Juuri ennen sateita on vielä kirkas päivä, päivä jolloin on parasta mennä järven äärelle. Pyörällä, päätän.

Löydän Outdooractiven sivulta reitin Thuninjärven seudulla. Reilut 50 kilometriä, jokunen sata metriä enemmän nousua kuin aiemmilla reissuilla. Kyllä se hoituu, ajattelen. Kommentteja on sivulla yksi: “Good”.

Reitti alkaa Sigriswilistä, mutta meistä Spiezmoos on loogisempi lähtöpiste. Edessä on heti se pisin nousu kohti Alppia, Maielisalppia. Tuoreilla kintuilla jaksaa.

Mutta ensin vähän kaupunkia, heti perään pieniä katuja, Alppi-mökkejä, sellaista kaunista kylämäistä kliseetä, jossa asuu yllättäin ihan tavallisia Thuninjärveläisiä.

Mäkeä ylös, alas, mutkia ja – portaat. Kyllä. Tässä on kannettava pyörä ylös. Manaan saituuttani. Aldolla on maastopyörä, joka oli vähän kalliimpi ja monta kiloa kevyempi. En tiedä sitä vielä, mutta portaat eivät ole matkan ainoat ja joudun raahaamaan ja työntämään pyörää myös rinnepoluilla.

Nousemme välillä jyrkempää, toisinaan kevyempää tietä. Järven sinisyys ja lähivuoret häikäisevät upeudellaan. Reittiä reunustavat luomu-maatilat ja tratorin ratissa näkyy parkkiintuneita tyyppejä, jotka lienevät ajelleen näitä niittyjä jo viime vuosisadan alkupuolella.

Vieressä kone silppuaa heinää ja ajamme tiukkaa mäkeä pöllyn läpi. Huudan Aldolle, että tämä ei ehkä ole se mitä allergiselle astmaatikolle suositellaan ja saan suun täyteen heinäpölyä. Yritän hengittää mahdollisimman niukasti. Ei onnistu.

Harmaatukkainen mummo liehuvassa Heidi-mekossaan pörähtää sähköpyörällä ohi. Varmaan kohti kotia, missä se ylempänä vuorella lieneekään.

Olemme jo varsin ylhäällä ja varjossa metsässä. Hiekkatie on niin kupera, että kyltti käskee autoja ajamaan yhdellä reunalla. Pidämme juomatauon. Olemme mielestämme nousseet jo niin paljon, että huipun pitäisi olla lähellä. Ei ole.

Välillä nauramme reittivalintaani, sitten olemme sitä mieltä, että vain nössöt ajavat järven reunaa, todelliset pyöräilijät kiertävät yläkautta. Kurvin jälkeen tie lähtee entistä jyrkempänä eteenpäin. Siinä täytyy keskittyä vain polkemaan. Ollaan aika hiljaisia.

Reitti on Suunnon kellossa ja seuraamme madolta näyttävää ohjetta. Välillä hairahdumme, teemme u-käännöksen ja taas ollaan kartalla.

“This route consists mainly of rarely frequented and unsurfaced roads.” Myöhemmin ymmärrän, että tämä olisi pitänyt osata tulkita toisin. Matkalla on kinttupolkuja, paljon kapeampia kuin pyörän sarvet. Ne ovat patikkapolkuja, ei edes tarkoitettu pyörille. Vastaantulijat suhtautuvat meihin huumorilla. “Lähditte sitten aika pienille poluille.” “Ahaa, sitä ollaan pyöräilemässä.”

Pyörää joudutaan kantamaan myös ylhäällä metsäpolulla, joka on niin mutainen ja huonokuntoinen, että vastaantulevat patikoitsijatkin ovat pulassa. Avustaviksi rakenteiksi laitetut paksut lankut töröttävät pystyssä ja vinossa, ne ovat vain tiellä. Yritän pitää pyörää mahdollisimman korkealla ja olen liukastua. “Aja vaan alas!” huikkaa eräs nainen ja nauraa hersyvästi. Tässä ei etenisi edes mönkijä. Tosin se ei tälle polulle leveyttään edes mahtuisi.

En ole maastopyöräilijä, vaikka maastopyörällä ja metsäpoluilla usein ajankin. Tämän piti olla pyöräilyreitti, maastopyörästä ei ollut mitään puhetta. Kevyemmällä menopelillä ei olisi päässyt kovinkaan pitkälle. Mietin niitä suomalaismiehiä, jotka ylittivät Alpit Jopoilla. Tunnen yhteenkuuluvaisuutta.

Kukkulan laella on voittaja-fiilis. Ja piknik-paikka täynnä porukkaa. Tänne on helpompikin reitti, autollakin pääsee suht lähelle. Ajamme vähän pitemmälle ja heittäydymme heinikkoon alppikukkien keskelle. On pakko saada repusta energiaa ja hetki lepoa.

Mietin kuinka monta punkkia kerään itseeni paussin aikana ja muistan, että rokotuksen vahvistus on vielä hakematta. Levitän takin alleni ja toivon parasta.

Onneksi mukana on leivät ja muuta evästä, edellispäivänä tehtyä raparperipiirakkaakin. Se että kuljemme pikkupolkuja ja -teitä tarkoittaa, ettei reitin ensimmäiselle puolikkaalle osu kuin yksi levähdyspaikka, josta hankkia lisäapetta tai juomista. Tankkaamme myöhemmin nestettä, luumupiirakkaa ja jätskiä järven toisessa ääripäässä Unterseen lähellä leirintäalueen kahvilassa.

Ennen sitä on viiletettävä vuorta alas. Suihkaisen jälleen vauhdilla ohi polun, jolle oli tarkoitus poiketa. Olisin niin mielelläni jatkanut hyvää laveasti mutkittelevaa tietä aina järvelle asti. Mutta ei, me olemme jälleen parin jalan levyisellä heinäpellon laidassa, metsässä ja lopulta pellolla.

Polku näyttää menevän suoraan pellon poikki, kello taas kertoo meidän menneen roimasti hatelikkoon. Kyltissä vannotetaan sakon uhalla pysymään polulla. “Koska joku kyltti muka on rajoittanut costaricalaista!” puhahtaa Aldo. Raahaamme pyöriä pellon poikki, kahden talon pihan viertä, joen yli ja löydämme takaisin kellon osoittamalle reitille.

Alas ajaminen tuntuu ihanalta, istun vain, jarruttelen kädellä, joka kramppaa, tuuli viilentää kuumentunutta kehoa ja uskon meidän pääsevän joskus perille, vaikka aikaa on jo kulunut kaksi kolmannesta koko matkan oletetusta kestosta.

Toisella puolen järveä olemme tasaisella tai ainakin edelliseen verrattuna. Todellisuudessa ajamme jatkuvasti ylöspäin, mutta kadulla. Ihastelen pyörän sutjakkaa kulkua. Liikennettä on paljon. Rakennustyömaat ja liikennevalot rytmittävät ohiajajia. Haluan pysähtyä rantakahvilaan, mutta siinä kohtaa on mahdotonta pysähtyä tai ylittää tietä. Kypäräkamera olisi kätevä, ajamme kalliolipan alla, läpi tunnelien, enkä keksi enää superlatiiveja järven värille tai sen loisteelle.

On jälleen u-käännöksen hetki. Poikkeamme rantatieltä, eikä tule mitenkään yllätyksenä, että lähdemme taas ylöspäin. Kuinkas muuten. On ajettu lähes puolet matkasta ja jalat on kyllä poikki. Tie muuttuu kylien jälkeen metsätieksi ja on niin jyrkkää, että on pakko työntää. Kengät lipsuvat. Pysyn kuitenkin pystyssä, toisin kuin alkutaipaleella, jossa leviän pyörineni ketoon ja pikkusormeni vääntyy pyörän alle.

Kestää ikuisuuden, kunnes olemme vihdoin matkan toisella ja pitemmällä riippusillalla. Tätä pitkin ei saa ajaa, pyörän sentään voi viedä kävellen yli. Amerikkalaistyylinen Ranger (näin hänen nimikyltissään lukee) myy kopissaan lippuja. “Se on 8 frangia ja lippu on voimassa koko päivän.”

Siegriswilin 182 metrin korkeudessa roikkuva riippusilta on yksi maailman pisimmistä jalankulkijoille tarkoitetuista silloista. Reissun tässä vaiheessa 344 m tuntuu pitkältä, mutten jaksa sitä kovin ihmetellä. Haluan vain eteenpäin ja katson kelloa. Ilta on tulossa, lounas syömättä.

Loppumatka Thunin on pitkälti rantatietä, jolla on pyhäpäivän paluuruuhka. Ajamme jalkakäytävällä, kunnes vaihdamme aivan rantaan vievälle pyörätielle. Talot ovat hulppeita; mies pesee Ferraria ruusujen reunustaman valkoisen talon edustalla. Pihalla suihkulähde pirskottaa vettä ilmoihin. Thunissa on varakasta porukkaa.

Tarkoitus oli katsella vanhaakaupunkia, syödä rauhassa jossain kivassa paikassa ulkosalla. Päätetään jatkaa matkaa. Jos viimeiset parikymmentä kilometriä olisivat yhtä vaativia kuin edelliset takanapäin olevat, olisimme perillä pimeällä.

Puisen sillan yli ja eteenpäin. Kaupunki muuttuu teollisuusalueeksi. Tässä olisin mieluummin ajanut rannassa autojen vieressä. Muutama kilometri eteenpäin toiveeni kuullaan. Kello käskee kääntymään oikealle ja – ylöspäin. Luovutan hetkeksi ja työnnän jälleen pyörää.

Kukkula on lopulta pienehkö. Maatilan jälkeen muistini pätkii, ehkä oli metsää, ehkä taloja, ehkä lisää maaseutua. Yhtäkkiä tajuan, että edessä on Spiezmoos ja lenkin lähtöpiste näkyvissä.

Otetaan kuva hetkestä, jolloin tiedämme, että olemme selviytyneet lenkistä. Nälkä on hervoton ja etsin rannasta illallispaikan. Urheilukello kertoo aivan uuden sorttisia lukemia, koskaan ennen en ole tarvinnut 37 tuntia palautumiseen. Tai ehkä olen, mutten ole siitä tiennyt.

Myöhemmin palaan sivustolle, jolta löysin reitin. Joku on kirjoittanut kommentteihin: “Als Radtour ungeeignet. Viele Wanderwege welche selbst mit grobem Mountainbike schwer zu meistern sind. Schade.” Ei siis sovellu pyöräreitiksi ja haastava jopa maastopyörälle.

Mahtava retki – ei epäilystäkään.

Spiezmoos – Krattigen – Meielisalp – Därligen – Unterseen – St. Beatus-Höhlen – Merligen – Sigriswil-Aeschlen – Oberhofen – Hünibach – Thun – Gwatt – Einigen -Spiezmoos

53 km, 5 h, 932 m nousua, 1011 m laskua

En resumen: La vuelta alrededor del lago Thun es probablemente la vuelta más dura y aventurosa que he hecho; había monte, subida, bajada, bosque, calle, caminitos con barro, escaleras, puentes colgantes…Pero lo logramos. (53 km, 5 h, 932 m subiendo, 1011 m bajando)

Kurzgesagt: Die Tour rund um Thunersee (Spiezmoos – Krattigen – Meielisalp – Därligen – Unterseen – St. Beatus-Höhlen – Merligen – Sigriswil-Aeschlen – Oberhofen – Hünibach – Thun – Gwatt – Einigen -Spiezmoos) war wahrscheinlich die schwerste Mountainbike Tour ich gemacht habe. Bin nämlich auch kein richtiger Mountainbiker, dachte ich. Aber anscheinend war es streng auch für jemand andere. In den Kommentaren von der Seite wo ich die Tour gefunden hatte, steht es neu: “Als Radtour ungeeignet. Viele Wanderwege welche selbst mit grobem Mountainbike schwer zu meistern sind.” Super Abenteuer sowieso.