Surettalaakson jälkeen mieltä jäi kaihertamaan mahdollisuus kiivetä Suretta-järville. Samoin takaraivossa kilkutti kokemus edellisen reissun ehdottomasti liian kapeasta polusta ja pudotuksesta. Ja myös se roikkuminen lumiesteissä, kun reitti katosi heinikkoon.

Lähdettiin silti, mutta kaikki etukäteen varmistaen. Piti olla selvät sävelet. Splügen-Surettaseen-Splügen. Alles klar.

Kartanlukijana olin koulussa suunnistusharjoituksissa pätevä. Tunsin paikat ja löysin rastit. Suuntavaisto oli se, johon voin aina viime hädässä luottaa. Myös isoissa kaupungeissa tai metsissä.

Mutta kuka niitä karttoja enää lukee, jos ei ole aktiivisuunnistaja? GPS vie perille, paikkaan kuin paikkaan. Costa Ricassa suomalainen luuri näytti, että tuosta noin ja siitä pistettiin menemään. Kura, kivet ja heinät roiskuivat, auto keikkui. Oltiin keskellä pöpelikköä, mutta se oikaisi ja päästiin silloinkin sinne minne haluttiin. Tietähän ei siis vielä ollut, ainoastaan polku.

Nyt oltiin kuitenkin viitoitetuilla teillä ja Sveitsissä, missä yleensä kylttejä on tarpeeksi, välillä liikaakin vaeltajan pään sekoittamiseksi. Heti alussa Splügenistä lähtiessä epäröin, mutta kyltin lisäksi reitti kellossa kertoi, että kyllä, polku kulkee rakennustyömaan poikki ja räjähtäneen näköistä, kauhakuormaajan työstämää jokivartta.

“Umweg” ja “Umleitung” on ne pari sanaa, jotka on hyvä ymmärtää, jos ei muusta saa tolkkua. Remonttihomma ympäristössä vei koukkaamaan solatien kautta. Kyltitys johdatti hyvin takaisin alkuperäiselle reitille.

Solatien toisella puolen, siinä mistä lähdetään vetämään rinnettä ylös vakavammalla otteella, on parkkipaikka ja jos ei patterit riitä koko reissuun, voi nousua vähentää useammalla sadalla metrillä ja lähteä matkaan vasta tästä. Täällä oli myös kyltti, jossa kerrottiin Leimtobel-Splügen -reitin olevan poikki. Se lienee paluuosuudella järvien jälkeen. Ääh, pitäisi siis kai palata takaisin samaa polkua, huokaisen.

Pari askelta eteenpäin tuulessa lepatti ruttuinen ja suhruinen kartta samasta asiasta. Vilkaisin sitä nopeasti, sillä aurinko paahtoi, en nähnyt kunnolla, hiki valui silmiin, oli nälkä ja heikotus ja kiire eteenpäin.

Ympärireitin ylimmästä pisteestä lähtee napanuora ylös järville, jota pitkin oli tarkoitus tulla takaisin ja jatkaa lenkkiä siksakaten rinnettä alas. Viimeinen osa näytti olevan gesperrt, suljettu.

Risteyskohdassa ylhäällä homma oli selvä. Eteenpäin ei ollut edes kylttiä, polku kylläkin. Noh, minkäs teet, onneksi reitti on käypä molempiin suuntiin, ajattelin.

Nousimme järville, lepäsimme, ihmettelimme, Aldo ui ja souti, minä ja Hilja lepäsimme lisää ja uitimme varpaita. Hilja poltti siinä pötkötellessään kaulan ja minä menetin hermot. En auringonpolttaman vuoksi, vaan näin vastakkaisella vuorenseinämällä kiiltävän objektin, nelikanttisen, enkä edes kiikareilla saanut selvää mikä se oli. En lähtenyt kiipeämään saadakseni siitä tolkkua. -Mutta mikä se on?!

Alaspäin tullessa pää oli pöpperöinen kaikesta auringosta ja hikoilusta, enkä jaksanut keskittyä kylttiasiaan sen kummemmin kuin menomatkallakaan. Risteyksen viitassa oli Splügeniin kyltti, mutta ei suoraan ylöstuloreitin jatkona, vaan 90 asteen käännöksellä verraten pientä polkua. Joo, ei voi olla tuo, päätin.

Tietysti se oli se. Meidän ympärireitin toinen osa.

Miten ennen on pärjätty vain kartalla, kun nyt kaikkien teknisten apuvälineidenkään kanssa ei pärjää, murisin itselleni. Myöhemmin sain perheeltä henkisiä taputuksia, että ei se mitään, oli kivaa ja nähtiin tulomatkalla paljon murmeleita ja sitäpaitsi polku olisi ollut jyrkkä ja loppuvaiheessa ehkä sittenkin epämukava.

Niin että sitten kun lähden uudelleen, kuljenkin ehkä B:stä A:han, enkä A:sta B:hen. Tai sitten aivan uutta kombinaatiota, yöpyen ehkä järvellä.

En resumen: Póngase vivo, cuando hay cambios en la ruta. Concéntrese en el mapa. (Las fotos son del paseito a los lagos Suretta).

Kurzgesagt: Aufpassen, wenn es Veränderungen im Weg gibt. Konzentriere dich auf der Wanderkarte. (Die Fotos sind von Surettaseen).