Megalomaaninen taidepläjäys kurpitsaburgerilla

Pyörittelen ruudulla aina vain kasvavaa kuvamäärää ja uutistoimittaja korvan takana tai ehkä päänahkan alla koputtelee rystysillään ja hoputtaa, hopihopi. Päivän kamerassa ummehtuneet kuvat ovat jo vanhoja, kun on kaikki ne kanavat, joissa julkaista heti koettu materiaali. Mutta onneksi nämä eivät ole uutisia, onneksi voin ripotella kuvia ja hetkien palasia milloin huvittaa. Eikä pelkästään myöhässä, vaan myös ajallisesti sekaisin. Eikä se haittaa.

manifesta3-cabaret-voltaire

Stairway to Dadaism.

 

manifesta1

Dadaa hameessa?

Mutta Manifesta loppui 100 päivän jälkeen nyt viikonloppuna (eikä joskus kauan sitten keskikesällä) ja päivää ennen juoksin läpi jättinäyttelyn muutaman pisteen. ”What People Do for Money: Some Joint Ventures” oli mottona. Näyttely järjestetään parin vuoden välein ja on vieraana milloin missäkin eurooppalaisissa kaupungeissa. Sitä miten Löwenbräun tiloihin roudatut brownies-kakkusilta näyttävät palaset, jotka todellisuudessa olivat sitä itteään eli zürichläisten ulostetta kuivattuna, liittyi näyttelyn teemaan, jäi vähän hataraksi. Haju sen sijaan oli konkreettinen, siitä kertoi myös näyttelyvieraiden hermostuneet nauruntirskahdukset.

manifesta4-kyltti

manifesta-4-zurich-load

Vesileimasta huolimatta nämä eivät ole suklaapaloja.

Sen mitä ehdin nähdä jäi suurelta osin tajuamatta ja monen edessä seisoin äimistyneenä, pelkkänä kysymysmerkkinä. Mitä tämä mitä katson ylipäätään on? Miksi joku haluaa, että näen tämän? Onko tällä joku viesti? Onko teoksella joku esteettinen viesti? Merkitys? Mitä xxx:n pitäisi aiheuttaa minussa? Hauskoja ideoita oli useita, mutta niiden taiteellisuudesta en kykene sanomaan mitään. Löwenbräun tiloissa oli teos, jota olisin veikannut pohjoismaalaiseksi, nimittäin pyöreä sauna. Kiuas lämmitti ja keskellä seisoi pakastin, jonka sisällä olisi pitänyt olla jo kertaalleen sulanutta jäätä. Se oli kuitenkin tyhjää täynnä. Ehkä teos luovutti, olihan jo melkein viimeinen päivä. Tai ehkä jää olikin jo haihtunut ilmaan?manifesta5-seitit

Kuudelta illalla oli pakko luovuttaa, jalat kaipasivat levähdystaukoa ja vatsassa murisi tyhjyys. 250 näytteilleasettajan töistä nähtiin vain murusia, mutta minkäs teet. Laahauduttiin Escher Wyss Platzin kautta Hardbrückelle ja radan toiselle puolen. Zürichin Street Food Festivalkin veteli viimeisiään tältä vuodelta, viimeistä kertaa ratapihalla. Hämärtyvässä illassa maistelin luomukurpitsaburgeria. Punaiset paperilamput heilahtelivat tuulessa ja zürichiläiset kääriytyivät syvemmälle takkeihinsa; syksy häivähteli ja kaipasin kaulaliinaa.

street-food-fest-yleisk

street-food-kurpitsaburgeri

 

En resúmen: Manifesta es una exposición enorme, que visita diferentes ciudades de Europa, esta vez Zurich y tengo que decir, que me quedé con muchas preguntas. Qué es arte? Qué es lo que vi? Por qué tengo que ver esto? Tiene algún significado? Qué es que el artista quiere que yo vea?

Kurzgesagt: Manifesta, ein riesen Kunstausstellung, die verschiedene Städte Europas besucht, diesmal in Züri, ist zu gross für einen Besuch von einigen Stunden und ich bin mit vielen Fragen geblieben. Was habe ich gesehen? Warum muss ich das schauen? Hat das eine Bedeutung? Was ist Kunst? Was möchte Künstler das ich da erlebe?

 

Yö museoissa

Viikko alkoi notkahduksella; kosteutta oli sisällä asti, ulkona etanat surffasivat laineilla. Hämmentävintä oli se, että aamupala piti syödä sisällä. Tätäkö tämä nyt sitten olisi? Syksy? Ulko-olohuoneemme sulkeutuisi ja ovet pitäisi pitää kiinni, ettei hyhmä rantautuisi luihin ja ytimiin. Jalat verhoiltaisiin jälleen vaatteisiin, eivätkä uikkarit roikkuisi jatkuvasti pihatuolin karmilla kuivumassa.

Säätiedotuksessa meteorologi kertoi kulmat kurtussa tilanteen vakavuudesta, kyllä, syksyyn ollaan menossa, sadetta ja viileitä lämpötiloja. Siis kaksi päivää harmailla pilvillä ja reilu 20 astetta. Siitä eteenpäin ollaan takaisin kesähelteissä. Oi tätä sveitsiläistä syksyä.

20160903_202204

Zürichin ilta

 

Lauantaina Zürich oli eteläinen lomakeskus. Ilta hämärtyi, valot ja kynttilät nousivat esiin pimeydessä. Kadulla aaltoili ruokien tuoksuja, järven sivulla nurmikoilla keräiltiin kamoja, pyyhkeitä, eväiden rippeitä. Sirkat säksättivät ja ilma tuoksui lämpöiseltä kesäyöltä. Jokaisella mahdollisella terassilla oli juhlia; häitä, kihlajaisia, improvisoituja grillibileitä, skandinaavien rapujuhlia. Kaiken lomassa vielä zürichiläinen versio taiteiden yöstä, Lange Nacht der Museen, pitkä museoyö.

20160903_191709

Järven tietämillä Sukkulenten Sammlung lupasi klassisen hetken. En ollut aivan varma minne olin menossa, museo se ei varmaankaan ollut. Ympärillä oli puistoaluetta, etsin siis jotain kasvihuonetta muistuttavaa. Ovesta näkyi jättimäinen rivistö kaktuksia. Oboe, kitara ja huilu -trio soitti klassisia sävelmiä mehikasvikokoelman Amerikka-osastolla, metrin päässä aloeverasta. Oboistin housunpunttiin tarttui piikikäs lonkero. Onneksi ei ollut tunkua. Ihmisten väistely olisi saattanut tuottaa kivuliaita vammoja.

20160903_211000

Tämä bändi on Panama. Sen jäsenet tosin ovat Perusta, Kolumbiasta, Argentiinasta ja Saksasta.

Useiden näyttelyiden läpi juokseminen tuntui mahdottomalta, siksi bongailtiin lisää museoita musiikilla. Völkerurkundemuseumissa soi salsa ja bolerot, Helmausissa jonkinlainen folkjazz ja Landesmuseumissa erittäin coolien nuorten muusikoiden pipappadipappaduu jazz. Jälkimmäisen juuri valmistunut uusi osa peittää Zürichiin tunnelin kautta saapuvilta kauniin linnamaisen profiilin, jota aina olin ihaillut. Pikkuhiljaa olen alkanut silti lämmetä myös uudelle seinämälle, jota alunperin luulin vain rakennussuojaksi pyöreillä rei´illä. Sisältäkäsin tila on valtava, Kiasman tyyliin yhtä valoa ja avaruutta. Rappuset ovat ehkä kaupungin korkeimmat, mutta ovat näköjään monikäyttöiset ja soveltuvat myös tanssiesityksien näyttämöksi.

laakonki-eth-zurich

Ponttooni-installaatio juuri valmistuneena alkukesästä

20160903_202019

Ponttooni-installaatio iltasella

Museoiden välillä sahaaminen on hikistä puuhaa kesäyössä ja välietappii huilihetkeen löytyi siitä, missä Limmat-joki ja Zürichinjärvi kohtaavat. Huojuva silta johtaa vedessä kelluvaan Manifesto-taidetapahtuman installaatiolle. Ponttoonilta pääsee uimaan, myös pyörätuolissa istuville on systeemi, jonka avulla voi pulahtaa virkistäytymään. Seinällä oleva taideteos näyttää vähän sarjalta puhelimia, mutta ne ovatkin hiustenkuivaajia. Kelluvalla saarekkeella oleiltiin, osa uikkareissa pyyhkeeseen kääriytyneinä, toiset korkkareissa ja juhlamekoissa. Joku oli käärinyt housunpuntit ylös ja liotti pimeydessä jalkojaan järvivedessä. Joku toinen haki lisää leipää olkikoriin salaatin kaveriksi. Baarista sai pientä syötävää ja valtavalla screenillä pyöri lyhytelokuvia. Olimme kaupungin keskellä, mutta sittenkin vähän ulkopuolella. Pieni keinahtelu rauhoitti, ei ollut kiirettä mihinkään.

20160903_203519_hdr

Ponttooni-installaatio yöllä

 En resúmen: El sábado era la noche larga de museos en Zürich. Ya que es imposible ver varias exposiciones una después de otra, nos concentramos en los pequeños conciertos que ofrecieron en los museos. El primer lugar- que definitivamente no era un museo – era en total un jardín de suculentas. Y si, tuve que buscar de un diccionario que son las suculentas. El pontón tampoco es exactamente un museo, sino que una instalación, donde se puede ver cortometrajes, tomar alguito del bar o tirarse al agua a un nadadito.

Kurzgesagt: Samstag die Stimmung in Zürich war wie im Süden; parties am Ufer, mehr Leute als während des Tages, Kerzen, drinks – und dazu noch Kultur. In der  Lange Nacht der Museen gibts nur ein Problem: zu viel zu sehen.

Sarjakuvitettu Luzern

fumetto ulko

Istuin Zürichin Hauptbahnohfin laituri 8:lta lähtevässä junassa ja ärisin hetken. Hyvin hiljaa kylläkin, sillä en halunnut säikyttää lähellä olevia turisteja. Viereisellä raiteella oli nimittäin juna Milano Centraleen. Sillä sekunnilla, kun huomasin kyltin vaunun kyljessä, tajusin että Milano olisikin se paras matkakohde. Aurinkoa, pastaa ja gelatoa! Ja minulla oli kädessäni lippu sateiseen Luzerniin.

fumetto yl kuva1

fumetto kornchuttelle

Pureskelin pähkinöitä ja katselin junan ikkunasta niittyjä, pitkäkarvaisia lehmiä, kyliä, tunneleiden mustaa, Suojelusenkelin (Schutzengel) ja Punaisen ristin (Rotkreutz) asemia. Perillä kymmenet bussilliset aasialaisturisteja todistivat päätökseni oikeaksi. Tämä oli sittenkin se paikka, mihin tulla. Vaikka vuorista näkyi vain haamuja ja järvi näytti viluiselta.

fumetto hylly1

Max (Es)

Itse luzernilaiset olivat varmaan paenneet sinne aurinkoiseen Milanoon, sillä turistien lisäksi kaduilla harhaili vain puoliboheemeja vaihtoehtoharrastajia, luonnosvihkot kainaloissaan, ranteissa Fumetto-rannekkeet ja katseet hiukan harhailevina. Aamusta iltaan sarjakuvaa, viivoja, linjoja, ruutuja ja kuplia. Askeleita läpi kaupungin, näyttelystä sarjakuvafestivaalin satelliittiin ja sieltä seuraavaan. Kuvat vilisivät silmissä sarjana; jossain vaiheessa luovutin ja katsoin enää kokonaisuuksia, värejä, tyyliä ja kerronnan etenemistä.

 

fumetto selkäreppu2

fumetto selkäreppu

Condadin Wahl (CH)

Kornschütten festivaalikeskuksessa Kutikuti-sarjakuvayhdistyksen pöydällä kävi kuhina; siellä missä on sarjakuvia, on myös suomalaisia, eikä nyt puhuta Muumeista. Hipelöin kaikkea ja yritin pitää mielessä etten tavitse mitään, eikä seinille mahdu yhtäkään piirrosta. Samalla halusin kannattaa kaikkia eri puolilta Eurooppaa matkustaneita sarjakuvataiteilijoita ja viedä kotiin kassilliseen katseltavaa.

 

fumetto kornschutte2fumetto suomal

Koska maha murisi, päätinkin antaa tukeni tapahtumalle syömällä. Jonotin Food Pointilla vihreää kasviscurryannosta ja napsin siinä samalla kuvia sarjakuvaväestä. Mies edessäni totesi englanniksi, ranskan aksentilla, että onpa kiva nähdä jonkun käyttävän vanhoja kännyköitä. Ylistin luuriani vuolaasti, sen voi heittää liukuportaista alas ja vielä toimii, kamera on mahtava ja muutenkin näpsäkkä vehje. Otin ruoka-annokseni, kävelin pöytään, maistoin currya, näin kuvallisen tilanteen, nappasin kännyni, osoitin sillä kohdetta, katsoin ruutuun – ja järkytyin. Nokia N79 oli lopussa. Näyttö oli jakautunut kulmasta kulmaan kahtia ja yläosa siitä oli kuin musteen tahraama.

fumetto sarjis

Caroline Sury (Fr)

Räpsin silti kuvia, sokkona. Paluujunassa tajusin, että olin ilman tekemistä. Ei kännykkää, ei puheluita, ei tekstareita, ei kuvia. Eikä edes mitään paperista luettavaa tai syötävää. Mutta vihko oli ja kynä, jolla piirrellä. Kunnioituksesta näkemiäni loistokkaita sarjakuvia kohtaan pysyttelin tikku-ukkeleissa. Kännykän kamerakin alkoi huolestuttavasti takkuilla, mutta suostui lopulta ottamaan tuotoksestani kuvan, viimeistä kertaa.

 

oma fumettosarjis2

En resumen: En Fumetto, el festival de caricaturas en Lucerna, a mi celular de casi antiguedades, le apareció una mancha negra. Y solamente unos minutos después, de que un señor había hecho un comentario admirando el teléfono, tan viejo, pero funcionando, como si nada.(Los acontecimientos se puede ver en mi caricatura encima de este párrafo).

Kurzgesagt: Fumetto, internationals Comix-Festival, füllt den Kopf mit Bilder, Farben und Zeichnungen, aber trotzdem möchte man Fotos nehmen. Und genau dann ist es passiert, mein Handy, das quasi antik ist, hatte plötzlich eine diagonale schwarze Flecke. Im Zug nach Hause hatte ich also kein Spielzeug, konnte keine SMS schreiben oder die Fotos schauen. Aber Papier und einen Stift zum zeichnen schon. Das resultat ist oberhalb zu sehen.

Lumiukko roviolle

sechsel1Tietoisuus maanantaista yrittää herätellä. Sanon sille, ettei huvita.

Vasen silmä kurkistaa varovasti luomen alta ja sanoo sitten: ”Ei huvita.” Oikea ei ole niin vastentahtoinen ja avautuu sen verran, että suljettujen varhojen takaa kumottava valo pääsee häikäisemään – ja sekin toteaa, ettei huvita.

Laittaisinko villasukat jalkaan, jottei kylmä lattia tuntuisi ikävältä unilämpöiselle jalalle? Ei, ei huvita. Sen sijaan haluan pysytellä ihmistoukkana peiton sisällä.

Keittäisinkö kahvit? Eeii…tai kyllä, kahvin tuoksua huvittaisi kyllä haistella.

sechsel3

Huvittaisiko lähteä ulos? Eipä juuri. Tai ehkä sittenkin. Kaupungissa karkotetaan pahaa, pahaa talvea, melkein kyllä aiheettomasti, sillä paha, paha talvi kävi kyläilemässä tänä vuonna vain kahtena viikkona. Silti lumiukko, lumesta ja kylmästä vastuullinen, joutuu tänään roviolle. Sen ympärillä laukkaavat ratsut ja kansa hurraa kun piippusuisen ukon päästä räjähtää ilmoille ilotulitteita.

böög1

Lumiukolla, Bööggillä, on seuranaan vain turvamiehiä.

Huvittaisiko maistaa sadepisaroiden koristelemaa jäätelöä ja katsella kulkuetta? Tai lämmittää sormia Glühwein-kupillisella, kylmän tihkun maustamana? Ehkäpä.

This slideshow requires JavaScript.

Mutta sitä ennen mietin peiton alla kevätasioita. Puihin ilmestyi vastikään tuoreen vihreät lehdet. (Kevät toi samalla viikolla aivan uuden 50 Frangin setelin, sekin kirkkaan vihreä.) Puutarhoissa kukoistaa kaikkien vihreiden kirjo; lisänä paletillinen kevätkukkien värejä. Ilmakin tuoksuu keväälle, sateen jälkeen kostealle maalle ja hiukkasen kastemadolle.

uutta vihreää 3

Työnnan jalat peiton alta tunnustelemaan tilannetta. Ne ovat vielä hieman voimattomat, uniraukeat. Heiluttelen isovarpaita. Ne innostuvat ajatuksesta lähteä kevääseen.

 

 

 

 

Kristallipallo käsilaukussa

 

taide3

Videotaiteesta en osaa sanoa, onko teos valonvilahduksia huonosti kuvattuna, tekotaiteellisuutta, ihan vain laadukasta vai kansainvälisesti mullistavaa, estetiikan normit ilmaan heittävää riemullista roiskintaa.

Sveitsiläisen Pipilotti Ristin näyttelyssä mieltä ja aisteja pyöritellään, vaivataan, hierotaan. Ehkä tältä tuntuu aivosauna? Mielihyväkeskuksen kutittaminen höyhenellä? Sielun paijaus?

pipilotti2

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Pitääkö videot katsoa alusta loppuun vai vain häivähdyksiä? Entä lopusta alkuun? Onko niillä ylipäätään alku? Tai loppu? Päädyin häivähdyksiin. Osa teoksista on heijastettu kankaille, alushousuista tehtyyn kristallikruunuun, parisängyn lakanalle, valtaville seinille. Pieniä videoita löytyy käsilaukuissa olevista kristallipalloista, ensiapukaapista ja simpukasta. On pyörivää liikettä, vettä, avaruudellisuutta, alkulimaa, pehmeää, ylikypsää hedelmää, värejä, elinvoimaisuutta.

Ihmiset kompastelivat hämärässä, jumittuivat kiinni kuulokkeiden johtoihin, mies kuristaa huomaamattaan viereistä naista yrittäessään laittaa kuulokkeet päähänsä, sillä osa johdosta on kietoutunut naisen kaulalle. Lapset kiljahtelivat pienet taskulamput käsissä. Minusta vasemmalla seisovan miehen sylissä on virkeäkatseinen vauva. Se raaputtaa kynsillä valkoisia viiruja käsivarteeni.

pipilotti5

Toisessa tilassa ollaan olohuoneessa, istuskellaan sohvilla ja nojatuoleissa; kristallimetsän takana loikoillaan kokolattiamatolla ja katsellaan. Tyydyn siihen etten ymmärrä yhtään mitään. Vastaanotan vain.

Pipilotti Rist: Your Saliva is my Diving Suit in the Ocean of Pain, Kunsthaus Zürich

En resumen: De videoarte no pretendo saber nada, pero esta exposición era un sauna para el cerebro. O acosiquilló mi hipocampo con una pluma. Y hizo cariñitos a mi alma.

Kurz:gesagt: Ich weiss eigentlich nichts über Videokunst. Aber diese Austellung war wie ein Sauna für das Gehirn. Oder wie das Gefühl, wenn eine Feder den Hippocampus berührt. Und es hat auch meine Seele gestreichelt.

Sapuskaa Zollikonin tapaan

Siis meidän kylällä on oma keittokirja! Todella hämmästyttävää, sillä ensinnäkään kylä ei oikeastaan ole mikään kylä. Kunta, jota kyläksi nimitän, jakautuu kahteen osaan, kylään (Dorf) ja vuori (Berg). Zürichin niemimäisestä puistosta katsottuna Zollikon on pieni alppikylä vihreätornisen kirkon ympärillä, takana kumottavat lumihuiput. Maastosta käsin se on yhtä urbaania levinnäisyyttä, josta kaupungin muuttumisen kyläksi huomaa vain nimikyltistä rajalla. Omaa identitettiä vaalitaan kyläkekkereillä ja harrastusyhdistyksillä, mutta jos kysyttäisiin, mikä on zollikonilaista, en todellakaan osaisi vastata siihen. Mutta kotikokkien reseptit on kerätty kansien sisään ja otsikkona on ”Zollliker Kochbuch (1970)”.

zolliker kochbuch1

”Mitenkäs se teidän keittokirjanne on myynyt?” kysyi yli yhdeksänkymppinen naapurin rouva. Selvitin, ettei se kyllä mikään keittokirja ollut (Hausfrau – kotona Sveitsissä, Atena, 2015), mutta kukaan ei kuunnellut. Talon väki oli pääsiäisbrunssilla alapihalla; tärkeämpää oli iskeä keitetyt kananmunat yhteen ja katsoa kenen muna säilyisi pisimpään ehjänä. Samainen rouva totesi saaneensa kivettyneen munan ja pisti sen takaisin laatikkoon, valitsi toisen ja pirskoitti puraistessaan pehmeää keltuaista mustalle takilleen. Toinen, melkein yhdeksänkymppinen rouva oli tuonut 18 värjättyä kananmunaa. Kuoria koristivat pihan kasvien jättämät kuviot. (Munan ympärille laitetaan varovasti kukkia ja lehtiä, ne kiedotaan tiukkaan kangasnyyttiin ts. sukkahousuun ja upotetaan värjäysliemeen.) Hän oli myös paistanut porkkanapiiraan. Kaikki kehuivat erityisesti sen pohjan maukkautta. Hän otti vastaan kehut ja kun kerran oltiin keittokirjateemassa, viittasi hyvänsuovasti vierssä istuvaan yli yhdeksänkymppiseen rouvaan todeten, että hänkin on oiva kokki. Reseptit ovat jopa päätynyt Zollikonin keittokirjaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin, että sellainen on olemassa.

Melkein yhdeksänkymppinen kiikutti kirjan minulle tutkittavaksi, samoin toisen sveitsiläisen kulinaarisen katsauksen. Ja kyllä, Zollikonin keittokirjan ohjeista löytyy yli yhdeksänkymppisen rouvan reseptejä, Grapefruitschnizli kandiert, sokeroidut greipinkuoret, lisämaininnalla ”Eine exquisite Nascherei”, erinomaista naposteltavaa sekä Rum-Cornets, rommi-tötteröt. ”Poikiani hemmottelen Nescafella maustetuilla kermatötteröillä, raavaille miehille taas tarjoilen rommi-tötteröitä” kerrottiin ohjeen alussa.

290220162580

Wallisin piirakka Cholera ei ole kirjasta, mutta sitäkin Zollikonissa kokkaillaan. Pitää heikommankin tiellä, sillä sisällä on purjon lisäksi perunaa, juustoa, omenaa ja välillä pekoniakin.

Kirjasessa on zollikonilaisten perheiden omia reseptejä, eikä siis niinkään paikallisia perinneruokia. Lehteily kertoo, että naapureiden keittiöissä, kautta Zollikonin, on aikojen kuluessa tehty ainakin sunnuntaiperunoita, sipulipiirakkaa, lettipullaa, vasikanleikettä Irman tapaan, basilikaspagettia ja Isabellan salaattia. Siihen lisäisin, että tätä nykyä ilmassa tuoksuu myös suomalainen lohikeitto ja costaricalainen gallo pinto.

 

En resumen: No tenía ni idea, que existe un libro de cocina de Zollikon. Y parece, que hasta incluye unas recetas de nuestra vecina. Cuenta de las comidas, que se ha cocinado en las familias de este pueblo. Lo que falta, es que hoy en día de vez en cuando huele también a la sopa de salmon y en las mañanas a gallo pinto.

Kurzgesagt: Ich wusste nicht, das so was existiert: ein Zolliker Kochbuch.Es sind nicht unbedingt zolliker Gerichte, sondern Essen das man in den zolliker Familien kocht. Heuzutage kann man auch ab und zu finnische Lachssuppe in Zollikon riechen und manchmal auch costaricanische gallo pinto.

Yverdon-les-Bains

260320162671

Pitkäperjantaina kelasin paikkoja tutkanomaisesti, minne mennä, mennäkö jonnekin, vuorille ja lumeen? Muualle? Mihin? Pääsiäisenä olisi vain yksi kaunis päivä ja se olisi huomenna. Carpe diem leijui ilmassa kovaäänisenä ja vaativana ja jopa television metorologi ihan selvästi painosti liikkeelle, kun kerran nyt voisi ja seuraavasta poutapäivästä ei taaskaan olisi takuuta. Pitkän surffailun jälkeen totesin lopulta voipuneena, ettei tässä synny mitään päätöstä ja menin nukkumaan.

Lauantai-aamu valkeni harmaana ja märkänä. Istuttiin rauhassa ja juotiin kahvia luovutusmentaliteetilla. Ylipitkistä unista unista johtuvan pysähtyneisyyden syrjäytti kuitenkin äkillinen ja voimakas retkitarve ja tuntia myöhemmin istuttiin autossa, hiukset suittuina ja muutenkin suhteellisen ojennuksessa.

Vielä lähtömainingeissa, keskellä kaupunkia, kaksikaistaisella tiellä viereen ilmestyi auto, josta tapitti ihmisten lisäksi vuohi. Pidimme merkkiä hyvänä, sillä pääsiäisretki, joka alkaa kohtaamisella vuohen kanssa ei voi olla huono. Ja siis Zürichissä, Sveitsin wanna-be-metropolissa.

260320162695

Heti sen jälkeen mietittiin, onko tässä sittenkään mitään järkeä ja päädyttiin toteamaan, että ei. Kaunista päivää olisi pitänyt kunnioittaa reippailulla jollain rinteellä ja me istuimme autossa. Mutta muistimme joka kerta ihailla vuoria, kun valkoisia, auringossa uhmakkaana kohoavia, lähes liian täydellisiä tapettimaisia kuvia ilmestyi eteemme.

Päämäärä, Yverdon-les-Bains, nimi jota en yritä lausua, koska tiedän saavani jälkipolvelta huomautuksen todella suomalaisesta lausumisesta, löytyi 2,5 h ajomatkan jälkeen, Neuchatelinjärven eteläkärjestä. Lähellä, järven länsipuolella, on pari tuttua kylää, Bonvillar ja Champagne. Viinintuottaja-alueella taisteltiin aikanaan EU:ta vastaan, sillä Ranska piti kiinni yksinoikeudestaan sampanjaan, vaikka sveitsiläisen Champagnen tuottamaa champange oli valkoviiniä.

260320162694

Yverdon-les-Bainsin keskusta-aukio on lupaava. Reunassa kohoaa hiekkalinnan mallinen linna (neliö, joka kulmassa torni) ja toisella laidalla pari muuta sävähdyttävää historiallista rakennusta. Arkkitehtuurissa ja värityksessä on ranskalaista vivahdetta ja ravintoloiden ja kahvilan edustalla puheensorinaa, aurinkoa, syöminkejä. Tilaan lounaaksi pesuvadillisen salaattia ja aamun määrittämää teemaa seuraten vuohenjuuston kera. Kuulemma paikallista tuotantoa.

Keskusaukiolta lähtee säteiden lailla muutama kutsuvan näköinen katu, mutta niiden ulkopuolella on rönttöistä, aseman ympärillä epämääräistä ja epämääräisiä tyyppejä ja hankala pääsy kovasti odotettuun rantaan. Zürichiläiset rakastavat rantaviivaa, sitä on niukasti, se on kallista ja kansoitettua, mutta myös huolella hoidettua. Yverdonissa taas ei. Ehkä yverdonilaiset ovat suurpiirteisemipä. Tai rannalla ei viihdytä, koska iltapäivän aurinko on selän takana. Tai kenties sen vuoksi, että kaislaista rantaviivaa ja ulappaa riittää kilometritolkulla?

260320162690

Mutta kaupungista viis, matkan tarkoitus on täyttynyt, kun pääsen kauhomaan ilmassa leijuvia, kimmeltäviä pisteitä, tähtiä ja kirjaimia Euroopan ainoassa Science Fiction museossa. Maison d´ailleur:n Jules Verne –salissa mennään ajassa taaksepäin, siellä tuoksuu vanhoille nahkakantisille kirjoille, aikamatkoille ja historialle. Toisenlaiselle reissulle virtuaalitodellisuuteen pääsee ”oculus rift”-lasien kanssa. Näen selkeän yhteneväisyyden myös itseni ja avaruusolion välillä, kun heijastuin seinälle notkeana luikerona.

260320162688

En resumen: Yverdon-les-Bains en el lago de Neuchatel tiene un castillo, una plaza bonita y el único museo de ciencia ficción de Europa. Ahora tengo una mejor imagen de mi misma como un extraterrestre.

Kurzgesagt: Yverdon-les Bains hat meine Augen geöffnet. In Maison d´ailleur habe ich verstanden, das ich auch eine Ausserirdische bin. 

Bernin iltahämärässä

Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

bern4

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.

carmen2

Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.

 

Maha täynnä kuvia

photozuri2

Tammikuun viikonloppuina pakkaudutaan aamuvarhain toppavaatteisiin, noustaan autojonossa 1500 m vuorenrinnettä ylös, haetaan happea, parhaita laskettelurinteitä, alppiaurinkoa, ranskalaisia, maksaläiskiä ja ajetaan autojonossa takaisin. Toisin on nyt. Eletään harmaata ikuissyksyä; vapaapäivät kävellään selkä kyyryssä metsässä, lits, läts, pisaroita väistellen. (Kääntymisen kevääksi tietää siitä, että linnut ovat alkaneet laulaa pimeässä.) Uimaloissa, elokuvissa ja taidelaitoksissa kassat kilisevät iloisesti.

Viikonlopun valoisa piste Zürichissä oli photo 16 –näyttely. Styroksiblokeille oli aseteltu 150 sveitsiläisen ja ainakin yhden suomalaisen, Timo Lehdon, töitä. -Tiedättehän ahmimiskilpailut, ne joissa niellään hotdogeja lähes kokonaisina? Tilanne oli sama, tosin voittajaa ei julistettu ja hommasta jäi nälkä. Pää vinossa kuljin parin tunnin ajan valokuvalta toiselle, pysähdyin vähintään viideksi sekunniksi, ajaksi, jonka ihminen tarvitsee ymmärtääkseen näkemänsä tai ainakin niin muistan kuulleeni, ja jatkoin ahmimista, jonoa seuraten.

VALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKU

Visuaalisen taiteen harrastajat, ammattilaiset ja ihailijat olivat kaikki täällä Maag Arealissa. Joka toisella oli kamera kädessä; kuvia kuvista ja kuvaajista. Muurahaisvanana vaelsimme 3500 neliömetrin aluetta styroksiblokilta toiselle, kunnes oli pakko pitää tauko; pyörrytti.

Kärsin jo lähes antiikkisen Nokian N79 kännykkäni puolesta alemmuuskompleksista, enkä ottanut sitä esille edes dokumentoidakseni ihmisvirtaa. Näin niin hienoja ja vieläkin hienompia kuvia, että pitäydyn tänään vain tekstissä. (Yllä olevaa ei lasketa valokuvaksi).

Kuvaähkyssä ja sadetta piilossa kotona tartun vähäkuvaisiin, mutta kovasti naurattaviin kirjoihin, Timo Parvelan Ella-sarjaan. Mitä Parvelan sankarit sanoisivat ikuissyksystä? Ehkä jotain tämäntyyppistä: ”Läväytän lumipilveä lonkareeseen, ellen kohta pääse käyttämään pulkkaa”, uhosi Pukari. ”Äää, unohdin pyytää joulupukilta pulkan,” Samppa parkui. Pate taas oli hakenut kotoa surffilaudan ja veti yllensä märkäpukua juostessaan kohti kylän puroa.