Kotona klo 8 olin ihan, että let´s go. Yhdeksältä junassa toivoin ainoastaan mahdollisuutta vetää pitkäkseen torkuille. Tuntia myöhemmin istuin harjanteella juurten ja lehtien päällä adrenaliinin herättämänä. Etenin istuen. Metrin levyisen harjanteen rinteet eivät olleet satojen metrien pudotuksella, mutta tarpeeksi. Vain banaaninkuoret olisivat olleet liukkaampia kuin lehdet, juuret ja muta. Jokaisella askeleella tuntui, että nyt jalka lipeää.
Oltiin siis koillisessa Zürichistä katsottuna ja yhä samassa kantonissa. Kolbrunnista Elggiin vievä polku oli muutoin mukavan syksyinen, eikä ensimmäisen parin tunnin aikana vastaan tullut ketään. Ihmisten sijaan kohtasimme yhden marraskuun perhosen ja useita kaatuneita puita. Reitti oli kahdesti sen verran epäselvä, että kuljettiin pusikossa karhunvatukoiden ja piikkipensaiden keskellä etsimässä polkua.
Luonnonsuojelualueelta löytyi Tüfels Chilen, sammaleisen kivikon päälle putoava vesivirta, aito luonnonlähde. Vastaantulijat kyselivät, että näimmekö mekin otuksen. Siis minkä? Kuulemma suurempi kuin kauris ja muistutti gemssiä – mutta onko niitä täällä? Itsekin luulin gemssien asustelevan vain Alpeilla, mutta jälkeenpäin selvisi, että hyvällä tuurilla niitä saattaa kohdata myös näillä seuduin.
Juuri ennen viimeistä nousua, strategisesti loistavassa kohdassa, oli maatilan myyntipöytä. Omenoita oli selvästi tullut yli tarpeen. Osa oli pudonnut maahan, osasta tehty mehua ja kakkua. “Laune Stückli” luki kyltissä. Ja kyllä, olo kohentui huomattavasti omenakaakkusesta. Jalka nousi sen jälkeen kevyesti.
Parinkymmenen kilometrin matkan huippu oli Schauenberg ja sen rauniot. Jo kenties roomalaisten valloittamalla kukkulalla oli keskiajalla kunnon linnoitus. Lumihuiput siintivät keltaisten ja oranssien metsien takana. Ihmeellistä, että Zürichin kantonissakin on näin pitkälti asumatonta lääniä. Raunion reunalla olisi ollut mukava istuskella pitempäänkin, mutta tuuli oli niin hyinen, että eväiden jälkeen lähdettiin alemmas metsän suojaan.
Olin haaveillut kahvipaussista jossain viehkeässä kestikievarissa. Guhwilmühle näytti juuri sellaiselta, mutta se oli kiinni. Toivo kuihtui lopulta kokonaan määränpäässä Elggissä, missä oli kahdeksan vesilähdettä, eikä ainuttakaan kahvilaa. Ensi kerralla sumpit mukaan, vannotin. Taisin sanoa samaa edellisellä kerralla.
Hetken mietintätauko ja sitten ravun taktiikalla eteenpäin. Thinking moment and then crabstyle forward.Tüfels Chilen.Laulavat sienet. Singing mushrooms.Valkoisia huippuja! White peaks!Pöytämyymälän kassa repsotti auki. The money box of the cakesale was openwhen we came.Tikka? A woodpecker?Churfirsten näkyvissä. Churfirsten in sight.Vihreällä nyppylällä raunioita. Some ruins on the green hill. Ja yhtäänhän ei palele. Not cold at all.Kohtaaminen. A meeting.Sääli että tämä oli kiinni. Pity this was closed.FarenbachtobelKäsienpesu. Washing hands.Perillä Elggissä. Arrived in Elgg.
En resumen: Un paseito en el cantón de Zurich en el bosque de otoño y era una sopresa, que lugares más bonitos había en este camino! Y que tan resbalosos son los raices y hojas.
Kurzgesagt: Die Wurzeln und Blätter sind jetzt wahnsinnig rutschig. Aber wie schön ist Zürcher Oberland!
Viikonloppuna piti päästä pois jatkuvasta sumuisesta pilvivaipasta. Huippuhaasteen sivustolle kirjautuminen tökki yhä, mutta kohteiden tiedot oli vapautettu.
Nüenchammin lähelle, Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolelle pääsee vajaassa tunnissa. Aamupalaa ei tarvinnut kiirehtiä ja uumoilin, että päivästä tulisi stressitön, aurinkoinen ja yhtä nautintoa. Juuri sopiva patikkakauden lopussa.
Kurkiaura ja ensin 16 mustavalkoista haikaraa pellolla, sitten 26 seuraavalla kostealla niityllä toimivat lupaavina enteinä. Tuolihissin luona ei ollut ketään muita kuin henkilökunnan henkilö, mikä sekin laskettiin plussiin.
Se, että säätietojen mukaan alin lämpötila oli seudulla seitsemisen astetta, osoittautui vääräksi siinä vaiheessa rinnettä, kun jalka alkoi lipsahdella. Varjossa oli kuuraa ja seinämä, jota polku kipusi, aika lailla kasviton, heinää ja pikkukukkia lukuunottamatta. Kiviä ja heinäisiä askelmia täytyi varoa; ne olivat myös liukkaita joko jatkuvasta kosteudesta, huurteesta tai mutakerroksesta. Jossain vaiheessa päätin kaivaa vaellussauvan avuksi, niillä main, kun polku kapeni entisestään ja pehmeänsavisen maan päällä oli jäätä. Kengät painoivat askel askeelta enemmän, mutakerros pohjassa kasvoi ja pito väheni.
Autiomökillä hankalin osuus oli selvitetty. Joku näytti yöpyneen penkillä viltin alla. Näissä maisemissa olisi kiva herätä. Täällä voisin odotella pelastajaa tai kevättä, jos en uskaltaisi alas, ajattelin.
Loppupätkä oli kuin lumessa tarpomista ylämäessä, rankkaa ja yhtä luiskahtelua. Nüenchammin huipulla olin hämmästynyt siitä, etten kierinytkään mutarullana rinnettä alas. Olin siis yhä hengissä.
Maisemathan oli aivan mahtavat, huippuja joka suuntaan, sininen järvi, pehmeä pilvivaippa alapuolella. Nälkä ei ollut yhtään, ehkä ylimaallisen keskittymisen syytä, mutta syötiin silti leivät. Ristin luona energinen nuorten miesten porukka lankutti ja teki punnerruksia. Itse keskityin eväisiin. Matkalla oli yritetty saada lisäpotkua Glarusin päärynäleivonnaisesta, mikä on käytännössä pelkkää hedelmäsokeria kuidulla.
Vieressä kohosi rosoisen kivinen Mürtschenstock, puolisen kilometriä korkeampi kuin Nüenchamm. Uhkeasta vuoresta tuli mieleen Pizzo Leonen viereinen huippu. Se oli Ticinon välimerellisissä maisemissa kylmän ja karun oloinen. Kuvista en sitä tunnetta enää tavoita.
Siinä murkinoidessa mietin, etten ole varma selviänkö alasmenosta. Polku näytti todella kapealta ja jos se olisi samaa luokkaa ja yhtä liukas kuin nousu, joutuisin varmaankin etenemään istualtaan. Epäilin joutuvani lopettamaan sesongin pelastushelikopterin kyydissä. “Haloo, auttaisiko joku? Miä en nyt kyl uskalla tulla täältä alas.”
Vaikka kosteaa mutaa kertyi kenkien pohjiin senttikaupalla ja sitä piti kaivaa pois kaviokoukulla, siis vaellussauvalla, loppureitillä voin jo katsella maisemiakin, siis seuraavan askeleen kohdan lisäksi. Huomasin myös, että kädetkin olivat kurassa ja osa vuorta lähti mukaan kynsien alla.
Toisella puolen vuorta avautui pumpulinen pilvipeite. Aurinko lämmitti kasvoja ja syksy tuntui hyvältä. Kuljimme metsän läpi ja Walenseellekin oli purjehtinut pilviä illan tullen. Otettiin parit kuvat ihan rauhassa, kunnes tuli mieleen, ettei hissi ehkä kuljekaan auringonlaskuun eli viiteen asti. Viisi minuuttia ennen aseman sulkeutumista istuttiin kyytin tuoliin numero 52. Hissi on kuulemma Sveitsin hitain. Livuimme varjosta kohti sumukerrosta, hiljaisessa ja viilenevässä illassa. Viileä värisytti, kun kintut rentoutuivat. Kotona kaataisin kuppiin kuumaa kaakaota, päällä tietenkin kermatötterö.
Lake Walen.Jaksaa, jaksaa. Still going strong.Tuon kolon jälkeen ollaan voiton puolella. After that hole, we are almost there. Emphfasis on almost.Paikat huurteessa. There´s frost!Pahin osa ohi. The worst part is done.Reunalta löytyi mökki. Found a hut.Autiomökistälöytyy penkki, pöytä ja viltti. In the shelter hut there´s a table, bench and a blanket.Mökki näkymällä. A hut with a view.Nüenchamm 1904 m. Pilvien alla Zürichinjärvi. Nüenchamm 1904 m. Lake Zürich under the clouds.Huipulla puumerkit kirjaan. Some words to the summitbook.Kannatti nousta Nüenchammin huipulle. It was worth to climb to the topof Nüenchamm.Huipulta näkyi yhdellä puolen Churfirstenin huiput ja muut. Churfirsten and other peaks on one side of the top.Mürtschenstock (2441 m). Ja minä. Mürtschenstock (2441 m). And me.Mutaista menoa. Muddy day.Niin upeat kontrastit! Pehmeää ja jylhää. Such beautiful contrasts!Soft and rugged.Walenseen ylläkin illan tullen pilviä. In the late afternoon there was suddenly clouds also over the lake Walen.Laskeuduttiin hiljaisuudessa sumuun. Going down in silence.
En resumen: Muy resbaloso, mucho barro y vistas increibles en Nüenchamm. Estoy felíz, que llegué a casa entera.
Kurzgesagt: Es war super rutschig, viel Schlamm und die Aussicht unglaublich!
Nythän sitten kävi niin, että 26 huipun valloitus meni läskiksi, loppukirikään ei onnistunut. Sää on ollut viikonlopusta lähtien upea, aamulla sumua ja myöhemmin lempeää aurinkoa, lämmintäkin, siis ihanteellinen retkikeli. Mutta haasteen sivustolle kirjautuminen ei onnistu, koska palvelu on hakkeroinnin takia poissa pelistä.
Siksi vetäisin hatusta vanhan tutun (linkistä löytyy aurinkoisen sään kuvia) ja taatusti puhdistavan reitin Murginjärville. Reitti on sen verran hikinen, että kaikki mahdolliset epätasapainot, sielulliset ja fyysiset, tasoittuvat taatusti tai ainakaan niihin ei kiinnitä enää huomiota.
Edellisestä kerrasta parin vuoden takaa opittuna pysähdyimme solatien alkuvaiheessa kiltisti maksamaan parkkipaikan. Yksi lompakko puuttui, mutta onneksi toinen meistä sentään oli ottanut maksuvälineen mukaan. Aldo yritti costaricalaiseen lannistumattomaan tapaan tämänkin jälkeen vielä löytää puhelimen parkkisovelluksesta tätä paikkaa. Ei löytynyt. Peli on selvä. Joko maksat ennen nousua Zahlstellellä tai jälkeenpäin sakot.
Mielikuvassani reitillä oli pari kohtaa, joissa tarvitsen vaellussauvojen henkistä tukea. Heitin sauvat takapaksiin ja sinne ne jäivätkin. Tärkein tuli sentään muistettua, parkkilappu oli nätisti tuulilasissa, siellä missä pitikin. Ja onneksi mielikuvani osoittautui vääräksi. En tiedä mistä oli edellisellä kerralla kyse, mutta tarvoin polkua jännittämättä liestymistä yhtään minnekään.
Toinen mikä meni paremmin kuin odotin, oli kenkäasia. Repussa oli varmuuden vuoksi villasukat, sillä kesän lopulla ostetut vaelluskengät vaivasivat oikeaa jalkaa. En usko, että toiset sukat olisivat mahtuneet kenkään, mutta tarvittaessa olisin voinut kietoa sukan nilkan ympärille.
Polku nousee Murgseefurggeliin 1985 metriin, missä tuulee aina raivoisasti. Yritin vetää päälleni purjeena lepattavan takin ja huppu riistäytyi puhurin mukaan, kun yritin koskoa vetoketjua kiinni. Lisäenergiaa eli pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mahdollisimman pieniä ja tuulessa kädessä kestäviä, syötiin kiven juureen sykkyrään kyyristyneenä.
Vähän alempana, Murgjärven rannalla, ei tuulesta ollut jälkeäkään, aurinko lämmitti leppeästi ja lihakset rentoutuivat, vesi liplatteli vaimeasti ja jostain kuului juttelua. Lisäsin rasvaa ahavoituneisiin huuliini ja mietin, että voisin alkaa mainostaa Fishermans Friend -pastillien alppiversiota, Ricolaa. Kuinka vuoriston yrtit siloittaisivat jopa ankarassa kelissä rohtuneet huuletkin.
Murgjärvien maaston värit ovat syksyllä maalaukselliset ja auringossa tietenkin upeat, tänäänkin silmää hivelevät. Aurinko enää nouse niin korkealle, ehkä siksi mieleen tuli pohjoisen luonto. Sembramännyt ovat satojakin vuosia katselleet näitä maisemia; niiden välissä puikkelehti töyhtötiaisia ja talitinttejä.
Reilut viisi tuntia jalkatyötä alkoi tuntua loppuvaiheessa. Tie laskeutuu jokivarren yläpuolella sellaisessa kulmassa, ettei nilkkaa suojaava kenkä enää tahtonut antaa periksi. Jokunen oli vielä nousemassa ylös järville; ehkä heillä oli otsalamput mukana, sillä ilta oli tulossa edellistä päivää aiemmin, jo viideltä.
Autotie ylös kapenee loppua kohti. The road up gets narrower towards the end.Talo kiven ja navetan välissä. A house between a stone and a barn.Maalauksellinen, mutta kivinen polku. A scenic but rocky path.Luonnon asetelma. A natural setting.Tähän voi jättää viestin. A moment to be creative.Tikka puussa. A woodpecker!Tottahan eväsleivät on mukana. A sandwich is a must.Lounas nautittu. Luch is over.Vielä jaksaa. Still going strong.Alan näyttää eränkävijältä ahavoituneine huulineni, se on se ankara luonto. Looking like a real hiker, with chapped lips.Hän pitää tuulessa kiinni vuoresta. Holding the mountain in the wind.Vasten aurigonsiltaa. Sun made bridge.Ilta-auringossa Murginjärven sivustaa. Lake Murg in the evening light.Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon… Ultra Bra´s song appears here in my head.Joki laskeutuu alas nopeammin kuin me. The river goes down faster than us.Matkalta löytyi kivettynyt Muumien mörkö. I found the Groke, one of the Moomin characters.
En resumen: La caminata a los lagos Murg es uno de mis favoritos. Durito, pero bonito.
Kurzgesagt: Die Wanderung zu den Murgseen ist eine meiner Lieblingswanderungen. Streng, aber super schön.
Kesän jämät, syksy ja talvi vuorottelevat päivästä ja hetkestä riippuen, toisinaan vuorilla, joskus alempanakin. Talvi käväisi vuorilla jo syyskuussa, ennen ruskaa, sitten se vetäytyi jälleen uomiinsa, suli lämpimän föhnin puhaltaessa, jätti pienet rippeet. Sen jälkeen keltainen ohitti vihreän, lehtiä alkoi varista ja ilmassa tuoksua todellinen syksy, vähän mullalle, madolle ja maatuvalle orgaaniselle ainekselle.
Olen viilettänyt Sveitsin kartalla lännestä koilliseen, idästä etelään, ristiin rastiin ja pitkin poikin. Niin paussitta, että saaliina on vain kuvia, ei edes kokonaisia tarinoita. Näin Bernin keltaisen vihreää ruskaa kauniissa auringossa, niin leppeässä, että teepaita riitti. Ylhäällä yli 3000 metrissä hyvillä mielin kietouduin takkeihin, toivoen, että ikijää pysyisi siellä ikuisesti tai ainakin mahdollisimman pitkään.
Tuhannessa metrissä talvi tuntui vielä kaukaiselta, mutta syksyn värit ovat juuri parhaimmillaan; maanläheiset ruskean ja harmaan sävyt, opaalinvihreä ja ruosteenoranssi. Juuri ne, joista jo viime vuonna suunnittelin mielessäni villapaitaa, mutta joka yhä on hahmottumattomana lankakeränä päässäni. Osaanko enää edes kutoa?
Kotona oli pakko keskittyä hetkiseksi villiintyneen pihan raivaamiseen. Koriin kertyi kirsikkatomaatteja, vielä pari sisältä tummanpunaista ja makeaa viikunaa ja yksi kurkku sekä oranssi kurpitsa. Niissäkin upeita värejä, mutta ei, villapaidan haluan pehmeämmillä sävyillä.
Nyt yritän hiukan hidastaa, palata takaisin normaaliin viikkorytmiin ja olla syöksymättä koko ajan jonnekin. Siis ensi viikolla. Ehkä marraskuussa.
BernAareMinä ja Aletsch-jäätikkö. Me and Aletsch Glacier.Sphinx Observatorium JungfraujochLütschenen joki ja jäätikkökanjoni. River Lütshenen and glacier canyon.Löysin selvästikin alppicovidviruksen. I clearly found an alpine covidvirus.Grindelwaldia ja sen jäätikkö. Grindelwald and it´s glacier.Grindelwaldia tämäkin. This is also Grindelwald.GelmerseeJoku oli maistanut valiokappaletta. Somebody had tasted the perfect mushroom.Grimselin solatien varrelta. By the Grimsel Pass.
En resumen: Así se ve el otoño en Suiza.
Kurzgesagt: So sieht der Herbst in der Schweiz aus.
Aurinkoinen päivä ennen saderintamaa tarkoitti sitä, että päivä olisi tietenkin vietettävä ulkona. Autolla ei päästäisi minnekään, koska katupyöräilyn MM-kisat tukkivat kunnan tiet, joten junaan ja pois Zürichistä. Kymmenen minuuttia jonnekin, kai luoteeseen päin ja oltiin aivan sumussa. Kukkulat, jotka olin valinnut kohteeksi, olivatkin sumuvyöhykkeellä ja ai juu, ehkä syksyllä olisikin parasta mennä mahdollisimman korkealle, kaiken hutun yläpuolelle.
Aaraussa tarkistin kartasta, että missä tämä kaupunki sijaitseekaan. Aseman edessä, siinä mistä bussit lähtevät, meidät vastaanotti railakas kiroilu, muutoin paikka vaikutti rauhalliselta. Pysäkin luona inforuutu näytti bussin lähtöajaksi ihan jotain muuta kuin sovellus, mutta satunnaisesti tavattu ja ystävällinen kuski kehotti luottamaan jälkimmäiseen ja matka jatkui juohevasti.
Sitä mukaa, kun bussi niitti korkeusmetrejä kiemuraisella tiellä, kohosi luokkaretkitunnelma. Auringon säteet löysivät läpi pilvien ja kun odottelimme kahden valtavan traktorin säätöä edessämme kapealla tiellä, kuului jo nauruntirskahduksiakin. Kaikilla kyydissäolijoilla oli reput selässä, tarve päästä polulle.
Me jäimme pois bussista kaarteen pysäkillä, muut jatkoivat matkaa. Maaseudun, lampaiden ja vihaisen koiran jälkeen selän takana näkyi kohoavan pieniä tötterömäisiä kukkuloita. Ylhäällä, harjanteen kapean polun alussa, oli selvästikin tykätty illanviettopaikka, oli nuotiota, rispaantunut lippu ja toive, että oltaisiin hissukseen.
Paikasta pari metriä alemmas, puunrunkojen välistä sujahti hiiri. Se nakersi tyytyväisenä rungolla kasvavia kellertäviä, pieniä pyöreitä sieniä. Koiran lähestyminen säikähdytti hiiren ja minäkin jatkoin matkaa. Tovia myöhemmin vastaan alkoi tulla tuttua porukkaa bussista. Hei mutta mehän jo tunnetaan!
Matkalla selvisi, ettei tämä ollutkaan lenkki vain Aargaun kantonissa, vaikka sieltä harjannepolulle, Geissfluegratille, lähdettiinkin. Betonimerkit vuosisatojen takaa kertoivat, että oltiin siirrytty Solothurniin ja lopulta Basellandin kantoniin. Luulin myös, että Aargaun kantonin korkein kohta, jota oltiin metsästämässä, oli reitin korkein piste, mutta ei. Solothurniin mentiin ylämäkeä.
Rungosta löytyi metallilaatikko ja kirjanen, jonne pistää puumerkit Aargaun huipun kunniaksi. Edellinen kävijä, siis Randy, oli kirjoittanut huterilla harakanvarpailla näin: “Tämä on Aargaun korkein kohta, mutta näkymät eivät ole kovin kauniit.” Randy osoittautui noin kuusivuotiaaksi, joka juoksenteli metsäpolkua meidän edellämme ja oli pettynyt, ettei huippu ollutkaan niin huippu. Minä myös.
Matkan varrella Chalet Saalhöhen edustalla kaasutti tyylikäs autovanhus, jonka ratin kääntäminen selvästikin vaati kaiken voiman kuskilta. Mietin kuinka se nousee mäkeä ylös; hyvin näytti kiihdyttävän.
Berghaus Schaffmattin luona annettiin periksi kahvihampaan kolotukselle. Hatusta eli 26 Summits Challengen listoilta vedetty reitti oli kiva syyskävely paikassa, jonne en koskaan muuten olisi tajunnut lähteä. Ilmassa tuoksui omena, syksyn lehdet ja otettiin askel kohti punakeltaisia värejä.
Introvertti lammas vetäytyi omiinsa. An introvert sheep.Pientä kukkulaa. Small hills.Tästä alkaa harjannetta myötäilevä polku. This is the starting point for a ridgewalk.On ollut kävijöitä. There has been some traffic.Joku on aina puhelimella. Someone always with the phone.Harjannepolkua. The ridgepath.Nättiä seutua. Pretty landscape.Ei mikään sähköauto. Not an e-car.Kanto hatulla. A stump with a hat. Täältä löytyy huipun kirjanen. Here you can find a peak book.Kivi merkkinä Aargaun korkeimmasta pisteestä. A stone as a mark of the highest place in Aargau.Ollaan Solothurnissa. We are in Solothurn.Alpit sumussa. Alps in the fog.Sieni ja lehti – asetelma. A mushroom and a leave arrangement.Syysvärejä. Fall colors.Kahvipaussi. A coffee break.Syyskrookus. A fall crocus.Maalla ollaan. In the countryside.
En resumen: Esta vez no subimos muy alto, pero pasamos los cantones de Aargau, Solothurn y Baselland.
Kurzgesagt: Das mal sind wir nicht sehr hoch gewandert, aber durch drei Kantone.
Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.
Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.
Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.
Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.
Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.
Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.
Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.
Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.
Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.
Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.
Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.
Männedorf, Rigi, Pilatus. Lounas. Lunch.Kuka väistää ja ketä. Who gives wayand to whom.Polku menee ylemmän tunnelin läpi The path goes through the upper tunnel. Tässä kohtaa on keskiajalla ollut linna. Here was once a castle.Sillan koriste. Decoration.
En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.
Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.
Äxgüsi – siis anteeksi – tämä myöhäinen postaus. Yleensä napsautan kello kymmenen publish-nappulaa, tänään kävelin niihin aikoihin pitkin rantabulevardia Zürichinjärvellä, toinen silmä raollaan, toinen vähän enemmän auki, siristellen auringossa.
Sillä kaatosateiden jälkeen aurinko tuntui entistäkin voimakkaammalta, ihanalta kylläkin. Vieressä nakuteltiin joulumarkkinoiden kojuja, viriteltiin kuusia. Sekin oli ihmeellisen mukavaa, vähän asiaan kuulumatonta, näin lämmössä. Mutta ehkä se sesonkipakkanenkin vielä tulee.
Sadetta on saatu enemmän kuin tarpeeksi, se selvisi jo viikonloppuna, kun sadetakin ja sadetta pitävien vaelluskenkien sisältä löytyi puristettavan märkiä vaatteita. Käsineistäkin irtosi toista desiä vettä. Tänään rantapolku, jota pitkin ajattelin koukata, oli veden alla. Järvi on siis melko täynnä, joista puhumattakaan.
Nyt en tarvinnut syydvestiä enkä sadetakkia, mutta aurinkolaseihinkaan en ollut varautunut. Kävellä piti, sillä reiden pullottavat suonet olivat juuri saaneet laserista. Kannattaa hoitaa tämäkin kohta, ennenkuin tulee enemmän ongelmia, kehotettiin ja ei siinä mitään, sitten vain laverille ja hommiin. On ihmeellistä että näin voi tehdä ja miten tekniikka auttaakaan. Ja kun yksi reitti on suljettu, veri etsii uuden. Se vasta ihme onkin.
Samasta syystä kuvien editointi ja kirjoittaminen on nykivää. Vähän väliä nousen oikaisemaan kinttuja, kävelen ja tepastelen, jotta kuplinta tasaantuisi, enkä enää muista mitä olin sitä ennen ajatellut, mitä aikonut. Tuntoaistimukset ovat ykkösenä, kaikki muu sivuosassa.
Siksi en edes yritä venyttää tarinaa tämän pitemmälle. Kerron enää vain sen, että kuljin kotia kohti sateenkaaren alta ja viimeisessä mäessä kohtasin sadesumun.
Vesi loiskuu polulla. The path is now part of the lake.
En resumen: Ha llovido muchísimo, hasta el lago de Zurich ya llegó a tapar la acera. Pero hoy tuvimos unos rayos de sol y hasta un arcoiris.
Kurzgesagt: Nach heftigem Regen ein bisschen Sonne und einen Regenbogen. Und dann geht es weiter.
Tämä oli se päivä, kun unien piti olla pitkät ja makoisat. Olo kertoi toista; olin muutellut yön kohtaa viikosta toiseen ja sisäinen herätyskello herätteli raottamaan silmää vähän väliä. Onko sisään kurkistava valo aurinkoa? Ehkä ainakin sarastusta? Vai ollaanko vasta kuun vaiheessa yötä?
Kun laahustin kahvitarjottimen kanssa olohuoneeseen, oli jo selvää, että jos suunnitelmia olisi ollutkin (en muistanut), ne oli nollattava. Halusin silti ehdottomasti katsomaan syksyä. Makustelin helppoja vaihtoehtoja, kotiovelta toteutettavia vaihtoehtoja, sillä mihinkään vaativan mietintään ei ollut aivokapasiteettia.
Ensimmäessä mäessä maastopyörä kulki kuten ennen, minä juuri ja juuri. Tuli lämmin, purin kerroksia. Kellertävien puiden muodostamassa tunnelissa rapisi kosteasti, maa oli märkää, niin jo sitä koristava lehtimattokin.
Auringonkukkapellolla näin taidetta; joukko väsyneitä, harmaanruskeita vaeltajia, päät roikkuen. Yksityiskohdat olivat hämmentävän kauniita, jokainen sakara ja karva. Ohiajaessa yritin katsoa melkein jokaista ja pellon päättyessä huimasi, vatsassa kiersi.
Vasta alkumatka ja olin jo juonut pullosta puolet. Onneksi on metsälähteet, sieltä lirutin lisää apua janoon.
Syvemmällä metsässä haistelin sienten ja pudonneiden lehtien kohtaamisesta syntyneitä aromeja, kosteaa sammalta, juuri kynnetyn pellon tuoksua.
Ylämäet tuntuivat, mutta pääsin ylös. Nauroin, etten varmaan koskaan ole ollut yhtä hidas. Eväiden jälkeen ja alamäessä tuntui voitto. Jaksoin, selvisin. Totta kai, koska ennenkin.
Tasaisella asvaltilla, ehkä 3/4 matkasta taitettuna, kramppasi vasen sisäsivu, sitten oikea. Pysähdyin, jalat eivät suoristuneet. Join vettä. Oli pakko päästä istumaan, mutta miten, kun reidet eivät toimineet. Kallistin pyörää, pudottauduin pientareelle kankulleni. Siinä heinikossa yritin rentouttaa lihaksia, join loput vedet.
Nousin loputkin mäet, varovaisesti ja pienimmällä vaihteella. Syksyhavaintoja en sen enempää muistanut ajatella, sillä kuuntelin lihaksia.
Iltapäivällä monen vesilasillisen ja magnesiumin jälkeen oltiin sitä mieltä, että päivän päätökseksi sopisi Kaurismäen Kuolleet lehdet. Elokuvateatteri kapealla kujalla, vähän vanhanaikainen ja syrjässä, oli täydellinen. Haistoin vielä metsän syksyiset tuoksut, kun elokuvan otsikko rullasi valkokankaalle. Miten hauskaa istua zürichiläisessä elokuvateatterissa, kun kaikki alkuteksteistä lähtien on suomeksi! Rentoutin kinttuni tietoisesti vielä kerran ja otin käteeni kourallisen popcornia.
En resumen: una vuelta de otoño en bici, que casi se termina por culpa de calambres subitos. Pero logré llegar hasta casa y ver en el camino los montes y bosques en su traje amarillo.
Kurzgesagt: Krämpfe sind etwas, davon man nicht begeistert ist, speziell wenn du mit dem Mountainbike unterwegs bist und es eich noch einige steile Teile erwarten. Trotzdem eine schöne Runde in Herbstfarben.
Kesän kirkkaus on kääntymässä aikaisiksi illoiksi, maatuviksi lehdiksi ja omenahilloksi. Kiire ja yli 30 astetta näkyy tekemisissä, olen mennyt ja tullut, kuvia on sieltä ja täältä. Ei päätä eikä häntää.
Kosteuden tahmaamat yöt ovat levottomia, eikä viikon ainoana vapaana tullut mieleenkään alkaa täyttää reppua ja alkaa könytä vuorelle, vaikka keli oli täydellinen. Sen sijaan nousin pyörälle ja aloin polkea lähikukkulalle metsien ja jokivarsien läpi ja siis ylämäkeä. 550 korkeusmetriä ylempänä en enää ollut varma, oliko tämä se kuningasajatus ja helpon päivän sisällöksi kannattava. Hikoilin niin, että kädet lipsuivat pyörän sarvista ja kaksi isoa pulloa vettä olivat tyhjät ennen lakea. Evästauolla puun varjossa olo oli sitä luokkaa, että olisin voinut viettää loppupäivän siinä makoillen. Läheltä kaikui moniääninen vieno jodlaus, erittäin sveitsiläinen sunnuntain äänimaasto.
Matkan varrella olin tietenkin pitänyt paussia, jutellut sekä aaseille että marimekkolehmille. Ei sillä että olisi ollut kauheasti asiaa, mutta ainakin sain pulssin tasaantumaan ja keuhkot lepäämään. Aasit olivat kommunikatiivisempia, ne kirmasivat lähemmäs. Lehmiä laiskotti, ne vain puhaltelivat kärpäsiä loitommas.
Ja nyt kun päästiin eläinteemaan, niin kotona on myös merkkejä kesän kliimaksista ennen syöksyä talveen. Vakkarivierailija, kulmanaapurin kissa, ei enää ole ainut eläinkunnan edustaja, vaan sisältä löytyy myös heinäsirkkoja, pieniä, isoja, kirkkaanvihreitä, suihkulaisia, pyöreähköjä, kaikkia laatuja. Ja tietenkin hyttysiä, horkkasääskiä sekä normihämähäkkejä. Sen lisäksi soropsistilanne eskaloitunut. Nämä suppilohämähäkit ilmaantuvat syksyisin, yhdessä tegenarian kera, joka on huonehämähäkki ja reilusti isompi. Suppilohämähäkki on silti vähentänyt jälkimmäisten kantaa ja jostain syystä niitä löytyy nyt vähintään kolme päivässä. Ne saattelemme pihalle, sillä koti on liian pieni meille kaikille.
Hämähäkkien lisäksi syksyn tuntua tuovat pimenevät illat. Ilta-ateriat ulkosalla hiipuvassa lämmössä ja kynttilänvalossa tuntuvat etelältä. Kissa makailee kivirappusilla nauttien hohkasta. Yhdellä pihalla grillataan pimeässä, toisella pihalla isäntä on uimassa valaistussa altaassaan ja niistää töristäen nenäänsä moneen kertaan. En anna sen häiritä, mitä nyt viidennen kerran jälkeen, jolloin alan miettiä mitä vedessä lilluu. Karistan mielikuvia ja yritän keskittyä sapuskaani. Järvenselän vastapuolella rinteessä vilkkuvat valot vielä yhden illan, lasten ampumatapahtuman tivoli. Kun se on ohi, on otettu harppaus kohti syksyä.
Vuorten valvoja. The monitor of the mountains.Eiger-jäätikön liepeillä. Viiru alhaalla on patikkapolku. By Eiger-glacier. Ja sitten viiniviljelmille. And then to the vineyards.Snäkkiä viiniviljelmillä. An aperitif in a vineyard. Auringonlasku kotosalla. Sunset at the lake Zurich.Välillä kotona illlallista. Dinner at home.Marimekkolehmät pyörälenkillä. Mountainbiking and a meeting with the cows.Se olen minä. That´s me.Lounas. Lunch.Tässä tauko. Here a pause.Vanhan omenapuun sato hiipuu. An old tree with a few apples.Kiva kiertotie, koska tietyö. A nice detour, because of a construction. Lounas heilläkin. Also lunch.
Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.
Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.
Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.
Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.
Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”
Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.
Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.
Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.
Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.
Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.
Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.
Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.
SabbioneViimeinen kylä ennen Forogliota. The last village before Foroglio.ForoglioForoglion putous. The waterfall by Foroglio.Foroglio on pieni mutta kaunis. Foroglio is small but pretty.Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä. The route missing, only leaves left.Pikkuisen noustu joen tasolta. Already some vertical meters behind.Portaita ylös. Up we go.Puntidin silta näkyvissä. The bridge of Puntid is on the sight.Väriä on maisemassa pisteinä. The whole place is like a painting.Puntidin silta on sekin kivestä. The bridge in Puntid is made of stones, of course.Vesi virtaa kivien lomassa. The water flows between and over the stones.Pari-kolme putousta näkyvissä. A couple of waterfalls on the mountains.Tämä on Calnègia. This is Calnègia.Täällä kaikki on kivestä. Here everything is made of stone. Punainen piste: minä. The red spot: me.Nättejä sieniä. Pretty shrooms.Sillan toisella puolen kiven alla onkalo. On the other side of the bridge there´s a small cave.Paljon kiviä, joilla leikkiä. A lot of stones to play with.Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin. A plate full of traditions. The salad might not be part of it.
En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.
Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.
Pala Suklaata 