Vuoden viimeinen

Vuoden viimeinen

Laskeuduttiin Suomesta sumuun, joten tieto maisemasta oli se mitä oven avatessa näkyi, nurmikkoa ja harmaata huttua. Siksi ihastus oli suuri, kun vain muutama kymmen metriä korkeammalla paistoikin ihana aurinko, oli pakkasta ja luntakin.

Golden Jesus -reitti eli siis Walenseen yläpuolella virallisesti Vordere Höhi, on takuuvarma ohjelmanumero niille, jotka kärsimättömänä odottavat vuoden vaihtumista. Matka Zürichistä on lyhyt, reitti kiva ja aurinkoinen ja kotiin saavuttiin juuri sopivasti iltapalalle ennen korkkien poksahtelua.

Niin kauan on oltu ilman aurinkoa, että jakauksen kohta helotti illalla samaa sarjaa hätärakettien kanssa, mutta voi että tuntui kivalta. Siis se aurinko kasvoilla ja käsillä. Lunta oli riittävästi talvitunnelmaan ja porukkaa sen mukaisesti. Ylhäällä polun ääripäässä istahdettiin ristin alle syömään vuoden viimeistä lounasta, katse kohti Toggenburgia ja Itävallan vuoria, selän takana Glarusin lumihuiput.

Kahvitermari oli tarkoituksella kotona, sillä Vorder Höhin alppitila eli kesällä varmaankin karjasuojana käytössä oleva rakennus oli muokattu jälleen kestittämään talvipatikoitsijoita ja jokainen roponen on tilan elannolle tärkeä, kuten piknikin kieltävä kyltti kertoi. Takahuoneessa paloi tuli hellassa ja astioita pestiin käsin. Aikamoista, sillä porukkaa oli taatusti toista sataa ulkona auringossa nauttimassa kermakahveja snapsilla, keittoa ja makkaraa.

Viereinen pariskunta mutisi, että tämä kupissa oleva litku ei ole kyllä kahvia nähnytkään. Niinpä niin, mutta kallista se kyllä oli ja me kyllä tiedettiin tämä jo etukäteen. Vuorilla kelpaa huonompikin sumppi.

Vuonna 2024 tuli tallattua tai pyöräiltyä noin 40 000 korkeusmetriä eli vähän alle maratonin ja suurinpiirtein sama kuin yleensäkin, huolimatta koronasta ja surkeista alkukesän keleistä. Ei sillä, että metreillä olisi merkitystä. Hyviä retkiä oli monta ja äänestettiin paras. Aletsch-jäätikön alue nyt vain on aina ihan toista luokkaa, joten sitä ei otettu lukuun. Ykköseksi nousi viimeinen reissu Glarusin Nüenchamille. Oli draamaa, haastetta ja seikkailua, upeat maisemat, hikeä ja onnistumista. Toista kertaa en lähtisi pakkasasteilla näille rinteille, mutta tulipa käytyä. Tänä uutena vuonna haluaisin tehdä jonkun useamman päivän retken. Monta paikkaa on listoilla.

Täältä lähdettiin.
This is where we started.
Ja tänne tultiin.
And here we came.
Kivasti lunta.
Good amount of snow.
Aika kiva.
Pretty nice.
Ristillä ja polun päässä on tungosta.
There´s a traffic jam by the cross and turning point.
Perunanidut auringossa.
Pale people in the need of alpine sun.
Vuoden viimeinen lounas.
The last lunch of the year.
2025, täältä tullaan!
2025, we are ready!

En resumen: la última caminata del año y un poco de sol para las mejillas palidas.

Kurzgesagt: die letzte Wanderung des Jahres und ein bisschen Sonne für die blasse Backen.

Vuoret kiinni, mitäs nyt?

Vuoret kiinni, mitäs nyt?

Niin se on, että kausi on paketissa. Iso osa hisseistä pitää huoltotauon tai jää odottelemaan talvea. Alppitiloilta on tultu jo aikaa sitten alas alavammille maille. Viikonloppuna olisi tehnyt mieli sumun yläpuolelle, mutta nitkautin selän muutaman millin harhaliikkeellä sellaiseen kuntoon, ettei tullut mieleenkään lähteä istumaan autoon tai junaan. Sillä sinne olisin varmaan jäänytkin, ellei joku olisi nostanut ylös.

Hermot olivat hiukan kireällä. Sisällä huuteli tarve nousta rinnettä, valloittaa kukkula. Se on kuulemma jonkinlaista vuoristoriippuvuutta. Äärikokemuksen endorfiinit ja dopamiinit jäävät puuttumaan. Vaikken ole mikään seikkailija, olen silti koukussa. Rakastan uusia maisemia ja hikisiä nousuja. Lähdin peruslenkille lähiseudulle juoksemaan näiden perässä. Ainakin olo oli sen jälkeen parempi ja selkäkin vetreämpi.

Kotipihalla kahlasin lehtien läpi ulko-ovelle ja muistin, että niin, ne syystyöt. Nehän ne olikin, mitä välikaudella pitäisi tehdä. Ensin huomasin reppanan näköisiin varsiin jääneet tomaatit, sitten auringonhattujen kuivaneet varret, ylikasvaneen viikunan ja kirsikkakin pitäisi leikata. En suoranaisesti innostunut hommasta, mutta hain sakset, vetäisin puutarhahanskat käteen ja aloin raksutella. Kun pelargoniat oli viety kellariin ja puutarhapömpelitä täynnä pilkottuja oksia ja lehtiä, olin piirun verran enemmän kotona. Eikä kaukokaipuu enää repinyt.

Talvilenkkien suunnitteluun käyn, kunhan lumet peittävät ainakin korkeimmat huiput. Sitä odotellessa aikaa on yhtäkkiä enemmän. Lauantaina täytin sen aina pätevällä sijaistoiminnolla, leipomisella. Ulkona sumua ja sisällä kuumia perunapiirakoita; melko täydellistä.

Tätä lisää ensi vuonna.
Next year more of this.
Tämä on se olo, kun endorfiinit ja dopamiinit jyllää.
Full of endorphins and dopamines.

En resumen: Hola, soy Liisa y adicto al senderismo.

Kurzgesagt: Hoi zäme, ich bin Liisa und wandersüchtig.

Haloo, kuka hakisi huipulta?

Haloo, kuka hakisi huipulta?

Viikonloppuna piti päästä pois jatkuvasta sumuisesta pilvivaipasta. Huippuhaasteen sivustolle kirjautuminen tökki yhä, mutta kohteiden tiedot oli vapautettu.

Nüenchammin lähelle, Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolelle pääsee vajaassa tunnissa. Aamupalaa ei tarvinnut kiirehtiä ja uumoilin, että päivästä tulisi stressitön, aurinkoinen ja yhtä nautintoa. Juuri sopiva patikkakauden lopussa.

Kurkiaura ja ensin 16 mustavalkoista haikaraa pellolla, sitten 26 seuraavalla kostealla niityllä toimivat lupaavina enteinä. Tuolihissin luona ei ollut ketään muita kuin henkilökunnan henkilö, mikä sekin laskettiin plussiin.

Se, että säätietojen mukaan alin lämpötila oli seudulla seitsemisen astetta, osoittautui vääräksi siinä vaiheessa rinnettä, kun jalka alkoi lipsahdella. Varjossa oli kuuraa ja seinämä, jota polku kipusi, aika lailla kasviton, heinää ja pikkukukkia lukuunottamatta. Kiviä ja heinäisiä askelmia täytyi varoa; ne olivat myös liukkaita joko jatkuvasta kosteudesta, huurteesta tai mutakerroksesta. Jossain vaiheessa päätin kaivaa vaellussauvan avuksi, niillä main, kun polku kapeni entisestään ja pehmeänsavisen maan päällä oli jäätä. Kengät painoivat askel askeelta enemmän, mutakerros pohjassa kasvoi ja pito väheni.

Autiomökillä hankalin osuus oli selvitetty. Joku näytti yöpyneen penkillä viltin alla. Näissä maisemissa olisi kiva herätä. Täällä voisin odotella pelastajaa tai kevättä, jos en uskaltaisi alas, ajattelin.

Loppupätkä oli kuin lumessa tarpomista ylämäessä, rankkaa ja yhtä luiskahtelua. Nüenchammin huipulla olin hämmästynyt siitä, etten kierinytkään mutarullana rinnettä alas. Olin siis yhä hengissä.

Maisemathan oli aivan mahtavat, huippuja joka suuntaan, sininen järvi, pehmeä pilvivaippa alapuolella. Nälkä ei ollut yhtään, ehkä ylimaallisen keskittymisen syytä, mutta syötiin silti leivät. Ristin luona energinen nuorten miesten porukka lankutti ja teki punnerruksia. Itse keskityin eväisiin. Matkalla oli yritetty saada lisäpotkua Glarusin päärynäleivonnaisesta, mikä on käytännössä pelkkää hedelmäsokeria kuidulla.

Vieressä kohosi rosoisen kivinen Mürtschenstock, puolisen kilometriä korkeampi kuin Nüenchamm. Uhkeasta vuoresta tuli mieleen Pizzo Leonen viereinen huippu. Se oli Ticinon välimerellisissä maisemissa kylmän ja karun oloinen. Kuvista en sitä tunnetta enää tavoita.

Siinä murkinoidessa mietin, etten ole varma selviänkö alasmenosta. Polku näytti todella kapealta ja jos se olisi samaa luokkaa ja yhtä liukas kuin nousu, joutuisin varmaankin etenemään istualtaan. Epäilin joutuvani lopettamaan sesongin pelastushelikopterin kyydissä. “Haloo, auttaisiko joku? Miä en nyt kyl uskalla tulla täältä alas.”

Vaikka kosteaa mutaa kertyi kenkien pohjiin senttikaupalla ja sitä piti kaivaa pois kaviokoukulla, siis vaellussauvalla, loppureitillä voin jo katsella maisemiakin, siis seuraavan askeleen kohdan lisäksi. Huomasin myös, että kädetkin olivat kurassa ja osa vuorta lähti mukaan kynsien alla.

Toisella puolen vuorta avautui pumpulinen pilvipeite. Aurinko lämmitti kasvoja ja syksy tuntui hyvältä. Kuljimme metsän läpi ja Walenseellekin oli purjehtinut pilviä illan tullen. Otettiin parit kuvat ihan rauhassa, kunnes tuli mieleen, ettei hissi ehkä kuljekaan auringonlaskuun eli viiteen asti. Viisi minuuttia ennen aseman sulkeutumista istuttiin kyytin tuoliin numero 52. Hissi on kuulemma Sveitsin hitain. Livuimme varjosta kohti sumukerrosta, hiljaisessa ja viilenevässä illassa. Viileä värisytti, kun kintut rentoutuivat. Kotona kaataisin kuppiin kuumaa kaakaota, päällä tietenkin kermatötterö.

Lake Walen.
Jaksaa, jaksaa.
Still going strong.
Tuon kolon jälkeen ollaan voiton puolella.
After that hole, we are almost there. Emphfasis on almost.
Paikat huurteessa.
There´s frost!
Pahin osa ohi.
The worst part is done.
Reunalta löytyi mökki.
Found a hut.
Autiomökistälöytyy penkki, pöytä ja viltti.
In the shelter hut there´s a table, bench and a blanket.
Mökki näkymällä.
A hut with a view.
Nüenchamm 1904 m. Pilvien alla Zürichinjärvi.
Nüenchamm 1904 m. Lake Zürich under the clouds.
Huipulla puumerkit kirjaan.
Some words to the summitbook.
Kannatti nousta Nüenchammin huipulle. It was worth to climb to the top of Nüenchamm.
Huipulta näkyi yhdellä puolen Churfirstenin huiput ja muut. Churfirsten and other peaks on one side of the top.
Mürtschenstock (2441 m). Ja minä.
Mürtschenstock (2441 m). And me.
Mutaista menoa.
Muddy day.
Niin upeat kontrastit! Pehmeää ja jylhää.
Such beautiful contrasts! Soft and rugged.
Walenseen ylläkin illan tullen pilviä.
In the late afternoon there was suddenly clouds also over the lake Walen.
Laskeuduttiin hiljaisuudessa sumuun.
Going down in silence.

En resumen: Muy resbaloso, mucho barro y vistas increibles en Nüenchamm. Estoy felíz, que llegué a casa entera.

Kurzgesagt: Es war super rutschig, viel Schlamm und die Aussicht unglaublich!

Murginjärvillä syysauringossa

Murginjärvillä syysauringossa

Nythän sitten kävi niin, että 26 huipun valloitus meni läskiksi, loppukirikään ei onnistunut. Sää on ollut viikonlopusta lähtien upea, aamulla sumua ja myöhemmin lempeää aurinkoa, lämmintäkin, siis ihanteellinen retkikeli. Mutta haasteen sivustolle kirjautuminen ei onnistu, koska palvelu on hakkeroinnin takia poissa pelistä.

Siksi vetäisin hatusta vanhan tutun (linkistä löytyy aurinkoisen sään kuvia) ja taatusti puhdistavan reitin Murginjärville. Reitti on sen verran hikinen, että kaikki mahdolliset epätasapainot, sielulliset ja fyysiset, tasoittuvat taatusti tai ainakaan niihin ei kiinnitä enää huomiota.

Edellisestä kerrasta parin vuoden takaa opittuna pysähdyimme solatien alkuvaiheessa kiltisti maksamaan parkkipaikan. Yksi lompakko puuttui, mutta onneksi toinen meistä sentään oli ottanut maksuvälineen mukaan. Aldo yritti costaricalaiseen lannistumattomaan tapaan tämänkin jälkeen vielä löytää puhelimen parkkisovelluksesta tätä paikkaa. Ei löytynyt. Peli on selvä. Joko maksat ennen nousua Zahlstellellä tai jälkeenpäin sakot.

Mielikuvassani reitillä oli pari kohtaa, joissa tarvitsen vaellussauvojen henkistä tukea. Heitin sauvat takapaksiin ja sinne ne jäivätkin. Tärkein tuli sentään muistettua, parkkilappu oli nätisti tuulilasissa, siellä missä pitikin. Ja onneksi mielikuvani osoittautui vääräksi. En tiedä mistä oli edellisellä kerralla kyse, mutta tarvoin polkua jännittämättä liestymistä yhtään minnekään.

Toinen mikä meni paremmin kuin odotin, oli kenkäasia. Repussa oli varmuuden vuoksi villasukat, sillä kesän lopulla ostetut vaelluskengät vaivasivat oikeaa jalkaa. En usko, että toiset sukat olisivat mahtuneet kenkään, mutta tarvittaessa olisin voinut kietoa sukan nilkan ympärille.

Polku nousee Murgseefurggeliin 1985 metriin, missä tuulee aina raivoisasti. Yritin vetää päälleni purjeena lepattavan takin ja huppu riistäytyi puhurin mukaan, kun yritin koskoa vetoketjua kiinni. Lisäenergiaa eli pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mahdollisimman pieniä ja tuulessa kädessä kestäviä, syötiin kiven juureen sykkyrään kyyristyneenä.

Vähän alempana, Murgjärven rannalla, ei tuulesta ollut jälkeäkään, aurinko lämmitti leppeästi ja lihakset rentoutuivat, vesi liplatteli vaimeasti ja jostain kuului juttelua. Lisäsin rasvaa ahavoituneisiin huuliini ja mietin, että voisin alkaa mainostaa Fishermans Friend -pastillien alppiversiota, Ricolaa. Kuinka vuoriston yrtit siloittaisivat jopa ankarassa kelissä rohtuneet huuletkin.

Murgjärvien maaston värit ovat syksyllä maalaukselliset ja auringossa tietenkin upeat, tänäänkin silmää hivelevät. Aurinko enää nouse niin korkealle, ehkä siksi mieleen tuli pohjoisen luonto. Sembramännyt ovat satojakin vuosia katselleet näitä maisemia; niiden välissä puikkelehti töyhtötiaisia ja talitinttejä.

Reilut viisi tuntia jalkatyötä alkoi tuntua loppuvaiheessa. Tie laskeutuu jokivarren yläpuolella sellaisessa kulmassa, ettei nilkkaa suojaava kenkä enää tahtonut antaa periksi. Jokunen oli vielä nousemassa ylös järville; ehkä heillä oli otsalamput mukana, sillä ilta oli tulossa edellistä päivää aiemmin, jo viideltä.

Autotie ylös kapenee loppua kohti.
The road up gets narrower towards the end.
Talo kiven ja navetan välissä.
A house between a stone and a barn.
Maalauksellinen, mutta kivinen polku.
A scenic but rocky path.
Luonnon asetelma.
A natural setting.
Tähän voi jättää viestin.
A moment to be creative.
Tikka puussa.
A woodpecker!
Tottahan eväsleivät on mukana.
A sandwich is a must.
Lounas nautittu.
Luch is over.
Vielä jaksaa.
Still going strong.
Alan näyttää eränkävijältä ahavoituneine huulineni, se on se ankara luonto.
Looking like a real hiker, with chapped lips.
Hän pitää tuulessa kiinni vuoresta.
Holding the mountain in the wind.
Vasten aurigonsiltaa.
Sun made bridge.
Ilta-auringossa Murginjärven sivustaa.
Lake Murg in the evening light.
Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon…
Ultra Bra´s song appears here in my head.
Joki laskeutuu alas nopeammin kuin me.
The river goes down faster than us.
Matkalta löytyi kivettynyt Muumien mörkö. I found the Groke, one of the Moomin characters.

En resumen: La caminata a los lagos Murg es uno de mis favoritos. Durito, pero bonito.

Kurzgesagt: Die Wanderung zu den Murgseen ist eine meiner Lieblingswanderungen. Streng, aber super schön.

Siis minne oltiinkaan menossa?

Siis minne oltiinkaan menossa?

Aurinkoinen päivä ennen saderintamaa tarkoitti sitä, että päivä olisi tietenkin vietettävä ulkona. Autolla ei päästäisi minnekään, koska katupyöräilyn MM-kisat tukkivat kunnan tiet, joten junaan ja pois Zürichistä. Kymmenen minuuttia jonnekin, kai luoteeseen päin ja oltiin aivan sumussa. Kukkulat, jotka olin valinnut kohteeksi, olivatkin sumuvyöhykkeellä ja ai juu, ehkä syksyllä olisikin parasta mennä mahdollisimman korkealle, kaiken hutun yläpuolelle.

Aaraussa tarkistin kartasta, että missä tämä kaupunki sijaitseekaan. Aseman edessä, siinä mistä bussit lähtevät, meidät vastaanotti railakas kiroilu, muutoin paikka vaikutti rauhalliselta. Pysäkin luona inforuutu näytti bussin lähtöajaksi ihan jotain muuta kuin sovellus, mutta satunnaisesti tavattu ja ystävällinen kuski kehotti luottamaan jälkimmäiseen ja matka jatkui juohevasti.

Sitä mukaa, kun bussi niitti korkeusmetrejä kiemuraisella tiellä, kohosi luokkaretkitunnelma. Auringon säteet löysivät läpi pilvien ja kun odottelimme kahden valtavan traktorin säätöä edessämme kapealla tiellä, kuului jo nauruntirskahduksiakin. Kaikilla kyydissäolijoilla oli reput selässä, tarve päästä polulle.

Me jäimme pois bussista kaarteen pysäkillä, muut jatkoivat matkaa. Maaseudun, lampaiden ja vihaisen koiran jälkeen selän takana näkyi kohoavan pieniä tötterömäisiä kukkuloita. Ylhäällä, harjanteen kapean polun alussa, oli selvästikin tykätty illanviettopaikka, oli nuotiota, rispaantunut lippu ja toive, että oltaisiin hissukseen.

Paikasta pari metriä alemmas, puunrunkojen välistä sujahti hiiri. Se nakersi tyytyväisenä rungolla kasvavia kellertäviä, pieniä pyöreitä sieniä. Koiran lähestyminen säikähdytti hiiren ja minäkin jatkoin matkaa. Tovia myöhemmin vastaan alkoi tulla tuttua porukkaa bussista. Hei mutta mehän jo tunnetaan!

Matkalla selvisi, ettei tämä ollutkaan lenkki vain Aargaun kantonissa, vaikka sieltä harjannepolulle, Geissfluegratille, lähdettiinkin. Betonimerkit vuosisatojen takaa kertoivat, että oltiin siirrytty Solothurniin ja lopulta Basellandin kantoniin. Luulin myös, että Aargaun kantonin korkein kohta, jota oltiin metsästämässä, oli reitin korkein piste, mutta ei. Solothurniin mentiin ylämäkeä.

Rungosta löytyi metallilaatikko ja kirjanen, jonne pistää puumerkit Aargaun huipun kunniaksi. Edellinen kävijä, siis Randy, oli kirjoittanut huterilla harakanvarpailla näin: “Tämä on Aargaun korkein kohta, mutta näkymät eivät ole kovin kauniit.” Randy osoittautui noin kuusivuotiaaksi, joka juoksenteli metsäpolkua meidän edellämme ja oli pettynyt, ettei huippu ollutkaan niin huippu. Minä myös.

Matkan varrella Chalet Saalhöhen edustalla kaasutti tyylikäs autovanhus, jonka ratin kääntäminen selvästikin vaati kaiken voiman kuskilta. Mietin kuinka se nousee mäkeä ylös; hyvin näytti kiihdyttävän.

Berghaus Schaffmattin luona annettiin periksi kahvihampaan kolotukselle. Hatusta eli 26 Summits Challengen listoilta vedetty reitti oli kiva syyskävely paikassa, jonne en koskaan muuten olisi tajunnut lähteä. Ilmassa tuoksui omena, syksyn lehdet ja otettiin askel kohti punakeltaisia värejä.

Introvertti lammas vetäytyi omiinsa. An introvert sheep.
Pientä kukkulaa. Small hills.
Tästä alkaa harjannetta myötäilevä polku.
This is the starting point for a ridgewalk.
On ollut kävijöitä.
There has been some traffic.
Joku on aina puhelimella.
Someone always with the phone.
Harjannepolkua.
The ridgepath.
Nättiä seutua.
Pretty landscape.
Ei mikään sähköauto.
Not an e-car.
Kanto hatulla.
A stump with a hat.
Täältä löytyy huipun kirjanen.
Here you can find a peak book.
Kivi merkkinä Aargaun korkeimmasta pisteestä.
A stone as a mark of the highest place in Aargau.
Ollaan Solothurnissa.
We are in Solothurn.
Alpit sumussa.
Alps in the fog.
Sieni ja lehti – asetelma.
A mushroom and a leave arrangement.
Syysvärejä.
Fall colors.
Kahvipaussi.
A coffee break.
Syyskrookus.
A fall crocus.
Maalla ollaan.
In the countryside.

En resumen: Esta vez no subimos muy alto, pero pasamos los cantones de Aargau, Solothurn y Baselland.

Kurzgesagt: Das mal sind wir nicht sehr hoch gewandert, aber durch drei Kantone.

Huipulla kivistää

Huipulla kivistää

Kolmas päivä hankaavan kengän kanssa meni jo rutiinilla. Jätettiin kamat Bettmeralpin köysirata-aseman kaappiin ja pisteltiin vauhdilla eteenpäin suoraa tietä kohti Riederalpia ja varsinaisen reitin lähtöpistettä. Tämäkin oli niitä 26 Summits Challengen polkuja ja suurelta osin tuttua seutua. Mutta koska kotimatka tarkoittaa monen tunnin istumista, haluttiin vielä nauttia vuoristosta.

Laitoin nilkkaan kämmenen kokoisen laastarityyppisen pehmikkeen ja se tuntui toimivan. Samaan tapaan kuin edellisenä päivänä, tasainen oli lopulta pahin maasto. Löysäsin nauhoja, kiristin, otin lyhyitä, pitkiä askelia, mikään ei auttanut. Vasta ylämäki. Riederfurkan Villa Castellin luota lähdettiin nousemaan Riederhornin huippua kohti ja polku oli sen verran hyvässä asennossa, että se toimi nilkallekin. Täytyi vain varoa, ettei kengän asento nuljahtanut kummallekaan sivulle.

Polku siksakkasi ja oltiin yli 2000 metrissä; silloin tällöin kirpaisu kintussa pisti myös hengähtämään. Pistin kesän koronan piikkiin sen, että sveitsiläinen ikääntynyt pariskunta hilpaisi ohi kevyesti ja huohottamatta. Varmaankin paikallisia, asuvat vuorilla, yritin selittää. Kevyesti menivät siihenkin nähden, että omille pitkille koivillenikin monet askelmat olivat niin korkeita, että piti ottaa vähän maastosta käsillä tukea.

Joka tapauksessa nousu oli nopea ja maisemat hulppeat. Istahdettiin Victorinox-penkille hetkeksi katselemaan alapuolella ja toisinaan ylempänä leijuvaa varjoliitäjää. Syötiin parit pähkinät, taatelita ja viikunoita. Huipulla oli hiljaista ja ehkä hapenpuutteesta johtuen rauhan tunne on suuri. Hengitys tasaantuu, kaikki juoksevat ajatukset ovat kaikonneet noustessa. On vain tämä.

Koska Riederhorn on pieni ja kapea nyppylä, niemimäinen ja ympärillä syvälti pudotusta, olin ottanut sauvat mukaan. Nousun jälkeen odotin samanlaista alasmenoa eli varauduin istualtaan mentäviin kohtiin. Lopulta en tarvinnut sauvoja lainkaan. (Jos jyrkkyys kammottaa, kannattaa huipulle tulla huipun oikealta puolen.)

Ennen kylille palaamista piipahdettiin Riederfurkan Villa Casselissa. Talo on koristeellinen ja kaunis ja varsinkin tässä ympäristössä se eroaa muista alppirakennuksista. Sir Cassel keksi jostain syystä 1900-luvun alussa, että tämä on se paikka, missä hän haluaa nauttia vuoristoilmasta ja parannella oloaan. Rakennustarvikkeet tuotiin laaksosta aaseilla ja hän laitatutti itselleen jopa puhelimen. Vieraina kävi kuuluisaa porukkaa, Winston Churchilliä myöten. Joka tapauksessa nykyisin talossa toimii Pro Natura, luonnonsuojelujärjestö, ja kellarikerroksessa on kattava näyttely jäätikön historiaa.

Palatakseni kenkäasiaan: repussa roikkuivat lenkkarit, olin siis varustautunut huipun jälkeen vaihtamaan vaelluskengät kevyempiin. Mutta lopulta en tuntenut sen olevan tarpeen. Tämän reissun jälkeenkin olen ollut kymmenisen tuntia liikkeellä ja vaiva jatkuu. Ohjeita on monenmoisia (laita kenkään sitä longottava pullo, pehmikkeitä, kahdet sukat, kävele enemmän), mutta taidan viedä ne ulkoilutarvikkeiden liikkeeseen ja siellä suutarille. Jotain tarttis tehdä.

Villa Cassel
Kissa maastoutui kukkien keskelle.
A cat pretending to be a flower.
Edellisen patikan lähtöpiste huipulla keskellä kuvaa.
Starting point of the previous hike on the top of the mountain in the middle of the picture.
Selän takana nämä maisemat.
The view behind the back.
Vasemmalla Mittelaletsch-jäätikkö. Luulisin.
Mittelaletsch glacier on the left. I think.
Victorinoxin penkki.
A Victorinox bench.
Hän tutkii tietoja.
Observing the information.
Keskimmäisen puun yläpuolella Belalpin kylää, mistä oikealle alas polku riippusillalle.
Almost in the middle Belalp and from there a path to a hanging bridge.
Melkein takaisin Villa Casselin luona.
Almost back to Villa Cassel.
Nauttivat auringosta.
Enjoying sun.
Muita tiellä kulkijoita.
Other road users.

En resumen: Uno de los picos de 26 Summits Challenge es Riederhorn y era algo nuevo para nosotros! La última parte para arriba es bastante empinado y tenía unos problemas con el zapato nuevo derecho, pero llegué.

Kurzgesagt: Ein Gipfel von den 26 Summits Challenge ist Riederhorn und das war auch neu für uns. Der letzte Teil hinauf ist ziemlich steil und ich hatte einige Probleme mit den neuen rechten Schuh, aber bin doch am Gipfel angekommen.

Paholaisen sillalla

Paholaisen sillalla

Jos muistat, olen jahdannut 26 summits challenge:n huippuja tämän kesän – tai ainakin sen loppupuolella. Alkukesä meni niissä surkeissa säissä, sitten oli tauteja ja nyt alkaa olla kiireitä, silti 9/26 on kasassa. Tarkoitus oli vain ottaa haasteesta osviittaa, löytää uusia paikkoja ja polkuja, mutta kohteiden keräilyyn jää kyllä koukkuun. Aina, kun yksi on käyty, alan katsella kartasta seuraavaa.

Sää oli parin päivän ajan loistava Valais´n kantonissa ja sieltä löytyi kaksi haasteen kohdetta ja vielä yksi matkanvarrelta Andermattista. Auto jätettiin asemalle ja hypättiin junaan, joka vei meidät vartin verran takaisinpäin. Reitti olisi lähtenyt Wassenista, mutta päätettiin lyhentää sitä, että oltaisiin ajoissa perillä ja jäätiin junasta jo Göschenenissä. Se on siis se paikka Alppeja halkovan Gotthardin tunnelin edustalla, missä on lähes aina ruuhkaa.

Göschenenistä Andermattiin vievä autotie kiemurtelee vuorenrinnettä ylös ja sieltä olen monesti nähnyt vanhalla kivisillalla kävelijöitä ja miettinyt, että tuo silta pitäisi ylittää jalan. Nyt seistiin Göschenenin asemalla, jyrkkien seinäminen välissä lähes täydessä sumussa, pilvien keskellä. Suunto oli ihan pihalla, mutta onneksi minä en. Reitti on simppeli ja hyvin merkitty; eksyminen olisi hankalaa, vaikkei mitään näkyisi.

Reuss-joki pärskytti vieressä koko matkan, välillä se näkyi kirkkaan vihreänä, toisinaan, ja juuri putouksen kohdalla, ei nähty kuin aavistus mahdollisesta virrasta. Vesi oli vienyt aikanaan vanhan kivisillan ja tämä, jota tallattiin oli siis rekonstruktio. Polku ja kävelytie nousee jyrkimmin juuri siinä, missä lukee “Älä jää seisoskelemaan!” Kiviä saattaa ropista niskaan, joten kiihdytin vauhtia entisestäänkin, ylämäestä ja hapenpuutteesta viis.

Teufelsbrücke, paholaisen silta ja sen ympäristö on merkillinen sekasotku luontoa, autotietä ja rakennelmia. Sillan pystyy välttämään kiertämällä vuoren läpi kulkevan tunnelin kautta. Gotthardin alueella on yhä kasarmeja ja aiemmin myös bunkkereita ja linnakkeita ja jos tilanne olisi päässyt äitymään sotilaallisesti hankalaksi, paholaisen silta olisi räjäytetty. Kulku olisi silti vielä onnistunut tunnelin läpi.

Reitti ei ole mikään varsinainen luontoelämys, mutta se on vaihteleva. Mennään siltojen alta, on metalliritilää, luolaa ja tunnelia. Meidän kävelemä pätkä on osa Via Gottardoa, joka jatkuu Andermattista eteenpäin ja siksi tämä osuus päättyi hieman hassusti keskelle kirkolle vievää polkua, rinteessä olevan talon eteen. Ehkä siellä asuu reitin suunnittelija?

(P.S. Paholaisen sillasta on lisää Reppu ja reitti, patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa)

Nyt olisi arvottava, mihinkäs suuntaan sitä lähtisi.
Suunto is lost. I, on the other hand, am not.
Taustalla kiertää solatie.
The passroad on the background.
Tämän silta näkyy solatielle.
This bridge you see from the passroad.
Kiireesti eteenpäin.
Full speed uphill.
Sumujen silta.
A bridge to nowhere.
Luolareitti siltä varalta, että silta on romuna.
A tunnelpath, in case the bridge is kaputt.
Paholaisen sillan alapuolella kuohuu. It´s bubbly and foamy under the devil´s bridge.
Oikealla reitillä ollaan.
On the right path.
Tämäkin on patikkapolku.
This is also a hiking path.
Tämäkö on se paholainen?
Is this the devil?
Andermattia ja sen boutique-hotelli.
Andermatt and it´s boutique hotel.

En resumen: Caminamos de Göschenen a Andermatt, por el puente del diablo. Estuvimos totalmente rodeados por las nubes y mi reloj ya no sabía para donde, pero por dicha yo si. Es un camino raro, hay puentes, túneles y rio y por su puesto: subidas.

Kurzgesagt: Wir sind von Göschenen nach Andermatt gewandert und wo die Sport Uhr keine Ahnung hatte wohin. Ich schon, zum Glück. Eine kurze Wanderung ist doch interessant, es gibt viele Brücken und Tunnel, der wunderschöne Reuss und natürlich auch Aufstieg.

Kenkien sisäänajo Rigillä

Kenkien sisäänajo Rigillä

Uudet vaelluskengät jalkaan ja liikenteeseen, suuntana Schwyz ja Rigi. Luvassa oli kuuma ja aurinkoinen päivä, tasaisella maalla 32 astetta, korkeammalla vähemmän, mutta paistetta. Halusin vetreyttää uudennahkeat ja jäykät kenkäni ja löysin 26 huipun haastelistalta sopivan reitin, myös Aldolle virusten jälkeen.

Rigi on meiltä käsin siitä hankala, että vaikka se on lähellä, aika suttaantuu matkaan aika lailla. Pelkästään julkisilla olisi kestänyt aivan kohtuuttoman kauan, joten päätettiin ajaa autolla vuoren juurelle Küssnacht am Rigiin. Sieltä hypättiin junaan, joka vei toiselle puolen vuorta Arth Goldauhun, vuoristojunalla ylös Kräbeliin ja kuplahissillä Rigi Scheideggiin, mistä vihdoin päästiin parin tunnin matkustamisen jälkeen polulle.

Päivän kysymys oli, että missä on la croix?? Haasteen ohjeissa oli joku mennyt vinoon ja tiedot olivat sivustolla osittain ranskaksi. Skannattavan koodin piti siis löytyä ristin luota, sen verran ymmärsin, mutta mikä risti, missä?

Scheideggista polku vei ensin alas ja kurvasi sitten kellokaulaisten heinää jauhavien ja tuhahtelevien lehmien välistä ylös Dosseniin, kapeaa harjannetta, jonka yhdellä puolella siinsi Vierwaldstätter-järvi ja vuoria joka suuntaan. Hetken kaduin, etten ottanut sauvoja mukaan, noin henkiseksi tueksi, mutta lopulta polku oli ihan kunnon levyinen. Ei tarvinnut edes kontata.

Ja la croix sekä koodi löytyivät Dossenin huipulta, ei tarvinnut edes etsiä. Siinä ristin vieressä pisteltiin eväät ja lähdettiin taas liikkeelle. Kenkä piti alaspäin mennessä hyvin, myös vähän muruisessa maastossa. Vasta kun 800 korkeusmetriä alkoi olla loppusuoralla ja kallistumaa aikalailla, lierähti toinen jalka kivikossa ja koko kinttu sujahti sivulle. Mutta yhä silti olen sitä mieltä, että kengät ovat paremmat kuin edelliset. Fysiikan lakeja kun ei kumoa edes Lowa. Nauhoja täytynee vielä säädellä ja etsiä se oikea tiukkuus.

Rigi on suosittu paikka, mutta meidän reitti vei nopeasti läpi ja ohi ruuhkaisten osuuksien. Aurinko tiristi viimeisetkin nesteet kehosta ja vaikka mukana oli pari litraa vettä, oltiin ihan rusinoina valmiita kahvipaussille. Alpwirtschaft Räbin läpi kulkeva polku vei meidät suoraan varjoisaan pöytään, johon osui ihana tuulenvire. Ei ehkä paras luumupiiras, jota olen maistanut (taltta olisi ollut tarpeen) ja kahvista en nyt sano mitään, mutta puolen litran alkoholiton olut, loistava juoma hikisenä päivänä, sekä vielä lasillinen vettä ehkä pelastivat hengen ja toisenkin.

Alas Küssnachtiin tultiin Seebodenalpin kabiinilla, sillä tässä vaiheessa olin jo valmis ottamaan kengät jalasta. Lowat ovat ehkä vähän leveät, vaikka siis kapeinta sorttia. Joudun aina ostamaan miesten kengät, sillä tilaa pitää olla reilusti rinnettä alas tullesssa. Kapea ja pitkä jalkani on puolen numeron verran liian iso naisten kenkiin. Toiseen nilkkaan oli nyt tullut pientä hankaumaa, mutta ei mitään, mitä järvivesi ei olisi parantanut. Näillä lähden poluille vastakin.

Joku heppu marssi kuvaani.
Who´s this guy who walked to my pic?
Ei mikään leikkijuna.
Not a toy train.
Sumean pehmeä maisema.
Soft view.
Sukat rutussa ja uusilla kengillä matkaan.
New shoes on.
Korkein piste häämöttää.
The highest point is up there.
Kuivakukkia.
Dried flowers.
Polun vasemmalla puolella tämä.
On the left side of the path this.
Huipun ristillä, enkä edes kontannut.
On the peak by the cross and did´t even crawl.
Polku toiseen suuntaan, tuolta tultiin.
That´s where we came from.
Pitkävartinen katkero.
A long stalk enzian.
Täyttä hoipakkaa alas.
Full speed downhill.
Välillä tasaista. Flat road for a while.
Melkein näkyy auto oikealla.
Küssnacht am Rigi on the right.
Polku kulkee alppitilan läpi.
The path goes through an alpine farm.
Sopiva kahvipaikka.
A suitable coffeeplace.
Alkoholiton olut, loistava janojuoma.
An alcoholfree beer is the best.

En resumen: Fuimos a hacer a Rigi un paseito para preparar mis zapatos nuevos.

Kurzgesagt: Ich habe meine neue Schuhen probiert auf dem Rigi.

Maanantaina kävelin kengät tohjoksi

Maanantaina kävelin kengät tohjoksi

Tiedäthän viikonpäivälorun, sen missä maanantaina makkarat tehtiin ja niin edelleen? Suunnitelma oli, että maanantaina vuorelle nousen, tiistaina lihaksia lepuutan, keskiviikkona ties mitä touhuan. Kävikin niin, että maanantaina kengät levisi. Seuraavana päivänä ohjelma jatkui odotetusti: tiistaina lihakset hapoilla oli.

Tilanne oli siis tämä: vaihdoin varvastossut vaelluskenkiin Arosassa. Polulla tajusin, että joku lerpatti. Ei taas, ajattelin. “Taas” on nykyisin tai yleensäkin termi, joka saattaa nykyisin käsittää kokonaisen vuosikymmenen. Hetken yritin kartoittaa edellistä kertaa, sitä kun Alpsteinissa kapealla polulla rinteessä ensin lärpähti yhden kengän kärki, sitten toisen ja lopulta koko pohja. Sain matkalle osuneesta Gasthausista apua, kahvikupillisen lisäksi rullan teippiä. Nyt ei ollut sitäkään. Ja tästä on aikaa niin paljon, ettei blogin hakukaan auta asiassa, kun yritin etsiä kuvatodisteita.

Joka tapauksessa edellisestä kerrasta on siis pitkä tovi. Sen verran, että edessä oli kenkien vaihto. Viime vuonna ne eivät enää pitäneet kunnolla vettä ja pohjien pitoon rinteessä en koskaan ollut täysin tyytyväinen.

Nopean vaurioarvion jälkeen uskoin kenkien kestävän ainakin seuraavalle kuplahissiasemalle. Kärki ei ollut aivan irti, joten kenkä ei haukannut joka askeleella kiviä, se oli plussaa. Weisshornilta irtokivistä rinnettä alas kävellessä otin käyttöön sauvat. Hiekkapolun jyrkimmässä osassa sama juttu. Tuli nimittäin mieleen, että mitä jos astun koko painolla kengälle, mutta jalka jatkaakin matkaa kohti pudotusta.

Tilanne oli vakaa 15 km tallaamisen ja vaikka alaspäin mentiin n. 2600 metristä 1700 metriin, pohja oli yhä kiinni kengässä ja kompasteluja 0. Vuorelta suuntasin suoraan kylän ainoaan auki olevaan kenkäkauppaan ja kotiin lähdin uudet vaelluskengät jalassa. Oliko pikaostos huti vai hitti, se selvinnee seuraavalla kerralla.

Ihan sama mihin suuntaan kuvaa kääntää, aina on joku torni tai tolppa vinossa.
Why is there always a skew tower in my pictures?
Nämä oli tässä.
Bye, bye shoes.
Weisshornilta näkyy vuorennyppylä jos toinenkin.
A view to the peaks from Weisshorn.
Pohja yhä kengässä ja kaikki hyvin.
The shoe still working, everything ok.
Keskellä hiekkakasalta näyttävä juttu on oikealle kaartava polku, josta jatkettiin matkaa.
The path starts in the middle and curves right.
Ravitsin itseäni alppimakarooneilla, päällä omenahilloa.
Nutrition, Alpine macarones with applejam.
Katkeron minimaaliset serkut, pikkusormen pään kokoisia kukkia.
Very tiny alpine gentianas.
Mökki maisemalla. Ja kivellä.
A hut with a view. And a stone.
Olisiko herkkusieni? Maamuna? Joku otus oli täsmäporannut reiän jättimäiseen sieneen. Tai sitten ihminen vaellussauvaalla. A huge mushroom, maybe a champignon?
Arosan vuorilla ei ole lunta, vaan murenevaa maa-ainesta.
Not snow, but sand and stones.
Pähkinähakkeja lenteli edellä opaslintuna. Eurasian nutcracker was showing us the path.
Kotiloetana oli parkkeerannut mustikkaan. Eväät lähellä.
This snail found a perfect spot.

En resumen: Mis zapatos de montaña llegaron a su final. Todavía logré caminar 15 km y bajar 1000 metros verticales, pero tuve que ir directo en la zapatería. Vamos a ver como me va con los nuevos.

Kurzgesagt: Es war der letzte Tag meiner Wanderschuhe. Ich habe es geschafft noch 15 km und 1000 Höhenmeter zu laufen, aber musste dann direct ins Schueladen. Mal schauen wie es mit den neuen geht.

Alamäkeä koronan jälkeen

Alamäkeä koronan jälkeen

Muutama viikko meni koronassa ja työjutuissa, mutta nyt ajattelin laittaa muutaman kuvan Ticinosta, italiankieliseltä alueelta. Koronan jälkeen sain ohjeeksi pitää pulssin 120 paikkeilla kolmen viikon ajan, mikä on ihan mahdotonta, vaikka olisin vain kotona, koska asun rinteessä. Joka tapauksessa kunto on jo hyvä, mutta kiltisti noudattelen rajoja ja olen pikkuhiljaa nostanut peruskuntoa. Kävellä voi siis ihan kunnon matkoja, kunhan maasto on tasaista – tai alamäkeä.

Oltiin ajamassa Italian puolelta Zürichiin ja koska matka on pitkähkö, joten pidettiin patikkapaussi Ticinossa Luganon lähellä. Huippuhaaste on edennyt tahmeahkosti katastrofaalisten säiden ja tautien takia, mutta viides reitti 26:sta oli juuri sopiva tähän tilanteeseen. Monte Leman reitti oli melkein kokonaan alamäkeä, lähes kilometrin verran.

Huipulle noustiin kabiinilla ja herttinen, että 15 astetta tuntui hurmaavalta iholla, joka oli käristynyt 20 astetta kuumemmassa usean päivän ajan. Vedin takkia päälle onnellisena ja keuhkot täyteen vuoristoilmaa. Se, että mentiin kabiinista suoraan kahville, tuntui aikalailla synniltä, mutta takana oli automatkaa ja nälkä vaivasi.

Lämpimän juustopaninin ja vahvan kahvin vahvistamana olin valmis kohtaamaan jopa ne luvatut lehmälaitumet. Ukaasit oli selkeät, matkalla on äitilehmiä vasikoineen ja ne pitää kiertää hiljaa ja kaukaa. Kuuntelin kellon kalketta – nyt se tulee. Kilahdus toiselta suunnalta – apua, miten tässä käy. Maalalilin mielessäni skenaariota kapeasta polusta, jolla märehtii kantturoita niin, etten pääse ohi ja joudun kipuamaan takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta oltiin jo lähes perillä, kun tie kulki lehmien ohi. Lehmien, jotka olivat aitauksen takana.

Tilannearkuus johtuu kerrasta, jolloin Costa Ricassa meidän mukana kulki useampi koira hotellilta oppaana. Ne siis vain tulivat matkaan ja pitivät huolta, ettei kukaan jää laumasta. Keskellä niittyä oli lehmiä ja koirat innostuivat haukkumaan. Lehmät hikeentyivät ja me jouduimme juoksemaan hengenhädässä pakoon ja luikahdettiin piikkilanka-aidan välistä turvaan. Sen jälkeen olen suhtautunut sarvipäihin kunnioituksella.

Monte Lemalla oli kuitenkin rauha maassa. Huipun muutamien ihmisten jälkeen vastaantulijoita oli yksi ihminen koiran kera. Ilma oli sumea, mikä pehmensi maisemia akvarellimaiseksi sineksi. Matkalla ei ollut mitään ihmeellistä, silti ihanan raikasta, runsaskasvuista ja vehreää. Keskivälillä kuljettiin saniais- ja koivuvyöhykkeen läpi. Ruipeloiden valkoisten ja vähän känkkäröiden koivujen keskellä oli epätodellinen tunnelma; onko tämä tropiikkia vai pohjoista?

Monte Lemalta on järvimaisemia ja kukkuloita joka suuntaan, Lago Maggiore yhdellä puolen, Lago di Lugano toisella ja muitakin varmasti, mutta lonkeroisista vesistöistä oli tällä säällä hankala saada selvää mikä kuuluu mihinkin.

Reitti päättyi Miglieglian kylään, jonka nimen joudun joka kerta katsomaan uudelleen; siinä on liian monta ällää, iitä ja geetä. Pyörittiin hetki etsimässä ruokaa, mutta päätettiin jatkaa eteenpäin, jonnekin vilpoisampaan. Se löytyi St. Bernardinon tunnelin toiselta puolen, Medels im Rheinwaldin kylästä. Ravintola vaikutti aika lailla kuolleelta, mutta saatiin eteemme ruokaa, todella rasvainen rösti, jonka päällä oli juusto ristin muodossa. “Sveitsin kansallispäivän kunniaksi!” Siinä sapuskaa odotellessa tutkin, että mikäs tämä kylä onkaan. Asukkaita on 40 ja talous rullaa hotelli-ravintolan, muutaman maanviljelijän ja riistanhoitajan voimin. Aikamoista, elämä vuorilla.

Tästä lähtisi.
Starting the hike.
Nyppylää kohti ja alas.
Towards the hill and down.
Ihan ei olla viimeisenpäälle stailattuja, mutta kivaa on.
Not perfectly styled, but happy.
Toisella puolen on Lago Maggiore ja Italiaakin.
Oliko tämä siis Costa Rica vai mikä paikka?
Is this Costa Rica?
Olisiko vauvatammenterho?
Is this baby acorn?
Vesi on niin kirkasta purossa, ettei sitä näy.
The water is so clear, that you can´t see it.
Tässä ne pelottavat lehmät nyt sitten ovat.
Finally the scary cows.
Päädyttiin Migliegliaan.
Ending point: Miglieglia.

En resumen: Caminata post covid en Ticino era basicamente cuesta abajo, de Monte Lema a Miglieglia. Aquí quisiera regresar, para conocer más rutas.

Kurzgesagt: Post Covid Wanderung in Tessin war hauptsächlich abwärts, von Monte Lema nach Miglieglia. Dort möchte ich zurück; einige Pläne sind schon bereit!