Takaisin Santiagon tielle

Takaisin Santiagon tielle

Perjantaina tuntui, että nyt on talvi nähty. Vetäisin repun selkään ja sain toipilaan mukaan, parinkymmenen kilometrin haasteesta huolimatta. Vakuutin, että tämä olisi tasaista. Meilläpäin ei muutaman sadan metrin korkeuseroja noteerata.

Santiagon tien, jota Jakobin tieksi kai kutsutaan ja tällä osuudella Schwabenwegiksi, kolmas osa lähti Tobel-Affeltrangenista. Ikinä en ole täällä käynyt, väitin. Väärin. Blogista v.2016 löytyy todiste. Sille asemalle päätyi Konztanz-Einsiedeln -osuuden toinen etappi.

Tänään paistoi ihana aurinko, kevään ensimmäinen teepaitapäivä, ilma tuoksui raikkaasti lannalta, aina vain enemmän, yökötykseen asti. Pelloilla porhalsi traktoreita joka suuntaan, yksi ruuttasi sitä itteään ja toinen möyhensi maata kylvökuntoon.

Lähes yhtä paljon nähtiin kirkkoja, mikä ei liene ihme, kun on kyseessä pyhiinvaellusreitti. Me olimme matkassa aikaisina lintuina, ketään muita ei näyttänyt vaeltavan samoja polkuja. Kausi alkaa ehkä vasta myöhemmin. Itsehän en saisi vihkoseen pyhiinvaeltajan simpukkamerkkiä, koska olin liikkeellä puhtaasti itsekkäistä syistä. Halusin aurinkoa, eväitä, kävelyä ja rauhaa. No ehkä se viimeinen voisi kuulua myös pyhiinvaeltajan repertuaariin.

Kuvista ei uskoisi, että polut veivät aikalailla teollisten alueiden läpi. Oli moottoriteitä, kyliä, kaupunkimaistakin seutua. Silti lähes aina käveltiin joko pienen joen tai peltojen viertä.

Maatilaputiikista otettiin mukaan (maksettiin kyllä) sen omista maisseista tehtyjä sipsejä lounasleipien kaveriksi ja yksi muhkea omena. Muutakin olisi kelvannut reppuun, mutta ei mahtunut.

Kissoja oli tiheästi polun varrella ja ne moikkasivat suopeasti ohikulkijoita. Myös ensimmäiset perhoset nähtiin, samoin yksi valkovuokko ja muutamat leskenlehdet.

Pyhän Martin kirkko seisoi ylväästi kukkulalla. Sen sivustalla oli sopivasti penkki, jolla mutustaa muutama taateli ja pähkinöitä. Jyrkkyyttä oli aikalailla ja mietin, että lieneekö kukaan koskaan kierinyt alamäkeä kadulle.

Tästä eteenpäin oli etapin ainut ylämäki, 300 m vertikaalimetrejä ja siitäkin jäi osa kipuamatta. Fischingeniin pääsi rinteestä yhä ylemmäs tai alas joelle ja me pyyhkäistiin helpompaa reittiä perille, koska gpx:t heittivät aika lailla.

Fischingenin luostari ei ollut vielä valmis vastaanottamaan janoisia patikoitsijoita, sillä puutarharavintolasta ei ollut jälkeäkään, eikä Pilgrim olutpanimo ollut auki. Selvisi, että on jonkinlainen tämän pyhiinvaelluspaikan juhlavuosi, mutta sen enempää ei siitäkään ollut infoa. Kurkattiin kappeliin, todettiin hotellin olemassaolo ja noustiin bussiin. Se oli tässä. Seuraava pätkä jääköön toiseen kertaan, kunhan ei vuosien päähän.

Tästä lähtee!
Here it goes!
Aika kiva nojailla.
Nice place to rest.
Sanoisin, että ollaan oikealla tiellä.
I´d say, this is the correct route.
Maatilan läpi.
Through a farm.
Voisiko sanoa, että Marian pönttö? Could one call this Maria´s house?
Maatilan itsepalveluputiikki.
One farm had a self service shop.
Ja mukaan lähti jykevä omena sekä chilitortillasipsejä.
Got an apple and tortilla chips.
Tämä kisuli meni piiloon koiraa.
A cat hiding from a dog.
Tyylikkäimmän kissan palkinto meni tälle yksilölle.
This was the most stylish cat on the way.
Matalat putoukset, mutta kirkas vesi.
Waterfalls were moderate, but the water was really clear.
Näiltä paikkein löytyi eväspaikka.
About here was our lunch place.
Eka!
First one!
Söisitkö? Would you eat this?
Nämäkin ekat!
These were also the first ones!
Kukkulan kirkko, olisiko ollut pyhän Martinin.
The church on the hill, probably Saint Martin´s.
Fischingenin luostari.
The monastery of Fischingen.
Pyhiinvaeltia ajatellen olutpanimo.
A brewery for thursty pilgrims.

En resumen: La tercera parte del camino de Santiago en Suiza, de Tobel al monasterio de Fischingen.

Kurzgesagt: Jakobsweg, Teil 3, von Tobel nach Fischingen.

Jyrkkä, jyrkempi, jyrkin talvipolku

Jyrkkä, jyrkempi, jyrkin talvipolku

Taas Flumserbergillä tai ainakin melkein. Juuri ennen vuoristotien alkua otti meidät vastaan poliisi, mikä tarkoitti u-käännöstä. “Kaikki täynnä,” oli yksioikoinen selvitys. Meidät ohjattiin asemalle ja sen viereiselle teollisuusalueelle. Vasta shuttle-bussissa tuli mieleen, ettei oltu maksettu parkkia. Sen sijaan bussimaksu oli hoidossa, sovellus päällä ja mieli rauhallinen. Myöhemmin selvisi, että molemmat oli ilmaisia, mutta koska saatiin autolle paikka, epätavallisen tunnollinen costaricalainen maksoi viereiselle viralliselle parkkipaikalle päivän summan. Ihan hullua, mutisin.

Joka tapauksessa ruuhkasta huolimatta kaikki sujui äärettömän sutjakkaasti. Siitä kehut paikallisille järjestäjille. Mitään ei tarvinnut odottaa, kukaan ei äksyillyt ja kädenkäänteessä oltiin äheltämässä lumihangessa mäkeä ylös.

Alkupätkä oli peruskauraa eli jo nähty edellisellä kerralla. Mutta lumi kimmelsi lähes sokaisevan ihanasti ja kunhan karistettiin alkumetrien väkijoukko kannoiltamme, oli myös rauhaisaa. Sen tyyneyden rikkoi vain kelkkailijoiden kiljahduksee mäen jyrkässä kohdassa, juuri siinä, missä me kuljimme reitin poikki.

Edellisellä kerralla jatkoimme ensimmäisestä etapista Prodalpista rengasreittiä kohti Chrüzin frisbeemäistä röstiateriaa. Nyt seurattiin lanattua tietä suoraan aina vain ylemmäs, jyrkänteen reunamaa seuraillen Panüöliin. Vesipulloja oli repussa kaksi ja tarpeeseen. Koko reitti oli vain yhdeksan kilometriä, mikä tarkoitti aikalailla jatkuvaa kallistumaa. Viimeisestä retkestä suussa oli yhä rasvan maku, joten mukana oli eväitä sen verran, että taatusti jaksettiin ylös asti ilman kuppilan antimia. Iltapäiväauringossa kuusien oksilta tippui vettä ja muutaman alla oli vähän kevättä. Lämmin kohta kutsui istahtamaan tauolle. Mikä on eväitä syödessä, kun aurinko paahtaa, jalat on lumessa ja keuhkot hapetettu.

Reitin vasemmalla puolella näkyi loppuvaiheessa Spitzmeilen (2501 mpy), hyvin omanlainen huippunsa, Glarusin vuoristoon kuuluva paljas suippomainen kärki. Sen rinteessä on myös vuoristomaja ja kyllä, tarkistin jo, että se on juuri sopiva kohde kesälle.

Panüölistä nousee Maschenkammiin nelipaikkainen tuolihissi, jolla voi välttää viimeiset – tai ensimmäiset – korkeusmetrit. Majan terassilla oli tungosta, mutta kahvit saatiin ennenkuin tilauksen vastaanottanut tarjoilija oli edes poistunut pöydän luota. Tehokkuus oli selvästi päivän sana ja marjapiirakkakin herkullinen. Kahvi tarjoiltiin roscakupista, mikä nauratti hervottomasti. Happivajeen syytä, uskoisin.

Kofeiinilla buustattuna lähdettiin rynnäkköön, kohti viimeistä taistoa ja sitä “erittäin jyrkkää” loppupätkää. Aldon mukaan vastassa oli jo aiemminkin hitonmoisia mäkiä, cuestónes de la gran p, ja samaa mieltä oli kai urheilukello joka jumahti kesken kaiken sen jyrkkyyden.

Silmät oli sirrillään tummista aurinkolaseista huolimatta, se kirkkaus ja kimmellys oli mieletöntä. Ne kuuluisat viimeiset 60 korkeusmetriä pistivät laittamaan nastat vaelluskenkiin ja kaivamaan sauvat esille. Muutoin olisin selvinnyt ilmankin, mutta patikkareitin siloitti ylhäältä pyyhältävä lumilautailija. Alaspäin olisin luultavasti mennyt pepullani laskien.

Maschenkammissa oltiin yllättävän nopeasti, juomatauokoineen kaikkineen. Ja ei palattu jalan alas. Hissillä illaksi kotiin. Lähes äänettömästi livuimme rinnettä myötäillen, valkoista ja järven sinistä, Churfirstenin huippuja katsellen.

Tuollako se asema on?
Is the station there?
Spitzmeilen, 2501 mpy, Glarusin Alpit.
Löydettiin läikkä kevättä.
We found a springspot.
Hyvät roscakahvit.
Only finnishspeakers get the point of the picture, but good coffee anyway.
Liityttiin tuon terassin massaan. Also we were part of the mass of the terrasse.
Niin kimmeltävää, ettei sanotuksi saa.
So shiny!
Perillä. Viimeinen etappi vas. kulkevaa, sitten mutkittelevaa tietä todella jyrkkä. Mikä ei tietenkään näy kuvassa. You don´t see it in the picture, but last part was really steep and had to use poles and spikes.
Hissillä illaksi kotiin.
Going home with the lift.

En resumen: De nuevo en Flumserberg. Esta vez si lo hicimos, desde Tannenboden hasta Maschenkamm, casi 700 m verticales en la nieve. Sudando, pero nada muy exigente en el camino. Si no mencionamos la última parte super empinada.

Kurzgesagt: Schon wieder am Flumserberg. Das mal sind wir vom Tannenboden bis Maschenkamm gelaufen und wegen der 700 Hm haben wir viel geschwitzt, aber es war wunderbar. Nur der letzten 60 Hm waren sehr steil und eine wörtliche Höhepunkt.

Lähtisinkö Caminolle?

Lähtisinkö Caminolle?

Viikonloppu mennä surahti lähinnä lorvaillessa. Tarkemmin ajateltuna kävin kyllä lenkilläkin ja pienellä promenadikävelyllä, jonne varustauduin aurinkolasein ja kaupunkivaattein, kuten kuvaan kuuluu. Sillä zürichiläiset vetävät parhaat pomppansa päälle, komeimmat ja kalleimmat arskat ja punaavat huulensa kirkkaimmalla värillä iltapäivän tepastelulle järven pientareella. Varsinaiset ulkoiluvaatteet herättävät lähinnä pienen vinon hymyn. Myös toisinpäin. Kuten se reppuselkäinen ja patikkavarusteinen pariskunta, joka katseli parfyymipilvessä ykkösissään kulkevia kiinnostuneina kuin toista lajia.

Villakangas- ja toppatakkien joukossa vilahteli myös turkkeja ja karvahattuja, vaikka lämpötila pyyhki kahdeksassa asteessa. Juoksijat, jotka kuvittelivat etenevänsä lenkkivauhtia sankassa väkijoukossa, kiertelivät ja kaartelivat teepaidoissaan ja sortseissaan. Näin kylmästä värähtäviä katseita ja ihmetystä. Ja ne muutamat, jotka olivat pulahtaneet viisiasteiseen järveen tai ainakin seisoivat reittä myöten jorpakossa bikineissään, saivat ympärilleen suu auki kauhistelijoita.

Joka tapauksessa oli keväistä, ihanaa ja tänään laulavat jo peipposetkin. Siinä tajusin, että talvea on niukasti jäljellä, jos tarkoituksena on kivuta vuorta lumessa. Nyt on mentävä jos meinaa. Sitten aloin miettiä kevättä ja sen mahdollisuuksia. Viime aikoina olen seuraillut erinäisiä seikkailijoita maailmalla, yhdet jalan, toiset pyörällä. Perhe, joka lähti Kiinasta ajamaan pyörillä Skotlantiin on jo perillä. Samoin pyöräilevä nuorukainen, joka pyyhälsi Alaskasta Argentiinaan. Suomalainen Taina on vielä matkalla vuosia, tarkoituksenaan kävellä maailman ympäri.

Ei, ei, en ole kiertämässä maailmaa tai edes Eurooppaa, vähempikin riittää, mutta Santiagon tietä on tullut jo pari etappia tallattua, joten miksi en jatkaisi sitä? Lähtö oli Kreuzlingenista Bodenjärveltä ja ensimmäinen pätkä 15 km, toinen vaatimattomat 12 km, Märstettenistä Tobeliin. Santiagon tie Sveitsissä on kuin hämähäkinverkkoa, sieltä voi poimia omat mieleiset reittinsä. Itse ajattelin suorinta reittiä Geneveen.

Seuraava osuus olisi jo nyt toteutettavissa, sillä alavalla maalla ei kyllä ole minkäänlaista talvea enää. Nyt pitäisi vain katsella milloin ja miten eteenpäin. Mutta sitä ennen vielä ehkä kuitenkin lumeen.

En resumen: La primavera llegó muy temprano a Zurich. Y empezé a pensar la posibilidad de seguir caminando por El Camino de Santiago.

Kurzgesagt: Die Frühling ist sehr früh da. Und Jacobsweg durch die Schweiz interessiert mich. Vielleicht mache ich weiter das Jahr.

Tukka jäässä Appenzellissä

Tukka jäässä Appenzellissä

Appenzellissa vai Appenzellissä? Jämähdin hetkeksi taka- ja etuvokaaleihin; mikä on oikein ja mikä tuntuu hyvältä. Vaikka järki kuinka sanoisi, että jos on a-kirjain, niin ä:tä ei sanaan laiteta, päätin, että Appenzellissä kuulostaa paremmalta. Vierassanojen käytössä esiintyy horjuvuutta, luin jostain.

Mutta takaisin retkelle, sinne Appenzelliin. Brülisausta lähtevä polku on tallattu monesti, toisinaan vain Sämtiserjärvelle, toisinaan sitä seuraavalle Fäleninjärvelle, mutta kesällä tai keväällä. Yllättäin tätä polkua pidetään auki talvellakin ja koska verkkokamera näytti aurinkoa ja säätiedotkin puolipilvistä, lähdettiin leivät repussa liikkeelle. Otin mukaan sekä sauvat että liukuesteet. Jos alkupätkän nousu olisi jäinen, sitä olisi mahdoton kivuta ilman kunnon pitoa.

Matkalla vahvistui itäisen Sveitsin onneton lumitilanne. Niityt olivat laimean vihreitä, laduista jäljellä läikittäin runkoa. Brülisaussa ei ollut lumesta tietoakaan; sumua sitäkin sankemmin.

Väkeä oli liikkeellä vain muutamia seurueita. Sumussa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain veden lorina kanjonin joessa. Hiki pukkasi nopeasti pintaan, vähennettiin kerroksia, juotiin vettä ja päästiin lumirajalle. Pehmeä, valkoinen kerros ei ollut liukas, mutta lisäsi haastetta. Vielä enemmän hiki, vielä vähemmän kerroksia.

Tunnin nousussa tuli kierrätettyä happea moneen kertaan. Vaatteet olivat kuoriutumisesta huolimatta niin läpimärät, että päätettiin pysähtyä Plattenbödelin vuoristomajalle kahville ja kuivattelemaan selkää. Seudulla ei ole laskettelumahdollisuuksia, ellei kipua suksineen ylös ja pyyhällä sitten rinnettä alas. Joka tapauksessa majalla oli hiljaista, vain kahdessa muussa pöydässä oltiin ruokailemassa ja tämä oli lauantai keskellä talvisesonkia.

Koska edellisen reissun kuminen rösti kummitteli vielä jossain ruokatorven loppupäässä ankeana muistona, päätettiin pysytellä varmalla tiellä ja tilattiin omenakakut. Keittiön puolelta kurkisteli partainen iäkäs mies, joka asetteli lautaselle kaakun lisäksi kunnon pläjäyksen kermaa ja koristeitakin. Kakku oli pelkkää plussaa, pähkinäinen ja lämminkin.

Plattenbödelistä eteenpäin reitti oli meille uusi ja kurvasi metsään. Kesäinen patikkapolku myötäilee järveä. Sumu sakeni entisestään, vaikka aurinko yritti piikata reiän sen vaippaan. Näkyvyys oli enää kymmenisen metriä, eikä merkkitolppia erottunut valkoisesta. Onneksi polku oli tallattua jälkeä ja melkein koko matkan helppo seurata. Reitti oli tietty myös kellossa, mutta talvisin heittoa on aikalailla. Se näytti kuitenkin suuntaa, sillä maamerkeistä, vuorista tai muista maisemista ei ollut jälkeäkään.

Sumu kasteli hiukset, kylmä jäädytti kostean puikoiksi ja helmiksi. Vajan katon laidassa suorat jääpuikot olivat villisti harallaan joka suuntaan.

Jossain vaiheessa, kun alettiin aavistaa olevamme melko perillä, tajuttiin, että nyt on lähellä vuoden ensimmäinen parkkisakko. Maksu jäi hoitamatta, eikä sovellus pelannut, koska oltiin liian kaukana pisteestä. Brülisaun poliisi taisi olla lauantaivapaalla, eikä jaksanut käydä tarkistamassa viittä autoa parkkipaikalla, sillä tuulilasissa ei näkynyt minkäänlaista lappua. Ellei sitten posti tuo.

Kohti sumua.
Towards the fog.
Vielä lumetonta.
No snow yet.
Huurtuneet oksat sumussa – karmivan kaunista. Frosted branches in foggy forest; kind of creepy but pretty.
Mitä jyrkempää ja lumisempaa, sitä hikisempää hommaa.
Steep and snowy; really sweaty.
Löytyi yksi paikallinen.
Found a local.
Joku siellä menee.
A person in the forest.
Plattenbödeli. Kahvipaikka näkyvissä.
Plattenbödeli. Coffeeplace in sight.
Omenakaakku on niin just sopiva.
Applecake is just perfect at this moment.
Kohti aurinkoa.
Towards the sun.
Jääkiekkobongaaja.

Icicle watcher.
Ja sumu vain synkkenee. It gets even foggier.
Harmaahapsi.
New hairstyle.

En resumen: En Appenzell uno tiene que subir bastante para encontrar la nieve. Y en la neblina hay que ponerse vivo, para no perderse.

Kurzgesagt: Im Appenzell muss man bergauf laufen um Schnee zu finden. Nebel musst du nicht suchen, es ist überall.

Mykkäelokuva suomimusiikilla

Mykkäelokuva suomimusiikilla

Suunnitelmat eivät tässä päivänä eräänä ihan toteutuneet siihen malliin kuin olisi pitänyt. Istuttiin Zürichin keskusasemalla junassa ja odoteltiin lähtöä. Tarkistin vielä kerran Einsiedelnin luostarin valo-musiikki-installaation aukioloajan ja tyytyväisenä totesin perilläoloajan olevan juuri sopiva ensin auringonlaskuun Sihljärvellä ja sitä seuraavaan ihmisen tekemään showhun lämpöisen juoman kera. Jostain syystä avasin myös ohjelman sivuston ja kaksi minuuttia ennen junan hidasta kiihdyttämistä täyteen vauhtiin hypättiin ulos asemalaiturille, vähintäänkin pöllämystyneinä. Tapahtuma oli päättynyt kaksi päivää aikaisemmin. Keskellä viikkoa. Ilman mitään logiikkaa.

Tästä ja muista epäonnistuneista suunnitelmista johtuen olin odottavan jännittynyt sunnuntaina – jälleen junamatkalla – kohti Zürichin teatteria. Päivä ja aika oli oikea, lippujen viivakoodi sen sijaan huolestutti. Eikö kaikki käytä tätänykyä QR koodia?

Juna kulki, teatterissa oli valot ja lippuluukulla vakuutettiin, että kyllä, meillä on tämä viivasysteemi käytössä. Jalka teatterin sisällä aloin jo uskoa tapahtuman toteutumiseen. Ellei orkesteri sitten kärsisi äkillisestä fonduemyrkytyksestä tai valkokangas repeäisi.

Päivä oli ollut leuto ja kuin huhtikuussa. Keräilin lenkillä kevään merkkejä; puoliso juoksi teepaidassa, itse koin hämmentävän törmäyksen perhoseen ja molemmat saimme äkillisen herätyksen puutarhan kevättöihin. Nyt on viikuna ja ruusut leikattu ja olo ansioitunut.

Tässä mielenalassa, tyytyväisenä asioiden tilasta ja siitä, että olimme lupaavan lähellä alkavaa tapahtumaa, vajosin teatterin tummanpunaiselle istuimelle ja niskat nyrjällään ihastelin kattokruunua. Tätä tunnelmaa piti tallettaa muistiin, sillä suunnitelmien mukaan sali modernisoidaan, mikä ei koskaan lupaa menneen ajan viehkeää estetiikkaa, vaan jotain koleaa ja toimivaa.

Koska esityksen aikana valokuvaus on kielletty, koko yleisö kaarteli suomalaisen Cleaning Women -yhtyeen soittimien luona kuin perhoset hunajan houkuttelemana. Kokeellinen bändi soittaa kodinhoitovälineistä kasattuja instrumentteja ja ainakin pari kuivatustelinettä oli lavalla. Itse musiikki oli hämmästyttävän vakuuttavaa, se toimi todella hyvin georgialaisen mykkäfilmin tehosteina. Mukana oli kieli-ja lyömäsoittimia. Vuodelta -26 oleva surrealistinenkin elokuva neuvostoajan byrokratiasta oli täynnä tehosteita, joiden toteuttaminen filmileffojen aikaan on vaatinut käsityötä ja ideointia. Erityisen liikuttava oli paperi, joka lensi ilmassa näkyvässä siimassa roikkuen.

Ensimmäisen hengähdystauon väliin yleisöstä kuului vieno “bravo!”. Menon kiihtyessä nainen, jota kaikki käänteet naurattivat, kiljahti naurahduksen. “Ei tuossa kyllä ole mitään hauskaa”, kuului salista. Ojennuksen jälkeen nainen piti käsiä kasvoillaan ja yritti hihittää hiljaisesti.

Joka tapauksessa on ihastuttavaa, että kokeilevaa musiikkia ja erilaisia yhdistelmiä tehdään maailmassa, missä tekoälyn avulla ei tarvitsisi uhrata enää ajatustakaan millekään luovalle. Ja jos jostain, niin Suomesta tulee se hauska ja yllättävä.

Melkein hoodeilla.
Almost in the hoods.
Schauspielhaus Zürich
Cleaning women
Cleaning womenen soittimet on omaa laatuaan.
Special instruments of Cleaning women.
Totta kai teatterissa on tarjolla sveitsiläisiä yskänkarkkeja.
Of course there are Swiss cough drops available.
Cleaning women directly from Finland.
Zürichin sunnuntai on hiljainen.
Zürich by night on Sunday.
Ilta paljastaa perspektiivejä.
Perspectives of the night light.

En resumen: Una película blanco y negro de Georgia con música del grupo Cleaning women de Finlandia. Combinación que no se ve a menudo en Zurich.

Kurzgesagt: Ein georgischer Schwarzweissfilm mit Musik vom Cleaning women aus Finnland ist nicht etwas, das man jeden Tag sieht.

akuutti turhauma, elämän energialähde

akuutti turhauma, elämän energialähde

Blogiparka on ollut heitteillä. Olen yrittänyt miettiä syitä, kuten harmaat päivät, tasaista menoa, ei ole kuvia, maailmantilanne ja mitä niitä onkaan. Ja sitten syrjäyttänyt ne toteamalla yksinkertaisesti, että ei vain ole irronnut. Olen niitä, joilta tulee sitä enemmän tekstiä, mitä enemmän on hommaa. Nyt on ollut se käänteistilanne. Häsään ja puurran, mutta joka toinen yritys tai projekti peruuntuu viime hetkellä ja taas ollaan tyhjän päällä. Eli aikaa kuluu ja tulos on nolla.

Nyt, kun jälleen yksi viikon pääohjelmanumero peruuntui, otan itseäni niskasta kiinni ja alan tehdä ja toteuttaa omaa ohjelmaani. “No jos on pakko”-ilmeellä varustettuna hoidan asioita, joita olen sitkeästi siirtänyt listalta toiselle, aina tulevaisuuteen. Byrokratiaa, lippulappuja, visiitti suuhygienistillä, laatikon järjestys, verokortit, ne vastaamatta jääneet sähköpostit. Se, yllättävää kyllä, saa jälleen olon, että raiteilla ollaan.

Sen jälkeen on vuorossa huvitus. Etsin patikkareittejä, lataan polut kelloon, katson säätiedotuksia ja totean, että no toisella kertaa. Tutkin elokuvaohjelmistoa, löydän mykkäelokuvafestivaaleilta georgialaisen leffan, jonka äänimaiseman luo suomalainen bändi Cleaning Women ja ensi viikolla meillä on kuulemma liput tapahtumaan, mikä on iso juttu ja mistä en tiedä mitään, tuttua on vain esiintymispaikka.

Siinä vaiheessa, kun saamattomuus ja tylsistyminen on kääntynyt edes tyytymättömyydeksi, ärtymyksestä puhumattakaan (siitä saa lisäpotkua), ollaan yleensä voiton puolella. Suuntaan kohti kylppäriä ja erityisesti vessanpönttöä. Niiden putsaaminen poistaa plakit myös henkisestä olotilasta. Maailma näyttää kirkkaammalta ja energiat suuntautuvat jälleen oikeisiin kohteisiin, eivätkä törmäile toisiinsa aiheuttaen kaaosta.

Uusi polku, uusi mahdollisuus.
New path, new possibility.

En resumen: A veces uno tiene energia solo para estar frustrado, pero no suficiente para hacer algo. Qué es lo que ayuda? Ordenar. Cualquier cosa: gavetas, correo electrónico, hacer mandados, limpiar la casa – o la mente.

Kurzgesagt: Manchmal reicht die Energie aus nur frustriert zu sein, aber nicht genug um etwas zu machen. Was hilft dann? Ordnen. Egal was. E-mail, Schubladen oder Kopf; was dir am besten tut.

Retki talviparatiisiin

Retki talviparatiisiin

Hörppään lasista jälleen vettä, sillä olen kuin joulukinkku, todella hyvin suolattu. Syytän eilistä virhevalintaa, röstiä, joka oli suolaisin ikinä. Vuoristokuppiloiden ruokalistat ovat aika samanlaisia ja yleensä perusrösti on varma valinta, tukuisa ja maukas. Aineina perunaa ja juustoa; mikä siinä voisi mennä vikaan? Epäiltiin, että ne oli tehty valmiiksi joskus aamusella ja jätetty pannulle reiluun lämpöön, sillä paistetun pinnan rapeus oli muuttunut paksuksi, kumisen kovaksi materiaaliksi, johon eivät edes poskihampaat kyenneet. Pyöreä lätty olisi hienosti toiminut frisbienä.

Joka tapauksessa, onneton ateria oli vain tuskainen sivuseikka upeana päivänä. Tammikuun arkipäivät on parhaita, sillä porukkaa on liikkeellä rutkasti vähemmän kuin viikoloppujen ruuhkahetkinä. Työt ja koulut ovat alkaneet ja hiihtolomia vasta odotellaan. Autolle löytyi Flumserbergin Tannenbodenista helposti parkkipaikka, eikä rinteessä laskettelurinteiden risteyskohdissa tarvinnut pelätä, että jatkuvat suksivirta jyräisi yli.

Keli oli täydellinen, pikkupakkanen, taivas sininen, polut tiukaksi lanattua lunta. Koska talviolosuhteissa on toisinaan todella rankkaa nousta mäkeä ylös, olin valinnut reitiksi noin kolmen tunnin kiekan 400 metrin vertikaalimetreillä. Tätä polkua oli lopulta helppo pistellä menemään ja oltiinkin tuntia nopeammin takaisin. Seuraavalla kerralla jätetään himmailu ja mennään niin ylös kuin pystyy ja sitten hissillä alas, jos päivä tuntuu loppuvan kesken.

GPX:ät on talvisin melko epäluotettavia ja nyt myös ihan viturallaan, mutta reitit oli todella hyvin merkitty. Jos on yhtään tajua siitä minne on menossa, niin kylttejä seurailemalla pääsee perille. Silti siellä täällä näkyi kävelijöitä laskettelurinteen puolella ja hieman eksyneeltä vaikuttava patikoitsija kysyi risteyskohdassa neuvoa takaisin Tannenbodeniin.

Olin pakannut reppuun pienet eväät, sillä mielikuvissani istuin auringossa rinnekuppilan terassilla nauttimassa jotain hieman syntistä, mutta herkullista. Ensimmäisen paikan kohdalla oltiin, että joo ei, ei tässä mitään vielä tarvita. Kun mäkeä yhä riitti, syötiin välissä taateleita ja manteleita lisäpotkuksi ja sitten oltiinkin jo seuraavan kuppilan kohdalla. Chrüzin terassi oli vielä varjossa, joten mentiin sisään ja päädyttiin tilaamaan se onneton rösti. En koskaan jätä ruokaa, mutta nyt oli pakko jossain vaiheessa pysähtyä ja todeta, ettei tästä tule mitään. Plussaksi oli laskettava raikas salaatti ja kahvikin oli ihan juotavaa.

Kaksi röstiä, kaksi lasia hanavettä, yksi salaatti ja kaksi kahvia teki rahapussiin 81 frangin loven. Tässä syy, miksi yleensä syödään niitä repussa nytkin mukana kulkeneita voileipiä.

Jalassa oli talvipatikkakengät, jotka jostain syystä eivät ole kovinkaan hyvät liukkaalla. Sitä ongelmaa ei ollut tällä kertaa, mutta ostin Flumserbergiltä mukaan liukuesteet. Nämä eivät olleet ihan niin järeät kuin toivoin, mutta toivoakseni auttavat jonkun verran esim. jäisissä alamäissä. Kaapista löytyy myös toiset, mutta ne on lenkkareihin tarkoitetut, enkä saa niitä asennettua näihin jykevämpiin kenkiin. Mutta nyt pitäisi varusteiden olla toimivat – kaiken varalta.

Rinteen hankeen oli muuten painautunut vaikka kuinka monet alppijäniksen jäljet. Yhä vielä epäilen, että jäniksiä edes on, sillä yhtäkään en ole nähnyt. Sen sijaan takaisin ajellessa eräällä pellolla tepasteli kymmenen mustavalkoista haikaraa! Niiden pitäisi talvisaikaan olla Marokossa, mutta kuka sinne viitsii lentää, jos olosuhteet ovat mukavat pohjoisemmassakin?!

Pinkit tai vaaleanpunaiset merkit on patikoitsijoille.
The hikers follow pink marks.
Tässä talvimuotia jostain 2000 luvun alusta. Winterfashion from the beginning of 2000.
Täällä voisi vetää murtsikkaa.
Crosscountry possibilities.
Koska ollaan Sveitsissä, penkiltä löytyy luonnollisesti luuta.
Only in Switzerland: a bench with it´s own broom.
Nypyvuorella taustalla lumeton huippu.
On the background a peak without snow.
Tienhaarassa seurataan pinkkiä kylttiä oikealle.
We follow the pink signs.
Tämä rösti olisi sopinut kiekonheittoon.
This rösti would have been perfect for disc throw.
Walensee vain on aina niin kaunis.
Lake Walen, always beautiful.

En resumen: Un día de invierno perfecto en las cumbres de Flums. Pero el rösti no lo recomiendo.

Kurzgesagt: Das war ein perfekter Wintertag auf dem Flumserberg. Rösti würde ich nicht empfehlen.

Vuoden viimeinen

Vuoden viimeinen

Laskeuduttiin Suomesta sumuun, joten tieto maisemasta oli se mitä oven avatessa näkyi, nurmikkoa ja harmaata huttua. Siksi ihastus oli suuri, kun vain muutama kymmen metriä korkeammalla paistoikin ihana aurinko, oli pakkasta ja luntakin.

Golden Jesus -reitti eli siis Walenseen yläpuolella virallisesti Vordere Höhi, on takuuvarma ohjelmanumero niille, jotka kärsimättömänä odottavat vuoden vaihtumista. Matka Zürichistä on lyhyt, reitti kiva ja aurinkoinen ja kotiin saavuttiin juuri sopivasti iltapalalle ennen korkkien poksahtelua.

Niin kauan on oltu ilman aurinkoa, että jakauksen kohta helotti illalla samaa sarjaa hätärakettien kanssa, mutta voi että tuntui kivalta. Siis se aurinko kasvoilla ja käsillä. Lunta oli riittävästi talvitunnelmaan ja porukkaa sen mukaisesti. Ylhäällä polun ääripäässä istahdettiin ristin alle syömään vuoden viimeistä lounasta, katse kohti Toggenburgia ja Itävallan vuoria, selän takana Glarusin lumihuiput.

Kahvitermari oli tarkoituksella kotona, sillä Vorder Höhin alppitila eli kesällä varmaankin karjasuojana käytössä oleva rakennus oli muokattu jälleen kestittämään talvipatikoitsijoita ja jokainen roponen on tilan elannolle tärkeä, kuten piknikin kieltävä kyltti kertoi. Takahuoneessa paloi tuli hellassa ja astioita pestiin käsin. Aikamoista, sillä porukkaa oli taatusti toista sataa ulkona auringossa nauttimassa kermakahveja snapsilla, keittoa ja makkaraa.

Viereinen pariskunta mutisi, että tämä kupissa oleva litku ei ole kyllä kahvia nähnytkään. Niinpä niin, mutta kallista se kyllä oli ja me kyllä tiedettiin tämä jo etukäteen. Vuorilla kelpaa huonompikin sumppi.

Vuonna 2024 tuli tallattua tai pyöräiltyä noin 40 000 korkeusmetriä eli vähän alle maratonin ja suurinpiirtein sama kuin yleensäkin, huolimatta koronasta ja surkeista alkukesän keleistä. Ei sillä, että metreillä olisi merkitystä. Hyviä retkiä oli monta ja äänestettiin paras. Aletsch-jäätikön alue nyt vain on aina ihan toista luokkaa, joten sitä ei otettu lukuun. Ykköseksi nousi viimeinen reissu Glarusin Nüenchamille. Oli draamaa, haastetta ja seikkailua, upeat maisemat, hikeä ja onnistumista. Toista kertaa en lähtisi pakkasasteilla näille rinteille, mutta tulipa käytyä. Tänä uutena vuonna haluaisin tehdä jonkun useamman päivän retken. Monta paikkaa on listoilla.

Täältä lähdettiin.
This is where we started.
Ja tänne tultiin.
And here we came.
Kivasti lunta.
Good amount of snow.
Aika kiva.
Pretty nice.
Ristillä ja polun päässä on tungosta.
There´s a traffic jam by the cross and turning point.
Perunanidut auringossa.
Pale people in the need of alpine sun.
Vuoden viimeinen lounas.
The last lunch of the year.
2025, täältä tullaan!
2025, we are ready!

En resumen: la última caminata del año y un poco de sol para las mejillas palidas.

Kurzgesagt: die letzte Wanderung des Jahres und ein bisschen Sonne für die blasse Backen.

Joulu kaupungilla

Joulu kaupungilla

Glühweinkupista saa pitää kunnolla kiinni, jos tänä viikonloppuna aikoo joulutorille, varoiteltiin perjantaina. Sadetta, tuulta ja myrskyä. Voi niitä torimyyjiä, siellä ne ressukat palelevat yksikseen ja märkinä, aavisteltiin. Tuskinpa kauppa käy, nyökyteltiin. Kun lauantai-iltapäivä kääntyi hämärään, pisteltiin kävellen läpi märän ja kalsan, ei yksinäisestä ja tyhjästä kaupungista ollut tietoakaan. Sateenvarjot humpsahtelivat nurin ja auki, kiinni ja taas auki, kun ihmisiä virtasi putiikeista, fondue-teltoista ja myntipisteiden kupeesta höyryävine keraamisine juomakuppeineen paikasta toiseen.

Hardbrücken Frau Geroldsgartenin sisäänkäynnin luona oli hiljaisempaa, mutta se oli hämäystä, kaikki kyyhöttivät suojassa. Pop up -torilla Helsinki-klubin takana kellarissa soi dj:n musiikki, myynnissä oli second hand -vaatteita, sukkulentteja ja käsintehtyä, joista tietenkin nostan @sadbutrat:in hopeakorut, koska olen äiti ja tietenkin mainostan.

Raahasin kassissa ympäriinsä taakkaa, jonka olisin varmaankin voinut jättää myös lokeroon asemalle, kuten hoksaksin silloin, kun oli jo liian myöhäistä. Aasia-putiikista ja El Maiz:ista haetut ainekset, plataaninlehdet costaricalaisia joulunajan maissinyyttejä, tamaleksia, varten, kuten myös kilo maissijauhoa, neljä vihannespäärynää, chayotea siis, lahjaksi saatu pullollinen habanero-chilikastiketta olivat yllättävän painava lisä, kun tepastellaan katselemassa joulua. Kuvainnollisesti sanoisin, että mukavuuden tilan miinuksena oli sellainen isohko murikka kengässä.

Mutta viis epämukavuudesta, kun ollaan hakemassa tunnelmaa. Päärautatieasemalla kuhisi, tungos oli sitä luokkaa, ettei kamera kestänyt vakaana käsissä hetkeäkään kun ohikulkijat tungeksivat eteenpäin kohti kohdetta, sitä kristallein koristeltua valtaisaa kuusta, joka onkin tällä kertaa punaisten suklaapallojen värittämä. Tässä kohtaa energiatasot romahti, oli pakko saada jotain syömistä, mutta äkkiä ja jotain muuta kuin juustoa, makkaraa tai leivonnaista.

Bahnhofstrassen sivustalla, laulavan joulukuusen paikkeilla tehtiin pieni stoppi. Myyntikojuille oli turha edes yrittää, mutta kuunneltiin joululaulujen potpuri loppuun. Keräilin voimien rippeitä, seuraavan etapin paikkeilla, Münster-aukiolla olisi sielläkin ehkä syötävää.

Kaikki jonot, joissa oli yli kymmenen ihmistä, ohitin heti suoralta kädeltä. Lettuja, churroksia ja makkaraa oli Münsterhofillakin tarjolla, myös ostereita. Jatkettiin Grossmünster-kirkolle, mistä sai skandinaavista glögiä asiaankuuluvin lisukkein, manteleilla ja rusinoilla. Kolumbialaiset arepas kuulosti jo lähinnä sitä, mitä olin hakenut. Pientä syntiä, hyvää makua ja lämmintä, ilman ruokailuvälineitä syötävää, koska käsissä oli myös sateenvarjo ja se kassi. Valitsin vihannesversion ja myyjä vakuutti, että hyvää on. Kun maistoin guacamolella ja chilisoossilla täytettyä arepaa, levisi makujen taivas, lämpö ja ihanuus.

Jotta tarina sulkeutuisi ympyräksi, mainittakoon, että ympäriinsä kanneskellut ainekset päätyivät seuraavana päivänä valmiiksi lehtipaketeiksi kiehuvaan veteen. Ja viikonlopusta jäi ripaus lisää jouluista tunnelmaa muistin syvään kammariin.

Hopeinen joulukala.
A silver christmas fish.
Joulukalan (ja tähden) tekijä. @sadbutrat
The producer of the silverfish. And the star. @sadbutrat
Muutama muukin kylillä.
A couple of other people in the city.
Ja sitten hommiin, tamales-linjasto on valmis.
Product line for tamales is ready for action.
Ainekset lehteen maissipuuron päälle ja paketti kiinni.
Stuffing is ready for wrapping.
Ja lopuksi tamalekset keitetään.
And the tamales go to the boiling water.

En resumen: Anduvimos por todo Zurich con los ingredientes de tamales en la bolsa. En la lluvia y oscuridad era en realidad bonito, pero casi nos desmayamos por falta de energia. Y que nos salvan? Las arepas colombianas, que encontramos cerca de Grossmünster.

Kurzgesagt: Wir sind durch Zürich mit den Zutaten für Tamales gelaufen, im Regen und Dunkelheit. Was hat uns gerettet? Die warme, feine kolumbianische Arepas die wir in der Nähe von Grossmünster gefunden haben.