Katselin kuvasatoa ja edellisen satsin nimeksi olin laittanut “huhtikuun kesä”. Tällä viikolla se on “huhtikuun talvi”. Tuiskukuvia en teille edes laita, Suomessa takatalvi on sen verran selvästi esillä, ettei tarvitse alkaa sen kummemmin availla asiaa.
Viikonlopun anti oli mielessäni harmaata täynnä ja kun avasin kansion, se olikin vihreää täynnä ja sitä ihanaa, kevään tuoretta vihreää. Kylmä ei ole puita hyydyttänyt, lehdet ovat revähtäneet täyteen kokoonsa. Lumi peitti hetken hennon nahkeita lehtiä ja painoi oksia. Metsä on niin rehevää ja mehevää, kontrastina muutaman viikon takaiselle pelkkien runkojen ja oksien harmahtavan ruskealle.
Sain huomautuksen, että edellisestä postauksesta puuttuivat kuvatekstit. Ensinnäkään en ole aavistanut, että joku niitä lukee ja toisaalta unohtamista en ainakaan myönnä. Kiireessä on hypättävä yli siitä mistä pääsee. Mutta siis palaan nyt ruotuun.
Nenä jäässä ja kasvot märkinä, hanskat kädessä ja talvisissa vaatteissa oli hämmentävää ajatella, että viikko sitten hikoilimme helteessä. Jokivarren polulla ainut merkki pikaisesta kesästä oli veden keskelle ilmestynyt kivipatsas. Joku oli siis kahlannut täällä kuumissaan.
Varmuuden vuoksi naulakossa roikkuu kokoelma eri vuodenaikojen vaatteita. Uikkarit ovat valmiina kassissa, käsineet lipastolla. Koskaan ei tiedä, mitä ulko-oven takaa löytyy.
Kohti vihreää. Towards the green.Vettä virtaa iloisesti. The waterfall is full and happy.Kolmihaarainen putous. Three-pronged waterfall.Mun lempivihreä, kevään vihreä. My favorite green, spring green.Joku on käynyt joessa kasaamassa kivipatsaan. Someone went to the river to make a stonestatue.Reitti vie läpi japanilaisen puutarhan. The path tooks us through a japanise garden. Herkkiä ja tuoksuvia. Delicate with a sweet smell.Terassi, missä haluaisin nauttia kahvit. A terrasse, where I´d like to enjoy a cup of coffee.
En resumen: Se nos volvió el invierno. Pero todo está muy verde.
Kurzgesagt: Wir sind zurück im Winter. Aber alles ist schön grün.
Lauantain pääohjelmanumero oli selvä: roinasta piti päästä eroon. Tölkkejä, purkkeja ja muuta oli kerääntynyt korikaupalla ja ne odottivat sievästi rivissä kierrätyskeskuskeikkaa. Laahauduin liian myöhään aamiaiselle, sen verran hitaalla tempolla, että tuli kiire. Kierrätyspaikka sulkee ovensa kello 12. Me olimme paikalla kymmentä vaille.
Olo oli hieman nahkea illan urbaaneista urbaaneimpien juhlien jälkeen; valvominen sekoitti pakan. Silti, sää vaati liikkeelle ja koska omenat kukkivat, lähdettiin suoraan kierrätyskeskuksesta kohti Saksan rajaa ja Bodeninjärveä.
Olin sitä mieltä, että reitti on uusi. Nimet eivät sanoneet mitään; muistikuvia tasan nolla. Tai oli, mutta en tiedä mistä, samoilta seuduilta kuitenkin. Pari sataa metriä myöhemmin olin jälleen kartalla. Tuttu polku.
Jätettiin auto hevosaitauksen viereen nurmelle. Ratsujen karva kiilsi auringossa tummanruskeana, eikä niitä haitannut. Kävin nimittäin kysymässä. Vieressä tilalla ei näkynyt ketään, jossain lähistöllä lakaistiin. Ehkä väki hinauttaisi auton kantonin pääkaupunkiin ja sen saisi maanantaina. Tai soittaisi poliisin paikalle ja lasissa odottaisi QR-koodi sakkoineen.
Huumaava tuomen tuoksu levisi heti metsäpätkän jälkeen. Viivähdin valkoisen keskellä; kuin parfyymipilvessä. Tässä vielä hengittelin syvään. Sää oli kuiva ja helteinen, pelloilla oli menossa kilpa-ajo. Traktorit vetivät täyttä vauhtia kivet singahdellen ja heinä pöllyten. Kuiva sato piti saada talteen, koska kesää riitti kaksi päivää, sen jälkeen lämpötila romahti, tuli sade ja viikon lopulla ehkä lumi.
Rypsipeltojen keltainen menee suoraan aivoon; se jos joku on endorfiinejä tuottava näky. Omenapuissa oli kukkia enemmän kuin koskaan, sanoisin ja olen varmaankin väärässä. Mutta tiheässä silti. Tänään niistä on jäljellä ehkä enää terälehti siellä, toinen täällä, myrskytuuli on riepottanut parin päivän ajan.
Eväsleipiin pistin papumössöä ja salaattia edellispäivältä ja gourmet-osuus tuli marinoiduista punasipulinsuikaleista sekä paahdetuista saksanpähkinöistä ja paprikasta tehdystä tahnasta. Näytti vaatimattomalta, mutta sain aikaan mehevimmät leivät aikoihin. Lounasmaisemana oli sinisenä kimmeltävä Bodeninjärvi; reitti kulki sen yläpuolella rinteessä. Alppirivistöä peitti usva; Säntis oli tunnistettavissa uhkeasta ja aina vähän uhkaavasta olomuodostaan. Ja antennista.
Reinhartin navettakuppilan kohdalla oltiin niin paistuneita ja janoisia, että päätettiin istahtaa kahville varjoon. Aldo inspiroitui bratwursteista ja Ruth-rouva sanoi välittävänsä sanan miehelleen, joka hoitaa grillihommat. Reinhart tosin tuli istahtamaan kahvikuppinsa kanssa ystäviensä pariin ja makkaran toinen puoli kärähti. Sisältä se tosi hyvää, hän vakuutti.
Reinhart halusi esitellä meille myös sisätilat. Siinä missä on pöytiä, hamusi ennenvanhaan heinää lehmä jos toinenkin.
Maalaistie oli tasaista, tunnelma rauhaisa ja jalka lopulta kepeä. Käsivarretkin poltin vasta seuraavana päivänä pyöräillessä, mutta koska nyt on jälleen villapaitakelit, sekään ei ota niin aivoon. Otin myös tyynesti vastaan nenäverenvuodon. Heinänuhaisen herkkä nenä protestoi maalaisilmaa. Yöllä aurinko, rypsipellot ja omenankukat kulkivat pehmeänä elokuvana unissani. Ja jossain naukui kissa.
Huhtikuun vuoristorataan on totuttu, mutta yli 25 astetta tuntuu päätä huimaavalta. Tunnelma on erikoinen kellahtavassa valossa, sillä Saharan pöly ei päästä aurinkoa läpi.
Kesä muistuttaa olemassaolostaan hyttysinä, niitä on joka paikassa, myös silmässä. Pyörälenkillä sain samaan silmään kaksi ja hintaa niille kertyi 30 frangia per inisijä. Allergiatipat eivät auttaneet punotukseen, homma eskaloitui, pussi roikkui sekä yllä että alla ja vasta toiset tipat sekä voide tekivät tehtävänsä.
Muita kesän iloja: patterit voi laittaa pois päältä ja talvivaatteet kiikuttaa vintille. Kunnes seuraavien päivien säätiedot kertoivat lähestyvästä kylmyydestä; yöllä hallanvaara ja eilen, päivä sen jälkeen kun olin viipottanut hihattomassa kesäpaidassa, piti kaulaan jälleen kietoa huivi ja takin alle laittaa villapaita.
Ja sitten ne kukat! Zürich on todellakin puhjennut kukkaan. Magnolioiden hiipuessa tulee aina hieman haikea olo, nytkö se on jo ohi, kunnes silmä löytää uudet ihanuudet, monet upeat kirsikat, juuri nyt ne pallomaiset rykelmät, jotka koristavat myös kotikylän aukion reunaa.
Päärynöissä ja kirsikoissa näkyy olevan kukkia tiheikön lailla, hommia on kokonaiselle pölyttäjien pilvelle. Meidän pikkuruinen hapankirsikka on kuin valkoinen, kukkaisa hahmo, joka moikkailee pitkillä tuulessa heilahtelevilla käsivarsillaan. Ja se tarkoittaa kirsikankukkajuhlan hetkeä. Piknik-liina nurmelle, sushit esille ja Saharan pehmentämässä lämmössä, kirsikan vieressä, nautimme kesästä – siis keväästä, tietenkin.
En resumen: En Zurich las temperaturas se cambian de un día al otro: hoy verano, mañana invierno. Pero los arboles de manzana, pera y cereza floreciendo, están más bonitos que nunca!
Kurzgesagt: Wunderschöne die blühende Fruchtbäume. Und das Wetter? Verrückt wie immer im April.
Kirkkaan sininen taivas, valkoiset ja makealta tuoksuvat magnoliat, pyöräily kaupunkiin, kävely kukkapuiden alla, kirsikkapuiden keskellä, leivos ranskalaistyyppisestä Garde-Manger patisseriesta, sinne tänne haahuilua, aurinkolasien asettelua, lämpöä selässä. Se oli sunnuntain suunnitelma.
Ja koska sää, niin myös mutta. Yritän tästä kaivaa sen kultareunuksen, enkä edes väkisin. Olihan päivä melko joutava, hidas aamu, päiväunet, sateen ropinaa ja harmauden pehmentämää oloa. Ei sellaista kirkasta kevään iloa, voimasysäystä lihaksissa. Jossain välissä taisin saada aikaan järjestystä ja listoilta pari asiaa pois, se oli hyvä ja lonksahdutti olon lähtösuuntaan. Katselin ikkunasta sadetta ja laitoin takin päälle, hupun suojaamaan hiuksia.
Vaaleanpunaisen kirsikkapuun edessä keltainen postilaatikko kirkui väärää kohtaa. Äiti ja pieni tyttö olivat laittaneet ykköset päälle, korkkarit ja mustat sukkahousut, huulipunaa, kiharretut hiukset ja kauniit mekot. Isoa kameraa kantava antoi ohjeita, kuinka poseerata niin että postilaatikko jäisi piiloon. Puu on hetken verran kadun koristehelmi.
Puistossa valkoisten magnolioiden rivi – niiden aikaisten, joiden terälehdet ovat sikin sokin ja siksi niin viehättäviä – tuoksui hiekkakäytävän yllä kuin parfyymipilvi. Kukat tuskin erottuivat valkoista pilvitaivasta vasten, vain profiilit erottuivat kuvissa.
Vaaleanpunavalkoisten magnolioiden alle oli asteteltu tuolit ja pöytä. Nuput olivat vielä suppuiset, joistakin karvakuori rapsahtanut auki ja pari terälehteä puski ulos. Tulevat lämpimät päivät saisivat tämänkin upeuden täyteen loistoonsa.
Takaisin kävellessä happi oli tehnyt tehtävänsä, sadekin hiipunut. Yöllä näin leppeitä unia tuulessa heilahtelevista valkoisen magnolian terälehdistä.
En resumen: Así es la primavera. A veces de sol, a veces de lluvia, siempre con flores.
Kurzgesagt: So ist der Frühling. Manchmal sonnig, manchmal regnerisch, immer mit Blüten.
Koko viikko meni aika lailla harakoille. Siinä mielessä, etten todellakaan ollut hyödyksi. Kuten vaikka ahkerat pörrääjät kevätkukissa, joilla on sesonki vakaasti käynnissä. Itse makasin maanantain vaakatasossa kuunnellen mitä vatsassa tapahtuu ja kuumetta mitaten, loppuviikon periaatteessa terveen kirjoissa, töitä vasurilla hoidellen ja päiväunia nukkuen. Se hyvä puoli oli, ettei tarvinnut mennä kauppaan. Ruokaa ei kulunut.
Voimat palasivat kinttuihin perjantai-iltana ja kun en enää pudotellut kuppeja ja kävellyt päin seiniä, tuli tarve päästä ulos. Ihana kevät hurisee jatkuvasti eteenpäin, enkä halua pudota kelkasta, jäädä paitsi. Piti tarkistaa ne ensimmäiset jonkun sortin kirsikan kukat – hyvin kukinta aluillaan. Ja Balgristin valtavat magnoliat – tiheällä karvalla päällystetyt nuput jo rakoilevat. Karhunlaukat peittävät metsänpohjaa ja rinteitä; pitäisi kerätä talteen, jotta saan tehtyä pääsiäisen hitiksi nousseen nyhtöleivän. Siinä vaiheessa, kun valkeat kukat aukeavat, on jo liian myöhäistä.
Ulkoilmasta huumaantuneena energisoiduin niin, että sain myös hoidettua käytävien, nähtävien, koettavien listoilta pois taidenäyttelyn ja yhden elokuvan. Villa Meier-Severinissä on ison lähiseudun taiteilijaryhmän töitä esillä kerran vuodessa ja heräsin siihen huomatessani katiskamateriaalia taivaalla. Ne ovat varmaankin pilviä, ymmärsin. Isossa puutarhassa kimmeltää illalla värikkäitä juttuja, kaukaa ei pysty päättelemään ovatko ne keijukaisia vai kukkasia. Osa kipuaa puunrunkoa ylös, jotkut kasvavat ruohikosta. Yhden tunnistan sieneksi ja toisen kukaksi.
Sisällä on hauskoja ideoita, älykkäitä oivalluksia ja myös töitä, joita en varsinaisesti taiteeksi tunnista. Mutta itseni löysin. Mietin, olisiko vauhdikkaan oloinen pitkäraajainen mekkohenkilö pitänyt tuoda kotiin.
Aldo suhtautui ajatukseen Wim Wendersin leffasta Perfect Days ihan, että joo ei. Yleisten vessojen siivojasta Tokiossa kertova elokuva kuulostaa niin masentavalta, ettei tule kuuloonkaan. Mutta ehkä kevät vaikutti, herätti mielenkiinnon ja astelimme lähes sata vuotta illasta iltaan elokuvia pyörittänyttä Uto-teatteria kohti. Pienen ja kapean sisäänkäynnin perällä lipunmyyntiluukku on sekaisen nuhruinen, vanhanaikainen ja varmaankin alkuperäinen. Siinä seisoskellessa kannattaa nostaa katse ylös, sillä sinisessä kupolikatossa kimmeltävät kultaiset tähdet. Tämä oli varmaankin viimeinen kerta näissä tiloissa; paikka suljetaan kuun lopussa.
Leffa oli juuri sopiva sateiselle sunnuntaille, pienieleinen ja hurmaava. Toimintaleffojen kannattajakin myönsi, että kannatti. Tunnelma jäi kuplimaan aurinkoa useammalle päivälle. Kuuntelen parhaillaan päätöskappaletta, Nina Simonen Feeling Good. Se olkoon tämänkertaisen postauksen äänetön taustamusiikki.
Pörrääjä työssä. A hard working creature.Ekat huitukkamagnoliat auki. The first magnolias.Villa Meier-SeveriniLöysin itseni näyttelystä. (Rachel Duc: The future is unwritten – sarjasta yksi) Found myself in the exhibition Koko paikassa on kaurismäkeläistä nuhruisuutta. The whole place has this certain Kaurismäki-feeling. Viimeinen kerta varmaankin tässä salissa. Most probably last time in this movietheater.
En resumen: La primavera avanza. Fuimos a ver arboles floreciendo, en una exposición de arte (de donde encontré a mi misma) y en el cine (la película de Wim Wenders, Perfect days.). La canción para el feeling de ahora: Nina Simone, Feeling Good.
Kurzgesagt: Wir haben Blumen und Blüten gesehen, Kunst (ich habe mich selbst gefunden) und einen Film (Wim Wenders, Perfect days). Das Stück für das heutige Gefühl:Nina Simone, Feeling Good.
Uhmattiin Wildhausista jäänyttä rasittavan reissun muistoa ja lähdettiin lauantaina ajelemaan, vähän aikaisemmin kuin normaalisti, varmuuden vuoksi. Tasaisella oli sumua, vuorilla kaunista eli väkeä olisi liikkeellä, päättelin. Viikonloppu, sama juttu.
Kun ruuhkaa ei ollutkaan, oltiin tietty ainoastaan tyytyväisiä. Ei edes hissin lippukassalla tai ylhäällä polulla. Sen olisi saattanut aavistaa verkkokameran kuvan perusteella, sillä Oberdorfin laskettelurinne oli vihreä. Kapea, valkoinen rantu kulki hissille, tekolunta, jotta suksityypit pääsisivät etenemään.
Talvipatikkareitti kulki suljetun hiihtohissin viertä. Siinä mutaisessa nurmessa mäkeä tarpoessa tuli mieleen, että olisihan sitä voinut kävellä kesäistä hiekkapolkuakin pitkin. Mutta kun talvireitti oli yhä merkitty pinkein seipäin, niin sitä sitten.
Ensimmäiset kevään merkit, alppiananakset, kuten Aldo sanoi, tunkivat mättäästä pontevina vihreinä pallukoina. Epäilen, että ne ovat todellisuudessa valkoisia kukintoja, sen verran pääsin näkemään nuppujen raoista.
Vasta 1200 metrissä alkoi näkyä läikkiä luonnon talvesta, ensin pieniä kasoja varjossa, sitten sohjoa ja lopulta polku, alla kolmisenkymmentäsenttiä lunta.
Lumen keskellä kulkevan ruohoisen reitin päässä oli liikettä, kaksi isoa kaurista lähti vauhdilla pinkomaan metsän suojiin. Muita vastaantulijoita ei tavattukaan. Peipposet lauloivat innolla ja maasto oli rauhoittunut laskettelijoiden kaikottua. Pienen mökin toisella puolen istuskeli nainen lempeässä säässä kirja käsissään, edessä vuorijono ja savua tuprutteleva pieni grilli. Hänkin nautti keväästä.
Talven lannistaman ruohon välistä pilkotti jotain valkoista. Aurinkoista rinnettä koristivat pikkuruiset, peukalonkynnen kokoiset krookukset, kuin pienet helmet. Istahdettiin siihen eväille, annettiin säteiden lämmittää. Katseltiin vuoria, Itävaltaan asti. Puhelinoperaattori oli jo ilmoittanut, että muistathan roaming-kulut. Niin lähellä itäistä naapuria ei oltu, mutta katveessa selvästikin.
Skihaus Gamperfinin pienellä terassilla oli jo väkeä lounaalla. Hikisimmät olivat nousseet maastopyörillä toiseltä puolen laaksosta; iloisten naisten joukko tilasi patikoinnin jälkeen snapsilla ja kermavaahdolla terästetyt kahvit. Meihin vetosi kahvi ja minuun schlorzifladä, piirakka, jonka sisällä on päärynäpyrettä ja kermalla, koska olihan paluuta ajatellen varmistettava energiat.
Tämä viimeinen pätkä, siis kirjanaisen talolta kahville ja toista kautta takaisin, jäi edellisellä reissulla näkemättä, koska ruuhkien takia tuli kiire; piti kiiruhtaa viimeiselle hissille. Nyt aikaa oli reilusti ja onneksi, koska Skihausilta lähtiessä ylämäessä talvivaelluskenkä alkoi jälleen vaivata. Oikea pohjallinen valuu kantapäähän ja olin jo saanut uudet, mutta ongelma on yhä sama. Perillä kantapää oli punainen ja sitä peitti litteä rakkula. Illalla lähetin taas viestiä valmistajalle, että mitäs nyt. Kuulemma voin lähettää kengät takaisin. Saa nähdä millä kävelen ensi talvena.
Vihreää on. It´s very green.Laskettelurinteen tasainen pätkä heikossa hapessa. Doesn´t really invite to downhill skiing.Aldon mielestä alppiananas, muut saattavat olla toista mieltä. Alpine pineapple, says Aldo, others might have a different opinion. Jee, talvessa. Jei, in Winter!Kesäinen polku, talvi sivuilla. Winter on the sides of the paths.Mökki, jonka toisella puolen nainen kirjan kanssa. A hut and a lady on the other side reading a book. Minikrookus. A tiny crocus. Eväät talven jälkeisellä nurtsilla. Enjoyingsandwiches sitting on the grass; first time after winter. Ja tottahan vielä kahveet. Of course also a coffee brake.
Viimeistään siitä tietää, että ollaan taitettu talven selkä, kun jalat on levottomat. Ja varsinkin mieli. Jos tämä olisi sarjakuva, olisin juoksuasennossa ilmassa, kintut pyörisivät alla kuin häkkärät. Menoks, sanoi Annie Lennox! Let´s go, lehmäneväät! Ja täällä istun, kello 8:00 työpöydän ääressä, kuin syksyinen tatti sateisessa metsässä.
Ei ole edes sienirihmastoa, jota lähettää lähialueelle tutkimaan mahdollisuuksia, mutta ajatukset, ne lentää. Jalat ovat vieneet ovesta ulos, mutta lähilenkistä, vaikka lähes 15 kilometriä, 10 kilometriä, 5 kilometriä, suuntaan ja toiseen, ei tule samanlaista oloa kuin kunnon retkestä toisaalla. Tapetit pitäisi saada vaihtoon ja äkkiä.
Säät eivät osu kohdilleen tekemisten kanssa ja nyt puren huulta, mietin kuinka saada huominen tyhjennettyä, jotta pääsisi retkelle. Muut päivät ovat joko sateisia, Saharan pölyisiä, yhtä sumua tai vuorilla lumisadetta. Hamaan tulevaisuuteen siis.
Ja kaikkihan johtuu siitä, että tekemiset ovat istumahommia. Ei puutu motivaatiota, mutta se sisäinen rauha. Ehkä menen hetkeksi istumaan järven seitsemään asteeseen. Siinä vihertävän veden liplatellessa ja nokikanojen ohi lipuessa tyyntyy kaikki. Jopa minä.
Istuu kuin tatti, mutta siivillä pääsee. There it sits, but when necessary, the wings take where ever.
En resumen: De qué se sabe que ya viene la primavera: necesito salir para un paseito.
Kurzgesagt: Wo weisst man, das es Frühling ist? Ich muss unbedingt wandern.
On helmikuu, kertoo kalenteri, mutta ulkona selvästikin huhtikuu. Lämpötila on keskimääräistä korkeampi – siis jos olisi huhtikuu. Helmikuuksi aivan älyttömmän lämmintä. Sen vahvistaa myös aivastelu, joka on juuri tässä koneen ääressä istuessa täysillä päällä (anteeksi roiskeet, pyyhin ruudun nenäliinalla). Pölytys on vauhdissa, harmaahaikarat rakentavat pesiään ja ensimmäiset hedelmäpuut ovat kukassa. Käyn alapihalla tarkistamassa aprikoosipuun tilanteen ja juttelen nupuille: “Ei vielä, pysykää kiinni, ei kannata, kylmä tulee.”
Sen lisäksi, että saan kylähullun maineen, se joka puhuu puille, olen myös kummajainen hiihtomajalla, kun jään kuvaamaan vessaa. Peiliselfien sijaan tähtäimessäni on kyltti: Käytäthän vettä säästäen, lähde ei ole pohjaton. Korkealla vuorilla vesi on ongelma, kun talvet lämpenevät. Osa majataloista joutuu sulkemaan ovensa, kun vesi loppuu.
Ja juuri kun olemme hyväksyneet kevään, vaikka nikotellen, on viikonlopulle tulossa talvi. Lunta vuorille, yöksi viileää, kenties pakkasta, Zürichiinkin. Minä kaivan jälleen talvipompan, mutta mitä tekee hedelmäpuun kukat? Toivon niille jääkerrosta ympärille, se on ainut keino selvitä oikeaan kevääseen.
Vielä on vettä kahvinkeittoon. There´s still some water leftfor coffee.
En resumen: El clima está loco, tenémos temperaturas de Abril, pajaros construyendo nidos y arboles de frutas con flores. Les va a dar frío en el fin de semana, cuando vuelva el invierno.
Näihin aikoihin olen tavallisesti kuvaillut laskiaispullia ties missä valkoisen keskellä, rinteeseen repussa kannettuna. Nyt hiiva on vielä jääkaapissa ja kerma ei jaksa kiinnostaa. Kaapissa on näet myös aimo lohkare kerma-rahka-hedelmäkakkua, josta iso osa sunnuntaista lähtien syötynä vatsassa.
Ovesta ulos katsottuna on kevät. Nenä tiputtaa, silmät turpoilevat ja krookukset revähtivät eilen täyteen loistoon. Zürichissä aukiot täyttyivät aurinkoa hakevista kaupunkilaisista; kuin liskot konsanaan he hakeutuivat rantamuurin sivuun lämpimään kohtaa, aukioiden tuoleille ja terassien vilttien lämmittämille tuoleille. Talvitakkeja availlaan, tiukasti kierrettyjä kaulaliinoja löysätään.
Sunnuntaina vietettiin siis syntymäpäiviä, laskiaista ja seurattiin presidentinvaaleja. Eilen laskiaistiistaita, tänään tuhkakeskiviikkoa ja ystävänpäivää tai mitä ikinä haluaakaan juhlistaa. Laskiainen muistuttaa talvesta; sitä käyn katsomassa ystävien kuvista tai verkkokamerasta, sillä tällä hetkellä Sveitsi ja Suomi ovat todella eri vuodenajassa. Tuisku ja synkeä talvi on Zürichissä niin mennyttä, etten edes muista milloin sellainen oli. Eikä kyse ole Biden-oireesta, vaan talvien katoamisesta.
Vuorilla yritetään venyttää lunta riittämään ainakin helmikuun hiihtolomien ajaksi. 1500 metriä korkeutta ei riitä, pitää mennä ylemmäs, jos haluaa talveen. Laskiaismäet jäi laskematta, siis lumessa (rinnettä tultiin alas, pyörällä), mutta ehkä vielä.
Tuhkakeskiviikostahan alkaisi paasto. Minä sen sijaan lämmittelen eilistä hernekeittoa ja kaivan esille sen kaakun lohkareen. Katselen krookusten tummanlilaa joukkoponnistusta ja mietin pitäisikö ruusut leikata, sillä nekin aloittavat jo kasvukautensa.
En resumen: Debería ser el invierno, pero se nos vino la primavera.
Lähestyttiin Rhäzünsia, kun huomasin jotain puissa. Kiiltäviä syksystä jääneitä lehtiä? Huurretta? Ei, hedelmäpuut kukassa. Sujahdettiin niin nopeasti ohi, etten nähnyt sen tarkemmin, mutta aprikoosit ovat yleensä kevään ensimmäisiä, ehkä sitten niitä.
Ihan arvuutellen lähdettiin matkaan, ei ollut mitään tajua siitä mitä olisi luvassa. Paitsi että aurinkoa oli povattu ja sitä halusin, sillä Zürich oli talvisumun peitossa.
Kuplahissillä selvisi, että tämä on tosi pieni pieni paikka. Käveltiin suoraan hissiin, ei jonoja, ei ihmispaljoutta. Ylhäällä Feldisin kylällä, 1470 metrissä, on varmaan ollut talvea, koska oli hiihtokoulukin. Mutta nyt ei näkynyt lunta kuin läikittäin, vaikka on helmikuu. Sen sijaan puuveistoksia oli pitkin poikin. Taiteellista väkeä nuo feldisläiset.
Vartin matkan tuolihissille voi taittaa myös shuttlebussilla, jos mukana on kelkka tai pienokaisia. Tosi hyvin toimivat järjestelyt näinkin pikkuruisella alueella.
Tuolihississä jalkoja heilutellessani olin vetäistä hyönteisen nenään. Siis hyttysen. Heti perään alkoi nokka valua keväisellä energialla. Kerrankos sitä näinkin, heinänuhaa talvessa.
Yläasema nimeltä Mutta oli pieni tönö kukkulan huipulla. Siihen jäätiin hetkeksi siristelemään silmiä. Vuoria, valkoista, ihanaa valoa, sinistä ja kirkkaan aurinkoista. Kotona olo oli kuin perunanidulla, kalpea ja nuutunut. Juuri tätä piti saada. Raikasta ilmaa, lumen narsketta ja säteitä.
Taputtelin itseäni moneen kertaan olkapäälle, kyllä nyt tuli löydetty helmi. Talvipatikkareitti voisi olla piirun verran kyllä pitempikin, mutta koska jaloissa painoivat vuodenvaihteen virukset ja muut, otettiin nautinnon kannalta. Ja 2000 metrissä lumessa tallatessa tulee hiki pienessäkin mäessä; se laskettakoon urheiluksi. Pikkuisen on alkanut kyteä mielessä lumikenkäily, täällä olisi siihenkin kivat maastot.
Ainut näkymä varsinaiseen sivilisaatioon on melko alussa alas laaksoon Churin kaupunkiin ja lopussa toiseen suuntaan, mitä siellä sitten onkaan. Muuten edessä oli valkoista ja sinistä, kimmeltävää lunta ja taivasta. Ja bongattiin myös huippuset, jotka ovat selvästikin sveitsiläinen versio Lapin Nattasista, jos tiedätte.
Puista oli karissut jäätynyttä lunta, kuin kristalleja, hangen päälle. Jänisten jälkiä näkyi myös siellä täällä, mutta yhä vieläkään en ole tavannut ainuttakaan pitkäkorvaa Sveitsissä.
Yhdet leivät syötiin hangessa istahtaen, toiset penkillä. Aurinko lämmitti niin ihanasti, että raukeus valtasi jäsenet. Onneksi heti jälkimmäisen tauon jälkeen oltiin jo Skihüttellä, jonka pihalle oli levitetty lepotuoleja ja pöytiä penkkeineen. Istuskeltiin vielä hetki kahvi tekosyynä. Tällä mökillä voi myös yöpyä ja tietenkin ruokailla. Ruokalista oli melko perinteinen, mutta selvästi modernilla twistillä, kaikki näytti herkulliselta. Pahus vain, että oli juuri tullut syötyä eväät.
Ennen hissiasemaa on myös talven jäädyttämä luistinrata ja jos omat hokkarit jäi kotiin, täältä voi lainata. Nyt meneillään oli curling-peli, joten luistelut jäi toiseen kertaan. Sillä tänne palaan. Viimeistään ensi talvena.
FeldisTäällä tehdään puutöitä. Some woodart in Feldis.Kyltti näyttää vasenta reittiä, kello keskimmäistä, osa lähti suoraan oikealle. Which way choose?Churin kaupunki pilkotti alhaalla. The town of Chur down in the valley.Metsäneläin liikkeellä. A creature of the woods hopping away.Sinistä valoa. Blue light.Lumikengillä pääsisi edessä olevalle kumpareelle. You could climb the hill with snowshoes. Olisivatko nämä Lapin Nattasten Sveitsin versiot? In Lapland there are Nattaset-peaks, this might be the Swiss version.Tähän jäin hetkeksi. A moment to sit.Ihan hyvät lounasmaisemat. Pretty ok this lunch view.Skihütte, missä voi yöpyä ja saa myös sapuskaa. Skihütte, where you get some snack and there´s also a possibility to stay overnight.Kahvetta vuoristomaisemalla. Some coffee with a view.Täältä löytyy myös luistinrata. Ihan vain pakkasen ylläpitämä. There´s also a ice skating track.A natural one.Kuplahissin sumean ikkunan läpi näkyy ihmeellinen jokimaisema. Through the blurry gondola window we saw a view of contrasts.
En resumen: Encontré un lugar perfecto para un paseito corto en el invierno en las montañas, cerca de Rhäzüns.
Kurzgesagt: Ein perfecter Ort für eine entspannte Winterwanderung nahe Rhäzüns.
Pala Suklaata 