Paineita tasaamassa

Paineita tasaamassa

Heräsin aivan kaamean väsyneenä, jokaista lihasta juimi ja tuntui, että tänään jään tänne peiton alle huppuun ja katson läppäristä sarjoja. En varmaan ole ainut suomalainen, eurooppalainen, jonka unet ja verenpaineet on koholla.

Mutta se aurinko. Paiste oli niin kirkas, etten olisi voinut puhtain omintunnoin pysyä sisällä muhimassa raatelevassa tainnoksessa. Se toinen keino yrittää vältellä jatkuvia katastrofiajatuksia on uudella reitillä navigointi.

Koska väsy, ei liukas ja korkea tullut kysymykseen. Ripaus toivoa, kevättä, sitä lähdimme Aldon kanssa etsimään Teufenin kylän liepeiltä Appenzeller Ausserhodenista.

Kohtasimme

-Lukemattoman määrän Appenzellin maalaistaloja

-Vuoret usvan takana

-Ainakin 15 kissaa

-Lehmiä kolmen ryhmissä

-mustavariksia neljän ryhmissä

-erilaisia lampaita

-törkeän kylmän viiman

-kahvipaikan näkymällä ja perinteisellä appenzelliläisellä meiningillä: paikallista, itsetehtyä, lämmöllä ja koko perheelle. Hyvää kahvia ja maukasta kaakkua.

-leipomon puu-uunilla

-hauskoja appenzelliläisen Spitzhauben-rodun kanoja

-patikkasukkakaupan pöydällä

-Alfred Vogelin, luonnonlääketieteen pioneerin (ne auringonhattutipat!) yrttitilan

Ensimmäinen kissa oli niin valkoinen, ettei kamera kestänyt mukana.
The first cat was so white, that the camera got confused.
Sarah sponsoroi reitille Sveitsin lipun.
Sarah had sposored a Swiss flag on this road.
Asfalttia ylös, peltojen välissä, eikä ketään missään.
Asphalt road uphill, between the fields and nobody around.
Appenzelliläistä maaseutuarkkitehtuuria. Taustalla olisi vuoria. Jos näkyisi.
Appenzell countryside architecture. On the background there would be mountains. If there wasn´t the haze.

Tässä talosessa voisin asustella.
I could live in this house.
Tässä pitäisi mennä patikkapolku. Liukasta ja ylös. Slippery hikingpath uphill.
Shamaani mukana. With the shaman.
Sveitsissä ollaan ajasta tarkkoja.
In Switzerland we are very pedantic when it comes to the time.
Arrogantti lammas tuli tarkastamaan ohikulkijat. An arrogant sheep came to check the hikers.
Se siitä saa kun tarpoo peltojen poikki. This happens when you walk on the fields.
Itätuuli oli hyytävä ja maa jäässä, tässä luntakin. Lähes kierien mentiin kuitenkin alempi mutainen osuus niitystä.
The eastwind was freezing and the ground was frozen. But the slippery and muddy meadow was the part, where we almost rolled downhill.
Yritin huomaamatta ottaa appenzelliläiskuppilan rakennuksesta kuvaa.
Tried to take imperceptibly a picture of the coffeeplace.
Appenzelliläinen omenafladen.
Appenzell apple Fladen.
Huom. hanskakäsi kuuluu suomalaiselle, ei costaricalaiselle.
Notice: the hand with the glove belongs to a Finn, not to the Costarrican.
Olisi leipää ja muita herkkuja puu-uunista.
There´s bread and other goodies directly from a wood oven.
Tästä käydään leipomoon.
The door to the bakery.
Ja seuraava maatalo. Taustalla paikallisia kukkuloita. Next countryhouse and the local hills.
Patikkasukkia tarjolla.
A hikingsockshop on the table.
Valitse haluamasi ja maksa laatikkoon tai sovelluksella.
Choose the ones you want and pay to the box or with the app.
Alfred Vogel kehitteli kuuluisia yrttitroppejaan täällä Teufenissa.
It was here in Teufen, where Alfred Vogel was making his herbal remedys.
Teufen ja usvaiset vuoret. Teufen and the misty mountains.

En resumen: Estoy supercansada y tensa en esta situación de Europa, del mundo. En vez de quedarme abajo de la cobija viendo series me consentré en un nueva ruta en Appenzell. Y me topé con un montón de gatos, vacas, tranquilidad y un pedazo delicioso de queque.

Kurzgesagt: Bin super müde und gespannt und sicher so geht es euch auch in dieser Situation in Europa. Ich wollte eigentlich nur im Bett bleiben und Serien schauen, aber habe dann geschafft auf einen neuen Wanderweg in Appenzell mich zu konzentrieren. Und habe unterwegs mit wenigstens 15 Katzen, vielen Kühen, Ruhe und einen Stück feinen Apfelfladen getroffen.

Rauhaa, rakkautta ja pullia

Rauhaa, rakkautta ja pullia

Kun maailma nyrjähtää, on pakko miettiä kuinka pitää itsensä kasassa, oli uhka miten lähellä tai kaukana tahansa. Pelko on todellinen joka tapauksessa.

Minä lähdin liikkeelle. Tarvitsen happea ja vastusta; sen jälkeen tulee tyyneys, jos on tullakseen.

Luontokaan ei pyristellyt vastaan, oli kirkas taivas, pieni puraiseva pakkanen. Tänään ei mentäisi valloittamaan huippuja. Vain vähän metsää, pikkuisen mäkeä, narskuvaa lunta ja jonkunlaista irti päästämistä. Hengähdystä.

Mutta koska ollaan vuoristossa, mäki on edessä. Se hyvä puoli hangessa ja rinteessä on, ettei todellakaan tule mietittyä millä mallilla mikään on. Tai tulee, mutta hyvin pian on pakko yrittää saada tarpeeksi happea ja keskittyä polkuun.

Siinä samalla purimme huolet ja realiteetit, mahdollisuudet ja mahdottomat. Aurinko häikäisi ja seutu oli traumhaft, aivan upeaa, kuten Illgaun kuplahissiasemalla lunta lapioinut mies totesi. St. Karl on sanoman mukaan rauhan tyyssija, missä energiat saadaan tasapainoon. Ei yhtään liikaa sanottu.

Ennen lähtöä olin täyttänyt laskiaispullat mukaan, mansikkahilloa ja kermaa. Tajusin kyllä kantta kiinni survoessani, ettei se ole järkevää. Mutta välikö sillä, pullalla voisi kaapia tursuuneet kermat. Pääasia, että kermapullat repussa. Ja kahvia, sitä myös.

Mihinkään aivan ihmisten ulottumattomiin ei menty, eikä edes kovin korkealle, mutta silti olimme kovin kaukana kavalasta maailmasta. Muutamat kävelivät, pari suksi murtsikkaladulla ja rinteessä oli kourallinen laskettelijoita. Leppoisaa ja aurinkoista.

Takaisin Schwyzin kaupungin läpi ajettaessa rakennuksia koristivat karnevaalin narrit. Se tuntui jotenkin väärältä. Ei koristeet, vaan itse juhlinta. Mutta kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä ei. Vaellushousujen polvissa on kermaa ja posket hehkuvat auringosta. Minäkin olen niitä hyväosaisia.

Alhaalla vihreää, ylhäällä valkoista.
In the valley green, up in the mountain white.
Huurre oli koristellut puut.
Frost decorated the trees.
Pikkuruinen köysirata-asema.
Tiny cablecar station.
Melkein ylhäällä. Lupaavaa.
Almost up in St.Karl, very promising.
Pikkuruinen oli hissikopperokin.
The gondola was tiny too.
Tässä huokailtiin hetki. Niin kaunista.
Had to breath for a while to calm down; such a beautiful place.
Menossa metsään.
On the way to the forest.
Tästä ovat menneet lumikenkäilijät.
Snowshoepath.
Murtsikkalatu.
Crosscountry skiing possibility.
Näkymät Zugerseelle.
View to the lake Zug.
Lähellä korkeinta matkan pistettä.
Getting near the highest point of the hike.
Kyllä evästä pitää olla.
You gotta have some snacks.
Vähän liiskana, mutta laskiaispullia joka tapauksessa.
Finnish semla for coffee.
Löysin muuten kevään. Keskittyminen on pullansyönnin a ja o.
Gotta concentrate while eating. Btw. I found the spring.
Ei kovin suurta tungosta T-hissin asemalla.
Not very busy t-lift station.
Tästä takaisin.
Towards the gondola.
Sinistä ja valkoista, tummin havumetsäläikin.
Blue and white with some dark woods.
Pitäiskö kuplahissin puhelimeen vastata jos se soi?
Should we answer the gondola phone if it rings?
Schwyz ja karnevaalimaski partsilla.
Schwyz and the carneval decoration.

En resumen: En los tiempos dificiles, lo único que me tranquiliza es moverme.

Kurzgesagt: In den schwierigen Zeiten, das Einzige das mich beruhigt ist die Bewegung.

Palkeita tuulettamassa – näin ihmisestä tiristetään mehut

Palkeita tuulettamassa – näin ihmisestä tiristetään mehut

Antakee armoo! Siinä tiivistettynä patikka ihan täydellisessä talvipäivässä, mitä nyt tuuli pyyhki lumen lanatun tien peitoksi, mutta muuten.

Pizolissa talvipolkuja on ollut vain yksi ja sekin lyhyt, nykyisin Bad Ragazin puolelta nousee tämä toinen. Ihmeteltiin, ettei ketään ole liikkeellä.

Muutama minuutti tallaamisen jälkeen tajuttiin, että pulkka ja muu sunnuntaikävelykansa on mennyt suoraan ylös hissillä. Matka on lyhyehkö, periaatteessa. Reitti nousee tiukasti heti, eikä helpompaa ole luvassa kuin pieninä notkahdelmina.

Aldo kyseli jossain vaiheesssa, että kuinkas monta sataa metriä korkeuseroa tällä reitillä onkaan. Muistelin että puolisen kilometriä. No siihen suuntaan. Siis yli 700 m.

Onneksi tuuli oli hyytävä ja noustiin yli 2200 metriin, mikä tarkoittaa, ettei tossun alla missään vaiheessa ollut sohjoa. Tässäkin oli tekemistä. Traktoriaskel oli käytössä usein ja kaikin voimin.

Lihakset jaksoivat hyvin, mutta keuhkot piiputtivat. Kylmä tiukka viima ei auttanut asiaa, hengittäessä kirveli. Asemalla vilkkui punainen ilmoitus; tuulen takia hissit saattoivat joutua pysäyttämään toimintansa.

Laufbödenin pikkuisen Stüblin terassi oli aivan täynnä porukkaa. Kohta on hektinen, siinä treffaavat sekä suksiporukka että jalan liikkuvat. Tuuli pöllytti siinäkin, ei mikään ihanteellinen paikka pysähtyä.

Siirryttiin seuraavalle reitille, joka koukkaisi huippujen ympäri ja palaisi samaan pisteeseen. Alppeja, aurinkoa ja eväitä. Mielikuvissani istahdin polun reunaan ja lämmittelin ihanassa paisteessa. Kun availin leipäpakettia jääkylmässä viimassa, vaikkakin todella upeassa maisemassa, mietin lähinnä kuinka syödä ilman, että menetän sormet.

Toiselta puolen kukkuloita löysin tuttuja maisemia ja hissiaseman, jolta lähdettiin nousemaan ylös viiden järven lenkille. Aldon mielestä ihan vieraita huippuja, ei kuulemma minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Talvi muuttaa maisemaa.

Aseman vieressä Pizolhütten terassilla ajattelin palkita hikoilun kaakaolla ja reilulla annoksella kermavaahtoa. Pöydässä pari muuta seuruetta oli samoilla linjoilla, kaipasivat ainakin juomista, ehkä palan kakkua. Yksi tarjoilija oli vastuussa maksujen keräämisestä, toinen toi ruuat. Se kolmas, joka otti vastaan tilaukset, ei koskaan tullut paikalle.

Me kyllästyimme ensin, sillä kello tikitti. Lähtöpaikasta ei ollut tietä alas laaksoon, oli pakko ehtiä kuplahissiin. Viis kofeiinin tarpeesta, kaakaohimosta ja ihanan ilmavasta kermasta. Repusta kaivettiin kuivaa kakkua (Aldon synttäritäytekakkua edelsi epähuomiossa epäonnistunut lättänä, josta olin sivaltanut siivut mukaan.) ja hyytävää vettä päälle. Jospa sitä kahvia Laufbödenissa.

Mutta ei. Terassilla pyyhki tiukka viima.

Siispä mäkeä alas. Jokainen tyylillään, minä usein kyykyssä liukuen.

Laaksossa virtasi joki ja auringon puolen rinteillä lumiraja oli ylhäällä huipuilla. Kotoa 470 m korkeudelta tytär raportoi pihatöistä, lämmöstä, ensimmäisestä perhosesta ja sisiliskosta.

Laskettelurinteet ja patikkapolut risteävät sulassa sovussa.
Slopes and hiking trails meet every now and then.
Talo näkymällä.
A house with a view.
Miehestä kuoriutui nutturapoika.
Aldo turned out to be a man bun boy.
Tästä vain suksilla eteenpäin.
From here only with the skies.
Muutama metri patikkaa takana.
Already hiked a few meters up hill.
Kermakakkumaisemaa.
A creamcake view.
Tää on aika mielettömän upeaa.
This is pretty awesome.
Laufbödenin mökki on todella mökki.
The hut in Laufböden is really a hut.

Lähikukkulan eteläpuoli paljaana. Sen edustalla patikkareitit.
The hill nearby has snowless southside. In front hiking trails.

Todella tyytyväinen patikoitsija. Myöskin hikinen.
Really happy hiker. Also sweaty.
Eiks tämä ole hienoa?!
Isn´t this great?!
Kahviton kahvipaikka näkyvissä.
Coffeeplace, where we didn´t get anything, on the sight.
Talven peittämä mökki.
A hut under the winter.

En resumen: 700 metros de diferencia de altura no es para tanto en el verano, pero en el invierno te hace trabajar. Una vuelta en Pizol en condiciones ideales; sol, nieve y una vista increible en los Alpes.

Kurzgesagt: 700 Meter bergauf ist im Winter etwas anderes als im Sommer. Aber der Tag war perfekt, wahnsinnig schön, keine einzige Wolke im Himmel und wenig Leute.

Ruuneperi repussa

Ruuneperi repussa

Kaikki kävi niin helposti. Matkaan lähtö, pienen ruuhkan jättäminen selän taa, vuorelle nousu ja parkkipaikka, sekin löytyi heti.

Matkalla lemusi kaamealle, on taas se aika vuodesta eli kevättä pukkaa ja pelloille suihkutetaan tankeista lannoitelietettä. Perillä oltiin sen verran kaukana ylempänä, että paikat oli valkoisen peitteen alla ja ilma raikasta.

Oltiin ihan lähellä Zürichiä, vaikkakin Zugin kantonissa Ägeri-laakson yläpuolella. Siinä mielessä täydellinen paikka, että yhtäällä on lumihuiput ja reitin toisessa päässä näkymät Zürichinjärvelle.

Mitään sen kummempaa tavoitetta ei ollut, kunhan halusin juoda kahvit repussa kuljettamieni Runebergin torttujen kera ulkosalla. Kasvoille toivoin edes vähän aurinkoa ja lunta kenkien alle.

Reitti näköalapaikalle oli lyhyt, mutta jestas että aurinko lämmitti ihanasti; kuinka nautinkaan siitä, että jouduin siristelemään silmiä kaikessa kirkkaudessa.

Lupailtua lumisadettakaan ei näkynyt, vaikka pilvet kasailivat joukkojaan. Pumpulitaivas sekoittui lumihankeen, alhaalla vuorten navan kohdalla leijailevat matalat pilvet varsinkin. Oli terävää ja jykevää, pehmeää ja pyöreää. Sinistä ja valkoista, tummanvihreää ja melkein turkoosia.

Kahvit juotiin ylhäällä nuotiopaikalla, hanskat takapuolen alla. Aldo halusi kahvit järvinäkymällä, minä vuorilla ja hangella. Siinä istuttiin samalla puupenkillä, yksi yhteen, toinen toiseen suuntaan.

Seuraavina päivinä myrskytuuli tyhjensi vuoret ihmisistä, taivasta peittivät pilvet ja lunta tuiskutti siellä täällä. Minä lämmittelin vielä menneellä auringolla poskipäillä ja otin seuraavan mantelileivonnaisen.

Lunta, loistavaa.
Snow, great!
Rigi (vas.huippu) ja Pilatus. Luulisin.
Rigi (on the left hand side) and Pilatus, I think.
Lasten treenirinne.
Kids training slopes.
Vain tän halusin nähdä.
This is what I wanted to see.
Paranee vain.
Just getting better.
Mentiin metsään.
Went to the forest.
Tyytyväinen.
Happy.
Gottschalkenberg.
Lumirajalla. Yhdellä suunnalla talvi, toisella kevät.
Snowborder. On one side winter, the other spring.
Bellevueltä näkyi nimensä mukaisesti kaunis maisema. Zürichinjärvi ja kaupunki vasemmassa päässä.
In Bellevue you really have a beatiful view. Lake Zurich and city on the left.

Hyvää viikonloppua.
Happy weekend.
Snäkkimaisema yhteen suuntaan, selän takana järvi.
Snackview. Lake behind the back.
Koska Runebergin päivä.
´Cause Runeberg´s day.
Mikä vuori vasen terävä huippu?
Which mountain peak is that on the left?
Pilvet ja lumi sekoittuvat.
Snow and the clouds get mixed.

En resumen: A veces todo es tan facil. La salida, el viaje. Y si no contámos el tufo tan terrible del fertilizante en el camino, todo estaba perfecto. Sol, nieve, cafecito y la vista al lago de Zurich y a los picos nevados.

Kurzgesagt: Manchmal ist alles so einfach. Die Abfahrt, die Reise. Und wenn wir den Gestank der Gülle bei den Feldern vergessen würden, könnte man sagen alles war perfekt. Die Sonne, der Schnee, Kaffee und eine Aussicht über den Zürichsee, super Panorama von den Schneebergen.

Hutera kuin honka eli tasapaino haussa

Hutera kuin honka eli tasapaino haussa

Alppien rinteillä olisi tietty kiva, jos ei kapealla polulla korkealla heilahtelisi tuulessa kuin vähän heikompi lipputanko. Haluaisin tasapainon olevan parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Sen tiedän, etten voi hirveästi heilutella päätä tai maisema kippaa. Sisäkorvan osuuteen en voi puuttua ja näkö on mitä on, mutta lihaskuntoa sentää voin treenata.

Siedätystäkin olen kokeillut. Iltaisin herätän kylillä huomiota sinä hulluna suomalaisena, joka kulkee päätään heilutellen. Yritän edetä suoraan lähes pimeällä kadulla ilman vingertelyä. Sata metriä riittää, sen jälkeen on jo aika sekava olo.

Balettitanssija-fysioterapeutin pilatestunneilla laahaan tasapainoharjoituksissa aina perässä, huojahdellen ja heilahdellen. Lastina ovat hajonneet nilkat ja yliliikkuvat nivelet. Ei sillä, ettenkö treenaisi tasapainoa, kyllä vain ja useita kertoja viikossa. Niitä vai pitää tehdä enemmän ja erilaisia.

Jumppaleluja, myöskin löysille nivelille ja tasapainoon. Toys for training, also for hypermobile joints and balance.
Unelmoin ja yritän pysyä pallolla yhdellä jalalla.
Dreaming and trying to balance on a soft ball.

Jotain kummaa on tapahtunut myös reisissä, askel on pyrstövetoinen eli takareidet ja kankun lihakset hoitavat päätyön, etureidet lusmuilee mukana. Nyt herättelen reisilihaksia ja jumppaan ahkerasti myös jalkateriä, sillä kaikki on vinossa niistä lähtien, jalkapöytä kupristelee suuntaan jos toiseen, samoin nilkat, polvi kääntyy ja muljahtelee minne sattuu ja lonkat nyt ovat aina olleet ongelmalliset.

Jääkerros viettää kohti jokea.
Icy path inclined towards the river.
Jäisiä veistoksia matkalla.
Some cold sculpture on the way.

Kotona treeniarsenaali koostuu parista vehkeestä, joista puolikas siilipallo on paras. Jos lattialla seisominen yhdestä jalasta kädellä kiinni pitäen on liian helppoa, laita silmät kiinni ja heiluta päätä. Jos sekin vaikuttaa nössöltä, astu puolikkaan siilipallon päälle ja tee sama. Yritin myös jälkimmäistä versiota toteuttaen ottaa kameralla todisteita peilin kautta, yhdellä silmällä kuvakulman tarkistaen. Sekunnin murto-osassa olin lattialla.

Salilla on erilaisia tasapainolaitteita ja koneita ja ties vaikka mitä, mutta eniten tykkään lievästi notkahtelevasta parin metrin putkesta ohuesta putkesta, jolla voi leikkiä nuorallatanssijaa. Vieressä rotkon sijaan 30-40 sentin pudotus. Älyttömän kivaa.

Tästä liukuen toiselle puolen.
Sliding to the other side

Nilkat olen hajoittanut ihan tavallisella lenkkipolulla, enkä suinkaan vuoristossa ja haasteellisissa olosuhteissa yritän hipsutella mahdollisimman varovasti, etten päätyisi kipsattavaksi.

Luistinradaksi viikonloppuna jäätynyt metsäpolku tuli vähän yllätyksenä ja toimi myös osaltaan tasapainotreeninä. Kaarevalla sillalla jouduin tarraamaan kaiteeseen kaksin käsin; sentin jääkerros oli kosteahko ja todella liukas. Alaspäin mennessä ei tarvinnut edes ottaa askelia, toiselle puolelle pääsi liukumalla. Ylempänä aukealla aurinkoisilla ja puhtailla hiekkateillä muistin jälleen miten ihana asia on kunnon kitka. Se, kun lenkkari tarraa ja askel vetää.

Vielä vesi virtaa.
Water still running.

En resumen: En la vida lo mas importante es el balance. En todo.

Kurzgesagt: Das wichtigste im Leben ist Gleichgewicht. In allem.

Halloota talvihorrorista

Halloota talvihorrorista

Tähän asti on mennyt ihmisten välttelyn suhteen todella hyvin. Olen onnistunut valitsemaan lähes täydellisiä retkipaikkoja, joten kerrankos sitä sitten erehtyy.

Lauantai on yleensä se parempi päivä viikonlopusta. Osa väestöstä juoksentelee kaupungilla, toreilla ja turuilla, joten luonnossa on tilaa. Sunnuntaina tiet täyttyvät varsinkin iltaa kohti, kun kaikki, sekä päiväreissulaiset että viikonlopun viettäjät palaavat kotiin.

Wildhaus on itä-Sveitsissä, lähellä ja kivaa seutua. Ja viime lauantaina tosi kaunista – sekä ihan hirveää.

Samaan paikkaan oli ilmeisesti päättänyt lähteä koko Zürichin kantoni, ajattelin. Myöhemmin selvisi, että sen lisäksi myös kaikki saksalaiset. Sveitsi vetää, kun naapureilla on paikat kiinni.

Kotoa lähdettiin sumussa.
The morning started foggy.
Aurinko on löytynyt.
We found the sun.
Autojen rivi on kuin helminauha. It´s not a pearl string, but parked cars.
Tämmöinen patikkapolku hissille.
Hiking towards the lifts.
Jo aika lähellä hissiä.
Pretty promising, lift nearby.

Lähdettiin matkaan suht ajoissa, joka oli lopulta liian myöhään, koska ensimmäinen, toinen ja kolmas parkkipaikka olivat täynnä. Neljä avutonta liikenteenohjaajaa seisoskeli ja katseli virtaa. Juu, ajakaa vain pitemmälle. Minne? Laakson päähän? Mieluiten Itävaltaan? Hornankuuseen?

Kulkupelille löytyi lokonen äärimmäisestä rivistä. Ne ressukat, jotka tulivat perässä, joutuivat peruuttamaan takaisin jonossa ja pysäköimään kenties seuraavaan kylään – tai kyllästyivät ja lähtivät kotiin.

Patikointi alkoi siis jo laaksosta. Tallasin autojonon vieressä jäistä tietä, koska pelto upotti polveen. Vasta puolisen kilometriä myöhemmin hoksasin, että autojonon ja parkissa olevien toiselta puolen löytyi talvikävelytie. Kuvittelin sen olevan hiihtäjille, luistelijoille siis, ja kaiken ärtymyksen sivussa kärsin tajuttomista tunnontuskista tuhotessani latua kenkä upoksissa.

Köysiradan lippujonossa helpotti hieman. Vain muutama edessä ja minuuteissa istuttiin hississä menossa ylöspäin.

Ylhällä avautui hulabaloo, joka juhli endemiaa pandemian sijaan. Maskeja ei käyttänyt kukaan – paitsi rinneravintolan vessassa – ja surpussa höngittiin minne sattuu.

Patikkapolulla sydämellinen vastaanotto.
Heartwarming hikingpath.
Kannatti sittenkin hikoilla parkkijonossa.
It might have been worth while sweating in the parking line.

Katsoin kelloa huolestuneena, koska patikkareitti oli arvioitu paussitta neljäksi tunniksi. Enää ei ollut aikaa näin pitkään. Urheilukello kai aavisti jo valmiiksi hermostuneen tilan ja ryppyili. Tai sitten vain täpinöissäni ja tajuttomassa auringossa painelin liian nopeasti, hitaasti, pyyhkäisin väärin, huidoin ja sohin ja kulutin seuraavat kallisarvoiset minuutit yleissähläämiseen.

Reitin pää oli siis kateissa sekä ruudulla, että käytännössä. Jo aiemmin olen huomannut, että näillä seuduilla kyltteihin panostetaan mahdollisimman vähän. Että kyllä ne löytää, jos haluaa. Ihmismassassa ei näkynyt mitään osviittaa kävelyreittiin, mutta pari kävelijää tuli yhdeltä suunnalta, joten sinne. Siis väärään suuntaan. Paluu takaisin.

Pienen pieni Winterwanderwege – viitta löytyi köysiratajonon ja muiden massojen massojen takaa. Samalla kun vierestä suihkasi T-hississä mukavasti matkaavia laskettelijoita, me tallaajat hikoilimme ylämäessä pöperöisessä lumessa.

Pullo tyhjäksi heti alussa.
The bottoms up already in the beginning.
Varjoa ja aurinkoa.
Shadow and sun.

Muutama sata metriä eteenpäin stressi oli mennyttä, pulssi nakutti tiukasti muuten vain, sellaisella terveellä tavalla. Metsässä käveli pari muuta, lumi kimmelsi, aurinko lämmitti kasvoja ja alhaalla lelluva sumu näytti täältä käsin pumpulikerrokselta.

Kellon GPX:ät olivat ihan pielessä, mutta matkalta löytyi pari selventävää karttaa. Reitin suoran osuuden jälkeen edessä oli ikäänkuin kolme erillistä silmukkaa tai rengasta ja päätettiin koukata ensin vasemmalta, tullessa oikealta. Viimeisen paikkeilla oli selvää, ettei päivää enää riittänyt kahden tunnin lisäsilmukkaan. Hiukan otti aivoon, sillä paljon ei puuttunut, mutta viimeiseen hissiin oli ehdittävä ja sapuskapaussikin pidettävä.

Pikkuruisia lumivyöryjä.
Small avalaches.
Ylös ja alas.
Up and down.
Lumikenkäilijöitä liikkeellä.
Snowshoers on the way.
Tässä on pätsi. Ei tuulta, kovasti aurinkoa.
A lot sun, no wind.
Toisen puolen huippuset.
The peaks on the other side.

Kiivettiin korkeimmalle kohdalle ja vetäistiin jumppamatto pyrstön alle, ihan vain polun reunaan, koska sivussa upotti. Edessä oli särmäinen vuori, aurinko porotti päin pärstää, joten mikäpä tässä. “En tiedä pitäisikö sanoa, mutta tuolla edessä rakennusten luona on ihana penkki” tiedotti ohikulkeva neropatti. Siis ei pelkästään istumapaikka, vaan myös wunderschön.

Natustin viimeiset patikoitsijan piparkakut, jalan muotoiset, luonnollisesti. Täällä vallitsi rauha. Ja oikeastaan reitti oli yksi parhaista. Tarpeeksi pituuttakin, jos siis olisi ollut aikaa.

Alppitila lumen ympäröimänä.
An alpine farmhouse surrounded by snow.
Ihanteellista. Idyllic.
Leiri seuraavalle nyppylälle.
On the left is our snackspot.
Minä ja karmea nälkä. Me, very hungry.
Patikkapiparit.
Hikers cookies.

Paluumatkalla reitti oli varjoisa ja sinisessä tuli viileä. Hissien luona lähenevä ilta näkyi seudun rauhoittumisena. Päätettiin napata lähtiäisiksi kioskikuppilasta kahvit. Ihmisenä olen selvästikin huonoa materiaalia; en opi kokemastani. Vuoden toinen kahvi kodin ulkopuolella ja linja jatkuu pulverina. En sanoisi, että se oli pahaa, mutta ehdottoman mitätöntä. Ensi kerralla ne omat sumpit mukaan.

Laaksossa autojen helminauha oli alkanut liikkua. Costaricalainen kovapää päätti mennä sieltä, missä on tilaa eli pellon poikki. Kilometri umpihangessa polvea myöten on omiaan tiristämään loputkin mehut ihmisestä.

Takaisin varjossa.
Back in the shadow.
Säntishän se siellä.
That´s Säntis.
Huono kahvi nro 2.
This years 2. bad coffee.
Laskettelijatkin menossa kohti laaksoa.
The skiers also going towards the valley.
Hissillä alas.
Down with the lift.
Kuu Wildhausin yllä.
The moon over Wildhaus.

Kintut pääsivät lepoasentoon välittömästi, eikä autosta tarvinnut liikahtaa minnekään ylimääräistä tuntia myöten. Mateleva ruuhka nimittäin alkoi parkkipaikalta ja jatkui seuraavat 30 kilometriä. Jottei olisi niin ottanut päähän, järjesti luonto upean auringonlaskun. Shown loppuhuipennuksena sujahdimme pilkkopimeässä paksuun sumukerrokseen.

Seuraavakin päivä oli vuorilla täydellinen. Annoin olla. Juoksin kotiseudulla kevyesti lumettomilla, mutta kauniin huurteisilla metsäteillä puron vartta, enkä todellakaan tuntenut sen kummempaa retkitarvetta. Hyvin harvinaista, joten kirjattakoon se muistiin.

Ajetaan kohti auringonlaskua. Ja sumua.
Driving towards sunset. And the fog.

En resumen: Creí que eramos yo y el cantón Zurich completo en las montañas de Wildhaus, pero en total por ahí andaba además todo Alemania.

Kurzgesagt: Ich dachte alle aus Kanton Zürich waren in Wildhaus am Samstag, aber zum Schluss war da auch das ganze Deutschland.

Minä vuorella, missä lumi?

Minä vuorella, missä lumi?

Tänään Sveitsissä herättiin koko maassa pakkaslukemiin tai no, jossain taisi olla lähellä nollaa, mutta kuitenkin. Itäisessä osassa oli miinusasteita melkein 30. Tuntuu käsittämättömältä, että viikko sitten Zürichiin tupsahti välikevät aurinkoineen, lämpöineen ja kukkineen.

Tietenkin siitä nautittiin, mutta silti. Tuli olo, että ei, haluan talven. Zürichin ympäristössä lähes kaikki talvipatikkapolut olivat palanneet takaisin kesämuottiin, siis lumettomiksi, mutta en silti olisi jaksanut matkustaa päiväreissua varten kovin kauas tai ylös.

Lumirajan piti pyyhkiä jossain parin kilometrin korkeudessa, silti Zürichinjärvestä seuraavan, Walenseen yläpuolella 1200 m:stä löytyi auki oleva talvipatikkareitti. Ei lumivyöryvaaraa tai muita häiritseviä tekijöitä. Vain märkä, huomautettiin sivustolla.

Alhaalta katsottuna tilanne ei näyttänyt kovin talviselta. Yhtä vihreää seepraa koko vuoristo. Jalkaan vetäisin kesäkakauden vaelluskengät, koska epäilin varpaille tulevan joka tapauksessa hikiset olosuhteet.

Ylös Arvenbüeliin asti oli puhdasta asvalttia, parkkipaikalla tilaa ja rinteessä laskettelijoita, joten kaikki hyvin. Patikkareitti ei ole kovin pitkä ja eestaas-polku, mutta kelpaa sunnuntain hikilenkiksi.

Lunta oli alun keväisen osuuden jälkeen enemmän kuin olin odottanut, edessä valkoista polkua ylös asti. Pöperöistä kylläkin ja reitti oli pudotettu ylärinteeltä siihen, missä edellisvuonna kulkivat vain lumikenkäilijät. Sääoloista johtuen, sillä ylempänä oli suurelta osin vihreää.

Kohti Vorher Höhin huippua kuljettiin teepaidoissa, välikerroksen hihat ylhäällä, punakoina ja hikisinä. Alaspäin tulevat näyttivät palaavan naparetkeltä, huivit tiukasti kaulan ympärillä, pipot, huput, aurinkolasit, kaikki paikoillaan. Me vasta liikkeelle lähteneet, viattomat, emme tienneet ylhäällä puhaltavasta puhurista. Myöhemmin etsin mainintoja Föhn-myrskystä tai muusta tiukasta tuulesta, enkä löytänyt mitään. Silti laella oli seisottava jalat harallaan ja puhelimesta pidettävä kiinni kaikin sormin (siksi yksi myös kuvassa), jottei olisi päädytty alas laaksoon lento-oravan lailla.

Onneksi eväspaussille oli lato ja sen edessä puolittainen kieppi, jonne sujahtaa tyyneen ruokailemaan. Vieressä oli myös penkki linnunpöntöllä, mutta istumaosio oli kärsinyt talvesta.

Aurinko otti ja meni pilveen ja istuessa tuli kylmä kaiken hikoilun jälkeen. Alpin latokuppilasta olisi varmaan saanut kahvia, jota kaipasin, sillä termari jäi täyttämättä ennen lähtöä (äkkipäätös, näets). Silti tuuliset olosuhteet pakottivat paluureitille.

Alamäessä nähtiin erilaisia selviytymistyylejä, yksi veti sivuttain tampaten, toinen töpötteli, kunnes liukui ja oli levitä, otti pari suurta vauhtiaskelta ja joutui juoksemaan loput, kiljuntaa, oho-hups-tilanteita, voimakasta sivuhorjuntaa ja annas-kun-autan-tarjouksia. Itse jouduin turvautumaan uuteen oikea-jalka-johtaa-polvi-koukussa-systeemiin ja vasen oli sivuttain jarruna. Tasapaino pysyi loistavasti, mutta vastaantulija huusi, että hän kyllä väistää polulta hypäten, jos vauhti kasvaa liikaa.

Kahvia saatiin ihan lopussa rinteessä lumirajalla jököttävästä vaunusta. Ei ehkä esteettisin paikka, litslätsmärkää, mutta katseen voi luoda vuoristoon. Itse sumppi oli pahinta ikinä, pikakahvia pulverista ja suolaiset 4 frangia. Mutta lämmintä. Ja seuraavalle lähdölle tulee taatusti mukaan oma termari.

Pilvistä voi aavistaa, että ylhäällä kävi puhuri.
The clouds look like there could be some heavy wind.
Seepramaisema ei lupaa lumisia olosuhteita.
Zebra-hill look doesn´t really promise a real winterhike.
Hissi toimii, samoin rinneravintola.
The lift is working, as well as the sloperestaurant.
Ketä lienevät Figaro, Boy ja Protz? Ehkä täällä kesällä laiduntavat lehmät?
So, who are Figaro, Boy and Protz? The cows who pasture here in summer?
Lämpö on puhaltanut ylempänä.
Warm weather has melted the snow in upper hillside.
Ihan hyväksyttävät talviolosuhteet.
Pretty good winterconditions.
Hei mutta tuollahan on elämää! There´s something happening up there!
Reitti vaikuttaa tasaiselta, pelkkää hämäystä.
The route looks flat, it´s not.
Tästä suunnasta Säntis vaikuttaa pieneltä ja viattomalta.
From here Säntis doesn´t look so intimidating.
Churfirsten ja lumikökkeröt.
Churfirsten and the snowformations.
Hänkin yrittää kestää pystyssä tuulessa.
He also tries to stand straight in the wind.
Ihan ollaan tuulitukkia.
Almost gone with the wind.
Lounas näkymällä. Metallinen viittapylväs heiluu uhkaavasti tuulessa.
Lunch with a view. The metall signpole wings terribly in the wind.
Pakko pistää pää pakettiin, hetkisen kuluttua lisään pipon.
Gotta hide the head and after a while, need also a beanie.
Paluu puolipilvisessä ilta-auringossa.
Back in partly sunny evening.
Lopussa seisoo (paha) kahvi. Ja suklaa.
In the end there´s (bad) coffee. And chocolate.

En resumen: De pronto vino casi la primavera y la nieve se derritió hasta en los montes cercanos. Pero en Arvenbüel pudimos hacer un caminito en la nieve en condiciones bastante invernales. Buena vuelta, café horroroso.

Kurzgesagt: Wir hatten plötzlich fast Frühling und der Schnee ist in den nahen Bergen verschwunden. Aber in Arvebüel konnten wir doch eine Winterwanderung machen. Ein schöner Rundgang, mit schrecklichem Kaffee.

Hangilla hyttynen nenässä

Hangilla hyttynen nenässä

Kävi sitten niin, että urheilukellon säädöt ja muut muuttuivat. Ja vaikka seurasin ohjeita vanhan romuni antamissa puitteissa, kaikki reitit – paitsi yksi mitäänsanomaton – katosivat. Eivät vain tietokoneelta, vaan myös kellosta.

Joten sillä hetkellä, kun huomasin haluavani talvipolulle, piti alka haravoida netistä uusia reittejä.

Zürichin lähiseuduilla ei ole vielä näillä lumilla kovin monta merkittyä talvipatikkapolkua, jonne pääsisi myös ilman hissiä tai vuoristojunaa. Lumettomia tai jäisiä on toki, mutta halusin kunnon hankeen ja aurinkoon.

Just niinkuin odotin!
Just what I expected.
Aivan ihanaa!
Just wonderful!

Glarusin Weissenberge on aurinkoista seutua ja polku lyhyehkö, mutta koska olin testaamassa uuden uutukaisia talvipatikkakenkiä, oli hakusessa keskivertoreitti. Sitäpaitsi kauden ensimmäisellä tärkeintä on lumi, aurinko ja eväät.

Kuplahississä pakkastuuli pyyhki ilmaa koronasta vapaaksi. Räppänättömään aparaattiin oli porattu tai muuten lävistetty soikeita reikiä. Selvästikin tarve pyhittää keinot. Jäätyminen on parempi vaihtoehto kuin sakea kertaalleen hengitetty ilma. Noin niinkuin normaaliaikoinakin.

Pientä ekstaasitunnetta alkoi pulputa, kun näin sinisen taivaan ja valkoiset huiput. Lumi narskui jalkojen alla. Kengät olivat taatusti puolta kevyemmät kuin tavalliset vaelluskengät eli ihanat ja pehmeät, plus lämpimät.

Huomaan ajatelleeni kenkäasiaa aikalailla, sen sijaan viime aikoina panostaminen tyyliin on selvästikin menneiden talvien lumia. Listoille tuli: 1)Peiliin saa katsoa ennen lähtöä 2)Ekologisuuteen voi myös kuulua garderoobin uudistaminen, erityisesti kun ne alkavat levitä käsiin ts. vuosia on kerääntynyt 20. 3)Parturoi mies.

Tässä ei sanat riitä.
No words to describe.
Tossua toisen eteen.
Off we go!
Muutamat jääpuikot.
Some icicles.

Heti polun alkupäässä oli naulakossa liukureita, vieressä mäki. “Palautathan liukurin tähän käytön jälkeen.” Nyökyttelin hyväksyvästi, täällä on ajateltu asiaa, ei haittaa vaikkei olisi omia lumileluja mukana. Polulla oli penkkejä tiheässä, jotta tallaaja voi hetkeksi istahtaa jäädyttämään kankkunsa. Kunhan ensin lapioi lumet tieltä.

Keräilee huttua taivaalle.
Some layers coming up in the sky.
Lounaslaavu näkymällä.
Almost hutlike lean-to with a view.
Suojaisaa on.
Very comfy.

Tänne tullaan kelkkailemaan ja ohi suihkasi perheitä kohti alamäkeä. Me nousimme ylemmäs ja aurinko dippasi pilveen. Samalla hetkellä maisema muuttui valkoisen ja vihertävän sinisestä mustavalkoiseksi. Valo tuntui loppuvan, silti oli pakko pitää aurinkolasit päässä. Ärisin, en lasien vuoksi, vaan siksi, että päivän piti olla iltaan asti yhtä paistetta. No ääh. Silti kaunista.

Infrastruktuuri osoittautui aivan mahtavaksi tällä nysälenkillä. Laavu seisoi igluksi naamioituneena juuri siinä kohtaa, missä sanoin että vatsa ei enää odottele. Laskeuduimme metrin verran hangen päälle lanatulta tieltä alaspäin ja katoksen alla odotteli pöytä ja penkit. Onnittelin itseäni; muistin ottaa mukaan ohuen alustan, jolle istahtaa kylmässä. Jalassa oli siis ihan tavalliset ohuet vaellushousut, ei mitään toppavehkeitä.

Jopa ikkuna polulle.
Even a window to the forestpath.
Evästä.
The snack.
Pöydät ja grillipaikka.
Tables and barbeque.
Maderanertalin mustikat Glarusissa.
The blueberries from Maderanertal in Glarus.

Edellisen päivän retki Wädenswilin kansainväliseen supermarkettiin takasi sen, että mukana oli yksi korvapuusti (muut oli jo syöty), mutta myös reissumiestä. Sillä sehän se pitää ihmisen tiellä, vai mitenkäs se menikään. Parasta oli kyllä pakastimen aarteista löytynyt pala (myös vain yksi, mutta kahtia jaettu) mustikkapiirakkaa. Marjat oli kerätty syksyn alussa Maderanertalin rinteiltä.

Vieressä olisi ollut myös grillipaikka pöytineen ja penkkeineen, mutta niiden olemassaolon voi vain aavistaa. Päällä oli vajaa metri lunta.

Halot, kirveet ja muut tarjoaa talo.
This is what I call service.
Siinä se on. Ja jos ei toimi, vieressä on toinen kirves.
Hier it is and if it doesn´t work, there´s another axe beside.
Ja yhtäkkiä maisema on mustavalkoinen.
And suddenly everything is black and white.

Sen sijaan puuliiteri oli tien vieressä ja saavutettavissa. Tässä kohtaa en voinut olla jo hehkuttamatta parasta infrastruktuuria ikinä. Katon alta löytyi halot, sanomalehteä, mutta myös kaksi kirvestä sekä pihdit. Mäkeä ylös nousevaa vaeltajaa auttaa aikalailla, jos mukana ei tarvitse kantaa kaikkia tykötarpeita.

Mäessä tuli vedettyä nenään yksi talvihyttynen. Niitä pörräsi huomattava määrä hangen yllä ja sopivasti siinä kasvojen korkeudella. Minkälaista lienee kesällä, jos itikat surraa pakkasessakin.

Hetkellisesti olemme sinisessä. For a moment we are in blue.
Sitten keltaisessa.
Then in yellow.
Ilmanvaihto on taattu. The ventilation air is guaranteed.
Kohti Mattia.
Back to Matt.

Koska reitti lopulta päättyi lyhyeen, lähdettiin tallaamaan vielä laakson pohjaa joenviertä Mattista Elmiin. Ylhäältä käsin näytti, ettei matkaa ole kuin kivenheitto. Lisälenkkiä kertyi lopulta kolmisen tuntia ja ilta alkoi näkyä sinenä harmaalla taivaalla. Ei siinä mitään, reitti oli yhtä (melko) suoraa ja (melko) tasaista ja Elmiin ei jääty taivastelemaan. Tulipa käytyä ja mukavahan laaksossa oli kävellä.

Paperikauppa ikkunassa. A papershop in a window.
Joen kivillä on lumihatut. The riverstones have snowhats.
Melko viehkeä talo matkalla. Kind of cute house on the way.
Ratkeama lumessa.
A rip in the snow.

Sivustan rinteillä näkyi pieniä ratkeamia ja vyöryjä. Lumivyöryjen mahdollisuus oli tällä alueella 3 eli ei järin suuri. Jostain ylhäältä kumusi pariin otteeseen rojahduksen ääniä. Siellä minne silmä ei kantanut, tuli avaraa lumimassaa alas ja reilusti.

Elmin rosoiset huiput.
The peaks near Elm.

Venäläisen kenraali Suworowin kasarmi löytyy muuten myös Elmistä. Vuonna 1799 hän ja 20 000 miestä olivat tulleet Italiasta, matkalla Panixer-solan yli kohti keskemmälle Sveitsiä ja lepäsivät hetken täällä. Meneillään oli siis Englannin, Itävallan ja Venäjän yhteinen koitos häätää ranskalaiset Glarusista ja Sveitsistä.

Me pyörsimme Elmissä ympäri ja takaisin palattiin juustotallin kautta. Sillä tottahan matkalla on ainakin yksi juustonmyyntipiste. Jääkaapissa navetan vieressä oli kunnon kimpaleita, miedosta voimakkaaseen alppijuustoon, Martín perheen tuotantoa ja mukaan voi ostaa mukaan myös kirjavat villasukat, jos sattumoisin olisi ollut tarvetta. Maksu tapahtui seinässä olevasta aukosta sisään tai sovelluksella. Täällä vuorilla ollaan ajan tasalla.

Mukaan lähti kaksi palaa juustoa, yksi meille ja yksi naapurin yhdeksänkymppiselle Sylvialle. Hän on Glarusista kotoisin ja ilahtui muuten aivan älyttömästi. “Tästä viillän heti viipaleen!”

Kenraalin kasarmi.
The quarter of the General Suworow.
Täällä hän yöpyi joukkoineen.
Here he stayed overnight before trying to get rid of the French.

Kotona laitettiin talvipäivän jälkeen asiaankuuluvasti fonduet porisemaan, mutta erittäin vastoin sääntöjä. Caquelon eli savinen fonduepata pitäisi uittaa vedessä vähintään puolisentoista tuntia ja antaa kuivua vielä tunnin, eikä meillä nälkäisiä ollut moiseen hienosteluun aikaa. Jotten olisi posauttanut pataa levyllä tuusan nuuskaksi, päätin käyttää tavallista kattilaa. Aldon mielestä menettely oli kaikella tapaa väärin plus todella epäestettistä. Mutta se toimi. Joten kaikille fonduehifistelijöille: metallikattilakin käy.

Sininen iltahetki. The blue moment before sunset.

En resumen: En el primer paseito en la nieve descubrimos Weisseberge y su infraestructura fenomenal. En el lugar de hacer una fogata tenían además de leña, también dos hachas y pinzas. No tenés que traer nada más que algo para comer.

Kurzgesagt: Weissenberge hat eine super Infrastruktur, nicht nur eine Feuerstelle mit Holz sondern auch zwei Axte und sogar Grillzange. Man muss im Rucksack nur etwas zum braten bringen.

Pungerus sumun läpi aurinkoon

Pungerus sumun läpi aurinkoon

On siis joulukuu. Ja vaikka tänään avataan ensimmäinen luukku kalenterista, ikkunasta pilkottaa tuulisen aurinkoinen syys. Muutaman päivän takaisista lumista ei ole jäljellä enää kuin vastapäisen kukkulan rinteen rippeet.

Viikko sitten oltiin lähes samassa, paitsi että aamuun herättiin paksussa sumuvellissä. En ollut ehtinyt ajatella patikkaa sen enempää, mitä nyt keräillyt tavalliset tarpeet kasaan. Ajatuksena oli “jonnekin, aurinkoon!”, eikä kovin pitkä ajomatka houkutellut. Autossa oli vielä kesärenkaat, joten mikään kapea jäinen tie ei tullut kysymykseen.

Eikö tässä ole olennaisimmat?
That´s all you need, right?
Schauenseen (kummitus?)linna.
The (haunted?) castle of Schauensee.
Ehkä linnan vartijan koti? Maybe the house of the guard of the castle?

Pilatus taitaa olla ensimmäinen vuori, jolle olen Sveitsissä noussut. Siis junalla. Rosoisen jyrkkä, vähän uhkaava, kauniin Luzernin kupeessa. Se tuntui hirveän kapoiselta ja terävältä; miten niin huipulla voi kävellä? Kuljimme kapoista pikkupolkua ristille, yhdelle huipun sakaroista. En edes tajunnut korkeutta, puhumattakaan ajatella, etten kaupunkiasussani ollut ehkä aivan asianmukaisesti varustautunut.

Vuoren yhdeltä puolen ylös pääsee vuoristojunalla, toiselta kuplahissillä. Minä ja Aldo lähdettiin jälkimmäisen, Kriensin, aseman vierestä jalan. Suoraan sumuun, kohti huippua, jonka olemassaolon voi vain arvata.

Lähempää linna näyttää ystävälliseltä.
Nearby the castle looks pretty friendly
Toivo auringosta herää.
So, there´s hope of the sun.
Vielä hetki sumua.
Still foggy for a while.

Sumussa maailma pehmenee, äänetkin. Puista ropsui tiivistynyttä harmaata, jalat lierähtivät polkuosuuksilla mudassa. Ensimmäinen osuus oli osittain asvaltoitu, mikä vähän latisti alppifiilistä. Silti niittyjen viertä, ohi leijuva kosteus loi ihmeellisen tilan, jossa olimme yksin. Välillä jostain kuului kopsetta; me metsässä, sauvakävelijä tiellä. Pyöräilijä (mitkä pohkeet hänellä taatusti onkaan!) nousi vauhdilla ja vakaasti; alhaalta nouseva sumu vei hänet mennessään.

Aletaan olla siellä minne haluttiin: auringossa vuoristonäkymällä.
Now we are getting somewhere.
Pakkanen.
Freezing cold.
Alhaalla pilkottaa Luzern ja Vierwaldstättersee.
Luzern and Vierwaldstättersee.

Tovin korkeammalla varjoisat polut olivat jäässä, pikkuisen liukkaat. Taivas alkoi pilkottaa, kasvoihin osui aurinko. Pilvi ja sumumassa oli jäänyt leijumaan alemmas ja oli kaivettava aurinkolasit. Istuin puiselle pöydälle, sillä penkki oli märkä ja kylmä. Natustin kuivaa keksiä ja viritin lasit päähän. Vasta alas tullessa, auringon laskiessa, huomasin ettei koteloa ole enää missään.

Onhan ne vuoret muhkeita.
The mountains are, well, big…

Ajattelin, että nousemme Krieseneggin väliasemalle, toiseksi ylimmälle ennen huippua; katselemme maisemia, nautimme auringosta ja palaamme takaisin. Maailma ei aivan avautunutkaan odotetun malliin, paikka oli tupaten täynnä lapsiperheitä paistamassa makkaroita leikkialueen tuntumassa ja aloin miettiä seuraavaa ja viimeistä asemaa ennen Pilatus Kulmia. Josko sieltä näkisi kunnolla Vierwaldstätterseen?

Syksyllä juoksulenkillä nyrjähtänyt nilkka valitteli jyrkimmissä kohdissa, silti päätettiin kokeilla jatkaa jalan. Ainahan sitä voisi kääntyä ympäri kesken kaiken, kenties palata hissillä. Tosin tiesin kyllä, että kituuttaisin loppuun, kunhan päivää vain riittäisi.

Vielä hetki nousua Fräkmünteggiin – varjossa ja kylmässä.
Still a bit to climb to Fräkmüntegg – in cold shadow.

Puolitoista tuntia lisää nousua, 422 korkeusmetriä Fräkmünteggiin, ilman reittiä kellossa. Syötiin pari pähkinää ja todettiin, että kyllä, tästä se lähtee. Ajatus leppoisasta aurinkokävelystä alkoi muuttua energiatarpeeltaan kunnon patikaksi. Siitä huolimatta, että tunsin itseni vähintäänkin nössöksi polkujuoksijoiden ohitellessa rinteessä. Tämä on selvästikin Luzernin alueen lenkkimaastoa. Yhtään juoksijaa ei ollut kuitenkaan näkynyt aiemmalla osuudella, ehkä paremmat juoksupolut ovat toisella suunnalla?

Tämän takia kannatti kiivetä.
This is why it was worth while to climb.
Tuonne jäi vielä kiipeämättä.
That´s the part left to climb – in Summer.

Fräkmüntegg ei sekään ollut mikään unelmien täyttymys, mutta vuoret, ne sentään näkyivät valkoisina ja uhmakkaina. Tuuli oli kylmä, eikä hikisissä vaatteissa kannattanut jäädä syömään eväitä näille korkeuksille. Katselin kylttejä ja Pilatuksen huippua hiukkasen haikeasti. Kesällä sitten. Jokunen tunti lisää vähän haastavampaa polkua.

Käännöskohdassa oli pakko syödä omenat, että jaksettiin takaisinpäin ja aiemmin rekisteröityyn aurinkoiseen kohtaan, jossa vajan pitkää seinää reunustavalla penkillä istui turvavälein muutakin porukkaa tauolla. Kasvot Pilatukseen päin, tuulelta suojassa päästiin lopulta voileipien kimppuun ja omani katosi parilla haukkauksella. Aivan liian höttöä, aivan liian vähän. Jäljelle jäi tyhjä laatikko ja nälkä.

Kahvipaikka. Coffeeplace.
Hikiset haikkaajat. Sweaty hikers.
Sveitsissä pukilta edellytetään vuorikiipeilytaitoja.
In Switzerland the Santa needs to know how to climb a mountain.
Pilatuksen huipulle tulee ilta.
Evening is reaching the top of Pilatus.

Vähän alempana, yhä auringossa ja vuoristonäkymällä, oli kuitenkin hiihtomökki terasseineen. Ehdimme juuri viimeisille säteille, kun penkeille jo aseteltiin vilttejä, joihin kääriytyä hämärän tullen. Sain myös kahvin seuraksi päivän viimeisen pähkinäsarven. “Se hajosi, anteeksi, emme tietenkään veloita tästä!” Murtunut voitaikinakärki ei haitannut makukokemusta, mutta vakuutuksiani ei kuultu. Kiitos siis sarvesta!

Siinä se nökötti. Aurinkolasikotelo. And there it was waiting me, my sunglass case.
Hämärä saa. Twilight moment.
Kahden kerroksen pilviä, alhaalla ja ylhäällä.
Two layers of clouds, down and up in the sky.

Alempana aloin tiirailla kadonnutta aurinkolasikoteloa. Se nökötti odottamassa pöydällä, jolla olin istahtanut hetken. Kotelon oli täytynyt pudota pöytien väliseen pusikkoon ja joku oli nostanut sen näkyvälle paikalle. Kiitos siitäkin! Ei mikään arvoesine, edellisten lasien kotelo sitäpaitsi, mutta tarpeen.

Iltasumu nousee.
The rising eveningfog.

Aletaan olla sumuvyöhykkeellä.
Getting to the fogzone.
Sieltä se leijuu.
There it comes.

Aurinko laski vähän ennen viittä ja juuri siiheksi laskeuduimme alas uudelleen nousevaan sumuun. Illan rusko taivaalla sai hetkeksi vuoret loistamaan sinivalkoisina. Kun sain kuvausvehkeet viritettyä, oli kaikki jälleen sumuharson peittämää.

Täältä katsottuna huippu on jotenkin lähempänä?!
From down here the peak seems to be quite near!

En resumen: Subimos a la última estación antes de la cima de Pilatus. Neblina, picos, caminos resbalozos, con barro, sin barro. La próxima en la nieve.

Kurzgesagt: Wir sind bis zum letzten Station vom Pilatus gewandert, durch den Nebel, auf den eisigen Wegen. Die nächste machen wir im Schnee.

Kun syksy kuvottaa – oikeasti

Kun syksy kuvottaa – oikeasti

Siinä vaiheessa, kun lehtiä ropisee maahan, on lenkillä aktiivisesti tiedostettava mikä kuukausi on menossa. Lokakuusta eteenpäin eletään hälytystilaa, lehtiä on maassa sikana ja niiden alla kavalia kiviä.

Sen se tekee, kun hakeutuu maahan, jossa on enemmän lehtensä varistavia kuin havupuita. Eli oma vika. Myönnän. Mutta lehtikirjo huumaa; ruskean, keltaisen ja oranssin sävyt täplittävät maata kuin parastakin tilkkutäkkiä. Ja se tuoksu! Se on sama joka kolkassa. Maatuvan, kostean syksyn multainen aromi. Melkein parasta. Ellei lasketa kesäistä kuusimetsää muurahaisen tuulahduksella.

Sujahdan portaat alas jokivarren kanjoniin, jarruttelen lehtien päällä, jotten valuisi alas kuin Linnanmäen vekkulassa. Otan kenties muutaman juoksuaskeleen ja siinä se on. Outo olo vatsassa. Syksy ei vain huumaa, mutta myös huimaa.

Käännän katseen jokeen tai purohan se tällä hetkellä on. Lehdet vilahtelevat ohi liikkeen nopeudella. Ylhäällä puissa on tasaisempaa värimattoa, mutta silti, on räpyteltävä silmiä saadakseni kirjavuuden hallintaan. Ei sillä, että se auttaisi mitenkään.

Välillä on pakko pysähtyä. Yhteen tasaiseen väriläiskään keskittyminen lieventää kuvotusta. Taivasta ei puiden keskeltä oikein näe, sininen tai harmaa, värillä ei ole niin väliä, kunhan tasaisen yhdenmukainen. Huomaan sienirykelmän, sekin sopii, sillä ne ovat vain ruskeita.

Nousen kivelle, sieltä katsottuna laikukas maisema on kauempana ja hallittavampi. Seison hetken ja annan vatsan rauhoittuna. Sitten taas mentiin.

Syksypahoinvointi iskee vain jalan kulkiessa ja lehtipeitteellä. Epäilen sitä matkapahoinvoinnin sukulaiseksi. Siis mitä hittoa universumi?

Kerään todisteita luonnosta syksyn kauneudesta ja ihmeellisyydestä (omenankukkia marraskuussa!!), sillä yhtäkaikki, tämä on parasta vuodessa. Hetki, jolloin pistämme kesän pakettiin ja siirrymme kohti pimeää aikaa.

P.S. Se viime postauksen outo “kukka” onkin hedelmä ja sisältä paljastui viikkoa myöhemmin siemen. Marjolle kiitos vinkistä, se lienee Euonymus phellomanus ja jos ei aivan, niin ainakin samaa sukua.

Tämä on sitä kirjavuutta. Ei kylläkään pahimmillaan, koska aika ruskeaa ja vettynyttä.
The source of my autumnnausea, the leaves on the ground.

Rauhoittavat sienet.
Calming mushrooms.
Veteen tuijottelu auttaa aina.
Staring to the water helps always.
Perspektiiviä vähän ylempää.
Perspective from a bit higher level.
Nämä nyt vain on söpöjä.
These are just cute.
Kevään herkkyyttä syksyllä.
The delicacy of spring in autumn.
Tämä omenan nuppunen on vasta avautumassa.
This applebud is just about to open.
Euonymus phellomanus?
Tämä vihreä rauhoittaa.
Calming green.
Tässä kohtaa kirjavuus on tarpeeksi kaukana.
Here the colorfulness is far enough.

En resumen: En el otoño las hojas cafés, anaranjadas, amarillas y rojas decoran el piso. Y a mi me causan algun cierto cinetosis otoñal. Será por mi origen del país de los pinos, donde se caen menos hojas en el piso? Quien sabe. En todo caso, el otoño sigue siendo mi estación favorita.

Kurzgesagt: Im Herbst dekorieren die orange, rote, gelbe und braune Blätter den Wald. Und verursacht mir eine gewisse Übelkeit. Vielleicht, weil ich im Land den Föhren geboren bin. Wer weiss. Aber, sowieso, Herbst bleibt mein Lieblingsjahreszeit.

%d bloggers like this: