Viimeisessä kurvissa ennen Noiraiguen kylää eteen piirtyi länsi-Sveitsin Grand Canyon. -Siis mitä?? Näkyykö tuo jo autotieltä?

Retken kliimaksilta oli katkaistu kaula.

Mutta hei, oltiin siis niin pitkällä, että odotettu kiviseinämä oli tuossa, jokusen kivenheittämän päässä.

Creux du Van on ollut pitkään saavuttamaton kohde. Ensimmäisillä askelilla polulla tulivat mieleen kaikki mahdolliset kliseet. Otto kolme. Kolmas kerta toden sanoo. Tästä se lähtee. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Täst miä lähen, hihkas kotkalaine vuorella.

Ranskankielisillä seuduilla on tullut käytyä niukasti, sillä vuoria ja kukkuloita on lähempänäkin. Tänne olen silti halunnut jo kauan, jotakuinkin yhtä pitkään kuin olen Sveitsissä asunut. Tai ainakin puolet siitä ajasta, sillä epäilen, etten tiennyt koko muodostelman olemassaolosta ennen tyttären kouluaikaa.

Tämä luonnon amfiteatteri, jota me nyt 2000-luvulla ihastelemme, on esihistoriallisen meren jäänteitä. Kalkkikerrostumia ovat muovanneet jäätiköt ja joet. Ilmasto alueella on erityinen; metsät ja arktisen alppi-alueen kasvusto kukoistaa. Kivimuurin rotkon puolella kulkeva polku on suurelta osin suljettu, luonnonsuojelusyistä.

Siksakspolkua, kivistä ja tietenkin jyrkästi nousevaa ylös, kivireunaman tasolla ylängöllä taivastelua ja sitten taas alas. Ne, jotka karttavat ponnistelua, tulevat suoraan kokemuksen ääreen tai tässä tapauksessa reunalle, autoin ja bussein. Reittejä on monia.

Olen siinä mielessä rajoittunut, että luontoretkellä pääosassa mielestäni pitäisi olla luonto. En kaipaa luonnolta säväyttäviä näytöksiä, ihan vain pelkkä polku metsässä riittää. Putoukset, järvet ja joet ovat tietty plussaa, joita mielelläni ihastelen, jos niitä kohdalle sattuu.

Tallaan mieluiten reiteillä, joilla on niukasti väkeä. Virran mukana valuminen ei vastaa mielikuvaani rentouttavasta ulkoilusta. Vuoristossa on toki hyvä, että kanssakulkijoita on samoilla tienoilla; se tuo jonkinlaista turvallisuudentunnetta. Ihmisjono sen sijaan ahdistusta.

Sveitsissä on suuri paletillinen toinen toistaan upeampia paikkoja. Porukkaa saapuu ylenmäärin katsomaan ja kuvaamaan, ikuistamaan ja ihmettelemään. Creux du Van on yksi niistä, varsinkin viikonloppuina ja loma-aikana. Ylös kivuttiin peräkkäin kuin köyhän talon porsaat. Kaikki mahtuivat kuitenkin polulle, ei siis täystungosta.

Toiselta puolen kaarimaista kivimuodostelmaa valitsimme pidemmän alastuloreitin – ja olimme yhtäkkiä lähes yksin.

Emme ole ainoastaan epäsosiaalisia, vaan pandemia-aikoina yksin samoamisella on puolensa. Myös luonto näyttäytyy erilaisena kuin joukossa vaeltaessa. Edessä lenteli kymmenittäin perhosia, linnut uskaltautuivat lähemmäs. Sen sijaan ilveksiä, vuorikauriita tai gemssejä ei näkynyt. Epäilen, että kukkulan päällä oli liikaa liikettä ja ihmisen hajua. Rusakotkin pysyttelivät etäällä. Näitä pitkäkorvia en ole nähnyt Sveitsissä vielä kertaakaan.

Voiko turistikohde siis olla luontomatkailua? Lähteekö luontoihminen turistipaikkaan tai turistikohteita bongaava luontoon?

Sveitsin vaellusreitit eivät suinkaan kaikki kulje vuorilla tai metsissä, niitä on myös läpi asuttujen alueiden, kaupunkien ja kylien. Itselleni lähin patikkapolun merkki löytyy parin sadan metrin päästä kodista ja johdattaa asemalta kylän läpi kohti metsää ja muita polkuja.

Toisinaan kuljen maaseutukylien keskellä, joskus korkealla vuoristossa, usein lähimetsissä. Turistikohteeksi valjastettu upeus ei ehkä vetoa kaikkiin, mutta jotkut on vain nähtävä. Kuten Creux du Van.

En resumen: En oeste de Suiza hay una formación de piedra, que parece a una mitad de un anfiteatro, Creux du Van. Los glaciares y ríos han dejado esta forma tan rara para nosótros para asombrarnos – y para subir.

Kurzgesagt: Creux du Van wollte ich seit langem besteigen. Als Ziel ist es anders. Dieses Naturspektakel sieht man schon vom unten, aber es lohnt sich auch hinauf zu steigen. Unterwegs hat man eine Chance den Steinstruktur von der Seite und näher zu schauen und vielleicht sieht man auch einen Steinbock.