On helmikuu, kertoo kalenteri, mutta ulkona selvästikin huhtikuu. Lämpötila on keskimääräistä korkeampi – siis jos olisi huhtikuu. Helmikuuksi aivan älyttömmän lämmintä. Sen vahvistaa myös aivastelu, joka on juuri tässä koneen ääressä istuessa täysillä päällä (anteeksi roiskeet, pyyhin ruudun nenäliinalla). Pölytys on vauhdissa, harmaahaikarat rakentavat pesiään ja ensimmäiset hedelmäpuut ovat kukassa. Käyn alapihalla tarkistamassa aprikoosipuun tilanteen ja juttelen nupuille: “Ei vielä, pysykää kiinni, ei kannata, kylmä tulee.”
Sen lisäksi, että saan kylähullun maineen, se joka puhuu puille, olen myös kummajainen hiihtomajalla, kun jään kuvaamaan vessaa. Peiliselfien sijaan tähtäimessäni on kyltti: Käytäthän vettä säästäen, lähde ei ole pohjaton. Korkealla vuorilla vesi on ongelma, kun talvet lämpenevät. Osa majataloista joutuu sulkemaan ovensa, kun vesi loppuu.
Ja juuri kun olemme hyväksyneet kevään, vaikka nikotellen, on viikonlopulle tulossa talvi. Lunta vuorille, yöksi viileää, kenties pakkasta, Zürichiinkin. Minä kaivan jälleen talvipompan, mutta mitä tekee hedelmäpuun kukat? Toivon niille jääkerrosta ympärille, se on ainut keino selvitä oikeaan kevääseen.
Vielä on vettä kahvinkeittoon. There´s still some water leftfor coffee.
En resumen: El clima está loco, tenémos temperaturas de Abril, pajaros construyendo nidos y arboles de frutas con flores. Les va a dar frío en el fin de semana, cuando vuelva el invierno.
Näihin aikoihin olen tavallisesti kuvaillut laskiaispullia ties missä valkoisen keskellä, rinteeseen repussa kannettuna. Nyt hiiva on vielä jääkaapissa ja kerma ei jaksa kiinnostaa. Kaapissa on näet myös aimo lohkare kerma-rahka-hedelmäkakkua, josta iso osa sunnuntaista lähtien syötynä vatsassa.
Ovesta ulos katsottuna on kevät. Nenä tiputtaa, silmät turpoilevat ja krookukset revähtivät eilen täyteen loistoon. Zürichissä aukiot täyttyivät aurinkoa hakevista kaupunkilaisista; kuin liskot konsanaan he hakeutuivat rantamuurin sivuun lämpimään kohtaa, aukioiden tuoleille ja terassien vilttien lämmittämille tuoleille. Talvitakkeja availlaan, tiukasti kierrettyjä kaulaliinoja löysätään.
Sunnuntaina vietettiin siis syntymäpäiviä, laskiaista ja seurattiin presidentinvaaleja. Eilen laskiaistiistaita, tänään tuhkakeskiviikkoa ja ystävänpäivää tai mitä ikinä haluaakaan juhlistaa. Laskiainen muistuttaa talvesta; sitä käyn katsomassa ystävien kuvista tai verkkokamerasta, sillä tällä hetkellä Sveitsi ja Suomi ovat todella eri vuodenajassa. Tuisku ja synkeä talvi on Zürichissä niin mennyttä, etten edes muista milloin sellainen oli. Eikä kyse ole Biden-oireesta, vaan talvien katoamisesta.
Vuorilla yritetään venyttää lunta riittämään ainakin helmikuun hiihtolomien ajaksi. 1500 metriä korkeutta ei riitä, pitää mennä ylemmäs, jos haluaa talveen. Laskiaismäet jäi laskematta, siis lumessa (rinnettä tultiin alas, pyörällä), mutta ehkä vielä.
Tuhkakeskiviikostahan alkaisi paasto. Minä sen sijaan lämmittelen eilistä hernekeittoa ja kaivan esille sen kaakun lohkareen. Katselen krookusten tummanlilaa joukkoponnistusta ja mietin pitäisikö ruusut leikata, sillä nekin aloittavat jo kasvukautensa.
En resumen: Debería ser el invierno, pero se nos vino la primavera.
Lähestyttiin Rhäzünsia, kun huomasin jotain puissa. Kiiltäviä syksystä jääneitä lehtiä? Huurretta? Ei, hedelmäpuut kukassa. Sujahdettiin niin nopeasti ohi, etten nähnyt sen tarkemmin, mutta aprikoosit ovat yleensä kevään ensimmäisiä, ehkä sitten niitä.
Ihan arvuutellen lähdettiin matkaan, ei ollut mitään tajua siitä mitä olisi luvassa. Paitsi että aurinkoa oli povattu ja sitä halusin, sillä Zürich oli talvisumun peitossa.
Kuplahissillä selvisi, että tämä on tosi pieni pieni paikka. Käveltiin suoraan hissiin, ei jonoja, ei ihmispaljoutta. Ylhäällä Feldisin kylällä, 1470 metrissä, on varmaan ollut talvea, koska oli hiihtokoulukin. Mutta nyt ei näkynyt lunta kuin läikittäin, vaikka on helmikuu. Sen sijaan puuveistoksia oli pitkin poikin. Taiteellista väkeä nuo feldisläiset.
Vartin matkan tuolihissille voi taittaa myös shuttlebussilla, jos mukana on kelkka tai pienokaisia. Tosi hyvin toimivat järjestelyt näinkin pikkuruisella alueella.
Tuolihississä jalkoja heilutellessani olin vetäistä hyönteisen nenään. Siis hyttysen. Heti perään alkoi nokka valua keväisellä energialla. Kerrankos sitä näinkin, heinänuhaa talvessa.
Yläasema nimeltä Mutta oli pieni tönö kukkulan huipulla. Siihen jäätiin hetkeksi siristelemään silmiä. Vuoria, valkoista, ihanaa valoa, sinistä ja kirkkaan aurinkoista. Kotona olo oli kuin perunanidulla, kalpea ja nuutunut. Juuri tätä piti saada. Raikasta ilmaa, lumen narsketta ja säteitä.
Taputtelin itseäni moneen kertaan olkapäälle, kyllä nyt tuli löydetty helmi. Talvipatikkareitti voisi olla piirun verran kyllä pitempikin, mutta koska jaloissa painoivat vuodenvaihteen virukset ja muut, otettiin nautinnon kannalta. Ja 2000 metrissä lumessa tallatessa tulee hiki pienessäkin mäessä; se laskettakoon urheiluksi. Pikkuisen on alkanut kyteä mielessä lumikenkäily, täällä olisi siihenkin kivat maastot.
Ainut näkymä varsinaiseen sivilisaatioon on melko alussa alas laaksoon Churin kaupunkiin ja lopussa toiseen suuntaan, mitä siellä sitten onkaan. Muuten edessä oli valkoista ja sinistä, kimmeltävää lunta ja taivasta. Ja bongattiin myös huippuset, jotka ovat selvästikin sveitsiläinen versio Lapin Nattasista, jos tiedätte.
Puista oli karissut jäätynyttä lunta, kuin kristalleja, hangen päälle. Jänisten jälkiä näkyi myös siellä täällä, mutta yhä vieläkään en ole tavannut ainuttakaan pitkäkorvaa Sveitsissä.
Yhdet leivät syötiin hangessa istahtaen, toiset penkillä. Aurinko lämmitti niin ihanasti, että raukeus valtasi jäsenet. Onneksi heti jälkimmäisen tauon jälkeen oltiin jo Skihüttellä, jonka pihalle oli levitetty lepotuoleja ja pöytiä penkkeineen. Istuskeltiin vielä hetki kahvi tekosyynä. Tällä mökillä voi myös yöpyä ja tietenkin ruokailla. Ruokalista oli melko perinteinen, mutta selvästi modernilla twistillä, kaikki näytti herkulliselta. Pahus vain, että oli juuri tullut syötyä eväät.
Ennen hissiasemaa on myös talven jäädyttämä luistinrata ja jos omat hokkarit jäi kotiin, täältä voi lainata. Nyt meneillään oli curling-peli, joten luistelut jäi toiseen kertaan. Sillä tänne palaan. Viimeistään ensi talvena.
FeldisTäällä tehdään puutöitä. Some woodart in Feldis.Kyltti näyttää vasenta reittiä, kello keskimmäistä, osa lähti suoraan oikealle. Which way choose?Churin kaupunki pilkotti alhaalla. The town of Chur down in the valley.Metsäneläin liikkeellä. A creature of the woods hopping away.Sinistä valoa. Blue light.Lumikengillä pääsisi edessä olevalle kumpareelle. You could climb the hill with snowshoes. Olisivatko nämä Lapin Nattasten Sveitsin versiot? In Lapland there are Nattaset-peaks, this might be the Swiss version.Tähän jäin hetkeksi. A moment to sit.Ihan hyvät lounasmaisemat. Pretty ok this lunch view.Skihütte, missä voi yöpyä ja saa myös sapuskaa. Skihütte, where you get some snack and there´s also a possibility to stay overnight.Kahvetta vuoristomaisemalla. Some coffee with a view.Täältä löytyy myös luistinrata. Ihan vain pakkasen ylläpitämä. There´s also a ice skating track.A natural one.Kuplahissin sumean ikkunan läpi näkyy ihmeellinen jokimaisema. Through the blurry gondola window we saw a view of contrasts.
En resumen: Encontré un lugar perfecto para un paseito corto en el invierno en las montañas, cerca de Rhäzüns.
Kurzgesagt: Ein perfecter Ort für eine entspannte Winterwanderung nahe Rhäzüns.
Takaisin kotona tuntuu kuin olisin kulkenut valovuosia, menneessä, nykyisyydessä, talvessa ja keväässä. Suomi otti vastaan arktisena ja noviisit tunnisti koneessa siitä, että kamerat filmasivat teatraalisen saapumisen, kentän, jota ei pyryltä nähnyt ja hermostuneista naurunpyrskähdyksistä, sillä koneesta ei päästy ennenkuin lumi oli lapioitu portailta.
Sveitsissä kukkivat lähtiessä lumikellot, valoisuus loi jo keväistä kajoa ja vuodenvaihde oli todellakin mennyttä. Helsingissä tultiin takaisin jouluun. Koristevalot loistivat paikoillaan ja kaduilla vallitsi rekikeli.
Matkamessuilla oli valtavasti porukkaa, sää ei selvästikään estänyt suomalaista hankkiutumasta haaveilemaan matkoista. Suomen Sveitsin Ystävien ständillä sateli kysymyksiä vaikka mistä, eniten patikoinnista ja junamatkoista, mutta myös kiinteistökaupoista ja miten pääsee Reinin alkulähteille.
Ja jotta talvikokemus olisi täydellinen, keli lauhtui yössä niin, että jalkakäytävät ja sivutiet olivat yhtä luistinrataa. Käveltiin silti märässä Helsingin ja Kotkan loskassa, jäisillä, toisinaan hiekoitetuilla jalkakäytävillä, nähtiin meriveden raidoittama jäänpinta ja keltaisia hyytelösieniä, keltahytyköitä, pajun rungossa. Tammikuussa. Suomessa.
Luminen polku vei Kotkansaaren Mansikkalahteen ja “Here ends Europe” -kyltin luo, joka on tätä nykyä vieläkin ajankohtaisempi. Sitä mietittiin hetki. Ja menneitä taisteluja Ruotsinsalmessa.
Ennen nousua Zürichin koneeseen tuli olo, ettei ole lähtöä ilman laskiaispullaa. Se näytti herkulliselta, mehevältä ja runsaasti täytetyltä. Kunnes haukatessa muistin, että moni pulla päältä kaunis. Hilloa oli nimeksi ja kermasta puuttui sokeri. Älä koskaan siis luota vieraaseen pullaan. Vain omaan ja äidin.
Mannerheimintie. The main street in Helsinki.Eduskuntatalon portaita ei näköjään lapioida kauttaaltaan. Parlament house has a lot stairs that need to be kept clean of snow.Jouluinen fiilis. Pretty Christmassy feeling.Tuiskussa. In snowstorm.Aurinko osui Kotkan vesitorniin. The watertower of Kotka in sun.Näitkin herkkuja syötiin, kala- ja kasviversiot. Very much delicatessen, in front the vegetarian versions.Sinivalkoista. Blue and white.Äidin pullakranssi. Mum´s bun.Keltahytykkä. Tremella mesentericaKaunissaari. Vettä jäällä. Water on the ice.Moni pulla siis päältä kaunis. You can´t judge a bun by it´s cover. Tuttu profiili. This is a mountain profile I know.
En resumen: En Finlandia llegamos a un invierno de verdad, lo que se convirtió en un clima de calles de hielo. Eso es algo, que en Suiza pocas veces se ve.
Kurzgesagt: In Finnland haben wir nochmals den Winter gefunden.
Täällä on siis pakkailut meneillään, Helsingin matkamessut odottaa. Jos olet hoodeilla ja Sveitsi kiinnostaa, paikalla on myös Suomen Sveitsin Ystävät ja minä myös, lauantaina kahteen asti.
Viikonloppuna kävin hakemassa tuoretta tuntumaa alppimaisemiin, että on mitä kertoa. Zürichin lähellä Walenseen yläpuolella on meidän perinteinen uudenvuodenretkipaikka, reitti on lyhyt ja mahtuu hyvin yhteen iltapäivään. Vuodenvaihteessa oli vain niin surkeat kelit, että lykättiin hommaa parilla viikolla.
Tästä on blogissa ollut aiemminkin puhetta, mutta edellisiin reissuihin verrattuna nyt oli kyllä tungosta, siis parkkipaikkateknisesti. Jo alhaalla Weesenissä, ennen mutkittelevaa nousua ylös Arvenbüeliin, oli parkkikyltit punaisina, kaikki täynnä. Otettiin riski, mutta Amdenissa tuli stoppi, auto piti jättää sinne. Matkaa oli vielä viitisen kilometriä ja bussipysäkillä porukkaa ainakin kahden lastin verran suksineen ja kelkkoineen plus lumikenkineen. Moni tuntui ihmettelevän, ettei busseja ole tiheämmässä tahdissa, kun keli oli upea pitkän surkean jakson jälkeen. Tuskin tuli yllätyksenä, että kaikki halusivat lumeen ja aurinkoon.
Joka tapauksessa ylös lähtöpisteeseen päästiin ihan sutjakkaasti ja ilmeisesti busseja lisättiin, takaisin tullessa niitä kulki jo tuplamäärä normaaliaikatauluun verrattuna.
Lumi narskui jalkojen alla ja kuten monesti ekoilla talvipatikoilla, vaatetta oli ihan liikaa. Pilvisessä ja sumuisessa säässä Zürichissä tarvitaan enemmän lämmikettä kuin auringossa vuorilla taivaltaessa. Toppahousut voi todellakin jättää kotiin, ohuita voi kyllä olla pari kerrosta. Takki lensi lanteille kädenkäänteessä ja lopulta olin välikerros auki ja silti selkä märkänä.
Lunta on tullut aika lailla ja lämpötilojen vaihtelut nostivat heti lumivyöryriskin tappiin. Tällä reitillä ei ole isoja seinämiä vieressä, mutta lumikenkäilijöitä varoteltiin matkan varrella.
Yleensä tykkään rengasreiteistä, mutta tämä eestaas polku on niin kaunis, molempiin suuntiin, ettei haittaa. Päätepiste ylhäällä on risti, jonka luota näkyy alas Toggenburgin alueelle. Säntisin vuori on vasemmalla ja kuulut Churfirstenin huiput oikealla. Yhdelle näistä, Selunille, kipaistiin aikamoisella kiireellä kesällä.
Yleensä olen hurjan nälkäinen retkillä, nyt pistelin lempiyhdistelmääni, Tartex-suolakurkkuleipiä, vähän puolipakolla, mutta kahvi ja kaakku houkutteli. Vorder Höhissä on kesällä lehmiä ja jonkinlainen vaja tai tallirakennus oli valjastettu talveksi meidän kaksijalkaisten käyttöön. Moottorikelkalla oli roudattu juomista, kahvista viiniin, aprikoosikakkua, mantelisarvia, makkaroita ja juustoja nälkäisille. Sisällä oli vain myynti, ulkona auringossa istumapaikat.
Vorder Höhi on sola, joten viima on lähes aina aikamoinen. Moni näytti hytisevän auringosta huolimatta. Takaisin lähdettiin sutjakkaasti heti kahvin jälkeen. Säteet lämmittivät kävellessä, alamäki tuntui mukavalta ja ne valkoiset huiput; aina niin uhkeita.
Tähän jäi auto. The car had to stay in Amden.Lunta, aurinkoa ja vuoria. Snow, sun and mountains.Tästä lähdettiin kesällä talon takaa vasemmalle, nyt suoraan eteenpäin. This was the turning point in summer, went left instead of climbing up. Lumivyöryjen mahdollisuus, josta tästä lähtisi lumikenkäillen eteenpäin. Avalanche risk.Oikealla Selunin huippu, sinne kivuttiin vastakkaiselta suunnalta kesällä. Peak of Selun on the right, that´s where we climbed in summer.Lipun voisi ehkä vaihtaa. New flag might be good.Sisältä saa sapuskaa. If you are hungry, there´s cake, cheese and sausages inside.Aprikoosikakkua ja -sori- karmeaa kahvia. Apricot cake was good, but the coffee pretty awful. Sitten takaisin. Then back.Iglu.
Viime vuonna näihin aikoihin pakkailin kamoja helmikuun Costa Rican reissua varten. Kuviteltiin, että kuukausi riittää paikkaamaan vajetta, joka oli vuosien aikana syntynyt, mutta ei, lyhyeksi jäi. Kuvia plärätessä en enää ole ihan varma tunteestani. Mehän kävimme vaikka missä, mutta miksi silti aina tuntuu, että jotain jää kesken? Ehkä se on hyvän matkan merkki, ettei siis palaa tympääntyneenä ja väsyneenä vaeltamiseen, näkemiseen, tapaamiseen, vaan yhä kokemusten janossa, löytämisen innossa.
Tammikuun pilvisenä ja sumeana päivänä Zürichissä Costa Rica näyttää läppärin ruudulla vehreältä, värikkäältä ja runsaalta. Ero on ehkä suurimmillaan, kun meillä on pakkasta ja siellä kesä.
Ensimmäiset päivät aklimatisoiduttiin tropiikkiin Arenalin järven ja tulivuoren seudulla.
Tulivuoret ovat Keski-Amerikan arkea, kahviviljelykset elinkeinoa.
Tässä yksi parhaista aamupalamaisemista Uvitassa.
Palmu. Lomaklisee par excellence.
Rantaviivaa riittää, Nicaraguasta Panamaan.
Borucojen maskit ovat valtavia, mutta kevyitä.
Tietenkin cevicheä, marinoitua kalaa ja patacones, friteerattua keittobanaania.
Hiekkadollarit, luonnon ihme. Hauraita ja kauniita.
Hän on piiloutunut.
Laskuvedellä paljastuvat hyvät kalastuspaikat. Vaatii jalkapohjalta tottumista, kivet ovat teräviä.
Tämäkin meren aarteita.
Laiskiaiset taas sademetsän ihmeitä.
Eikä ketään missään. Sekin yhden sortin ihme.
Meritähti sujahti poseerauksen jälkeen nopeasti hiekan alle.
Suodatinkahvia costaricalaisittain.
Nenäkarhuilta tuskin voi välttyä.
Apinoita? Niitäkin ja monta sorttia.
Casado-annos on aina vastaus, kun nälkä on kova. Siinä on kaikkea ja riittävästi.
Sademetsien virkistyspiste: putous.
Auringonlaskut: joka ilta uusi show.
En resumen: En enero pasado estuvimos empacanado los chunches para ir a Costa Rica. Ahora viendo las fotos todo se ve tan abundante y lleno de color. Tal vez, ya que aquí es puro invierno, grados bajo cero y todo gris y blanco. En Costa Rica pleno verano.
Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.
Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.
Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.
Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.
Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.
Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.
Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.
Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.
Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.
Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.
Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.
Männedorf, Rigi, Pilatus. Lounas. Lunch.Kuka väistää ja ketä. Who gives wayand to whom.Polku menee ylemmän tunnelin läpi The path goes through the upper tunnel. Tässä kohtaa on keskiajalla ollut linna. Here was once a castle.Sillan koriste. Decoration.
En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.
Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.
Tämä oli se päivä, kun unien piti olla pitkät ja makoisat. Olo kertoi toista; olin muutellut yön kohtaa viikosta toiseen ja sisäinen herätyskello herätteli raottamaan silmää vähän väliä. Onko sisään kurkistava valo aurinkoa? Ehkä ainakin sarastusta? Vai ollaanko vasta kuun vaiheessa yötä?
Kun laahustin kahvitarjottimen kanssa olohuoneeseen, oli jo selvää, että jos suunnitelmia olisi ollutkin (en muistanut), ne oli nollattava. Halusin silti ehdottomasti katsomaan syksyä. Makustelin helppoja vaihtoehtoja, kotiovelta toteutettavia vaihtoehtoja, sillä mihinkään vaativan mietintään ei ollut aivokapasiteettia.
Ensimmäessä mäessä maastopyörä kulki kuten ennen, minä juuri ja juuri. Tuli lämmin, purin kerroksia. Kellertävien puiden muodostamassa tunnelissa rapisi kosteasti, maa oli märkää, niin jo sitä koristava lehtimattokin.
Auringonkukkapellolla näin taidetta; joukko väsyneitä, harmaanruskeita vaeltajia, päät roikkuen. Yksityiskohdat olivat hämmentävän kauniita, jokainen sakara ja karva. Ohiajaessa yritin katsoa melkein jokaista ja pellon päättyessä huimasi, vatsassa kiersi.
Vasta alkumatka ja olin jo juonut pullosta puolet. Onneksi on metsälähteet, sieltä lirutin lisää apua janoon.
Syvemmällä metsässä haistelin sienten ja pudonneiden lehtien kohtaamisesta syntyneitä aromeja, kosteaa sammalta, juuri kynnetyn pellon tuoksua.
Ylämäet tuntuivat, mutta pääsin ylös. Nauroin, etten varmaan koskaan ole ollut yhtä hidas. Eväiden jälkeen ja alamäessä tuntui voitto. Jaksoin, selvisin. Totta kai, koska ennenkin.
Tasaisella asvaltilla, ehkä 3/4 matkasta taitettuna, kramppasi vasen sisäsivu, sitten oikea. Pysähdyin, jalat eivät suoristuneet. Join vettä. Oli pakko päästä istumaan, mutta miten, kun reidet eivät toimineet. Kallistin pyörää, pudottauduin pientareelle kankulleni. Siinä heinikossa yritin rentouttaa lihaksia, join loput vedet.
Nousin loputkin mäet, varovaisesti ja pienimmällä vaihteella. Syksyhavaintoja en sen enempää muistanut ajatella, sillä kuuntelin lihaksia.
Iltapäivällä monen vesilasillisen ja magnesiumin jälkeen oltiin sitä mieltä, että päivän päätökseksi sopisi Kaurismäen Kuolleet lehdet. Elokuvateatteri kapealla kujalla, vähän vanhanaikainen ja syrjässä, oli täydellinen. Haistoin vielä metsän syksyiset tuoksut, kun elokuvan otsikko rullasi valkokankaalle. Miten hauskaa istua zürichiläisessä elokuvateatterissa, kun kaikki alkuteksteistä lähtien on suomeksi! Rentoutin kinttuni tietoisesti vielä kerran ja otin käteeni kourallisen popcornia.
En resumen: una vuelta de otoño en bici, que casi se termina por culpa de calambres subitos. Pero logré llegar hasta casa y ver en el camino los montes y bosques en su traje amarillo.
Kurzgesagt: Krämpfe sind etwas, davon man nicht begeistert ist, speziell wenn du mit dem Mountainbike unterwegs bist und es eich noch einige steile Teile erwarten. Trotzdem eine schöne Runde in Herbstfarben.
Päässä pyörii kuin hiukkaskiihdyttimessä, kun avaan pöydällä pölyttyneen kalenterin ja viikon viimeinen päivä näyttää lokakuun loppuvan pian. Kuinka ja miten päädyttiin tähän, missä on alkukuu ja mitä kävi syyskuulle?
Tavallisesti syksy rauhoittuu pimeisiin iltoihin, käyn patikoilla sateen pitäessä paussia ja iltaisin tassuttelen villasukissa, kääriydyn peittoihin. Nyt olen vaihtanut matkalaukusta vaatteet toisiin, kiitänyt reissuhommissa lähes pysähdyksettä.
Istuessani tässä kirjoituspöydän ääressä tunnen vielä liikkeen kehossa. Katselen kuvaa Gelmerseeltä, vihertävältä järveltä vuorilla Grimselin solassa. Kivi on jylhää, mutta värit pehmeät, vihertävää, ruosteenruskeaa, valkoista, harmaata. Ja se järven vihreä. Näistä saisi kauniin villapaidan!
Vuorilla hetki tuntuu hyppysissä. Vaikka maailmassa kaikki on liikkeessä ja hullusti, täällä tuntuu turvallisen jämähtäneeltä, vuoretkin ikuisilta, paikallaan pysyviltä. Ihmisen suosima illuusio sekin.
Solan kolmannen järven kermainen pinta katoaa kokonaan sumuun ja pilviin yön aikana. Täällä kävin jokunen vuosi sitten patikoimassa kristallitiellä, keräämässä mustikoita alaspäin viettävässä rinteessä. Pysähtynyttä täälläkin, mutta vesi kohisee voimalla.
Aamunsarastus näyttää huippujen saaneen sokerikuorrutuksen. Talvi lähenee; solatie on viimeistä päivää auki. Luonto rauhoittuu lepoon; niin minäkin.
GelmerseeGelmerseeGrimselseeGrimselseeGrimselsee
En resumen: El invierno empieza acercar las montañas. En el paso de Grimsel era el último día de poder pasar de un cantón al otro, la próxima vez la calle está abierto en la primavera.
Kurzgesagt: Der Winter ist fast da. Grimselpass ist jetzt im Winterschlaf. Bis zum nächstes Mal!
Hyvin opettavainen sunnuntai. Ensinnäkin, kannattaisi suunnitelmia vaihtaessa perehtyä asiaan huolella. Ohjeet saattavat olla pielessä ja voipi olla, että menee juoksuksi koko retki. Sen lisäksi sauvat auttavat yllättävässä tilanteessa enemmän mukana kuin autossa.
Lennossa siis päätin, etten haluakaan mennä polulle joka saattaa olla liukas ja viettää rotkoo, vaan haluan nousta korkeammalle, huipulle asti, mutta ilman sen kummempia vaaroja.
Churfirsten on kulissin näköinen vuorijono Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolella, yksi hienoimmista. Sahalaitaiset huiput ovat olleet listoilla pitkään, tosin ajattelin, että menisin joskus kurkkaamaan järveä niiden välistä, en huipulta.
Selun on yksi näistä huipuista ja sinne voi kivuta helpommin Selunbahnilla, puisella laatikkomaisella hissillä, joka on niin perus, ettei se sovellu ihan kaikille, mutta on toisaalta hauska kuriositeetti. Toinen ja pitempi reitti lähtee Alp Sellamatista, minne nousee myöskin hissi, joko kupla- tai tuoliversio ja siis meidän reitin lähtöpiste. Kilometri vertikaalimetrejä, luonnollisesti molempiin suuntiin.
Päivä oli selvästikin huonosti valittu, sillä meneillään oli lapsiperheille tarkoitettu patikkatapahtuma ja asema sekä polku täynnä porukkaa, pienokaisia vanhempineen. Ohitettiin massat nopealla tahdilla ja jätettiin tapahtuman piknikpaikka taakse.
Polku polveili, kurvasi metsän kautta, kadotimme huiput näkyvistä ja tultiin jälleen niitä lähemmäs. Katsoin kelloa ja tajusin, ettemme mitenkään ehtisi ohjeissa mainitussa ajassa edestakaisin ja viideksi viimeiselle hissille. Neljä tuntia tarkoitti vain huipulle kipuamista, vaikka reitin lähtö- ja päätepiste oli hissiasema. Mietittiin hetki ja päätettiin kivuta 2,5 tuntia ja kääntyä takaisin.
Kiihdytin vauhtia, tässä mitään enää kuvata tai pidellä taukoja. Parin tunnin paikkeilla oltiin jo huipun helmuksella, viimeisessä nousussa. Huippu näkyi lähellä, korkeuseroa silti yhä 400 metriä. Istahdin ruohorinteelle ja kaivoin suolakurkku-juustoleivät. Aika ei riittäisi ylös, joten yhtä hyvin voitaisiin katsella jylhää vuoristoa Säntisin ympärillä ja levähtää.
Kaksi sandwichiä ja kourallinen pähkinöitä sekä kuivahedelmiä myöhemmin katsoin kelloa, katsoin Aldoa ja päätettiin sittenkin yrittää huipulle. Riittääkö aika? Ihan sama. Kun kerran on tänne asti päästy, ei kyllä luovuteta.
Jalka oli ääriasennossa, hengityspausseja piti pitää useammin. Tovin kesti, mutta sitten nöyrryin ottamaan pieniä askelia, lihakset tarvitsevat vähemmän happea ja eteneminen on sujuvampaa.
Mikä myös nöyrrytti, oli ikääntynyt nainen, joka sitkeästi askelsi koko ajan samaa tahtia ja viime vaiheessa ohitti meidät. Syytin kesäkuun koronaa, vähäisiä vuorireissuja ja suomalaisuutta.
Huipulla tajusin, että olimme hilpottaneet nousun huomattavasti arviota vauhdikkaammin. Koko edestakaiseen reissuun meni 5,5 h ja ohjeiden mukaan pelkkä huiputus olisi vaatinut sen 4 h. Ei ihme jos askel alkoi loppunousussa hyytyä.
Mutta motiivi oli hyvä. Ylhäällä kapealla harjanteella istahdettiin hetki, syötiin banaanikakkua, kirjattiin puumerkit ristiltä löytyvään kirjaseen, juteltiin kanssapatikoitsijoiden kanssa ja ihasteltiin jyrkkää pudotusta turkoosille järvelle. Ja sitten polkua alas.
Jyrkkyystaso oli aikamoinen ja nilkan jatkuva ääriasento alkoi tuntua yhtäkkiä pohkeen ulkosivulla lihaksessa. Tarpeeksi jomotettuaan, se siirtyi sisäsyrjälle. Koikkelehdin miten kuten, yritin erilaisia tekniikoita, mutta kipu jäyti. Löysä nilkka siis ilmoitteli olemassaolostaan ja siitä, ettei asento ole kiva pitemmän päälle.
Kello hiosti tunnelmaa, aikaa oli todella niukasti. Silti pysähdyttiin huipun alapuolella vuoristokuppilan terassilla pikaisille kahville ja täyttämään vesipullot, sillä voi pojat, nestettä oli juotu ja lisää tarvittiin, kofeiinibuustia myöten.
Ylämäet meni hyvin, mutta aina vähänkin alas mennessä olin että AU##HITTO##AAK##AU ja yritin askeltaa jalkaterä sojoittaen ylöspäin ja olla taivuttamatta polvea. Varttia vaille viimeistä oltiin hissillä – ja tyytyväisiä. Juoksuksi meni, mutta kerrankos sitä. Ei kyllä toistu, vannottiin.
Entä se kinttu? Kylmään veteen, magnesiumia ja juomista. Mutta Blackroll oli paras. Kun olin käynyt kaikki muut lihasryhmät läpi, polvistuin vielä rullaamaan säären etupuolen ja inisin tuskasta, mutta se auttoi välittömästi. Kipu poissa, kaikki hyvin.
Churfirstenin huippuja, Selun oikealla. Peaks of Churfirsten, Selun on the right.Ei vasemmalle huipulle vaan oikealle. Not to the left peak but to the right.Huippu kurkistaa vasta ylhäällä olevien ihmisten takaa. Peak is still behind the people. Ja huipun toisella puolen Walensee. And then the view, on the other side of the peak Walensee. Bodenjärven suuntaan. Ristin takana Säntisin ympäristöä. Towards lake Constance. Behind the cross Säntis-area.Sata litraa hikoiltu kiireessä, mutta huipulla. Sweated hundred liters, but got up to the peak.Alhaalla Walenstadt. The town is Walenstadt. Miten niin pitää kävellä alaskin? What do you mean we have to hike down? Edellispäivänä oltiin järven toisella puolen. The day before we were on the other side of the lake. …toiselta puolen katsottuna olimme nyt siis tuolla. The peak seen from the other side of the lake.Melkein jo kahvipaikassa. Almost by the coffeeplace.Kahveet isoimman alastulon jälkeen. Koska kramppeja. Coffee after the main part of descending.´Cause cramping.
En resumen: Subimos a uno de los cumbres de Churfirsten. 1000 m verticales para arriba y de vuelta. Casi corriendo, para llegar a la última gondola.
Kurzgesagt: Endlich auf einem Gifpel von Churfirsten gestiegen.
Pala Suklaata 