässä ja kosteassa illassa.
Samettisen punaisessa teatterisalissa Zadie Smith erottui yhtä punaisesta nojatuolista vihreän kukertavassa leningissään ja älykkään ihmisen hehkullaan. Zürich ei ole kaupunki, joka tunnetaan väreistään, mutta tänä iltana ne kaikki olivat paikalla. Kuten sekin mies, joka näytti kirjallisuuskriitikolta, pitkäksi kasvaneen tukkansa, viiksiensä ja silmälasiensa kera. Harmaa bleiseri ja paljaat jalat.
Tarinan päähenkilöt: sipuli ja myskikurpitsa.
Tai ne, jotka eläytyivät tapahtumaan turbaanien kautta. Zadie Smithiä oli vaikea ajatella ilman hiukset sisälleen kietovaa turbaania, joka korostaa hänen hienostuneisuuttaan. Lapsena muistan turbaanien olleen mummojen päähine, viehättävä, mutta vähän vanhahtava ja vieras. Simone de Beauvoir taisi olla se, jonka päässä turbaani alkoi yhtäkkiä näyttää kultivoituneelta.
Turbaaneissa ei näkynyt okraa, Zadien oli ruskea, edessäni lila, jollain toisella vaalean keltainen. Mutta näistäkin illan väreistä syntyi valo, jonka jälleen näin unen tullen.
Päähenkilö on luonteeltaan monikerroksinen ja muuntautumiskykyinen.
Sitä ennen loin lisää väriä keittiössä. Okra oli hiipinyt sisälle, kuoreltaan vaalea, vähän rypelöinen ja ihottumainen, myskikurpitsa avautui myös oranssina. Painoin veitsen sen lihaan ja pilkoin, kuten aina, vähän liikaa. Okran värinen risotto on syksyn aurinko pöydässä. Riisiä ja kurpitsaa jotakuinkin samassa suhteessa, sanoi resepti, mutta iloisesti surruttelin raastetta ainakin tuplamäärän. Loraus hyvää viiniä, suullinen itselle, parmesania, mustapippuria ja lopuksi kevätsipulin renkaita.
Kertomuksen kliimaksi: viini sihahtaa kuumalle pannulle. Hedelmäistä happamuutta ateriaan.
Nyt siis olin sulkemassa niitä silmiäni, haarukoituani aimo annoksen okranväristä aurinkoa vatsaan. Ja jälleen kerran ihailin hehkuvaa keltaoranssia valoa miettien toiveikkaana, kuinka pitkälle syksyyn tätä mahtaakaan riittää.
En resumen: el otoño es del color ocre. Eso es lo que veo, cuando cierro los ojos en la noche oscura. Ocre de flores, ocre del atardecer, ocre de calabazas, ocre de risotto de calabaza. Ojalá dure mucho, la luz del ocre, hasta que nos llegue la luz de la navidad.
Kurzgesagt: Ocker ist die Farbe des Herbsts. Das ist was ich sehe beim einschlafen, in einer dunklen Nacht. Ocker von den Blumen, Ocker von der Sonnenuntergang, Ocker von den Kürbissen, Ocker von der Kürbisrisotto. Hoffentlich dauert das dunkelgelbe Licht lange – bis das Licht vom Weihnachten uns erreicht.
Kuka mie oon?
Hypätessäni uusien blogien kelkkaan, olen vähän hukassa. Kestää hetken ennenkuin tavoitan sen kuka kirjoittaa, mitä, joskus myös paikka on epäselvä, eikä tilannekaan avaudu. Lukijana olen se laiska, joka ei jaksa kulkea polkua takaisinpäin, käydä kurkistamassa menneisiin kirjoituksiin. Haluan vain sujahtaa tunnelmiin, ottaa vastaan valmista. Vähän niin kuin suklaapalan.
Tunnontuskissani ajattelin auttaa omia lukijoitani ja pistää koordinaatteja kartalle. Ei silti, että nämä auttaisivat ymmärtämään, mutta kenties täydentävät kuvaa.
Juuri nyt olen freelancer ja kopassa monenmoista, kuten kirjallisia hommia, suomen opetusta, workshoppeja ja latte macchiaton valmistamista. Kirjallisuudellisimpiin kuuluu pari vuotta sitten julkaistu Hausfrau – kotona Sveitsissä.
Mie. Elina Warstan tulkintana kirjani kannessa.
Ja siis Sveitsi, se on se nykyinen tukikohtani, ollut jo lähes parikymmentä vuotta. Tänne tullessani puhuin itsestäni tamperelaistuneena kotkalaisena, joka oli kuitenkin asunut viimeiset vuodet pääkaupunkialueella. Sveitsissä on Tampere alkanut jäädä jonnekin taka-alalle ja murteenkin takia olen aina vain enemmän kotkalainen. Ja varmaan myös mentaliteetiltäni.
Höpötän vauhdikkaasti sietä ja mietä, välillä siätä ja miätä, enkä tiiä mennääks myö jonnee vai lähetsie ikinä minnee. Ja tähän väliin tuuppaan sanoja espanjaksi, ripottelen lauseisiin jostain mystisestä syystä myös englantia ja sveitsinsaksakin, se päivittäin kuultu kieli, tunkee mukaan. Espanjaa siis siksi, että la media naranja, se appelsiinin toinen puolikas, on keskiamerikkalaisesta Costa Ricasta. Ja tytär on siten kolmen maan tuote, vaikka usein aasialaiseksi tunnistetaan.
Tämä on se kirjallinen tuotokseni.
Mitä muuta haluaisitte tietää?
Syön mielelläni ja varsinkin omia leivonnaisiani. En kestä yli kolmea tuntia ravinnotta. Tai kestän, mutta kärttyisenä. En ole kaurapuuroihmisiä. Syön silti nykyisin ainakin kolmesti viikossa puuroa, koska tyttäreni sai kavereilta lahjaksi 13 kg ryynejä. Joukkoon tarvitsen paljon hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä ja mitä nyt kaapista löytyy.
Hallittu kaaos on kotona pysyvä tila ja imuria käytän, koska tiedän sen olevan välttämätöntä. Pölylle olen allerginen. Ikkunoiden pesun olen ulkoistanut tyttärelle.
Kirjat ovat osa identiteettiäni ja nykyisin luen liian vähän siihen nähden. Toisaalta turhan paljon dekkareita sekä niukasti uutta suomalaista kirjallisuutta, mikä johtuu kotini ja suomalaisten kirjastojen välisestä matkasta. Zadie Smith, Anna Gavalda, Siri Hustvedt, Donna Leon, Sue Grafton. Niist mie oon tykännyt. Ja monista muistakin.
Olen erittäin ahkera liikkuja, juoksen, pyöräilen, tallaan rinteitä ylös ja alas, pilates pitää kehoni kasassa ja kuntosali lihakset olemassa. Olen myös täysin lahjaton monessa urheilulajissa. Paras suoritus lienee ollut koulun tokalla luokalla maastojuoksussa. Olisin päässyt mitaleille, mutta jäin odottamaan kaveria puskan kohdalle; kävi sääliksi raukka, joka ei jaksanut ylämäessä. Sen jälkeen en enää havitellut kisoihin. Paitsi hiihtokilpailuihin, joissa sivakoin uutterasti ja sain aina lusikan. Kuten kaikki muutkin osanottajat.
Tämä on se, joka tuotti edellä olevan kirjallisen tuotoksen.
Meillä soi aina musiikki, mies soittaisi mieluusti kaikkia maailman instrumentteja ja haaveilee cajónista, perulaisesta laatikkorummusta sekä tuubasta. Kotona on jo kontrabasso, kitara, risa saksofoni, piano, huilu, nokkahuilu, oboe, huuliharppu ja ainakin jossain vaiheessa oli myös säkkipilli, sitä missä se nykyisin on, en tiedä ja parempi niin. Niin ja minun viuluni, joka pääsee ääneen jouluisin. Musiikillisesti muutoin olen jämähtänyt jonnekin vuosien taa ja kuuntelen yhä niitä samoja: Scandinavian Music Group, Ultra Bra, Kate Bush, Maija Vilkkumaa, Leonard Cohen, KT Tunstall, The Do, Marina and the Diamonds, Amy Winehouse…
En resumen: Quien soy en total? Bueno, los que leen mi blog en español, ya seguro lo saben. Pero para mis nuevos lectores quería contar que soy periodista, he escrito un libro, doy clases de finlandes, a veces hago latte macchiatos y workshops. Vivo desde hace años en Suiza, me gusta comer, especialmente mis propios quequitos, no puedo estár muchas horas sin nutrición, o puedo pero de mal humor. Hago mucho deporte, corro, camino, ando en bici, hago pilates y voy al gimnasio. Sin talento, pero todos los días. Libros me encantan, también música, que es bueno, ya que tengo esposo, que quisiera tocar todos los instrumentos del mundo. Ya tenémos un violín, guitarra, oboe, flauta, flauta irlandés, bajo y saxofón. Según el los próximos van a ser un cajón y una tuba. Lo dudo.
Kurzgesagt: Wer bin ich? Wahrscheinlich liest meinen Blog niemand auf deutsch, aber für alle Fälle, hier gibt es einige Details: Also, ich bin eine Journalistin, Schriftstellerin, ab und zu mache ich Latte Macchiatos und gebe Finnisch Stunden und Workshops. Die Schweiz ist mein zu Hause seit langem, ich mag gutes Essen, speziell meine eigene Gebäcke, ich überlebe nicht lange ohne Nahrung oder schon, aber schlecht gelaunt. Im Sport bin ich nicht begabt aber sehr fleissig und laufe, jogge, wandere, fahre mit dem Velo, gehe ins Pilates und ins Fitness. Lesen ist mir wichtig, auch Musik und gut so, weil mein Mann alle mögliche Instrumenten spielen möchte. Wir haben schon eine Geige, Guitarre, Oboe, 3 Flöten, Kontrabass und kaputte Saxofón. Die nächste werden ein Cajón und eine Tuba sein, sagt er. Das bezweifle ich.
Pala Suklaata 