3. ADVENTIN LUUKKU: TONTTUJEN LORVIKATARRI

14. December 2015 By in Allgemein, joulu, juhlat Tags: , , 2 Comments

Katselin saunatonttujen puuhia hirsisen kulman takaa. Yksi laahusti tonttuhattu vinossa vetäen perässään kelkassa muutamaa klapia. Toinen seisoi saunan terassilla ja näpelöi käsissään kuivattua vastaa, mutta silmistä sen näki, tämä tonttu oli ihan tonttu tai ainakin ajatuksissaan jossain täysin muualla. Saunasta kuului siivouksen ääniä, mutta harja, se ei liikkunut kuin silloin tällöin: shh, shh….Ja shh…shh. Ei ollut tekemisen meininkiä, eikä sen suurempia huolia huomisesta. Minulla sen sijaan oli. Joulu oli jo ovella, mutta joulusaunaan ei kyllä tällä menolla päästäisi. Eivät olleet saaneet edes kynttilälyhtyä ikkunalaudalle.

Iltasella olisi pirautettava Pukille. Me saunatontut olemme, ymmärsit aivan oikein, Joulupukin alaisia. Minä, saunatonttujen pomo tai no, emo, pidän huolta siitä että hommat hoituvat, kiukaat lämpiävät kuten kuuluu, hämähäkit on siirretty toisaalle, samoin hiiret, ilmassa tuoksuu saippua ja raikas koivu ja vastat roikkuvat saunakammareissa odottamassa saunojia. Joskus tulevaisuudessa työn perii tyttäreni, sillä Joulupukki on joutunut tossun alle ja tonttujen työt siirtyvät nykyisin äidiltä tyttärelle. Kyllä, meillä jyrää matriarkaatti, mutta sitä en tiedä kuka Joulupukin manttelin perii. Ehkä muori ottaa tehtävän vastaan, kun Pukki haluaa jäädä eläkkeelle ja keskittyä saunomiseen ja pipareiden paistoon.

– No niin, palataanpa taas asiaan. Selvääkin selvempää on, että saunatonttujen parissa on levinnyt lorvikatarri ja näin pääsesongin aikaan, se on huonoakin huonompi juttu. Nyt pitäisi miettiä jonkinlainen suunnitelma, kuinka piristää tontut paiskimaan töitä, ennenkuin Pukki lähtee liikenteeseen porokyydillään. Tietysti ajattelette, että nyt se höperö tonttutäti alkaa pyörittää seinässä olevan puhelimen levyä ja laittaa torven korvalleen, jollain isoäidin mummon aparaatilla, mutta ei, me olemme kuulkaas 2000-luvun tonttuja. Enkä minä mistään saunasta soittele, se nyt olisi aivan hullua. Nousen tietenkin saunan katolle, missä meillä on parempi kenttä.

 

joulutori1

Suursaunatonttu nousi tikkaita ylös ja istahti piipun viereen. Taivas oli tähtikirkas ja ilmassa tuoksui savu. Hän avasi läppärinsä ja naputteli skypen käyntiin. Pukki ilmestyi ruudulle ja Suursaunatonttu alkoi selvittää tilannetta. ”Minä olen huolestuneena seurannut valmisteluja, anelin rivakkaampaa työtahtia, uhkasin kylmällä riisipuurolla ja yritin lahjoa ylimääräisellä vastalla, mutta tulokset ovat laihoja”, hän selitti. Neuvonpitoa jatkettiin hetki, sitten Suursaunatonttu sulki läppärinsä, veti tonttuhattuaan syvemmälle päähän ja mietiskeli hetken huokaillen, mutta jo hiukkasen helpottuneena.

Seuraavana päivänä täky oli viritetty. Ja se huomattiin heti. Tontut olivat elämässään tottuneet päivästä ja vuodesta toiseen toistuviin rutiineihin ja pieni poikkeama sai heidät ihmetyksen valtaan. Jokaiselle oli katettu aamupuurolautasen viereen kultainen lipuke. Yhdeltä tontulta pääsi ihastunut huuto: ”Minulla on päivän erityistehtävä, olen Erityistonttu!” Suursaunatonttu myhäili tyytyväisenä, kun muut tontut parveilivat Erityistontun ympärillä. Tontun tehtävänä oli käydä arvioimassa jokaisen tehtävän eteneminen ja valita parhaiten siinä onnistunut. Sen lisäksi Erityistontun piti naamioitua ihmiseksi ja käydä laakson leipurin luona valitsemassa palkintopulla.

Suursaunatonttu hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen ja totesi oman stressinsä kadonneen kokonaan. Kilpailunhalu oli herätetty ja kaikki halusivat voittaa ylimääräisen herkkupullan. Tätä menoa saunat olisi siivottu, seinät pesty, koivuhalot puukorissa ja vastat paikallaan, alta aikayksikön.

joulutori5

Kun viikko oli lopuillaan ja joulukalenterissa enää pari pari luukkua avaamatta, tuli eräs maalainen koputtelemaan Suursaunatontun tuvan ovelle. He olivat tuttuja pitemmän ajan takaa, maalainen tiesi kuka Suursaunatonttu oli ja päinvastoin. – Katsopas, mitä löysin tuolta kuusikosta, maalainen sanoi ja näytti kultaista lipuketta. – Sepä näyttää ihan minun ja Pukin yhteisprojektin osaselta, totesi Suursaunatonttu ja avasi lipun. ”Suursaunatontun joulubonus” luki siinä, vähän hatarilla harakanvarpailla kirjoitettuna. – No jopas , jopas, tämä nyt ei kyllä ole minun käsialaa, eikä kyllä Pukinkaan, se mietti, eikä hänelle sitäpaitsi pitänyt edes olla lipuketta. – Tulepas sisälle, mennään tupaan juomaan sumpit joulutorttujen kera ja mietitään tätä vähän, se ehdotti. Suursaunatonttu avasi tuvan sisäoven ja he astuivat lämpimään. Kaikki saunatontut olivat pöydän ääressä ja päivän Erityistonttu kilisti lusikalla glögilasiaan: ”Hyvä Suursaunatonttu. Me saimme tänään urakan valmiiksi, saunat ovat valmiita jouluun. Ennätystahdista on Sinua kiittäminen, sillä tunnustettakoon, että meillä oli jokin aika sitten pientä joulukuumetta ja työväsymystä. Siksi haluaisimme ojentaa tämän vastan, jonka tuoksussa sekoittuu koivu, eukalyptus, rosmariini ja suopursu. Ihan ilman Pukin apua emme olisi sitä saaneet aikaan, mutta sen sijaan tämä on meidän omaa tekoa.” Suursaunatontulle ojennettiin tonttujen saunan pipariversio, koristeltuna sokerikuorrutuksella ja hänen lempisuklaanapeillaan. Suursaunatonttu oli otettu ja vähän liikuttunutkin. Hänen tonttunsa olivat kunnon tonttuja, vaikka välillä vähän laiskoja. Tästä alkoi piparin syönti ja aaton odotus. Illalla Suursaunatonttu, vähän ennen nukkumaanmenoa, kiipesi tuvan katolle ja avasi läppärinsä. Tällä kertaa hän ei halunnut häiritä Pukkia, joka jo varmaan veteli sikeitä villasukat jalassa, valmistautuen pitkään matkaansa. Suursaunatonttu lähetti vain viestin, jossa oli peukku ylöspäin.

joulutori4

(Summamutikassa kirjahyllystä napattu kirja: Chris Stewart, Andalusialaiset sitruunat. Ja yhtä summamutikassa kirjasta valitut sanat, joiden avulla tarina on koottu: tyttäreni, suurempia, anelin, lähtee, huomattiin, ikkunalaudalle, elämässään, ihastunut, maalainen, laakson)

(Kuvat: Zürcher Wienachtsdorf Bellevue)

2. Adventin luukku: Piparin muruja viiksissä

7. December 2015 By in Allgemein, joulu, juhlat Tags: , 2 Comments

Kaksi piparkakkutalon seinää oli jo pystyssä. Äiti-hiiri hämmensi sokeria pannussa ja piti jälkikasvun erossa kuumasta massasta. ”Häntäkään ei saa heilahtaa, nyt tarvitaan tarkkuutta”, hän opasti ja kastoi kolmannen seinän sokeriin. Juniori-hiiri nappasi pipariseinän äitinsä käsistä ja iski sen murskaavalla otteella lattiaan kiinni. Seinä hajosi kolmeen osaan ja osa mureni Juniorin käsiin. ”Mitäs minä sanoin, tarvitaan tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja varsinkin kuuliaisuutta”, äiti hermostui. ”Nyt Juniori pihalle jäähylle ja Jasmina seinänpystytysvuoroon!” Juniori jupisi jotain kylmästä lumesta, ketuista, kärpistä ja muista pedoista. ”Kunhan menet hetkeksi pois keittiöstä, niin se riittää”, äiti tokaisi.

Juniorin mielestä häätö oli epäreilu. Mutta se ei häntä haittaisi, sillä huoneessaan Juniorilla oli oksan koloon piilotettuna piparipurkki ja pähkinöitä. Enemmän naposteltavaa kuin keittiössä konsanaan, äidin haukan katseen alla. Mitä ideaa oli tehdä jotain pipareista, jos ei saanut edes maistaa, eikä talostakaan saanut tehdä monikerroksista Emmental-juustoa, kuten hän oli suunnitellut. Ajattele miten mahtava, talo johon olisi ihan oikeasti voinut kiivetä, seinät täynnä reikiä, joista sujahtaa paikasta toiseen!

Keittiössä Jasmina oli ylpeä rakennusinsinöörin tehtävästään. Hyvä, että veli sössi projektin ja hän pääsi näyttämään äidille kykynsä, viiksikarvakaan ei värähtäisi hänen keskittyessään ja jälki olisi täydellistä. Hän osoittaisi äidille, että hänellä on sammumaton halu oppia uutta leivonnasta. Tässä olisi tuleva kondiittori, hiirien yhteisön korkein arvostettu paakari, joka tekisi pähkinäkakuista sokerihiiriin, ihan mitä vain ja paakelsit sulaisivat suussa. ”Jasmina, mitä sinä unelmoit!” äiti parahti. ”Ota uusi pipari, ei tuota enää voi laittaa taloon, se tuskin irtoaa enää pannusta”. Sokeri oli palanut mustaksi ja käryäväksi ikkunaluukkupalan ympärille. Äiti laittoi pannun likoon ja kaatoi puhtaalle pannulle sokeria sulamaan.

wmärt13

Juniori narskutteli pipareita ja pähkinöitä ja mietti joko pääsisi mukaan talon rakennukseen. Sehän oli oikeastaan ollut hänen ideansa ja vaikka suunnittelu hyytyikin alkuunsa äidin tiukkoihin kriteereihin. Äidin mielestä siinä sai olla neljä seinää, katto, ovi, ikkunaluukut ja savupiippu. Ei yhtään luovuutta, jännittäviä yksityiskohtia tai painovoimaa uhmaavia kokeiluja, tuumi Juniori ja pisti silmät hetkeksi kiinni.

”No niin poika, alahan tulla”, herätteli äiti häntä varovasti käpälällään. Juniori suki viiksensä ja tassutteli keittiöön. Piparitalo oli laitettu silkkisen pöytäliinan päälle ja koristeltu pienillä värikkäillä karkeilla ja sokerimassalla. Työpöydällä oli kuitenkin toinenkin pohja ja siinä vieressä reikäisiä seiniä. ”Tästä voit tehdä oman Emmental-talosi”, sanoi äiti lempeästi. Jasmina kuurasi palanutta pannua ja katsoi olkapäänsä yli kuinka reikäisistä seinistä alkoi muodostua juustomainen talo. Sisälle Junior muovaili marsipaanista pienen hiiren. Jasmina epäili, että hänen koristelemansa talo saattaisi jäädä kakkoseksi. Paha juttu hänen kondiittorin uralleen.

Kun veljen talo oli saanut katon ja koristeet sekä asukkaan kurkistamaan reiästä, halusi hän lähteä kysymään isoäidiltä kumpi piparitalo oli hienompi. Matkaa oli muutama minuutti, mutta ulkona oli pyryttänyt reilusti lunta. ”Ette nyt lähtisi, tuleehan se mummo huomenna käymään, kysykää silloin mitä hän on mieltä”, ehdotti äiti. ”Eikä niitä taloja kannata kuljettaa ulkona, johan ne kostuu ja menee pilalle”. Mutta ei, hiiret eivät taipuneet, talot oli näytettävä tuomarille, jotta saataisiin selville voittaja. Peräjalkaa Juniori ja Jasmina tallustivat huopatöppösissään kaulaliinat tuulessa heiluen. Isoäidin talon ikkunat loistivat kutsuvina tähtinä poppelin alla. Jyrkännettä välttääkseen hiiret juoksivat keskellä polkua. Juniori otti pitkän harppauksen, mutta levisi spagaattiin ja liukui kohti rotkoa. ”Aaaa…”, Juniori parkaisi ja Jasmina tarrasi äkkiä mistä kiinni sai. ”Älä päästä piparitaloa putoamaan!” Jasmina huusi, piti yhdellä kädellä omaansa ilmassa ja veti veljeään toisella kädellä turvaan. Silloin Jasminakin liukasti, kaatui taaksepäin, konditorian helmi lensi kaaressa lumikinokseen ja velipoika hänen jalkoihinsa. ”Ei, ei, voi olla totta!”, parkui Jasmina ja kääntyi kaivamaan taloa lumesta. Juniori oli jo päässyt jaloilleen, hänen oma luomuksensa vakaasti käsissä. ”Molemmat talot ovat kasassa, se on pääasia”, hän totesi.

wmärt1

Isoäidillä talot laitettiin keskelle pöytää arvioitavaksi. Jasmina oli näkevinään isoäidin viiksissä vipattavan naurun. ”Nyt ei todellakaan ole leikinlaskun hetki”, murisi Jasmina varoittavasti. Isoäiti laittoi silmälasit päähänsä ja rykäisi: ”No niin. Minä sanoisin, että Jasminan talo on hyvin säntillinen. Ja koristuksiltaan, hmm…niitä kuvailisin maalauksellisiksi. Varsinkin valuneet raidat tuovat akvarellinomaisen vivahteen”. Jasmina katsoi taloaan surkeana. Karkit olivat väritömiä ja sokerimassa suhruuntunut. ”Surkea rämätönö”, hän mutisi. ”Juniorin talo taas on edistyksellinen ja viitteet Emmentaliin yhdistävät talon meidän hiirien ruokaperinteisiin. ” Juniori loisti tyytyväisyyttään. Hän sai kuin saikin tehtyä mitä halusi. Tai ainakin suurinpiirtein. ”Mutta,” totesi isoäiti ”tänään on erityistilanne ja palkintoja jaetaan kaksi. Piparitalon ykkössija menee Juniorille, onneksi olkoon”, hän sanoi ja sujautti Juniorin kaulaan juustosta leikatun pyöreän mitalin. ”Ja sinulle Jasmina annan hengenpelastusmitalin. Ilman sinun nopeaa toimintakykyäsi, veljesi olisi nyt alhaalla laaksossa lumipallona, samoin hänen talonsa. Hienoa lapset!” isoäiti sanoi, rutisti molempia ja ripusti Jasminankin kaulaan juustomitalin.

Illalla kotona Jasmina ja Juniori istuivat sohvalla peiton alla ja nakersivat takkatulen ääressä juustokiekkojaan. Piparitalot olivat vierekkäin pöydällä. Sisarukset miettivät jo täyttä häkää seuraavan joulun projektia ja kuinka sisään saataisiin valot. Tällä kertaa taloja tehtäisiin vain yksi ja siitä tulisi koko kylän ylpeyden aihe.

(Tarina on kehitetty summamutikassa hyllystä löytyneen kirjan kymmenestä yhtä summamutikassa valitusta sanasta. Tällä kertaa pohajna oli Isabel Allenden Ääretön suunnitelma. Ja sanat: kaksi, pystyssä, murskaavalla, sammumaton, silkkisen, huoneessaan, tiukkoihin, uusi, jyrkännettä, leikinlasku.)

(Kuvat: omalta kylältä)

ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

30. November 2015 By in Allgemein, juhlat, kirjallisuus Tags: , , , , , , 2 Comments

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

Pian tulossa: joulukalenteri

28. November 2015 By in Allgemein, juhlat, kirjallisuus Tags: , , , , 2 Comments

huurteinen zollikon

Makaan vatsataudin jälkitunnelmissa miettien kalenterista tältä viikolta yliviivattuja menoja. Bernin sipulimarkkinat. Badenin jouluvalot. Oman kylän joulumarkkinat. Viimeisen suhteen on kyllä vielä toivoa, mutta ole varma jaksanko laahautua ylämäkeä kohti Glühweinia, jota en luultavastikaan halua edes haistaa. On siis todettava, että kaiken ensimmäiseen adventtiin liittyvän aktiviteetin on hoiduttava ajatellen, sillä en vielä jaksa liikuttaa eväänikään. Sormiakin vain rajoitetusti.

Kirjallisen adventtikalenterin aion silti saada aikaiseksi: luukkuja on neljä ja ne avautuvat aina adventin jälkeisenä maanantaina. Homma toimii niin, että poimin kirjahyllystäni sattumanvaraisesti suomenkielisen kirjan ja valitsen sieltä eri kohdista, silmät kiinni ja summamutikassa kymmenen sanaa. Olla-verbit hylkään kylmästi, niitä käytän joka tapauksessa. Ja ankarien sääntöjeni mukaan sanojen on oltava samassa muodossa kuin missä ne ovat kirjassa. Niiden ympärille rakennan pienen Sveitsiin sijoittuvan joulutarinan.

Ensimmäinen luukku avautuu siis maanantaina.

Rasvakerrosta se ihminenkin tarvitsee

23. November 2015 By in Allgemein, kulttuuri, Ruoka Tags: , , , , 5 Comments

Asuessani tropiikissa, en juurikaan kaivannut makeaa. Suklaat olivat kertaalleen sulaneita, samoin jäätelöt ja leivonnaiset jauhoisia. Kun silloinen kälyehdokas tarjosi mangopuun alla nautitun lounaan jälkeen tekemäänsä jälkiruokaa, avautui taivas. Tres leches tarjoiltiin proosallisesti lasivuoasta, pyrexistä, ja se näytti, no, kermaiselta. Lusikallinen järkyttävää makeutta sai haiman vinkumaan, mutta miten ihanaa! Kosteaa ja vaniljaista. Kuin sulan jäätelön ja kakun yhteensulautuma. Tai kakkusieni, jolla on pyyhitty litra vaniljakastiketta.

tres leches aineet

Selailen kuvia tropiikista, kirjoittelen viestejä Keski-Amerikkaan ja haikailen sikäläisiä herkkuja. (Todellisuudessa näytän haikailevan mitä tahansa herkkuja; suomalaisten joulutorilta tarttui mukaan kassillinen syötävää: kahta sorttia ruisleipää, Tupla, Fazerin sinistä, Da Capo ja lanttulaatikkoa. Niin ja paikanpäällä tuli syötyä jouluateria, karjalanpiirakoita ja täytekakkua). Selailen keittokirjaa ja löydän Tres leches -reseptin, jonka sain pari vuosikymmentä sitten tuttavalta. Se on toiminut vain koristeena, sillä kirjoittajalta unohtui jauhojen määrä. Viereen olin liimannut kevyemmän version jälkiruoasta, varmaankin peräisin jostain urheilullisesta naistenlehdestä, mutta siinä taas käytetään kevyttuotteita, joita meilläpäin ei tunneta. Ajattelin, että jospa nyt olisi kuitenkin se hetki, etsiä käyttökelpoinen resepti ja kaivaa ainekset kaapista. Talvi yrittää jopa Keski-Euroopassa työntää tropiikkia ulottumattomiin, mutta ei se mitään, minä alan luoda omaa tropiikkiani keittiöstä käsin.

tres leches

Leipurin parhaan ystävän, Googlen, avulla löydän keskitien reseptien viidakossa. Koulukuntia on kaksi, ne jotka vatkaavat valkuaiset erikseen ja ne jotka eivät. Liityin jälkimmäisiin ja tietoisesti jo etukäteen asiaa katuen. Ei siis ollut mikään yllätys, että kaakkuosiosta tuli suht tinakka ja matala.

Tres leches eli kolme maitoa -nimi tulee jälkiruokaan käytetyistä sokeroidusta maitotiivisteestä, sokeroimattomasta maitotiivisteestä ja tavallisesta maidosta. Kokkaus ei vaadi kondiittorin taitoja, mutta eurooppalaisessa kotikeittiössä haastetta toivat asteet, painot sekä mitat, jotka oli muokattava meikäläisiksi, ilman että läppärin näppäimistölle tippuisi tahmeaa lillinkiä. Kun kakkupohja oli vielä tuntienkin jälkeen upoksissa maidoista sekoitetussa nesteessä, aloin epäillä virhettä muunnoksissa. Tai vaihtoehtoisesti kakkuni ei ollut tarpeeksi sienimäinen imeäkseen kaiken kostukkeen. Lapoin lusikalla puolisen litraa viemäriin ja sain levitettyä tönköksi sokeroidun kerman kakun päälle.

Koska sokeri ja maito on julistettu lähes myrkyiksi, samoin vehnä ja kananmunistakin kiistellään vähän väliä, soveltuu Tres leches ainoastaan herkuttelijoille ja terveysuutisista piittaamattomille. Söin kaksi annosta, ensimmäisen kontrolloidakseni tuotantoni ja toisen, koska teki mieli.

Tästä se siis alkaa. Talven rasvakerroksen kartuttelu.

En resúmen: Tres leches, hecho en casa! Con la cantidad de energía que contiene, sobrevivimos seguro el invierno…

Kurz gesagt: Ein bisschen Tropik in der Küche: Tres leches ist ein lateinamerikanisches Dessert von drei verschiedene sorten von Milch. Wer Superfood sucht, das ist es: wahnsinnig süss und Energie für den ganzen Winter.

Viiniä myllyssä

16. November 2015 By in Allgemein 2 Comments

Vähän ennen sitä, kun Eurooppa haavoittui, saapui pimeässä illassa väkeä helminauhana Hirslandenin vanhaan myllyyn. Vielä nyt kaikki oli hyvin, vaikkakin haikeaa, sillä taidenäyttelyn avajaisissa olivat paikalla muut paitsi itse taiteilija. Elisabeth, viulunrakentajan rouva, oli menehtynyt alkutalvesta.

taulu 2

Viulunrakentaja nojautui seinään ja näytti entistä pienemmältä; silmät olivat vakavat. Hän oli tummassa puvussa, alla korkeakauluksinen musta paita, kädessä massiivinen hopeasormus. Kun eräs pariskunta kertoi pitävänsä Marimekosta, hän nosti hymyillen lahkeitaan ja sieltä paljastuivat sinivalkoraidalliset sukat. Villapaidan alta puolestaan mustavalkoraidallinen t-paita. Hän kääntyi puolisoni puoleen ja kysyi ihmetellen, missä hänen marimekkonsa oli. Hänen tumma paitansa ei ollut niin selkeästi merkkinsä edustaja, mutta totta kai se oli pitänyt laittaa päälle. Miehet olivat soittaneet pitkään yhdessä Neumünsterin orkesterin bassokaksikkona, molemmat aina marimekkoihin pukeutuneina. Joku jo epäili, että se on basistien virallinen asu. Minulla ei ollut mitään kotimaista designia, sen sijaan nutturaan kiinnitettynä Elisabethin tekemä huopasormus.

sormus

Maistelimme tummaa punaviiniä ja kuuntelimme tulkintoja tauluista. Kitaristi nurkassa viritteli musiikkia ja mukaan tuli viulunrakentajan ja Elisabethin poika. Vuosisatoja vanhan rakennuksen akustiikka ei kaivannut vahvistimia, akustinen basso riitti.

Elisabeth oli opettaja, mutta perheen asuessa Tukholmassa hän löysi nukketeatterin ja kouluttautui nukketaiteilijaksi. Taulut ovat sekatekniikkaa, niistä löytyy lankoja, maalia, japanilaista paperia, lehtikuvia. Elisabeth piti Tove Janssonin töistä ja yhdessä hänen omista tauluistaan on selkeästi The Moomins and the Great Flood –kirjan kannen värimaailmaa.

rastin duo

Avajaisyleisön joukosta löysin kaksi tuttua kasvoa kuntosalilta. Mies, jolla oli lyhyt harmaantunut polkkatukka, pyöreät silmälasit ja harmaa kulunut nahkatakki. Ehkä kirjakauppias, sillä mies näytti kuuluvan pienen, tupaten täyteen ahdetun, kulttuurisesti aktiivisen kaupan henkilökuntaan. Tapasimme siellä kerran ohimennen, odotellessamme Donna Leonia saapuvaksi. Mies ei moikannut silloin, ei salilla, eikä tänäänkään.

Toinen treenituttavista, vanha nainen, joka puhuu salilla ystäviensä kanssa oopperasta ja venyttelee notkeaa vartaloaan, tuli leveästi hymyillen luokseni. ”Minun on nyt tultava sanomaan, että te treenaatte todella ammattimaisesti!” Hän pysähtyi ja jatkoi leveää hymyilyään odottavasti. ”Jaa, öh, juu, treenaan säännöllisesti”. ”Niin mutta oletteko ammattiurheilija?” ”En todellakaan, vain ahkera. ” ”Mitä te sitten teette?” hän kysyi kärkkäästi. Kerroin olevani toimittaja ja kesällä ilmestyneestä kirjastani. ”Se pitää kääntää saksaksi!” rouva innostui. Mutisin jotain tyyliin ”ei sveitsiläisiä kiinnosta”. ”Minä kyllä lukisin sen mielelläni. Ehdottomasti! – Mutta entäs tämä miehenne, onko hän taiteilija?” Mies oli heittänyt taiteellisen huolimattomasti oranssin huivin olkansa yli. Ja oli nyt sitten taiteilija. Hän kategorisoi itsensä muusikoksi ja siten taiteilijaksi. Ja oli kommentista silminnähtävän mielissään.

Meille tarjoiltiin minisarvia ja yrttistä focacciaa. Mietittiin mikä tauluista olisi suosikkimme ja joimme lisää viiniä. Puoliso kävi jututtamassa viulunrakentajan poikaa, joka kiinnitti janssonmaiseen tauluun oranssin pisteen. Se oli nyt meidän. Muistoksi.

En resúmen: Fuimos a ver la exposición de arte de nuestra amiga Elisabeth, que falleció en el invierno. Tomámos bastante vino y resulta que ahora tenémos un cuadro. Un recuerdo bonito.

Kurz gesagt: Die Bilder von Elisabeth sind spielerisch, farbig, herzig und herzlich. Genau so war sie auch.

Konvehteja tarjolla

9. November 2015 By in Allgemein Leave a comment

suklaa läderach3

Tilapäisesti vähentynyt liikunnan määrä (kts. ed. postaus) näyttää tarkoittavan lisääntynyttä herkkujen tarvetta. Endorfiinikoukussa siis ollaan ja huomasin käveleväni määrätietoisesti, joskin linkuttaen, Läderachin uuteen, valoisaan ja suklaantuoksuiseen liikkeeen Zürichin Stadelhofenilla.

Pyörin kaupassa sulaalevyhyllyltä konvehtitiskille, konvehtitiskiltä tuoresuklaan luo ja halusin maistaa kaikkia. Vilkaistuani hintoja muistin ruokakaupan suklaalevyjen olevan myös tarkoituksiini soveltuvia. Toisaalta luomukaupassa maksan huomattavasti korkeampia summia raakasuklaasta, silmää räpäyttämättä.

suklaa ja kahvi1mansikka ja sitruuna2

Glarusin kantonista kotoisin olevan suklaayrityksen valikoimista tarttui lopulta mukaani tumma pistaasiasuklaalevy ja neljän konvedin pussukka. Vilkuilin myös pieniä mousse-pusuja, pastellisävyisiä, maitosuklaisia ja tummia, mutta jätin ne vielä hyllylle. Niitä hankin vielä joskus juhlatilanteeseen.

Sveitsiläiset laatusuklaat eivät aina istu omaan makumaailmaani; monet ovat tylsiä ja konvehtien täytteet mitäänsanomattomia. Epäilen, että kunnon suomalaislapsen tapaan makunystyräni taintuivat aikanaan sokeristen ja esanssisten irtokarkkien myötä, enkä enää tavoita hienoja nyansseja. Makean pitää olla todella makeaa ja mieluusti myös kirpeää.

En odottanut pistaasiasuklaalta mitään maata mullistavaa makukokemusta, mutta se olikin erittäin maukasta ja sai täydet pisteet. Suklaa oli täyteläistä ja tarpeeksi tummaa ilman kitkeryyttä. Pistaasioiden ominaismaun jälkeen ilmestyi jokin lisävivahde, ehkäpä suolaa?

Konvehteja ihalin pöydälläni muutaman päivän; ne olivat kauniita, kuin koruja. Pussin ravintosisältöä ei kannata vilkuilla, niissä on reilusti rasvaa ja sokeria, mutta ei näillä olekaan tarkoitus kasvattaa lihaksia, vaan luoda nautinnollinen hetki.

Vaikka suklaa ja syksy sopivat hyvin yhteen, konvehtien maistelulle ajankohta ei ollut kaikkein paras. Jäi ottamatta huomioon sveitsiläinen meteorologinen ilmiö, Martini-Sommer. Sillä tarkoitetaan lämpimiä päiviä marraskuun alkupuolella; 11.11 on pyhän Martinin päivä. Vaikka piha on täynnä puista varisseita lehtiä, mittari näytti ulkona melkein kahtakymmentä. Suklaatestin tähdet hikoilivat pisaroita ja valo-olosuhteet olivat hankalat.

4suklaatia4

Kuvittelin konvehdin olevan aina täytesuklaata ja näiden sisältä paljastuikin yllätys: ne olivat kuin pieniä leivoksia, kolme kerrosta kakkua ja kaksi eräänlaista kreemiä tai praliinia. Konvehti onkin saksankielisissä maissa laajempi käsite ja koskee täytesuklaiden lisäksi muita pieniä konditoriatuotteita, myös pikkuleipiä. Wiener Konfekt –pussukasta saa pulittaa 6,10 CHF eli euroissa noin 1,40 per herkku .

halkaistut konvehdit3

Jos olisi pitänyt valita yksi, olisin tarrannut konvehtiin, jonka päällä luki ”Chocolate”, vaikka sen pinnassa oli pieni kuorrutevirhe. Se oli kuitenkin maultaan vaatimattomin. Sen sijaan päältä kellertävä ja suklaalla raidoitetettu, mutta sisältä sitruunainen oli raikas. Pidin myös vaaleanpunaisella koristellusta marjaisesta konvehdista. Neljännen päällä oleva kahvipapu antoi vinkkiä mausta, mutta itse juon kahvini mieluummin kupista. Konvehtien toiset puolikkaat arvioinut testihenkilö taas piti parhaana suklaata ja kahvia, vaikkei itse ole kahvinjuoja. Sitruunainen ja marja jäivät jumbosijalle.

Lopputulos: pistaasiasuklaalevy vastaa paremmin barbaarisia makutottumuksiani, kuin sveitsiläiset wieniläiskonvehdit.

En resúmen: probé 4 de estos supuestamente chocolates y resulta, que adentro tenían también queque.

Kurz gesagt: Die Wiener Konfekt von Läderach sin herzig, aber mir gefällt besser dunkle Schoggi mit Pistazien.

Mirón syytä kaikki!

2. November 2015 By in kulttuuri, taide Tags: , , , , , Leave a comment

Läheisen gallerian taidevarkaus oli elokuvallista sorttia; siihen sisältyi pakoauto, joka löytyi myöhemmin hylättynä ja katon väliin piilotettuja tauluja, taiteen suurnimiä. Tästä on jo vuosia, enkä millään muista kenen töistä oli kyse. Césanne? Matisse? – Sitten nyrjähtää ja rusahtaa. Paluu menneeltä rikospaikalta tähän hetkeen tapahtuu välittömästi; olen lenkillä lehtien kartoittamalla joen partaalla ja nilkka tulessa.

Voisin tietenkin syyttää Zürichin kaupunkia huonosta metsätien kunnossapidosta. Tai huonoja lenkkareita. Kenties huteraa nilkkaa. Mutta ei, väitän, että jos Miró ei olisi saapunut kaupunkiin, tämäkin venähdys olisi vältetty. Olisin pitänyt katseeni polulla, enkä eksynyt ajatuksiini. Samoihin aikoihin Mirón kanssa tulivat nimittäin pimeät illat ja poliisin varoitukset hämärää hyväkseen käyttävistä varkaista – ja viime vuosien kiehtovimmat taidevarkaudet alkoivat pyöriä mielessäni.

maailma kansi

Asuntomurroissa käyvät kaupaksi korut, käteinen ja arvotaulut. Katson kiintymyksellä irtokehyksissä olevaa Maailma-lehden toukokuun kansikuvaa vuodelta 1924. Ostin lehden divarista Tampereelta parikymmentä vuotta sitten. Voro tuskin alkaisi sahata ikkunoiden kaltereita saadakseen tämän käsiinsä.

Kävin kyläilemässä pienessä kerrostaloasunnossa, jossa oli pyykkikasoja silityslaudalla ja sohvalla, leluja siellä täällä, ahdasta ja ruokana mikropizzaa, mutta seinällä Matissen maalaus. Huomasin taulun heti, en vain uskonut sen olevan aito, vaan kenties toisinnos tai julisteversio. Toisella kertaa tuttava juoksi avaaman oven ja palasi tohkeissaan läppärinsä luo: ”Aivan mieletöntä, taidehuutokaupoista saa ihan mahtavat kiksit!” hän selitti posket punaisina. Teoksen saaminen ei kuulemma ole tärkeintä, vaan jo pelkkä huutaminen nostaa adrenaliinitasoja ja ylläpitää jännitystä. Matissen päätymisestä seinälle ei tullut puhetta.

En tiedä kuinka paljon tällä seudulla harrastetaan taidehuutokauppoja, mutta ainakin taiteeseen investoidaan. Iltaisin sytytetyt valot paljastavat varsinkin nykytaloissa, joissa saattaa kolmekin seinää olla lasia, sisustuksen lisäksi myös taideaarteet. Kadulle näkyvät veistokset ja maalaukset. Kuten siinäkin talossa, jonka käytävän seinällä on jotain Mirón tyyliin vivahtavaa. Kuljin iltaisin ohi vuosikausia, vasta nyt tajusin, että mistään veljenpojan tuotannosta tuskin on kyse. Taululla on oma valaisin.

Sen sijaan, että bongailisin taidetta vain vieraiden kotien seinillä ja iltaisin kadulta käsin, päätin lähteä taidemuseoon. Nilkutin tukineni Kunsthausiin, Mirón valtavalta seinämaalaukselta toiselle. Taidehistorioitsijoilla on taatusti toisenlainen näkemys näyttelystä, mutta estetiikan kurssin käyneenä ja kokeneena katukyylänä totean, että suurin osa teoksista on jo pelkästään väreiltään ilahduttavaa ja muotokieleltään kuplivan elähdyttävää taidetta. Ei epäilystäkään, etteikö nilkkakin tuntuisi museokäynnin jälkeen piirun verran notkeammalta. Annan Mirólle anteeksi.

En resúmen: el arte lo cura todo. Si no es la causa de la molestia.

Kurz gesagt: Miró und ich, wir beide sind auf den Strassen von Zürich gelaufen.

Glamourin lumoama kotinoita

26. October 2015 By in kirjallisuus Tags: , , , , , , , , , Leave a comment

housewitch

Katie Schickel: Housewitch, julk. Tom Doherty Associates, 2015, romaani, 352 sivua

Yöpöytäni Pisan torni levisi. Alimpana pari paksua teosta, molemmat liittyvät runoilija L. Onervaan. Seuraavana on kolme dekkaria ja pölyyntyneitä Tages-Anzeigerin lauantailiitteitä ja Aku Ankkoja, joista osa sortui lattialle, Hesarin lehtileikenipun kera. Samoin päällimmäisin kirja, Katie Schickelin Housewitch, joka tuli juuri luettua loppuun.

Sain kirjan lahjaksi; se vaikutti kuulemma sopivalta Hausfraun (Hausfrau, kotona Sveitsissä, Atena 2015) kirjoittajalle. Kannessa on kirkkaita värejä, essu ja musta kissa. Kyllä, kiinnostuin välittömästi. Jo lapsena fanitin Noita Nokinenää ja piirtelin pääsiäisnoitia. Arki oli aina vain arkea, maailma loitsujen kera taas paljon hauskempi. Opettaja luki koulussa Ystäväni noitatyttöä (E. L. Konigsburg) ja me esiteinit sovelsimme – huom. emme leikkineet – sitä omaan elämäämme. Sovimme treffit kirjastoon ja ystäväni tuli kori täynnä lämmintä pullaa. Jätimme kirjojen väliin pieniin paperinpaloihin kirjoitettuja salaisia viestejä.

Ystäväni Noitatytön jälkeen löysin Diana Wynne Jonesin kirjat ja myöhemmin, jo aikuisena, Roald Dahlin ja lopulta Harry Potterit. Opiskellessa luin scifiä ja fantasiakirjallisuutta puolittain pakotettuna ja haukotellen, mutta Latinalaisen Amerikan maagiseen realismiin hurahdin vuosikausiksi ja ihmettelin niitä, jotka jaksoivat lukea harmaata ja realistista kotimaista kirjallisuutta.

Tällä taustalla oli siis hyvä avata Hauswitch, joka alkuoletuksen mukaan olisi hauska ja yhdistäisi näppärän ironisesti nykynaisen elämän ja noituuden. Kirjan päähenkilö on Allison Darling, joka tuntee olevansa ulkopuolinen luomulatteja juovien ja sadan dollarin joogahousuja käyttävien äitien joukossa. Porukka on nimeltään Glamour Girls ja kuten arvata saattaa, elämä suosii naisia: bisnekset tuottavat, parisuhteet kukoistavat ja kasvot hehkuvat rypytöntä kauneutta. Glamourtytöt ottavat yllättäin Allisonin joukkoihinsa, eikä hän voi uskoa omaa tuuriaan. Hän on aina halunnut olla pidetty ja nyt yhtäkkiä glamourin keskipisteessä.

Ihan pelkästä tuurista ei lopulta ole kyse, eikä glamourkaan ole pelkkää kiiltoa. Allison tajuaa olevansa noita noitien keskellä. Hänen roolinsa nousee tärkeäksi kaupungin tulevaisuuden kannalta ja hän joutuu perehtymään omaan menneisyyteensä ja noituuteen perheensä ja asuinympäristönsä pelastamiseksi.

Aikuisten saduksi kirja on viihdyttävä ja vie mukanaan, mutta takaumien painostava tunnelma lupasi enemmän. Osa vakuuttavuudesta katoaa aina siirryttäessä nykyhetkeen. Myös arjen maagiset elementit ovat paikoittain huteria. Noidat ja luudat yhdistetään perinteisesti toisiinsa, mutta lentäminen itsestäänselvyytenä lässähdyttää osan kirjan oman fiktiivisen todellisuuden uskottavuudesta.

Lastenkirjoja maagisella otteella:

Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä; Roald Dahl: Jaakko ja suklaatehdas, Matilda, Taikasormi; Elizabeth George Spence: Rastaslammen noita; Leonie Kooiker: Taikakivi; Annikki Setälä: Pikkunoita, E. L. Konigsburg: Ystäväni noitatyttö

Yöpöydän kirjat:

Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe, L. Onervasta ja Eino Leinosta; Anna Kortelainen: Naisen tie, L. Onervan kapina; Ian Rankin: Knots & Crosses; Donna Leon: The Jewels of Paradise; Sue Grafton: X

En resúmen: En el libro de Katie Schickel, Housewitch, las brujas usan los zapatos de Louboutin y mágia contra las arrugas.

Kurz gesagt: Man darf auch für die Erwachsene über die Hexen schreiben, aber die Frage ist, funktioniert es?

Kulttuurijuntti liikenteessä

19. October 2015 By in kirjallisuus, kulttuuri, Matkat Tags: , , , , , , , 2 Comments

frankfurt römer

Onko silloin kulttuuria ja erityisesti kirjoja vieroksuva juntti, jos yöpyy viikonlopun Frankfurtin kirjamessujen kupeessa ja jättää koko hurlumhein väliin? Ja käy vain kahviloissa testailemassa jäätelöitä? (Yksi mieltä ylentävä hetki oli minitötterön saapuminen pöytään kahvikupin kylkiäisenä. Pyytämättä.)

frankfurt kahvi ja jätski frankfurt spagettieis

En myönnä täyttä syyllisyyttä kulttuurijunttiuteen, sillä kannoin kassissani kirjaa, jota luin moneen otteeseen (on silminnäkijöitä), söin aamupalaa kansainvälisessä messukävijöiden joukossa ja bongailin kaupungilta kirjallisuuteen liittyviä yksityiskohtia. Schillerin kadulla muistin päässeeni yliopistoon, vaikka pääsykokeiden tehtäviin kuului analyysi samaisen Schillerin runosta Hansikas. Goethen talon edessä tunsin suurta kunnioitusta, mutta silti enemmän vetoa kohti korealaista ravintolaa ja äkillisen tarpeen saada lämmittävää inkivääri-hunaja -teetä.

Emotionaalisesti nikotellen kävelimme pitkin poikin kaupunkia. Yhtäällä nousi korkeuksiin mahtavaakin mahtavampia pankkien ja muiden vaurautta kuvastavien yritysten pilvenpiirtäjiä, joiden vieressä Zürichin ylpeydenaihe, Prime Tower (126m), olisi kuin hammastikku. Kalliin ja uuden välissä oli limittäin ja lomittain vanhaa, harvoin kaunista, useammin rönttöistä, likaista, köyhää. Pahvilaatikkoasujia, kerjäläisiä ja kummia tyyppejä. Tuttavani Laura, joka asui ennen Zürichissä, oli silloin aikanaan huolissaan lapsensa kehityksestä, koska heidän kodistaan ei näkynyt järveä, kuten meillä. Sitten häntä huolestutti se, että lapsi traumatisoituisi muutosta takaisin Frankfurtiin ja joutuisi näkemään likaisia katuja, roskia ja epäjärjestystä.

frankfurt pankkitornit

frankfurt eschentorni3

Me otimme vastaan kaiken. Ja yksi meistä otti kaiken irti myös kirjamessuista. Ei ihan perinteisellä tavalla, mutta hartaasti valmistautuneena rinnakkaistapahtumaan, Cosplay Conventioniin. Cosplay-väki vie samaistumisen toiminnan tasolle ja tapaavat toisiaan rooliasuissa. Meillä manga- ja animefani oli ommellut varta vasten mustan, rypytetyn ja rusetilla varustetun lyhyen hameen, stailannut pastellisävyisen peruukin ja ostanut vihreät piilolinssit. Ei ole koskaan tullut mieleen hypätä lempikirjan ja lempihenkilön vaatteisiin. Ja kuka se olisi? Lukemieni kirjojen henkilöt eivät ole ulkoasuiltaan kovin visuaalisesti kuvailtuja. Mutta ehkä voisin pukeutua Sue Graftonin yksityisetsiväksi, Kinsey Milhoneksi: hiusten pitäisi olla lyhyet, joten peruukki. Musta poolopaita ja farkut. Helppoa. Rekvisiitaksi lasi kalifornialaista valkoviiniä ja pari täysjyväleipäpalaa, päällä maapähkinävoita ja suolakurkkuja.

En resúmen: En la busqueda de cafecitos y literatura en Frankfurt. Y qué es lo que encontré? Además de un café con un cono de heladito, la calle de Schiller y la casa de Goethe.

Kurz gesagt: Frankfurt hat etwas, dass in Züri nicht gibt: Kafi mit Minicornetto.