Viimeinen 26 Summit Challengen reitti tarvottiin marraskuun puolella ja hups, haastehan oli jo päättynyt. Viime vuonna sää oli leuto ja aikaa pidennettiin. Reitit on yhä saatavilla, mutta pisteitä ei kerry ja suurin osa poluista on poissa pelistä lumen ja jään takia.
Nyt odotellaan talvikauden alkua ja tuntua saatiin torstaina lumisateessa. Eilen puhelimeen kilahti varoitus lumikaaoksesta, mutta ikkunasta näkyy ihan pelkkää perusmarraskuuta. Märkää ja pimeää.
Viikonloppuna laitoin talvipatikkakengät jalkaan ja kipusin Triemlistä Zürichin Uetlibergille. Reitti on lyhyt, nelisen kilometriä ja reippaasti noustessa saa ihan kivasti happea. Polkujuoksijoita oli myös liikkeellä ja haikeana muistelen itsekin kipaisseeni ylös juoksujalkaa. Syksyn flunssa jarruttaa yhä vielä; keuhkot eivät ole vieläkään sitä mitä kesällä.
Matkalla kohtasin muutamia epätietoisia saksalaisia; osa ei tiennyt mitä polkua seurata ja toiset epäilivät, ettei polku johda yhtään minnekään.
Huipulla oli lapsia pulkkien kanssa, mikä oli kyllä lievästi liioittelua. Mutta sveitsiläinen kaupunkitalvi on niin hetkellinen, että kaikki otetaan irti, myös huurteisesta mäestä.
Olin suunnitellut juovani kupposellisen kuumaa kaakaota ja syöväni ehkä jotain pientä, jotta energiaa riittäisi joulutorilla kiertelyyn. Tori olikin vain kolme hotellin huoneen ikkunaa, jotka oli muutettu myyntikioskeiksi. Koruja, kynttilöitä, tonttuja. Se oli niin nopeasti nähty, että maisemakuvien jälkeen olin valmis palaamaan alas Zürichiin. Kaalilaatikko ja kahvit kotona alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta ylihinnoiteltujen racletteannosten ja glühweinin sijaan.
Joka tapauksessa sekä talvipatikka- että joulutorikausi tuli korkattua yhdellä kertaa. Vuorten lumisille poluille tähtään joulukuussa.
En resumen: El invierno dura en noviembre solo un rato, así que hay que disfrutarlo!
Kurzgesagt: Der Winter hat uns nur kurz besucht. Wenn es Schnee gibt, muss man geniessen!
Nyt olisi loistava hetki nostaa kytkintä ja lennähtää Sveitsiin, sillä tämä on se hetki, jolloin kontrasti on ehkä suurin. Suomessa on yhä talven rippeitä, Keski-Euroopassa kukkivat kirsikat, magnoliat, aprikoosit, kevätesikot, narsissit, kameliat ja vaikka mitkä. Makea kukkivien puiden tuoksu ja linnun laulu huumaa vahvimmankin kevätskeptikon. Luulisin. Ja jos ei, niin viimeistään se aurinko, jota odotellaan perjantaiksi.
Kukkia ei varsinaisesti tarvitse etsiä mistään, rapistuneimmankin rakennuksen kulman takaa saattaa avautua rivistö vaaleanpunaisena hehkuvia kirsikkapuita. Kotipihalla muurin yli kurkkaa aprikoosipuun varsi ja sen herkät valkeat kukat ja viikunaan on jo avautunut muutama sormen mittainen lehti, jotka kasvavat senttejä harmaan kosteana päivänä. Kaiken kukinnan kruunaa magnolia, se kämmenen kokoinen vaaleanpunavalkoinen lajike. Ehkä jo tällä viikolla.
Aprikoosi avautuu. Apricot blooming.Huumaava tuoksu ja täynnä pörriäisiä. Incredible scent and full of flying creatures. Harmaahaikaroiden kerrostalo ja pesät viritettynä. Löydätkö kuvasta? Grey Heron´s block of flats. Or nests, if you prefer.Can you find them in the picture?Seuraava kevään merkki: vihreä ruoho. Next sign of spring: green grass.Magnolioiden kukinta myös aluillaan. Magnolias also starting to bloom.Tälle en löytänyt nimeä suomeksi, mutta Edgeworthia chrysantha ja tunnetaan myös nimillä Oriental paperbush. Magnolia
Zürichissä on lanseerattu tapahtuma, joka on ehdottomasti yksi parhaista. Ideana on kerääntyä yhteen, lukea kirjaa kaksi tuntia ja se on siinä. Paikka vaihtelee kahvilasta hotellin loungeen, kuten nyt, kun olen itse ensi kertaa sohvalla kirjoineni. Suurin osa on pari-kolmekymppisiä, mutta ketään ei sorsita, kaikki lukuhaluiset ovat tervetulleita.
Kaksi tuntia tuntuu aika pitkältä ajalta. Mietin jaksanko ylipäätään istua niin kauan paikoillani. Sijaistoimintona voi käydä kahvikoneella täyttämässä kuppia – sen tarjoaa hotelli – tai vessassa.
Koska tapahtuma on ilmainen, otin sen linjan mukaisesti kassiini kierrätyskirjoja, suomalaisesta kirjapörssistä Zürichistä. Katja Ketun Kätilö ja Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ovat kirjoja, jotka tunnen velvollisuudekseni kirjallisuusihmisenä kahlata läpi. En siis odottanut mitään suurta lukuhuumaa. Otin molemmat siltä varalta, että toinen alkaisi tökkiä niin pahasti, etten kestäisi kahta tuntia sen sisältöä.
Päätän aloittaa Rönkkösestä ja kuinka ollakaan, se on alussa hauskakin. Sadan sivun paikkeilla alan kyllästyä sen roisiin kieleen ja miestyyppien listaan. Lähden vessaan ja huomaan matkalla, että meille on viritetty ambience musiikkia, jonka hädin tuskin kuulee, mutta joka leikkaa hiljaisuuden. Vessassa jään hetkeksi pohtimaan sen ylellistä hohtoa, alienpäätäni valokuvassa ja väsynyttä olomuotoani sekä kirjan peilikuvakonseptia.
“Lisäksi kannattaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä se, että jonain päivänä peilistä tuijottaa petolinnunperse eikä se ole lintu, vaan oma naama. se kuuluu elämään ja tekee tästä kaikesta paljon jännittävämpää.” (Henriikka Rönkkönen, Mielikuvituspoikaystävä, s.26)
Tässä tapahtumassa ei tarvitse yrittää olla mitään. Riittää, että pysyy sohvalla ainakin puolittaisessa istuma-asennossa kirja käsissä. Hiljaisuudessa kuuluu pientä rapistelua, kukaan ei räpellä puhelinta. Kymmenen minuuttia ennen lukuhetken päättymistä jotkut vetävät takit ylleen ja askeltavat pehmeästi ulos. Osa haluaisi vielä jatkaa kahden tunnin jälkeenkin. Olen sivulla 174.
Painan kirjan nimen alle leiman Silent reading rave päivämäärineen ja paikkoineen ja astuin sateeseen. Pilvinen päivä tuntuu kirkkaalta ja ajatus järvenviertä kävelystä houkuttelee istumisen jälkeen. Koska olin viimeksi keskittynyt yhteen asiaan yhtä pitkäkestoisesti? Olo oli tyyni ja rauhallinen, kuin Zürichinjärven pinta.
Tapahtumapaikka: Enge. Venue: Enge.Vessassa pohdin sen kauneutta ja peilikuvaani, luonnollisesti.Lukijoita. (Osallistumalla hyväksyt myös, että otetaan kuvia) Readers. ( Participating you agree to appear in Fotos)
En resumen: La primera vez en un Silent reading rave, en un evento, donde uno viene para leer libros. No cuesta nada, no hay que hablarle a nadie. Solo traer libros, leer dos horas y salir. Muy fácil y tranquilizante.
Kurzgesagt: Das erste Mal in Silent reading rave, ein Event, wo man Bücher liest. Es kostet nichts, man muss mit niemanden reden, nur eigene Bücher mitnehmen, zwei stunden lesen und fertig. Ein einfaches Konzept und sehr beruhigend.
Glühweinkupista saa pitää kunnolla kiinni, jos tänä viikonloppuna aikoo joulutorille, varoiteltiin perjantaina. Sadetta, tuulta ja myrskyä. Voi niitä torimyyjiä, siellä ne ressukat palelevat yksikseen ja märkinä, aavisteltiin. Tuskinpa kauppa käy, nyökyteltiin. Kun lauantai-iltapäivä kääntyi hämärään, pisteltiin kävellen läpi märän ja kalsan, ei yksinäisestä ja tyhjästä kaupungista ollut tietoakaan. Sateenvarjot humpsahtelivat nurin ja auki, kiinni ja taas auki, kun ihmisiä virtasi putiikeista, fondue-teltoista ja myntipisteiden kupeesta höyryävine keraamisine juomakuppeineen paikasta toiseen.
Hardbrücken Frau Geroldsgartenin sisäänkäynnin luona oli hiljaisempaa, mutta se oli hämäystä, kaikki kyyhöttivät suojassa. Pop up -torilla Helsinki-klubin takana kellarissa soi dj:n musiikki, myynnissä oli second hand -vaatteita, sukkulentteja ja käsintehtyä, joista tietenkin nostan @sadbutrat:in hopeakorut, koska olen äiti ja tietenkin mainostan.
Raahasin kassissa ympäriinsä taakkaa, jonka olisin varmaankin voinut jättää myös lokeroon asemalle, kuten hoksaksin silloin, kun oli jo liian myöhäistä. Aasia-putiikista ja El Maiz:ista haetut ainekset, plataaninlehdet costaricalaisia joulunajan maissinyyttejä, tamaleksia, varten, kuten myös kilo maissijauhoa, neljä vihannespäärynää, chayotea siis, lahjaksi saatu pullollinen habanero-chilikastiketta olivat yllättävän painava lisä, kun tepastellaan katselemassa joulua. Kuvainnollisesti sanoisin, että mukavuuden tilan miinuksena oli sellainen isohko murikka kengässä.
Mutta viis epämukavuudesta, kun ollaan hakemassa tunnelmaa. Päärautatieasemalla kuhisi, tungos oli sitä luokkaa, ettei kamera kestänyt vakaana käsissä hetkeäkään kun ohikulkijat tungeksivat eteenpäin kohti kohdetta, sitä kristallein koristeltua valtaisaa kuusta, joka onkin tällä kertaa punaisten suklaapallojen värittämä. Tässä kohtaa energiatasot romahti, oli pakko saada jotain syömistä, mutta äkkiä ja jotain muuta kuin juustoa, makkaraa tai leivonnaista.
Bahnhofstrassen sivustalla, laulavan joulukuusen paikkeilla tehtiin pieni stoppi. Myyntikojuille oli turha edes yrittää, mutta kuunneltiin joululaulujen potpuri loppuun. Keräilin voimien rippeitä, seuraavan etapin paikkeilla, Münster-aukiolla olisi sielläkin ehkä syötävää.
Kaikki jonot, joissa oli yli kymmenen ihmistä, ohitin heti suoralta kädeltä. Lettuja, churroksia ja makkaraa oli Münsterhofillakin tarjolla, myös ostereita. Jatkettiin Grossmünster-kirkolle, mistä sai skandinaavista glögiä asiaankuuluvin lisukkein, manteleilla ja rusinoilla. Kolumbialaiset arepas kuulosti jo lähinnä sitä, mitä olin hakenut. Pientä syntiä, hyvää makua ja lämmintä, ilman ruokailuvälineitä syötävää, koska käsissä oli myös sateenvarjo ja se kassi. Valitsin vihannesversion ja myyjä vakuutti, että hyvää on. Kun maistoin guacamolella ja chilisoossilla täytettyä arepaa, levisi makujen taivas, lämpö ja ihanuus.
Jotta tarina sulkeutuisi ympyräksi, mainittakoon, että ympäriinsä kanneskellut ainekset päätyivät seuraavana päivänä valmiiksi lehtipaketeiksi kiehuvaan veteen. Ja viikonlopusta jäi ripaus lisää jouluista tunnelmaa muistin syvään kammariin.
Hopeinen joulukala. A silver christmas fish.Joulukalan (ja tähden) tekijä. @sadbutrat The producer of the silverfish. And the star. @sadbutratMuutama muukin kylillä. A couple of other people in the city.BahnhofstrasseJa sitten hommiin, tamales-linjasto on valmis. Product line for tamales is ready for action.Ainekset lehteen maissipuuron päälle ja paketti kiinni. Stuffing is ready for wrapping.Ja lopuksi tamalekset keitetään. And the tamales go to the boiling water.
En resumen: Anduvimos por todo Zurich con los ingredientes de tamales en la bolsa. En la lluvia y oscuridad era en realidad bonito, pero casi nos desmayamos por falta de energia. Y que nos salvan? Las arepas colombianas, que encontramos cerca de Grossmünster.
Kurzgesagt: Wir sind durch Zürich mit den Zutaten für Tamales gelaufen, im Regen und Dunkelheit. Was hat uns gerettet? Die warme, feine kolumbianische Arepas die wir in der Nähe von Grossmünster gefunden haben.
Ei tietenkään mennä tulvivien jokien lähelle, jyrkänteiden alle, vaan lähiseudun matalille, matalan riskin kukkuloille, vakuutin Aldolle. Varustauduin sadehousuin, samaa sarjaa takki, paksut sukat ja vaelluskengät. Ei sillä että jälkimmäiset olisivat näillä reiteillä muutoin tarpeen, mutta ainoat vedenpitävät.
Kun sitten nousin Hausenista, Albisvuoren harjanteen takaa ylös ja hiki valui sadehousujen alla polvitaipeista alas, tajusin liioitelleeni. Mutta ei siinä mitään, pienessä tihkussa oli raikasta kävellä, ylimääräiset vaatteet sai reppuun.
Luin jostain, että linnunlaulun on todettu tekevän onnelliseksi, joten sitä oltiin metsästämässä. Ja kyllä lauloivat, peipposet, rastaat ja niiden kaverit. Sateen puhdistamassa metsässä kaikki olivat märkiä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Mekin.
Albisin huipulla, monen rapun, mutaisten metsäpolkujen ja maaseudun jälkeen, kuului puheensorinaa ja kahvi tuoksui. Kuppila on ulkopuolelta ruma kuin taivas (huono sanonta, sillä taivashan on tietenkin kaunis), mutta terassilta näkyvät Alpit, Zürichinjärvi, Sihlwaldin metsää. Tosin ei tänään. Haitukkaiset pilvet vaelsivat hitaan laiskasti, yksi yhteen suuntaan, toinen toiseen tai ainakin siltä vaikutti. Osa järven yllä meidän alla, osa korkealla ja vakaa rivistö Alppeja suojaten.
Oikeastaan ei ollut nälkä, mutta laskeskelin, että matkalla voisi tulla. Ja sitähän en kestä. Olin pakannut mukaan vain pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mutta lyhyeen juna-bussimatkaan suttaantuu useampi tunti, kun vaihtoja on tarpeeksi. Paperinohut Flammkuchen oli juuri sopiva suolainen hengähdystauolle; istuttiin hetki rauhassa, nautittiin kahvin tuoksusta, katseltiin haukan liitelyä ja ylös tallanneita, voitonriemuisen hikisiä ihmisiä.
Harjannetta pitkin, ravintolan sivua, lähti yksi polku, toinen vastakkaiseen suuntaan ja meidän pienestä puusisäänkäynnistä siksakaten rinnettä alas Sihlwaldin Wildnisparkin läpi. Siis erämaapuiston. Ensinnäkin erämaa on Zürichissä outo käsite; sivilisaatio on liian lähellä. Ja miten erämaa, koskematon luonto, voi olla puisto? Eikö puisto juuri ole se, missä näkyy ihmisen kädenjälki?
Joka tapauksessa, jo ylhäältä käsin ihmeellisen rehevä metsä vihreän sävyineen kutsui luokseen. Kosteus, valtavat saniaiset, mehevän maan tuoksu toivat trooppisen metsän tuntua. “Ihan kuin Cartagossa” totesi Aldo. Siis Costa Ricassa.
Harjanteen toiselle puolelle laskeutuminen vaati todellista keskittymistä jarrutukseen, sillä polkuja petti monen sentin pehmeän ja liukkaan mutainen lehtikerros, jonka keskelle oli syntynyt kanava. Ylhäältä oli siis virrannut vettä joen lailla. Ensin tiellä oli poikittain yksittäinen puunrunko, sitten toinen. Alempana metsä oli täynnä kaatuneita puita, sekaisin kuin läjä hammastikkuja. Purot ja joet virtasivat kovaa vauhtia kohti Sihlin jokea ja Zürichiä.
Albishornin alueella on suljettu 700 m patikkapolkuosuus mahdollisen maavyöryn takia luin seuraavana aamuna lehdestä. Mitä, eikä?! Olin lähes varma, että se oli heti ravintolan jälkeen rinteessä, missä oli muutamia pudonneita lohkareita ja jyrkempää seinämää. Todennäköinen, mutta väärä paikka. Harjannetta ratkesi ja on lohkeamassa vuoristokuppilalta vähän eteenpäin. Joka tapauksessa, täpärästi vältetty. Olisin saattanut kipittää märissä parin kilon vaelluskengissäni aika hölkkää metsän läpi, jos olisin kuullut maan repeilevän, puhumattakaan harjanteen humahduksesta alas metsään.
(Ai niin – ja Albishorn oli huippuhaasteen 2/26.)
Ensin tankataan, sitten liikkeelle. First things first, a good breakfast,Bussi toi tänne, Hausen am Albis. Starting point, Hausen am Albis.Tervehdimme toisiamme. We greeted each other. Nämä on jo vähän ohi, mutta hienoja. Kind of gone, but beautiful. Weinbergschnecke, helix pomatia.Homo sapiensTäyttä vauhtia tilan läpi ja rinteeseen. Full power, through the farm and to the hill.ZugerseePäivän asu. Outfit of the day.Albishornin huipulla, Zürichinjärvi alhaalla. On the peak of Albishorn (and that´s lake Zürich)Ensin cafecito. First cafecito.Sitten Flammkuchen. Then Flammkuchen.Portti erämaapuistoon. The gate to the wildernesspark.Lampi. A pond.Kostea polku. A bit wet, this path.Muutama runko pitkin poikin joen yli. A couple of trunks leaning over the river.Esterata. An obstacle course.Niin vehreää! Green and beautiful!
En resumen: Subimos a Albishorn en Zurich y después de tantos días de casi deluvio nos pareció un día perfecto, solamente poca lluvia. El bosque pareció a los de Cartago, dicen, humedo y tupido. En la cumbre, por el restaurante, resulta, que el asunto se puso demasiado humedo y una parte del cerro está apunto de colapsarse. Por dicha la raja no apareció, hasta que, que nosotros ya habiamos pasado el bosque.
Kurzgesagt: Albishorn 2/26. Und jetzt ist beim Restaurant Albishorn einen Stück vom Wanderweg gesperrt, er droht abzurutschen.
Huhtikuun vuoristorataan on totuttu, mutta yli 25 astetta tuntuu päätä huimaavalta. Tunnelma on erikoinen kellahtavassa valossa, sillä Saharan pöly ei päästä aurinkoa läpi.
Kesä muistuttaa olemassaolostaan hyttysinä, niitä on joka paikassa, myös silmässä. Pyörälenkillä sain samaan silmään kaksi ja hintaa niille kertyi 30 frangia per inisijä. Allergiatipat eivät auttaneet punotukseen, homma eskaloitui, pussi roikkui sekä yllä että alla ja vasta toiset tipat sekä voide tekivät tehtävänsä.
Muita kesän iloja: patterit voi laittaa pois päältä ja talvivaatteet kiikuttaa vintille. Kunnes seuraavien päivien säätiedot kertoivat lähestyvästä kylmyydestä; yöllä hallanvaara ja eilen, päivä sen jälkeen kun olin viipottanut hihattomassa kesäpaidassa, piti kaulaan jälleen kietoa huivi ja takin alle laittaa villapaita.
Ja sitten ne kukat! Zürich on todellakin puhjennut kukkaan. Magnolioiden hiipuessa tulee aina hieman haikea olo, nytkö se on jo ohi, kunnes silmä löytää uudet ihanuudet, monet upeat kirsikat, juuri nyt ne pallomaiset rykelmät, jotka koristavat myös kotikylän aukion reunaa.
Päärynöissä ja kirsikoissa näkyy olevan kukkia tiheikön lailla, hommia on kokonaiselle pölyttäjien pilvelle. Meidän pikkuruinen hapankirsikka on kuin valkoinen, kukkaisa hahmo, joka moikkailee pitkillä tuulessa heilahtelevilla käsivarsillaan. Ja se tarkoittaa kirsikankukkajuhlan hetkeä. Piknik-liina nurmelle, sushit esille ja Saharan pehmentämässä lämmössä, kirsikan vieressä, nautimme kesästä – siis keväästä, tietenkin.
En resumen: En Zurich las temperaturas se cambian de un día al otro: hoy verano, mañana invierno. Pero los arboles de manzana, pera y cereza floreciendo, están más bonitos que nunca!
Kurzgesagt: Wunderschöne die blühende Fruchtbäume. Und das Wetter? Verrückt wie immer im April.
Vedin tiukasti kaulaliinan solmuun, viileä tuuli tuntuu lämpimien päivien jälkeen entistäkin kalseammalta. Tihku kihartaa hiuksia, eikä tänään tunnu kevään hyväilevä ote, vaan se raaka puoli. Kaupunki on jo hiljenemässä, pääsiäisenä monet ajavat kohti aurinkoa, lentävät toisaalle.
Kierrän lähteeltä toiselle, sillä jossain vaiheessa palmusunnuntain jälkeen vanhankaupungin lähteet puhkeavat kukkaan. Ne koristellaan punaisin, keltaisin, oranssein ja valkoisin, aniliininpunaisin, vaaleanpunaisin, ties minkä värisin ruusuin, jotka vetävät ihastelemaan, poseeraamaan, kuvaamaan.
Ruusujen piikit viittaavat pääsiäisen tapahtumiin ja orjantappurakruunuun; Reformoitu kirkko on siis kukkainvaasion takana. Suurin osa tuskin miettii taustoja, mutta värit ja valtava määrä virtaavassa vedessä keinahtelevia ruusuja ja nuppuja ilahduttaa kaikkia ohikulkijoita.
Edellisenä iltana en löytänyt vielä kukan kukkaa ja aloin mielessäni kehitellä skenaarioita kirkon säästöohjelmasta, maailmantilanteen epätoivosta ja solidaarisuudesta. Mutta tänään Helmhausin lähteeseen laitettiin laatikoista juuri viimeisiä kukkia, kun saavuin sen ääreen. Joten sain kun sainkin kuvani, joilla toivottaa hyvää pääsiäistä. (Katso ruusuja, sulje silmäsi ja haistat ruusutarhan.)
Hmm….ei vielä kukan kukkaa.
En resumen: en la Semana Santa, la iglesia decora unos fuentes en Zurich con rosas, además de ser muy bonito, también es un simbolo de la corona de espinas.
Kurzgesagt: Verschiedene Brunnen in der Altstadt sind im Ostern festlich mit Rosen geschmückt; super schön, aber die Dornen stehen auch symbolisch für die Krone aus Dornen.
Kirkkaan sininen taivas, valkoiset ja makealta tuoksuvat magnoliat, pyöräily kaupunkiin, kävely kukkapuiden alla, kirsikkapuiden keskellä, leivos ranskalaistyyppisestä Garde-Manger patisseriesta, sinne tänne haahuilua, aurinkolasien asettelua, lämpöä selässä. Se oli sunnuntain suunnitelma.
Ja koska sää, niin myös mutta. Yritän tästä kaivaa sen kultareunuksen, enkä edes väkisin. Olihan päivä melko joutava, hidas aamu, päiväunet, sateen ropinaa ja harmauden pehmentämää oloa. Ei sellaista kirkasta kevään iloa, voimasysäystä lihaksissa. Jossain välissä taisin saada aikaan järjestystä ja listoilta pari asiaa pois, se oli hyvä ja lonksahdutti olon lähtösuuntaan. Katselin ikkunasta sadetta ja laitoin takin päälle, hupun suojaamaan hiuksia.
Vaaleanpunaisen kirsikkapuun edessä keltainen postilaatikko kirkui väärää kohtaa. Äiti ja pieni tyttö olivat laittaneet ykköset päälle, korkkarit ja mustat sukkahousut, huulipunaa, kiharretut hiukset ja kauniit mekot. Isoa kameraa kantava antoi ohjeita, kuinka poseerata niin että postilaatikko jäisi piiloon. Puu on hetken verran kadun koristehelmi.
Puistossa valkoisten magnolioiden rivi – niiden aikaisten, joiden terälehdet ovat sikin sokin ja siksi niin viehättäviä – tuoksui hiekkakäytävän yllä kuin parfyymipilvi. Kukat tuskin erottuivat valkoista pilvitaivasta vasten, vain profiilit erottuivat kuvissa.
Vaaleanpunavalkoisten magnolioiden alle oli asteteltu tuolit ja pöytä. Nuput olivat vielä suppuiset, joistakin karvakuori rapsahtanut auki ja pari terälehteä puski ulos. Tulevat lämpimät päivät saisivat tämänkin upeuden täyteen loistoonsa.
Takaisin kävellessä happi oli tehnyt tehtävänsä, sadekin hiipunut. Yöllä näin leppeitä unia tuulessa heilahtelevista valkoisen magnolian terälehdistä.
En resumen: Así es la primavera. A veces de sol, a veces de lluvia, siempre con flores.
Kurzgesagt: So ist der Frühling. Manchmal sonnig, manchmal regnerisch, immer mit Blüten.
Hengitä hitaasti nenän kautta syvään, niin että se tuntuu palleassa – mitä tunnet? Jos alat pärskiä sadevettä jo heti ensimmäisten sekuntien aikana, olet jyvällä. Entä sukat? Onko varpaat kosteat? Parempi, jos nilkkaa myöten märät, pesusienen tyyppisesti, pienen hytinän kera. Tältä nimittäin tuntuu zürichiläinen joulukuu. ,Limmat-jokeen virtaa jostain korkeammalta vettä niin että laineet loiskuu ja joutsenet ovat lipsahtaa jalkakäytävälle. Lumet sulavat täyttä häkää vuorilla, eikä kaupungin tauoton sade auta asiaa.
Litsläts kadulla, litsläts joulutorilla. Kojut ja niissä värjöttelevät, takkeihinsa kietoutuneet myyjät, kuin turpeat perhoskotelot, ovat surkean yksinäisinä harmaassa ja hämärtyvässä illassa. Valot näyttävät missä on oaasi, se mistä löytyy lämmintä juomaa, mutta kukapa jäisi värjöttelemään märkään?
Lapset laulavat tavaratalon katoksen alla, reput mytyssä lätäkön vieressä. Jouluhuumaa nostatetaan yhteen ääneen, ponnekkaalla Frohe Weihnachten! Ohikulkijat luovat ihmetteleviä ja pikkuisen surkuttelevia katseita.
Onneksi on jouluvalot, sillä ne taittavat ankeutta; oikeastaan alan viihtyä, jos ei oteta lukuun nilkan syvyisiä lammikoita ja rännistä niskaan kaatuvaa suihkua. Käyn haalimassa joulujuttuja, niitä pieniä lisukkeita, jotka vain minä tiedän haluta. Ainakin siltä vaikuttaa. Sillä silliä, ei, sitä ei enää ole valikoimissa. Miten olisi tuoretiskistä Matjess? Juuei – missä ne sillipurkit on? Eei, ei mene enää kaupaksi, niistä on luovuttu. Mutta kaviaaria, monenmoista mätiä ja lohta löytyisi.
Lanttupuolella on myös haastetta. Löydän rypälemäisesti kasvavia sieniä, meksikolaisia tamaleksia ja pakastettuja hummereita, mutta en lanttuja. Paitsi että löydän, mutta silmä ei heti ymmärrä mitä näkee. Puhtaanpuhtoiset puolentoista nyrkin kokoiset ihanat keltaiset möllykät ovat keossa muiden juuresten vieressä. Siitä ei selvästi kukaan ole ottanut yhtäkään. Sivelen lanttua onnellisena ja pitelen sitä kokeeksi kädessä; en muista kuinka paljon niitä oikeastaan tarvitsen, vain sen, että ohjeen kolme kiloa on liikaa. Laitan lantun puntariin ja kiljaisen äänettä. Kilohinta on 12,5 frangia, euroissa yhden enemmän. Ei, ei tule kauppoja.
Sade yltyy ja tuntuu keskiyöltä, kun harpon lätäköstä toiseen, kaupungin läpi, värikkäiden tähtien ali, valopisteestä toiseen, hehkuviinin ja fonduen tuoksua seuraillen. Bussissa unohdun ajatuksiini, kun on aika jäädä pois. Sateenvarjon kärki tarttuu hanskoihin ja kassi putoaa lattialle, kun yritän pyyhkäistä sovelluksesta punaista palloa vasemmalle matkan päättymisen merkiksi. Kerään kamani ja poistun nenä tippuen. Pimeähköllä pysäkillä seison hetken kokoamassa itseäni. Seuraava valo, sitä kohti.
En resumen: Estamos hundiendonos en la lluvia, pero las lucesitas de navidad nos guían.
Kurzgesagt: Wir versinken im Regen, aber die Weihnachtslichter begleiten uns im Dunkeln.
Äxgüsi – siis anteeksi – tämä myöhäinen postaus. Yleensä napsautan kello kymmenen publish-nappulaa, tänään kävelin niihin aikoihin pitkin rantabulevardia Zürichinjärvellä, toinen silmä raollaan, toinen vähän enemmän auki, siristellen auringossa.
Sillä kaatosateiden jälkeen aurinko tuntui entistäkin voimakkaammalta, ihanalta kylläkin. Vieressä nakuteltiin joulumarkkinoiden kojuja, viriteltiin kuusia. Sekin oli ihmeellisen mukavaa, vähän asiaan kuulumatonta, näin lämmössä. Mutta ehkä se sesonkipakkanenkin vielä tulee.
Sadetta on saatu enemmän kuin tarpeeksi, se selvisi jo viikonloppuna, kun sadetakin ja sadetta pitävien vaelluskenkien sisältä löytyi puristettavan märkiä vaatteita. Käsineistäkin irtosi toista desiä vettä. Tänään rantapolku, jota pitkin ajattelin koukata, oli veden alla. Järvi on siis melko täynnä, joista puhumattakaan.
Nyt en tarvinnut syydvestiä enkä sadetakkia, mutta aurinkolaseihinkaan en ollut varautunut. Kävellä piti, sillä reiden pullottavat suonet olivat juuri saaneet laserista. Kannattaa hoitaa tämäkin kohta, ennenkuin tulee enemmän ongelmia, kehotettiin ja ei siinä mitään, sitten vain laverille ja hommiin. On ihmeellistä että näin voi tehdä ja miten tekniikka auttaakaan. Ja kun yksi reitti on suljettu, veri etsii uuden. Se vasta ihme onkin.
Samasta syystä kuvien editointi ja kirjoittaminen on nykivää. Vähän väliä nousen oikaisemaan kinttuja, kävelen ja tepastelen, jotta kuplinta tasaantuisi, enkä enää muista mitä olin sitä ennen ajatellut, mitä aikonut. Tuntoaistimukset ovat ykkösenä, kaikki muu sivuosassa.
Siksi en edes yritä venyttää tarinaa tämän pitemmälle. Kerron enää vain sen, että kuljin kotia kohti sateenkaaren alta ja viimeisessä mäessä kohtasin sadesumun.
Vesi loiskuu polulla. The path is now part of the lake.
En resumen: Ha llovido muchísimo, hasta el lago de Zurich ya llegó a tapar la acera. Pero hoy tuvimos unos rayos de sol y hasta un arcoiris.
Kurzgesagt: Nach heftigem Regen ein bisschen Sonne und einen Regenbogen. Und dann geht es weiter.
Pala Suklaata 