Vähän ennen sitä, kun Eurooppa haavoittui, saapui pimeässä illassa väkeä helminauhana Hirslandenin vanhaan myllyyn. Vielä nyt kaikki oli hyvin, vaikkakin haikeaa, sillä taidenäyttelyn avajaisissa olivat paikalla muut paitsi itse taiteilija. Elisabeth, viulunrakentajan rouva, oli menehtynyt alkutalvesta.

Viulunrakentaja nojautui seinään ja näytti entistä pienemmältä; silmät olivat vakavat. Hän oli tummassa puvussa, alla korkeakauluksinen musta paita, kädessä massiivinen hopeasormus. Kun eräs pariskunta kertoi pitävänsä Marimekosta, hän nosti hymyillen lahkeitaan ja sieltä paljastuivat sinivalkoraidalliset sukat. Villapaidan alta puolestaan mustavalkoraidallinen t-paita. Hän kääntyi puolisoni puoleen ja kysyi ihmetellen, missä hänen marimekkonsa oli. Hänen tumma paitansa ei ollut niin selkeästi merkkinsä edustaja, mutta totta kai se oli pitänyt laittaa päälle. Miehet olivat soittaneet pitkään yhdessä Neumünsterin orkesterin bassokaksikkona, molemmat aina marimekkoihin pukeutuneina. Joku jo epäili, että se on basistien virallinen asu. Minulla ei ollut mitään kotimaista designia, sen sijaan nutturaan kiinnitettynä Elisabethin tekemä huopasormus.

Maistelimme tummaa punaviiniä ja kuuntelimme tulkintoja tauluista. Kitaristi nurkassa viritteli musiikkia ja mukaan tuli viulunrakentajan ja Elisabethin poika. Vuosisatoja vanhan rakennuksen akustiikka ei kaivannut vahvistimia, akustinen basso riitti.

Elisabeth oli opettaja, mutta perheen asuessa Tukholmassa hän löysi nukketeatterin ja kouluttautui nukketaiteilijaksi. Taulut ovat sekatekniikkaa, niistä löytyy lankoja, maalia, japanilaista paperia, lehtikuvia. Elisabeth piti Tove Janssonin töistä ja yhdessä hänen omista tauluistaan on selkeästi The Moomins and the Great Flood –kirjan kannen värimaailmaa.

Avajaisyleisön joukosta löysin kaksi tuttua kasvoa kuntosalilta. Mies, jolla oli lyhyt harmaantunut polkkatukka, pyöreät silmälasit ja harmaa kulunut nahkatakki. Ehkä kirjakauppias, sillä mies näytti kuuluvan pienen, tupaten täyteen ahdetun, kulttuurisesti aktiivisen kaupan henkilökuntaan. Tapasimme siellä kerran ohimennen, odotellessamme Donna Leonia saapuvaksi. Mies ei moikannut silloin, ei salilla, eikä tänäänkään.

Toinen treenituttavista, vanha nainen, joka puhuu salilla ystäviensä kanssa oopperasta ja venyttelee notkeaa vartaloaan, tuli leveästi hymyillen luokseni. ”Minun on nyt tultava sanomaan, että te treenaatte todella ammattimaisesti!” Hän pysähtyi ja jatkoi leveää hymyilyään odottavasti. ”Jaa, öh, juu, treenaan säännöllisesti”. ”Niin mutta oletteko ammattiurheilija?” ”En todellakaan, vain ahkera. ” ”Mitä te sitten teette?” hän kysyi kärkkäästi. Kerroin olevani toimittaja ja kesällä ilmestyneestä kirjastani. ”Se pitää kääntää saksaksi!” rouva innostui. Mutisin jotain tyyliin ”ei sveitsiläisiä kiinnosta”. ”Minä kyllä lukisin sen mielelläni. Ehdottomasti! – Mutta entäs tämä miehenne, onko hän taiteilija?” Mies oli heittänyt taiteellisen huolimattomasti oranssin huivin olkansa yli. Ja oli nyt sitten taiteilija. Hän kategorisoi itsensä muusikoksi ja siten taiteilijaksi. Ja oli kommentista silminnähtävän mielissään.

Meille tarjoiltiin minisarvia ja yrttistä focacciaa. Mietittiin mikä tauluista olisi suosikkimme ja joimme lisää viiniä. Puoliso kävi jututtamassa viulunrakentajan poikaa, joka kiinnitti janssonmaiseen tauluun oranssin pisteen. Se oli nyt meidän. Muistoksi.

En resúmen: Fuimos a ver la exposición de arte de nuestra amiga Elisabeth, que falleció en el invierno. Tomámos bastante vino y resulta que ahora tenémos un cuadro. Un recuerdo bonito.

Kurz gesagt: Die Bilder von Elisabeth sind spielerisch, farbig, herzig und herzlich. Genau so war sie auch.

Tilapäisesti vähentynyt liikunnan määrä (kts. ed. postaus) näyttää tarkoittavan lisääntynyttä herkkujen tarvetta. Endorfiinikoukussa siis ollaan ja huomasin käveleväni määrätietoisesti, joskin linkuttaen, Läderachin uuteen, valoisaan ja suklaantuoksuiseen liikkeeen Zürichin Stadelhofenilla.

Pyörin kaupassa sulaalevyhyllyltä konvehtitiskille, konvehtitiskiltä tuoresuklaan luo ja halusin maistaa kaikkia. Vilkaistuani hintoja muistin ruokakaupan suklaalevyjen olevan myös tarkoituksiini soveltuvia. Toisaalta luomukaupassa maksan huomattavasti korkeampia summia raakasuklaasta, silmää räpäyttämättä.

Glarusin kantonista kotoisin olevan suklaayrityksen valikoimista tarttui lopulta mukaani tumma pistaasiasuklaalevy ja neljän konvedin pussukka. Vilkuilin myös pieniä mousse-pusuja, pastellisävyisiä, maitosuklaisia ja tummia, mutta jätin ne vielä hyllylle. Niitä hankin vielä joskus juhlatilanteeseen.

Sveitsiläiset laatusuklaat eivät aina istu omaan makumaailmaani; monet ovat tylsiä ja konvehtien täytteet mitäänsanomattomia. Epäilen, että kunnon suomalaislapsen tapaan makunystyräni taintuivat aikanaan sokeristen ja esanssisten irtokarkkien myötä, enkä enää tavoita hienoja nyansseja. Makean pitää olla todella makeaa ja mieluusti myös kirpeää.

En odottanut pistaasiasuklaalta mitään maata mullistavaa makukokemusta, mutta se olikin erittäin maukasta ja sai täydet pisteet. Suklaa oli täyteläistä ja tarpeeksi tummaa ilman kitkeryyttä. Pistaasioiden ominaismaun jälkeen ilmestyi jokin lisävivahde, ehkäpä suolaa?

Konvehteja ihalin pöydälläni muutaman päivän; ne olivat kauniita, kuin koruja. Pussin ravintosisältöä ei kannata vilkuilla, niissä on reilusti rasvaa ja sokeria, mutta ei näillä olekaan tarkoitus kasvattaa lihaksia, vaan luoda nautinnollinen hetki.

Vaikka suklaa ja syksy sopivat hyvin yhteen, konvehtien maistelulle ajankohta ei ollut kaikkein paras. Jäi ottamatta huomioon sveitsiläinen meteorologinen ilmiö, Martini-Sommer. Sillä tarkoitetaan lämpimiä päiviä marraskuun alkupuolella; 11.11 on pyhän Martinin päivä. Vaikka piha on täynnä puista varisseita lehtiä, mittari näytti ulkona melkein kahtakymmentä. Suklaatestin tähdet hikoilivat pisaroita ja valo-olosuhteet olivat hankalat.

Kuvittelin konvehdin olevan aina täytesuklaata ja näiden sisältä paljastuikin yllätys: ne olivat kuin pieniä leivoksia, kolme kerrosta kakkua ja kaksi eräänlaista kreemiä tai praliinia. Konvehti onkin saksankielisissä maissa laajempi käsite ja koskee täytesuklaiden lisäksi muita pieniä konditoriatuotteita, myös pikkuleipiä. Wiener Konfekt –pussukasta saa pulittaa 6,10 CHF eli euroissa noin 1,40 per herkku .

Jos olisi pitänyt valita yksi, olisin tarrannut konvehtiin, jonka päällä luki ”Chocolate”, vaikka sen pinnassa oli pieni kuorrutevirhe. Se oli kuitenkin maultaan vaatimattomin. Sen sijaan päältä kellertävä ja suklaalla raidoitetettu, mutta sisältä sitruunainen oli raikas. Pidin myös vaaleanpunaisella koristellusta marjaisesta konvehdista. Neljännen päällä oleva kahvipapu antoi vinkkiä mausta, mutta itse juon kahvini mieluummin kupista. Konvehtien toiset puolikkaat arvioinut testihenkilö taas piti parhaana suklaata ja kahvia, vaikkei itse ole kahvinjuoja. Sitruunainen ja marja jäivät jumbosijalle.

Lopputulos: pistaasiasuklaalevy vastaa paremmin barbaarisia makutottumuksiani, kuin sveitsiläiset wieniläiskonvehdit.

En resúmen: probé 4 de estos supuestamente chocolates y resulta, que adentro tenían también queque.

Kurz gesagt: Die Wiener Konfekt von Läderach sin herzig, aber mir gefällt besser dunkle Schoggi mit Pistazien.