Ensinnäkin, kuvien määrää on rajoitettava. Alkukesästä tulee se hulluus, kun kaikki kasvaa, kukoistaa ja tuottaa hedelmää. Kaupasta raahaan kiloittain aprikooseja, nektariineja, persikoita, marjoja ja luonnossa sekoan kokonaan, kameran muisti täytyy kuvista ja hiirikäsi riutuu niitä käsitellessä.

Rauhoitun siinä heinäkuun paikkeilla, kun kesä tasoittuu, kuuma painaa ja hidastaa askelta. Tällä kertaa, Weinfeldenin asemalla junasta hypätessä, vauhdissa ei kyllä ollut minkäänlaista kirmailun makua. Kiire ei ollut minnekään ja varsinkaan mäkeä ylös. Kaksi päivää kuumetta ja muut flunssan mausteet olivat vieneet kaikki mehut.

Kävelylenkki Thurgaun maaseudulla sen korkeimpaan pisteeseen (680 m) ei siis ollut todellakaan mikään urheilusuoritus, vaan tasausta taudin jälkeen. Tämä oli ensimmäinen 26 huipusta, haasteesta, johon kuuluu eri tasoisia huippuja. Paikat eivät ole niitä tunnetuimpia tai haastavimpia tyyliin Pilatus, Säntis ja Matterhorn, vaan Geissfluegrat, Schwengiflüeli ja Nüencham. Et ole koskaan kuullutkaan? Joo, en minäkään.

Kirkonkellot kalkattivat sunnuntaille ja heti perään jostain kaikui tykitystä, joka lähemmäs päästessä muutti muotoaan ammunnaksi. Sveitsiläisen sunnuntain äänimaisema. Meitä suojasi metsän valliseinämä ja todellisuudessahan ampumarata oli alhaalla, kaukana polusta.

Vaikka oltiin Bodenjärven lähellä, järvestä ei näkynyt vilaustakaan. Hetkeksi istahdettiin penkille katsomaan Churfirstenin sahalaitahuippua ja Säntistä, koko Alppirivistöä siitä eteenpäin. Ylämäessä meidän ohi pyyhälsi taatusti eläkeiän jo pari vuosikymmentä sitten ohittanut juoksija, tiukkaa vauhtia, lenkkarit jalassa, hopeinen kimallehame päällä ja vyölaukku vatsalla. Niillä pohkeilla on kuulkaa noustu mäkiä! Oma laahustaminen muuttui kuin taikaiskusta vauhdikkaammaksi, sillä kyllähän tässä iässä pitää jaksaa ja miten niin energiat on vähissä.

Thurgaun korkein piste, jota oltiin jahtaamassa oli todella antiklimaattinen, sen päällä törötti antenni ja metsää. Meidän lisäksi huipun koodia oli skannaamassa vain yksi seurue.

Viereinen maatatila myi kaapissa jauhoja, pastaa ja makkaroita sekä juotavaa. Hillopisteessä oli ikävät energiat, myyjä oli kyllästynyt siihen, että ohikulkijat “unohtivat” maksaa ja oli pienentänyt valikoimaansa. Ikävää, sillä nämä itsepalvelukioskit ovat tosi kivoja, varsinkin jos on tarvetta täydentää retkieväitä.

Peltojen viertä, maatilojen ja metsien läpi päädyttiin viinirinteille, missä rypäleet ovat yhä millin läpimittaisia, mutta edellisten vuosien satoa saa maistella kellareissa ja terasseilla. Weinfeldenin yksityisomistuksessa oleva linna ohitettiin rinnetontti kiertämällä. Siellä tornissa varmaan tarjoillaan viiniä paikallisista rypäleistä ja kilistellään ylhäisessä yksinäisyydessä, pidetään puheita ja ollaan ylhäisiä.

Ja mitenkäs ne meidän tavallisten puurtajien kulut reissussa? Juna Zürichin läheltä ees-taas maksoi melkein 30 frangia/per nenä, euroissa suht sama. Lisäksi 1 kahvi, 2 x tuplaespresso, 1 kahden pallon jätski ja toinen annos pari palloa lämpimällä marjakastikkeella: 38 frangia. Ei ole maalla halpaa. Eväsleivät oli repussa ja veikkaisin, että ensi kerralla myös kahvit.

En resumen: Estaba bastante hecha leña después de una gripe y por eso subimos a un pico poco exigente, o sea, probabalemente el más bajo de todos los puntos más altos de un lugar donde he subido. (Weinfelden, Ottenberg, 680 m s.n.m.)

Kurzgesagt: Nach der Grippe hatte ich Energie nur auf Ottenberg (680 m, Weinfelden) zu steigen. Aber trotzdem der höchste punkt in Thurgau.