Eteläiseen Sveitsiin ei sitten lähdetty ja toinenkin retki päätettiin jättää väliin kesäflunssan yskän takia. Mutta nyt olen melkein vapailla jonkun aikaa. Tänne päivittelen kuvia. Ehkä. Tai sitten myöhemmin. Yhden kerran.
Kurzgesagt: Der blog macht Ferien. Teilweise wenigstens.
Blogissa on pari kuvaa, se on jo plussaa. Myös se, etteivät ne ole vain puolikkaita, kuten osa ottamistani. Sillä akku, se on pullistunut, vetelee viimeisiä päiviään. Eikä uusi ole tullakseen. Luvattiin kuun lopussa, seuraavan puolivälissä, sitten yllättäin alkupuolella. Postilaatikko odottaa suu ammollaan, leukanivelet väsyneinä, eikä ohutta pakettia näy.
Upeat vaellussäät olisivat vetäneet vaikka minne, mutta ei, oli pakko miettiä puhelinjuttuja. Että mikä merkki, minkä hintainen, miksi ne on niin kauhean kalliita ja toisaalta kaikki on parempia kuin tämä vanha, joka kyllä toimisi jos olisi se uusi akku.
En haluaisi tuottaa elektroniikkaroskaa, jos sen vain voin välttää. Mutta nyt on kai pakko.
Pari viikkoa käytännössä ilman puhelinta on ollut valaisevaa. Ei tarvitse pitää yhteyttä kehenkään. Ei selata somea. Toisaalta en voi maksaa laskuja, koska akku riittää vain luurin käynnistämiseen. Olen ilman hirvittävän tärkeitä muistiinpanojani. Tosin pikkuhiljaa alan unohtaa mitä siellä lopulta olikaan. Uusia väyliä hoitaa asioita on ilmaantunut. Ja kyllä, olen kirjoittanut listoja ja tekemisiä paperille.
Koska koko ajan ei jaksa perehtyä puhelimiin, kävin juoksulenkillä, uimassa ja löysin vihdoin keinon puhdistaa kellertäviksi sekä mustaläikkäisiksi muuttuneet kaupunkitennareiden aiemmin valkoiset reunat (sappisaippua!) Grillasin munakoisoa Appelsiinejahunajaa-blogin ohjeella, tahinikastikkeella ja kevätsipulilla, mistä aina tulee kesäinen olo. Katselin ukkosrintaman lähestymistä ja toivoin löytäväni pian kännykän, jonka kameralla saisin upeat värit paremmin ikuistettua.
En resumen: Mi teléfono viejo está apunto de estallar con la batería mala. Pero bueno, mientras estaba buscando información de uno nuevo y traté de hacer una desición, logré también hacer cosas sin el teléfono. Fui a correr, logré limpiar los bordes blancos de tennis (jabón de galón!) y cociné una de mis favoritas, berenjena en el barbeque con salsa de pasta de sésamo.
Kurzgesagt: Ohne Natel läuft nichts, das ist ziemlich klar. Aber ein neues zu finden, die Entscheidung zu treffen, das ist mühsam. Einige Fotos habe ich doch geschafft zu machen und einige andere Sachen auch, weil man nicht die Zeit am Smartphone verbringt.
Luvassa on ehkä sekavin blogipostaus ikinä, sillä päässä on tippaleipä, tiedäthän, ajatuksien mytty, jota yritän nyt silitellä.
Ensinnäkin – vuoristohommia on häirinnyt epävakaa sää ja lista kotitöitä, joita yritin koko viikonlopun vältellä ja onnistuin osittain. Esimerkiksi piha, se katsoo syyttävästi rikkaruohomättään alta. En silti saanut vedettyä puutarhahanskoja käteen vasta kun äitienpäivän iltana. Pistin kirveellä silputen lonkeroitaan jo parin neliön alueelle levittänyttä piparjuurta. Tuoksu oli mahtava ja ohuemman juuren vetäminen sujui kuin suoraan sarjakuva-animaatiosta. Kiskoo, kiskoo ja lentää lopulta selälleen. Tuoksu oli mahtava ja työ palkitsevaa (koska tuhoa). Taputtelin itseäni olkapäälle, siitä huolimatta, että selvitettyä tuli vain pieni kulma pikkuruisesta puutarhasta.
Sitten yleistunnelmiin: supermarketin ilmaislehden edellisviikon horoskooppi kertoi, että voisin joko murjottaa peruuntuneiden projektien vuoksi tai tanssia kevyesti toukokuuhun. Yleensä en kirjoittaessa kuuntele musiikkia, mutta nyt jalat steppaa pöydän alla merenguen ja salsa tahdissa, josko niistä olisi. Trooppinen musiikki ainakin virittää oikeille taajuuksille, sillä luvassa on +29.
Ja lämpötilasta maanantaihin: silloin ei ollut +29, vaan +14, kun kävelin villapaidassa järvenrantaan. Inhoan syvästi kylmää vettä, mutta olen ottanut sen mukaan kehonhuoltorutiiniin. Kivistäviä lihaksia jäytää vähemmän jäisen suihkun jälkeen. Mutta nythän on melkein kesä ja siksi rantaan. Järvivesi kauhistutti, varovasti upotin yhden jalan ja toisenkin, polveen asti. Se olikin lämpimämpää kuin kotisuihkussa. Talviturkki tuli heitettyä ihan muina uimareina. Ehdin tehdä jokusen uintiliikkeen ennen lopullista jähmettymistä, mutta voi elämän kevät sitä fiilistä. Jalat aika makarooniksi rentoutuneina tepastelin kotiin teelle.
Loppuun vielä funfact Sveitsistä: naisten kuukautissuojilla on 7,7 frangin (melkein sama euroissa) arvonlisävero. Esimerkiksi kaviaarilla se on 2,5.
En resumen: Lo más importante de la semana: nadé por la primera vez en esta primavera en el lago.
Kurzgesagt: Das erste Mal im See in diesem Frühling.
Odottelen järven toiselta puolen harmaana lipuvaa sadetta. Tunnen itsenikin janoiseksi, niin kauan on siitä, kun edellisen kerran saimme maastoa kosteuttavan edes heikohkon kuuron. Hasselpähkinä ikkunan alla on jo hiirenkorvilla. Se riemastunee sateesta. Huomenna oksissa saattaa roikkua elefantin korvia – tai ainakin isohkon koiran.
Viikonloppuna oli tehtävä vaikeita päätösiä. Talvikausi vuorilla vetelee viimeisiä, mutta vielä olisi voinut. Kirsikat ja magnoliat sun muut kukkivat hulluna, ehkä myös viimeisiä päiviä, sillä sade riipii niistä terälehdet ja hehkeyden. Niitä pitäisi käydä katsomassa niin paljon, että illalla olisi varmasti silmien sulkemisen hetkellä mieli täynnä vaaleanpunaista.
Ja sitten ne semlat. Tarjolla on vuoden viimeiset. Oma laskiaispullakauteni loppui jo aikaa sitten, mutta sitten kuulin vegaasesta leipomosta ja jokaviikkoisesta pullatuotannosta. Jos kerran Zürichissä on vaikkakin ruotsalaisia laskiasipullan serkkuja, olisi väärin olla niitä testaamatta.
Päivät ovat menneet aurinkoa metsästäessä, kahvit ulkona, lounas ulkona, iltaruokakin auringossa. Iho auringosta pikkuisen säikähtäneenä. Kevätesikkomeriä nurmikoilla, kaikenlaista kukkarunsautta.
Siis silloin kun ei ole pitänyt istua sisällä. Mutta nämä hetket ulkona ovat olleet tärkeitä.
Välitilassa, työn ja auringon siirtymässä, otin kuvan, jotta sadeviikolla muistaisin nauttineeni. Kameraan virittyy varmaankin joku aurinkoisen hetken filtteri, sillä olen siloposkisempi kuin koulutyttönä.
Pullakaupan eli Moonshopin kadulla Bertastrassella leijui vaaleanpunainen sade; kirsikkaluumupuiden terälehdet olivat jo varisseet päiviä maahan, enää oli jäljellä haalea muisto kauneudesta. Zurlinderstrassen risteyksessä kuhisi, mehiläisiä ja kukkapaljoutta kuikuilevia. Valkoisiin japaninkirsikkapuihin tuskin olisi mahtunut enempää kukkia. Kadulla istuivat jonkun liikkeen kenties omistajat; he katselivat laiskahkosti ja jotakuinkin kärsivällisesti intoilijoita.
Kädet täristen kannoin semlakassia yrittäen olla tärisyttämättä kallista lastia. Olin juuri käyttänyt 29 frangia pullaan. Miten tuhlaavaista ja hullua.
Kardemummapulla näytti korvapuustilta, mutta oli tiukempi, makeampi, kuivempi ja kaneliton. Jos yritti unohtaa sen korvapuustiasian, tämä oli hyvää. Ehkä se tosiasia, että laskiaispulla mantelimassalla ja vattuhillolla voi maksaa 9 frangia olisi hieman hidastanut ostopäätöstä. Ehkä olisin päätynyt vain mantelimassaiseen. Pelkkä hillollinen ei ollut vaihtoehto. Jos siis olisin katsonut hintakylttiä. Syytän kevätriemastusta, kukkaloistoa. En tajunnut yrittää olla järkevä.
Kotona pihalla viritin pöytäliinan ja pyyhin hämähäkinverkot tuoleista. Makuraati oli sitä mieltä, että kaikki pullat olivat luonnollisesti erilaisia kuin omat leipomukset – jotka todettiin paremmiksi – mutta myös ikäänkuin toiseksi lajiksi. Ja ylihinnoitelluiksi, hyvin zürichiläisiksi siis.
Ei kotoa tarvitse välttämättä mennä kaupungille asti kukkapuita katsomaan, niitä on joka nurkalla. Lähikurvissa, lenkillä kohti seuraavaa kylää, valtavia magnolioita vanhojen talojen pihoilla, vaaleanpunaisia kirsikoita vaaleanpunaisten asumusten edustoilla.
Haahuiltiin siis vain katua eteenpäin, puulta puulle, vaaleanpunaiselta valkoisen luo. Ja puiston portista sisään.
Villa Patumbah, 1800-luvulta, nykyisin suojelukohde puutarhoineen, on kuin ylistys keväälle. Punavalkoisia valtavia makeasti tuoksuvia magnolioita, valkoinen kirsikka, kapealehtisiä lerppamagnolioita (ei, tämä ei ole kasvitieteellinen nimitys) ja ne koristeelliset rakennukset, jotka luovat satumaiset kulissit.
Oikeastaan oli se ja sama missä kävelee tai mihin. Piti vain päästää kevät sisään. Tervetuloa!
En resumen: Este era el fin de semana de la culminación de florecimiento de magnolias y diferentes cerezas en Zurich. La ciudad se viste en la primavera en rosado y blanco. Vean las fotos en el blog.
Kurzgesagt: Zürich, bekleidet im Frühling, ist rosarot und weiss. Sonne pur, Magnolias und Kirschbäume mit tausende Blumen. Danke, wir haben es in vollen Zügen genossen.
Räpellän näppiksellä. Kirjoitan ja pyyhin pois. Ei tee mieli olla haaskalintu, tuoda painolastia lisää muutenkin vaikeina aikoina, toisaalta riemunraikas huutelu ihanuudesta tuntuu sekin väärältä.
Joten sukellan asiaan melko neutraalein realiteetein.
Eilen kävin PCR-testissä, ensimmäisen kerran, mikä sekin kai on luettava saavutukseksi. Sairaalan, jossa ovat mm. syntyneet Roger Federerin kaksoset, kuvittelisi satsaavan testipaikkaan edes pikkuisen. Yksi kontti oli odotustila, toinen yhdistetty toimisto ja näytteenotto. Odotusaika lyhyt, sateessa seisten, toimistomies varmaankin entinen saksalainen lihakauppias (puuttuvasta sormenpäästä päätellen), stressaantunut ja pahantuulinen. Itse näytteenottaja vain kirurginen maski päällä, paljain käsin, huomaamaton ja nopea.
Vaikka olin maistanut positiivisen tyttären jätskiannoksesta, näytti testi negatiivista ja toivoakseni jää myös siihen.
Päivä oli jotenkin surreaali, valaistusta myöten. Lopunajan uhkaa, taivas kuin mandariini, hämärää mutta punertavan kellertävää. Saharasta oli pöllynnyt hienoa hiekkaa oikein kunnolla tällä kertaa.
Se saapui Sveitsiin matalapaineen kera ja hento sade avasi pihalla ensimmäiset narsissit. Rosmariinin alla kyyhöttävä hyasintti on vähän surkea tapaus, siinä on kolme kukkaa, mutta ilahduin siitäkin.
Viikonloppuna olo oli kevyt kuin iloisesti lurittavalla peipposella; metsässä valkovuokot olivat aurinkoisissa paikoissa räväyttäneet terälehtensä levälleen, pikkuruiset kevätesikon keltaiset serkut (joiden nimeä en taaskaan muista) samoin, krookusmeristä puhumattakaan.
Peltoja oli valmisteltu kylvöön, tuoksui mullalta ja lannalta, siis keväältä. Ensimmäiset magnoliatkin raottelevat jo nuppujaan, muutamassa viikossa niiden huumaamat kuljeskelevat ihastelemassa vaaleanpunertavia upeuksia. Sen jälkeen vaelletaan katsomaan kirsikankukkia kaupunkikortteleissa, ehkä villinarsisseja vuorilla, krookuksia Emmentalissa.
Kiitos luonto tästä showsta. Niin kauan kun maasta pukkaa versoja, on toivoa.
En resumen: Mientras nacen los retoños, hay esperanza.
Kurzgesagt: So lange, dass es Sprösslinge gibt, gibt es auch Hoffnung.
Heräsin aivan kaamean väsyneenä, jokaista lihasta juimi ja tuntui, että tänään jään tänne peiton alle huppuun ja katson läppäristä sarjoja. En varmaan ole ainut suomalainen, eurooppalainen, jonka unet ja verenpaineet on koholla.
Mutta se aurinko. Paiste oli niin kirkas, etten olisi voinut puhtain omintunnoin pysyä sisällä muhimassa raatelevassa tainnoksessa. Se toinen keino yrittää vältellä jatkuvia katastrofiajatuksia on uudella reitillä navigointi.
Koska väsy, ei liukas ja korkea tullut kysymykseen. Ripaus toivoa, kevättä, sitä lähdimme Aldon kanssa etsimään Teufenin kylän liepeiltä Appenzeller Ausserhodenista.
Kohtasimme
-Lukemattoman määrän Appenzellin maalaistaloja
-Vuoret usvan takana
-Ainakin 15 kissaa
-Lehmiä kolmen ryhmissä
-mustavariksia neljän ryhmissä
-erilaisia lampaita
-törkeän kylmän viiman
-kahvipaikan näkymällä ja perinteisellä appenzelliläisellä meiningillä: paikallista, itsetehtyä, lämmöllä ja koko perheelle. Hyvää kahvia ja maukasta kaakkua.
-leipomon puu-uunilla
-hauskoja appenzelliläisen Spitzhauben-rodun kanoja
-patikkasukkakaupan pöydällä
-Alfred Vogelin, luonnonlääketieteen pioneerin (ne auringonhattutipat!) yrttitilan
En resumen: Estoy supercansada y tensa en esta situación de Europa, del mundo. En vez de quedarme abajo de la cobija viendo series me consentré en un nueva ruta en Appenzell. Y me topé con un montón de gatos, vacas, tranquilidad y un pedazo delicioso de queque.
Kurzgesagt: Bin super müde und gespannt und sicher so geht es euch auch in dieser Situation in Europa. Ich wollte eigentlich nur im Bett bleiben und Serien schauen, aber habe dann geschafft auf einen neuen Wanderweg in Appenzell mich zu konzentrieren. Und habe unterwegs mit wenigstens 15 Katzen, vielen Kühen, Ruhe und einen Stück feinen Apfelfladen getroffen.
Kun maailma nyrjähtää, on pakko miettiä kuinka pitää itsensä kasassa, oli uhka miten lähellä tai kaukana tahansa. Pelko on todellinen joka tapauksessa.
Minä lähdin liikkeelle. Tarvitsen happea ja vastusta; sen jälkeen tulee tyyneys, jos on tullakseen.
Luontokaan ei pyristellyt vastaan, oli kirkas taivas, pieni puraiseva pakkanen. Tänään ei mentäisi valloittamaan huippuja. Vain vähän metsää, pikkuisen mäkeä, narskuvaa lunta ja jonkunlaista irti päästämistä. Hengähdystä.
Mutta koska ollaan vuoristossa, mäki on edessä. Se hyvä puoli hangessa ja rinteessä on, ettei todellakaan tule mietittyä millä mallilla mikään on. Tai tulee, mutta hyvin pian on pakko yrittää saada tarpeeksi happea ja keskittyä polkuun.
Siinä samalla purimme huolet ja realiteetit, mahdollisuudet ja mahdottomat. Aurinko häikäisi ja seutu oli traumhaft, aivan upeaa, kuten Illgaun kuplahissiasemalla lunta lapioinut mies totesi. St. Karl on sanoman mukaan rauhan tyyssija, missä energiat saadaan tasapainoon. Ei yhtään liikaa sanottu.
Ennen lähtöä olin täyttänyt laskiaispullat mukaan, mansikkahilloa ja kermaa. Tajusin kyllä kantta kiinni survoessani, ettei se ole järkevää. Mutta välikö sillä, pullalla voisi kaapia tursuuneet kermat. Pääasia, että kermapullat repussa. Ja kahvia, sitä myös.
Mihinkään aivan ihmisten ulottumattomiin ei menty, eikä edes kovin korkealle, mutta silti olimme kovin kaukana kavalasta maailmasta. Muutamat kävelivät, pari suksi murtsikkaladulla ja rinteessä oli kourallinen laskettelijoita. Leppoisaa ja aurinkoista.
Takaisin Schwyzin kaupungin läpi ajettaessa rakennuksia koristivat karnevaalin narrit. Se tuntui jotenkin väärältä. Ei koristeet, vaan itse juhlinta. Mutta kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä ei. Vaellushousujen polvissa on kermaa ja posket hehkuvat auringosta. Minäkin olen niitä hyväosaisia.
En resumen: En los tiempos dificiles, lo único que me tranquiliza es moverme.
Kurzgesagt: In den schwierigen Zeiten, das Einzige das mich beruhigt ist die Bewegung.
Oikeastaan en varsinaisesti vietä viikonloppuja kokonaan vapaalla juuri koskaan, sillä teen töitä silloin kun niitä on. Etsin juttuaiheita, kirjoitan, valmistelen. Mutta vuoristokeikat osuvat useimmiten lauantaille ja sunnuntaille, koska perheellä on aikaa.
Viime lauantaina sään piti olla surkea ja sunnuntaina todettiin, että vielä ottaa aivoon Wildhausin tungos ja vaikka löysin pari otollista paikkaa lähietäisyydeltä, vaikka pienellekin retkelle, jäätiin kotiin.
Ei siis tehty mitään sen kummempaa, paitsi että hoidettiin rutiinijuttuja. Lauantai on se päivä jolloin kylän hotspot on kierrätyskeskus. Tarrasin roskakaapissa majailevaan tölkkipussiin ja terävä särmä repäisi sen säpäleiksi, tölkit kolisivat lattialle ja öljyt plus muut mehut roiskuivat pitkin. Oli ne pesty, mutta silti. Päädyin siis myös lattian pesuun. Tunnustettakoon, että vain osittain.
Kierrätyskeskuksen luona tuli tehokas olo. Hellyyttävää, miten fiinit zollikonilaiset tulevat roinineen tukka länässä verkkareissa, silmät pussilla, mutta vauhdikkaasti elämää järjestäen. Jaamme yhteisen innostuksen; kyllä tämä tästä! Kaikki kääntyy parempaan, kun kodista poistuu ylimääräinen.
Pääsimme eroon hajonneesta sähkölaitteesta, maitotölkeistä ja muoveista sun muista. Samalla keikalla heitettiin luomukaupan kautta, jotta lounasta varten olisi Veginesiä, vegaanista majoneesia. Tartuin myös samosa-pakettiin; heräteostos, selvästi jo vähän nälkä.
Kotona söin varmuuden vuoksi jokusen taatelin saadakseni nopeasti energiaa ja pyyhkäisimme Aldon kanssa parin tunnin juoksulenkille. Mäet on sitä luokkaa, ettei ihan kaikkia varsinaisesti juosta. Mutta kuvitelmissani käyn siis juoksemassa.
Jokivarressa putoukseen oli kertynyt jo hieman jäätä. Yöt on pakkasen puolella, päivisin pari lämmintä. Kaksi pientä järveä matkalla olivat osittain jäätyneet ja päällä kaunista riitettä. Sorsalinnut selvästikin etsivät jo paria.
Jalka nousi keveästi. Mutaisessa kohdassa oli hyytävästä ilmasta huolimatta pehmeän liukasta. Hipsuttelin varovasti ja onnittelin itseäni siitä, etten uponnut tai lentänyt selälleni.
Alamäessä pääsin kiinni euforiaan ja kotona se tarkoitti järkyttävää nälkää. Hyvän lenkin jälkeen kaipaan täyttävää sapuskaa. Litistetty perunasalaatti (päälle siitä aiemmin haetusta majoneesista, yrteistä ja valkosipulista, parmesanista ja sinapista kastike) kasvisnakeilla ja parilla vegaanipalkinnon saaneella bratwurstilla. Molemmat olivat muuten varsin maistuvia, mutta ei kannata paistaa liian kauan, rakenne muuttuu sitkeäksi.
Kahvit join läppärin äärellä, lueskelin niitä näitä ja sen jälkeen oli kasattava voimat ja lähdettävä kauppaan. Se on lauantaisin auki kahdeksaan, mutta viiden paikkeilla alkaa hyllyt olla tyhjinä. Niin myös tänään. Banaanit, basilika, korianteri ja oregano jäivät ostamatta. Muuten kassit täyttyivät ja saatiin kruisailla hyllyjen välissä rauhassa. Tähän aikaan on hiljaista.
Olin tsempannut perinnepuolella ja tehnyt torstaiksi kasvishernekeittoa ja pannaria. Nyt oli vielä herniksen jämät ja lämmitin sen iltapalaksi. Heitin myös pannulle ostamani samosat ja tajusin haukatessani, että nyt on sitten herneitä sekä piirakassa että lautasella. Noh, hyvää kuitenkin.
Hernekeiton vahvistamana kävin vielä editoimaan kirjoittamaani tekstiä ja kun väsähdin sen kanssa, siirryin tarkistamaan kolumnia. Jo suht myöhään muistin, että apua, pyykkitupa on tyhjennettävä ja parit silitettävätkin hoidettava. Mukaan otin läppärin ja korealaista draamaa. Kuka muu katsoo sarjoja silittäessä?!
Yöllä oli jonkun verran liikennettä jälkikasvun departementissa, meillä oli nimittäin yökyläilijöitä. Nukuin pätkissä ja aamulla naapurin kissa tuli aivan liian aikaisin koputtelemaan oveen. Hän vierailee meillä toisinaan.
Sunnuntain aamupalan aikoihin taivaalla leijaili vain ohutta yläpilveä, mikä lupaili kaunista säätä muutaman tunnin päästä. Edellisen patikan aiheuttama turhauma ei päästänyt irti, joten työstin vielä kolumnia ja jäin jumiin loppulauseen kanssa. Puolen päivän paikkeilla laimea yö ja pitkän lenkin jälkeen palautumatta jääneet lihakset alkoivat hälyttää. Olin voimaton. Mutta kokkaus, se auttaa aina. Pistin tortillat uuniin lämpiämään ja silppusin tofua vihannesten kera yhdelle pannulle, ja frijoleksia, papumössöä toiselle. Lisäksi sipulia, manteli-crème fraîchea limetin kera, tabascoa ja salaattia sekä tomaattia tortillan väliin. Tällä kombinaatiolla heräsin henkiin.
Soitin synttäripuhelun äidille siinä kahvin lomassa ja katselin muiden postauksia rinteistä ja laduilta. Huono omatunto painoi; tällä säällä olisi pitänyt mennä sinne aurinkoon. Mutta minä katsoin hetken vielä K-draamaa ja luin vielä viimeisen kerran tekstini läpi.
Illaksi tein vielä pizzataikinan, latasin päälle grillattua munakoisoa, sipulia, paprikaa ja mozzarellaa sekä vähän parmesania. Oli kiva tehdä ruokaa kiireettömästi. Pizzaa seurasi vielä myöhäinen iltakävely autiolla kylällä. Edes autoja ei kulkenut. Kulman takaa tuli mies, eikä koiran hihna erottunut pimeässä, koirakin oli piilossa. Olin nöksähtää nenälleni ja päästimme molemmat hermostuneen entschuldigungin ja naurahduksen. Kumpikaan meistä ei odottanut kohtaamista kenenkään kanssa.
Tähtitaivas oli kirkas ja kaunis. Kuljin katua, jolla ei ollut ainuttakaan tuttua taloa. Kaikki oli rakennettu uudestaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Ylempää katselin mustaa järveä ja toisella puolella kimmeltäviä valoja. Ohitin kylän vuohien apajat (olivat jo nukkumassa) sekä solariumin (siis niitäkin on vielä) ja myös italialaisen ravintolan kulman, missä ei ole enää aikoihin ollut ravintolaa eikä koko taloa, vaan tilalla on moderni asuinrakennus. Mutta, toiselle puolelle kylää on luvassa uusi pizzeria puulämmitteisine uuneineen, joten elämme toivossa.
Kotona katselin vielä seuraavan viikonlopun sääennustuksia. Josko silloin taas retkelle.
En resumen: A veces hay que usar el fin de semana para hacer cosas, que tal vez no son para tanto, pero simplemente son necesarios.
Kurzgesagt: Manchmal muss man auch am Wochenende einige Sachen erledigen, die nicht ein Abenteuer sind, aber die man trotzdem machen muss.
On melko varhainen aamu, aurinkoista ja raikasta. Kuljen vauhdilla kohti kuntosalia, reppu selässä, urheiluvermeissä. Kadun toisella puolen puun latvassa on säpinää, kottaraiset kokoilevat joukkojaan ja treffaavat tapansa mukaisesti täällä syksyä ennakoiden ja pitäen valtavaa piiskutusta. Pysähdyn hetkeksi kuvaamaan tilannetta, kun silmäkulmasta huomaan pyörällä ohiajaneen henkilön palaavan puhelin kädessä. Ajattelen hänen kysyvän tietä, kuten usein näillä seuduilla tapahtuu. Suljen ruudun ja käännän katseeni.
-Täytyy sanoa, että Te vain näytätte niin ihanalle.
-Hm, aha.
Teen yleisen turvallisuustsekkauksen. Keski-ikäinen, vankalla pyörällä liikkeellä, säänkestävä takki, kypärä päässä. Tavallinen tyyppi.
–Mitä jos menisimme kahville?
Mitä jos ei nyt kuitenkaan, vastaan melkein. Katson tarkemmin. Ei mitään ihmeellistä merkillepantavaa. Mutta voihan ihminen silti olla vinksahtanut päällekävijä tai sarjamurhaaja.
-Kiitos, mutta olen menossa treenaamaan. Käännän selkäni ja jatkan matkaa.
Kun tilanne on ohi, ajattelin ensin, että mitä hittoa. Sitten uudestaan, että mitä hittoa. Ajatusmytty on melkoinen ja yritän selvitellä sitä loppumatkan. Ensinnäkin, jos minä jäin katsomaan lintuja, oliko mieskin bongaamassa tipuja vai vain aamuajelulla huvin vuoksi?
Olen myös vähän huvittunut. Yli viisikymppisten naistenhan piti olla virallisesti näkymättömiä. Sekin on nyt todistettu paikkansapitämättömäksi.
Ja sitäpaitsi mikä tätä katua vaivaa? Näin on käynyt ennenkin, silloinkin minä tulossa salilta ja puhelinnumeron pyytäjä pyörällä. Eikä todellakaan olla missään punaisten lyhtyjen alueella Zürichissä.
Tarraan ajatusmytyn seuraavaan lankaan: mitä jos itse olisin kehunut kypäräpään ulkomuotoa ja kysellyt kuinka olisi kahvit? Miten absurdilta tilanne olisikaan vaikuttanut. Ajatelkaa, softshelltakissa ja urheilutrikoissa joku pussisilmäinen aamunuhru lähestyy siistiä toimistonörtiltä näyttävää perheenisää ja kysyy, että kuules, miten olisi kupposellinen? Voin kuvitella vastauksen: Mene sinä sinne salille ja jätä muut rauhaan.
Keski-Amerikassa asuttujen vuosien jälkeen olen aika kovaksikeitetty viheltelyn ja huutelun suhteen; jos sattuu olemaan nuori ja vaaleahko, catcalling on arkipäivää. Tytär kyllä pöyristyi, kun äidille huikkailtiin ehdotuksia nelikymppisenäkin – hyvä ihme, jälkikasvun läsnäollessa. Ei mitään rajaa.
Lopulta olen myös ihmeissäni järkytyksestäni. Olen elellyt ikäni luomassa turvakuplassa, nauttinut vapaudesta ja rauhasta. Ja muutenkin, koska viimeksi on vieras ihminen ylipäätään lähestynyt kadulla? Pikemminkin on pyritty pitämään turvaväliä. (Siitä tyypille plussat, pyörä ei tullut paria metriä lähemmäs.)
Myönnän pikkuisen vieraantuneeni sosiaalisista kohtaamisista ja kiemurtelin tilanteesta vaivaantuneena enemmän kuin normiolosuhteissa. Kuplani on kärsinyt kolhun.
En resumen: Un desconocido me dice un piropo y pregunta si vamos a tomar un cafecito. Desde cualquier punto de vista totalmente absurdo. Especialmente en la epoca de Covid.
Kurzgesagt: Unbekannter kommentiert mein Ausshenen und fragt, ob wir zusammen Kaffee trinken gehen würden. Aus allen Aspekten war es absurd. Speziell in der Zeit von Covid.
Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?
Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.
Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.
Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)
Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.
Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.
Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.
Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.
Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.
Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.
Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.
Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.
Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.
Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.
Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.
Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.
Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.
Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.
Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.
Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.
Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.
Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.
En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.
Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.
Pala Suklaata 