Aika lähellä täydellistä, todettiin aamulla, kun maistettiin banaaninlehtikuoressa keitettyä maissipiirakkaa. Costaricalainen aamupala joulun seutuun on herkku, mutta myös kalori- ja kolesterolipommi. Koska minä olen projektipäällikkö, eivätkä perinteen säännöt rasita, olen tehnyt tamaleksista kevytversion ja tällä kertaa myös muutaman ilman lihaa, korvaten possun jakkihedelmällä.
Tämä oli kai neljäs kerta, kun ryhdyimme hommaan ja aina on jotain mennyt pikkuisen pieleen. Ensimmäisellä kerralla vähän enemmänkin; kukaan meistä ei tajunnut maissijauhon tajutonta kykyä imeä nestettä. Täytteet olivat herkullisia, mutta itse piiras kivikova. Joten ne päätyivät kompostiin.
Jauhot ovat siis samoja, joita käytetään tortilloihin. Meidän versiossa on kolmannes perunaa, margariinia ja mausteita. Ja litroittain kasvislientä. Hämenssin kauhamaisella lusikalla, käänsin ja väänsin, kunnes käsissä alkoi muodostua rakkojen alkuja. Seuraavana päivänä masan valmistus tuntui aina selkälihaksissa asti.
Kun taikina on sopivan löysää, laitetaan kuumennetulle banaaninlehdelle kämmenen kokoinen pläjäys. Päälle tulee Sibajan perheen versiossa pieni pala aikaisemmin hartaasti ja pehmeäksi kypsytettyä possunfilettä, yksi luumu, oliivi, pikkuisen herneitä ja suikale pannulle pehmitettyä paprikaa ja sahramilla (tai tässä tapauksessa kurkumalla) värjättyä riisiä, joka siis laitetaan ensimmäiseksi, jos sattuu muistamaan. Kikherneet unohdin, sen sijaan olin kypsentänyt vihreitä papuja – jotka eivät kuulu tamalekseen lainkaan. Yllätysaines tänä vuonna, siis.
Piiras kääritään lehteen ja tässä vaiheessa mentiin jälleen vikaan. Kun paketteja oli jo aika pino, muistettiin, että pahus, tuplavarmistus puuttui. Toinen lehti päällä pitää huolen siitä, että jos sisempi repeää, piiraan ainekset eivät pursu kattilaan keittovaiheessa.
Viimeiset käärittiin kakkoslehteen, osa laitettiin kiehuvaan veteen parasta toivoen.
Tunnin keittämisen jälkeen paketit otetaan jäähtymään ja ekopakkaus pitää huolen siitä, että ne säilyvät viikkojen ajan jääkaapissa.
Höyryävästä paketista löytyvän piirakan syöntityyli riippuu syöjästä. Joku etsii ensin lihan, toinen herneet, itse jätän oliivin viimeiseksi makupalaksi. Loraus chilikastiketta kuuluu päälle, ilman kahvia tamalesta ei voi syödä ja Sibajan tapaan pitää palan painikkeena olla leipää. Siinä costaricalainen jouluaamiainen.
Ainekset kattilassa. All the ingredientes in a pan.Näyttää hyvältä, mutta yhä liian kuivaa. Looking good, but still too dry.Välissä glögiä ja lohipasteijoita. In between some mulled wine and salmon pastries.Aineksiä sisään ja lehtipaketti. Ingredients to put inside and the leaves to wrap up.Porsasta tai jakkihedelmää lihaisaan makuun. Pork or jackfruit for the meaty taste.Valmis paketoitavaksi. Ready to wrap up.Paketit odottavat keittämistä. The packages waiting to be boiled.Oikealla osittain revenneet lehtipaketit. On the right the damaged packages.Valmis nautittavaksi! Ready to be enjoyed.
En resumen: Esta vez los tamales nos salieron casi perfectos. Sólo se me olvidaron los garbanzos – y pensé que llevan vainicas.
Kurzgesagt: Costarricanische Frühstück im Dezember ist Tamal, Maiskuchen mit Fleisch und Gemüse in einem Bananenblatt. Das wichtigste ist, das man Tamales zusammen mit der Familie macht – und speist. Diesmal sind unsere fast perfekt geworden.
Lumi teki tehtävänsä, jouluinen olo tuli vahvempana kuin vuosiin ja yhdellä kertaa. Kirsikkapuu oli päättänyt samaan syssyyn, että nyt on aika kukkia. Vaaleanpunaiset pitsimekot saivat jääkuorrutuksen, mikä saattaa pitää ne hengissä, olen kuullut sanottavan. Silti joulukuun kukka tuskin on helmikuun kirsikka.
Kolmas adventti tarkoitti, että jos haluaa mennä joulutoreille, alkaisi olla hetki. Jo junassa kaupunkiin selvisi, että ajatus oli levinnyt zürichiläisten mielessä kuin kulovalkea. Tungos alkoi jo sieltä.
Oli myös Silvesterlauf, talvinen juoksukilpailu keskustassa. Liikennevaloissa seisoi höyryäviä poroja ja joulupukkeja, jo osuutensa kirmanneita ja palauttavaa glögiä etsiviä porukoita. Limittäin ja lomittain haahuili joulutunnelman etsijöitä, päiväretkellä alppiauringossa käyneitä ruskeaposkisia lumilautailijoita ja laskettelijoita välineineen, joukossa luovien, monoja roikottaen, laudalla tönien.
Väkijoukko on yhä se mikä tuntuu eksoottiselta ja pikkuisen painostavalta. Silti lämmiteltiin hetki markkinoiden keskellä kuuma fish&chips lautanen käsissä, haisteltiin mausteisia tuoksuja. En muistanutkaan kuinka kylmä voi tulla, kun lumi kimmeltää. Kotona suussa maistui joulu, kanelinen ja neilikkainen, sanoisin. Joulutunnelma kai tiivistyi makumuistoon ja vaikutti ihan aidolta.
Toisena päivänä, arkena ja Zürichin asemalla oltiin oikeasti vain läpikulkumatkalla, mutta jos hetkeksi poikkeasi katoksen alle markkinahumuun. Sen verran, että tulisi nähtyä kristallein koristeltu kuusi. Joka siis ei ollutkaan kristallein koristeltu. Konsepti oli muutettu tuosta noin ajanmukaiseksi, lehvillä loistivat jouluvalot, jotka saivat energiaa alla olevista pyöristä. Jos haluat, että valot palaa, täytyy istahtaa polkemaan. Vieressä olevasta mittarista voi tarkkailla wattimäärää.
Lunta roipotti kosteasti ja kylmä tunkeutui joka sopukkaan takin alle. Emmentalilaisten kuuma omenamehu vei hytinän. Olisi ollut keltaista hernekeittoakin, ehkä markkinoiden laadukkain ja halvin annos. Kokeiluun meni silti toisen ääripään korealainen corn dog, maissinakki. Korealaisen draaman seuraamisella on seurauksensa; siitä kärsii sekä kroppa että lompakko. Nakkia ei tässä edes ollut, vaan friteeratun pötkylän sisältä löytyi venyvää juustoa, päällä chilikastiketta ja liru majoneesia koristeeksi. Annoksessa, tuskin oli mitään terveydelle hyvää, lähinnä rasvaa ja rasvaa, silti se hymyilytti.
Jäätyneitä kirsikankukkia. Frozen cherryflowers.Maalaisin tämän jos osaisin. I´d like to paint this. Just missing some talent.Ihan parhaat maisemat. The best view!Populaa niin, ettei eteenpäin pääse. You just gotta go with the flow…Joulukylän humua Bellevuellä. Christmasvillage in Bellevue.Fish and chips lämmittää käsiä. Fish and chips to warm up the cold hands.Kelluva teatteri ilmestyy rantaan näinä aikoina. The floating theater appears by the shore in December.Kuusi loistaa pyörävoimalla. The tree shines with bike energy.Enkeli ei näytä olevan samaa mieltä snäkin valinnasta. I think the angel doesn´t agree the choise.Sivukadun jouluvalot on symppikset. These christmaslights are kind of cute.Poseerauskohta selvästikin. The place to pose, it seems.Lunta vihmoo. It´s snowing.
En resumen: Nos vino nieve justo para el 3. adviento. Decoró todo como ázucar y lo que todavía faltaba del átmosfera de la navidad lo encontramos de las ferias de navidad.
Kurzgesagt: Es hat für 3. Advent geschneit. Der Schnee hat alles wie Zucker dekoriert und was noch fehlte von der Stimmung haben wir von den Weihnachtsmärkten gefunden.
Vasta ollaan elelty viikko vuoden 2022 joulukuuta ja samaan aikaan kun ruumis istuu läppärin edessä, kuorii perunoita tai imuroi, liitelen todellisuudesta toiseen itseni yläpuolella.
Vastatakseni heti alkuun omaan kysymykseeni: sekopäiseltä. En varmaan ole ainut, jolla on meneillään päässä useita tapahtumalinjoja, yksi arjen kaava, toinen meneillään oleva projekti, kolmantena tuleva, neljäntenä joulukinontulossa, viidentenä kauppalista ja viidentenä kaikki muu tapahtuva, hoidettava ja muistettava sekä muistutettava. Tekemiset ovat vaihtaneet paikkaa, aikaa ja muotoa kuin pahaisessa videopelissä jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla.
Heti aamun aluksi siivosin puhelimelta tuhat kuvaa, laitoin ne asiaankuuluviin arkistoihin ja tuntui siltä kuin olisin pessyt hampaat. (Olenko pessyt hampaat?!) Järjestystä, sitä tarvitaan.
Tänään ei ole kiire minnekään, se on mahtavaa. Kuvia plärätessä tajuan, että aivan, keskiviikkoisinhan olen yleensä päivitellyt blogia, postaillut retkikuvia.
Rutistelen otsaani, en millään muista mitä tein kolme-neljä päivää sitten. En ainakaan retkeillyt. Aivan. Lauantaina eteisessä oli metrien pituinen jono kasseja ja pusseja, kierrätystavaraa metalliin, lasiin, muoviin, epämääräistä sälää ja pois raivattavaa. Sveitsilänen lauantai. Kierrätyskeskukseen, apteekista kodin karanteenihuoneeseen lisää koronatestejä potilaalle, torilta lanttuja, joita ei lopulta ollutkaan, kauppaan, toiseen.
Sunnuntaina retkeilin sittenkin, virtuaalisesti, kun starttasin uuden reissun Sveitsin italiankieliseen Ticinoon. Sää oli siihen sopivin; Zürichinjärvellä leijui sumua ja pilviä, sitä kylmää massaa, josta ei erota kumpi on kumpaa. Illan koitosta ennen kävin lenkillä ja jossain vaiheessa kaduin sitä lievästi. Pää oli selkeä hapetuksen jälkeen ja vaikka olin kietoutunut villapeittoon, ääni tahtoi kadota. Kylmä oli puraissut kurkkuun.
Viikonlopusta ei siis ole kuvia. Paitsi pari lenkiltä. Nämä löytyivät kamerasta putsauksen jälkeen.
Ehkä jo tänään mietin jouluasioita. Päivän työt peruuntuivat, mistä olen vain tyytyväinen. Mutustelen pipareita, juon kahvia ja selkeytän oloa. Kyllä. Kuorin mandariinin ja annan tuoksun elävöittää.
Yksi viimeisiä puita, joissa on lehdet. One of the last trees with leaves.Kylältä löytyy jouluinen kuvakulma. Found Christmas in our village.Tämä on Zürichin joulukuuta. This is December in Zurich.Ja näin syntyy itsenäisyyspäiväksi karjalanpiirakoita. Huom. läppäri biojäteastian päällä. This is how a Finn celebrates independence day. Baking. And watching president´s party (laptop on a compost can…)Näillä joulun tunnelmaan. With these cookies towards Christmas feeling.
Joulumarkkinakausi pyörähti käyntiin viikonloppuna ja Zürichin ensimmäisiä on Suomalainen joulutori. Hulina imaisi mukaansa niin täysin, että menin salin läpi kuin pyörremyrskyssä, kunnes lopulta tupsahdin ulos, vähän virttyneenä, suomikeskusteluista sanainen arkku tyhjänä ja karjalanpiirakka mahassa. Eikä yhtään valokuvaa. Se unohtuu, kun ärsykkeitä on liikaa, vaikka positiivisiakin.
Toinen varhainen tapahtuma on Seegräbenissä, pikkukylässä Pfäffikerinjärven laidalla. Käytiin aamupäivällä lyhennetyllä juoksulenkillä, jotta pattereita riittäisi vielä kävelyyn rantatiellä. Syysvärit ovat vielä kauniit, valo kuulas; niitä piti vähän katsella. Kinttujen jaksamisesta ei siis ollut kyse, vaan vatsasta; halusin säästää lounaan markkinoille.
Väkijoukossa löysin ensin tieni kahvin luo; sillä buustasin sen verran, että jaksoin tutkia tarjontaa. Raclettea, makkaraa, lettuja, vohveleita, kurpitsakeittoa, pizzaa, vodka pennejä ja uppopaistettuja kaloja. Lankesin viimeiseen sen jälkeen kun nenä väristen olin tuoksutellut öljyä (tuoretta) ja yleisvaikutelmaa kalalautasten lähellä (tuoretta). Koska myyjinä olivat kalastajat itse, tämä oli se paikka missä niitä kannattaisi syödä, jos koskaan.
Annos oli ilmeeltään aika perus, mutta maku oli mahtava ja vatsa niin onnellinen. Kastike voimakkaan valkosipulinen ja jos kerran vielä mainitsisin, kaikki niin tuoretta. Ei mikään itsestäänselvyys maassa, missä ei ole merta.
Joulumarkkinoilta saa tietenkin sesonkijuttuja, lapasia ja kynttilöitä, ovikranssejakin, mutta myös käsilaukkuja, virkattuja nukenvaatteita ja kaikenlaista tauhkaa, jota ajatellessani aivot alkavat surista, enkä saa kohdistettua muistiani niihin edes sen vertaa, että kykenisin sanomaan mitä.
Tiedostan olevani tosi huono asiakas, en auta vähimmässäkään määrin myyjiä tai markkinoiden järjestäjiä voittojen käärimisessä, sillä parhaimmassa tapauksessa kuljen Glühwein-kuppi käsissä, toisinaan ihan ilman mitään, vain haistelemassa mausteisia tuoksuja ja täyttämässä itseni jouluisella tunnelmalla.
Näiltäkin kahden kadun markkinoilta tupsahdin toisesta päästä ulos aika sukkelaan. Kukkulan niitty oli kuin Teletapeista suoraan, se kylpi ilta-auringossa siluettihahmoin koristeltuna. Pilvet olivat väistyneet sen verran, että Alpit näkyivät mutka toisensa jälkeen uudesta kulmasta, ensin yhtenä valkoisena röpöreunaisena massiivina, lopulta upeana kimmeltävänä rivistönä järveen taustalla.
Kosteikossa tepasteli kaksi haikaraa, jotka olivat yhtä pulleita kuin hanhet. Epäilin niiden syöneen kaikki jähmettyneet sammakot. Matkalla kotiin peltoaukealla oli kokoinainen parvi, taatusti kymmeniä haikaroita, matkalla Espanjaan tai aina Afrikkaan asti.
Ensi viikonloppuna on oman kylän Wienachtsmärt. Ja koska ollaan kultarannikolla, Glühweinin lisäksi on tietty sampanjaa. Vain kaviaari puuttuu. Palanpainikkeeksi myydään perinteisesti – samasta sampanjakojusta- kuumia täytettyjä lettuja.
Paikka auringossa. A spot in sun.Tästä saisi ranskalaisia saippuoita. Here you can get French soaps.Houkutteleeko vai ällöttääkö? Ulkonäkö pettää, tämä oli tosi hyvää! Disgusting or delicious? This portion was enjoyable.Muutama muukin joulumarkkinoilla. A couple of people at this Christmasmarket in Seegräben.Alpit on tietty hienot, mutta syysväritys myös lempeää. Alps are nice, but the autumn colors so soft and pleasant.Ilta saa. Evening light.Tällä puolella on vielä auringonvaloa. On this side there´s still sunlight left.Jos olisin villapaitamestari, kutoisin nämä värit. If I were a master of pullovers, I´d make one with these colors.Näkymän tarkastus. Checking the view.Ja siinä ne ovat, Alpit. And there they are, the Alps.
En resumen: El sesón de ferias de navidad ya empezó. Voy en realidad sólo por el atmósfera, con alguito para picar y si tienen buen vino tinto con especias, Glühwein, tal vez tomo una tazita.
Kurzgesagt: Ich habe die Saison der Weihnachtsmärkte angefangen mit zwei, von den Finnen in Zürich und in Seegräben. Manchmal esse etwas kleines, geniesse einen Becher Glühwein, aber eigentlich das wichtigste ist die Stimmung.
Jos odottelee ihannehetkeä haaveilulle, sanoisin, että juuri nyt ollaan siinä pisteessä. Pehmeä harmaus, tihkuttavat pilvet ja sähkönsäästön luoma tarve sytytellä vieläkin useammin kynttilöitä turruttaa ajatukset surraavaksi mytyksi, missä ei hirveästi liiku mitään nopeaa ja särmikästä, sen sijaan haahuilen tulevassa, katselen menneitä.
Jasmin Ngo on Costa Ricassa; seuraan stooreja IG:ssä kuin hakien elämän eliksiiriä. Minäkin haluan palmujen keskelle, missä pikkuruiset sammakot kurnuttavat täyttä huutoa, laiskiaiset liikkuvat asiaankuuluvalla hitaudella ja ruokana on papuja, ananasta, papaijaa.
Mietin, että josko jo ensi vuonna sinne tropiikkiin, samalla editoin virtuaalimatkaa Sveitsin retkistä ja elän maisemia uudelleen. Käyn läpi kuvia ja huomaan, että upeita on liikaa, mitä näillä kaikilla tekee?
Grimsin patikka oli ihmeellinen, maidonvihreä vesi ja kalliot. Siksi laitan kuvakavalkaadin tähän peräperää. Ja samaan aikaan selailen jo talvipatikkareittejä, sillä talvi on jo vuorten huipuilla. Kunhan se levittäytyy alemmas, vetäisen talvipalttoon päälle, täytän termarin kuumalla ja lähden taivaltamaan rutisevaan hankeen.
Nyt pidän sadetta, mutta viikonloppuna starttaavat joulutorit. Ehkä käyn haistelemassa Glühweinia ja syömässä kuuman letun.
Tästä kuvasta tuli puhelimeni tausta. This foto is now the background picture of my phone.Matkalla ylitettiin pari kaunista kivisiltaa. A couple of nice stone bridges on the way. Tämä on jäätikkökaivo. This is a so called moulin. Kalassa. Fishing.Polku kulkee tästä. This is the path. Tyypit tauolla. Some guys havin a snack.Polku on nirhattu kallion kylkeen. The path has been carved on the side of the rock.Maastopyöräilijät kyselivät, onko reitillä vielä sortumia. The mountainbikers were asking, if there were still landslides on the way.Reitti Grimsel Hospizille kulkee tavallisesti patoa myöten, nyt se oli rempasssa. The path goes normally on the dam, which was now repaired.Legendaarinen Grimselin Hospiz. Legendary Grimsel Hospiz. Maan uumenissa on kristalleja. Deep in the ground there are crystals.Rakennustöitä. Constructionsite.Karussa maisemassa värit korostuu. In this bare nature the colors seem even more intense.Tämä tarkoittaa, että luvassa oli mustikkapiirakkaa. This means, we got some bilberrypie.Mun lepohetki. My siestamoment.Vuorilla sapuska on melko tömäkkää. In the mountains the food is pretty heavy.
En resumen: Noviembre en Europa es el mes oscuro, de lluvia, ojalá nieve. El momento perfecto para pensar en el verano pasado, paseitos que hicimos en los Alpes – y en los viajes futúros, ojalá con palmeras, sol y ceviche.
Kurzgesagt: November in Europa ist der Monat der Dunkelheit, Regen und hoffentlich Schnee. Ein perfecter Moment an den vergangenen Sommerwanderungen – und an den neuen Reisen zu denken.
Olihan siitä maininta, että näillä seuduin pitää maksaa parkkimaksu. Noustiin kiemurtelevaa tietä ylös ja ohitettiin parkkipaikka lippukoneineen, jatkettiin eteenpäin, toisen parkkipaikan ohi, kilometrejä kertyi, tie pieneni, mukuloitui, kapeni ja metsittyi. Siinä missä ei päästy enää eteenpäin ei maksumahdollisuutta ollut.
Rustasin kaupan kuitin toiselle puolelle “Liebe Murgtaler, ei tajuttu tätä parkkihommaa, mutta maksetaan takaisinpäin mennessä, liebe Grüsse Aldo ja Liisa” Ihan kohteliaisuussyistä laitoin Aldon ensin. Hän ei kyllä hyväksynyt lappua, jätin sen silti tuulilasiin. Ei todellakaan lähdetty enää kiemurtelemaan mäkeä alas ensimmäiselle parkkipaikalle pysäköintimaksun takia. Ihan sama, mutisin. Se olkoon minun joululahjani, koska kahden hengen ryhmänjohtajana hoksasin homman liian myöhään.
Mielikuvissani patikka, jolla noustaan melkein kilometri ylemmäs alppijärville, tarkoittaa karua maisemaa, kapeaa polkua rotkon reunalla, siksakkia kalliossa, kaukana kasvustosta. Todellisuus olikin sammaleista satumetsää, kiviportaita, alppiniittyjä, sembramäntyjä ja heinäistä kivikkoa.
Oltiin Glarusin klassikkoreitillä ja huokailin, että siis miten en tajunnut tulla tänne aiemmin. Lähellä kotia, silti sopukka ei-missään. Siis siinä mielessä, ettei vuorten väliseen laaksoon Murgtaliin kanna mobiiliverkko, ylös ei pääse hissillä, eikä palveluja näin syksyllä ole minkään sorttisia.
Polku Merlenistä rutistaa ihmisestä kaiken mehun heti alkuun. Näin repuissa useampia 2l litran vesipulloja, eikä se ole liioittelua. Vaikka kuljimme matalalla paistavan auringon ulottumattomissa suurimman osan ajasta ja lämpötila oli ehkä 12, irrotin housujen vetskarilahkeet melkein alussa ja paita oli litimärkä ylös asti. Murgseehütte oli kiinni; juotava oli kannettava itse.
Tallasimme vesistöjen viertä, ohi kuohuvien putousten ja alppilaaksosta seuraavaan. Murgbach oli sen verran täynnä, että päälle roiskui viilentävää pirskettä. Vieressä oli puusta veistetty pää runonparren kera. Pään sisältä, siitä aivojen kohdalta, löytyi muovikuoresta metallilaatikko ja kirja. Siihen saa ohikulkija kirjoittaa värssynsä. “Kiitos, että löysin tämän polun!” raapustan. Aldo jää luomaan runonparsia, minä yritin viilentyä putouksen vesisumussa.
Ylempänä kasvusto oli havupuista, osa korkeita, toiset muutaman metrin, leveälle levittyviä mäntyjä. Heinä oli syksyn lyttäämää, keltaisen ruskeaa. Oltiin Alpeilla, silti korvissani soi Ultra Bran “Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon, myös me nukahdamme, me väsyneet leijonat…”
Välissä syötiin leivät; mukana ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Hiljan tekemät suklaapiparit jätettiin kahvin kaveriksi Murgseefurggelin luo, korkeimpaan kohtaan, missä siirryimme Glarusin kantonista St.Galleniin ja nähtiin alhaalla ensimmäinen Murginjärvi. Oltiin 1983 metriä merenpintaa korkeammalla. Lokakuun loppu, eikä missään pienenpientä lumiläikkää enempää talvea.
Reitin kolme järveä ovat kyljikkäin. Siellä näyttivät monet pitävän eväspaussin. Samasta kohtaamispisteestä löytyi myös majatalo, joka siis jostain syystä oli aloittanut talvilevon viikkoa ennen kuun päättymistä.
Alaspäin mentiin vauhdilla, matka oli lyhyt ja viettävä. Maiseman värit muistuttivat villapaitaa, pehmeän lempeää ruskeaa, punertavaa, kellertävää ja veteen heijastuvat vuoret kuin peilikuvia, toisinaan siveltimellä sameaksi laveerattu.
Aika hämärää aamupäivällä, aurinko ei kanna tänne asti. Pretty dark in the morning, the sun is still behind the mountain.Tästä ylös, rehevän kaunista metsäpolkua. Up we go; beautiful forestpath.Selän takana Churfirstenin vuoret ja Walensee. Behind the back Churfirsten and lake Walen.Ensimmäisen alppilaakson tavarahissi. Tai ehkä tällä tuodaan vuohia, lampaita? The gondola to bring stuff to the alpinevalley. Or maybe goats or sheep?Syksyn valo on kaunis. The autumnlight is beautiful.Muutamat kukat vielä voimissaan. Some flowers still going strong.Putouksena ryöppyävän joen vierestä löytyy kirja. Beside a river there´s a book to write some verses.Aldo luo runoutta. Luulen. Aldo is creating poetry.I think.Tähän oli pysähdyttävä tuulen ja vesiroiskeen raikastettavaksi. Had to stop here to get some refreshment from the splashing river and wind.Navetta näkyvissä. A cattleshed in sight.Voinko muuttaa kesäksi tänne? Could I move here for the summer?Kostea kalliopolku. A wet and rocky path.Olisiko tämä sembramänty? Is this swisspine?Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta eväänä leivät. Might be surprising, but we had sandwiches for snack.Joessa vilahtelee pieniä kaloja. Small fishes in this river.Minusta ihan savannia. Looks like savanna for me.Murgseefurggel, 1983 m.Tälle nousulle tarvitsen kahvia. To this hike you really need your coffee.Kultainen sieni, joka siis kasvaa lehmänläjässä. A golden shroom growing on cowpat.Kahden järven välisen muhkuran luona myös majatalo. Between the two lakes there´s the alpine hut.Kuten sanottu, valo on upea! As said before, the light was incredible!Matalaa männykköä. Some pines.Lehdet ovat suurelta osin pudonneet, tässä vielä ruskaa. There are almost no leaves, nut here still some yellow ones.Lievästi viettävä polku dippaa lopulta jyrkästi laaksoon. The slightly down going path dips suddenly sharply to the valley.Siellähän on jälleen putous. Another waterfall.Tässä tajuttiin vesivärien todellinen merkitys. Here we realised the real meaning of watercolors.Raikasta vettä. Refreshing water.
En resumen: Esta vuelta en el valle de Murg era definitivamente uno de mis favoritos. Casi un kílometro de subida, un paisaje increible, luz de otoño lindísimo y tan remoto, que no funciona el teléfono, pero en total no tan lejos de Zurich. Nos vino una multa de parqeo, por chapas, pero que importa, que lo usen para la infraestructura.
Kurzgesagt: Glarner klassiker war wirklich ein Topwanderung. Sportlich, aber nicht gefährlich, mit Wasserfällen, Flüssen, super Aussicht. Ziemlich nahe Zürich, aber so weit, dass ein Handy nicht funktioniert.Wenn man bis Merlen fährt, sollte man die Parkgebühr schon beim ersten Parkplatz bezahlen.Oder dann die 40 Franken Busse später zahlen.Wie wir.
Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.
Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.
Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.
Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.
Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”
Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.
Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.
Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.
Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.
Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.
Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.
Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.
SabbioneViimeinen kylä ennen Forogliota. The last village before Foroglio.ForoglioForoglion putous. The waterfall by Foroglio.Foroglio on pieni mutta kaunis. Foroglio is small but pretty.Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä. The route missing, only leaves left.Pikkuisen noustu joen tasolta. Already some vertical meters behind.Portaita ylös. Up we go.Puntidin silta näkyvissä. The bridge of Puntid is on the sight.Väriä on maisemassa pisteinä. The whole place is like a painting.Puntidin silta on sekin kivestä. The bridge in Puntid is made of stones, of course.Vesi virtaa kivien lomassa. The water flows between and over the stones.Pari-kolme putousta näkyvissä. A couple of waterfalls on the mountains.Tämä on Calnègia. This is Calnègia.Täällä kaikki on kivestä. Here everything is made of stone. Punainen piste: minä. The red spot: me.Nättejä sieniä. Pretty shrooms.Sillan toisella puolen kiven alla onkalo. On the other side of the bridge there´s a small cave.Paljon kiviä, joilla leikkiä. A lot of stones to play with.Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin. A plate full of traditions. The salad might not be part of it.
En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.
Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.
Tykkään syksymetsistä. Sateessa, auringossa, sumussa, ihan mitä vain. Vähän olin silti odottanut syysvärien loistoa auringossa, mutta olkoot, ajattelin.
Sääkartalla Sveitsi oli pilvien alla, mutta Baselin suuntaan luvattiin kolmea tuntia paistetta. Vetelin aurinkovoidetta varmuuden vuoksi kasvoihin. Myöhemmin vuorella pää pilvissä virnistin optimismilleni.
Mutta päivän kristalli oli taskussa. Tuliaisiksi. Se saatiin mukaan jo ennen Wasserfallenin hissiä. Jotenkin herttaista, että metallinen rahalaatikon kansi ei ollut edes kiinni.
Hissin luona on zipline-rata, sinne jää lapsiperheitä. Porukkaa tallaa jonossa ensimmäisille nuotiopaikoille, sen jälkeen on rauhallisempaa. Voin vain kuvitella trafiikkia aurinkoisena päivänä. Selvästikin tykätty ulkoilualue Jura-vuoristossa; tänne voi tulla läpi vuoden.
Huipulta, seudun korkeimmalta kohdalta, piti nähdä joka suuntaan, Saksaan, Mont Blancille Ranskaan, ylipäätään Alpeille. Meille avautui valkea huttu, molemmin puolin kapeaa kannasta. Pilvimassa lellui yli, sivuttain ylhäältä alas, alhaalta ylös. Äänet kantautuivat vaimeina, jostain kuului aavemaisesti naurua. Ja huuliharpun säveliä. Kiinalainen Nuuskamuikkunen soitteli polun syrjässä haikeaa melodiaa, toinen kuvasi puhelimella.
Kulkutautien pyhimys Rochus matkasi ruton riehuessa näillä main Roomasta Mümliswiliin ja loukkaantui vakavasti suistuttuaan harjanteelta. Paikalle rakennettiin kappeli, nykyisen edeltäjä.
Polku on kuin silvottua kiveä, ei ihme, että täällä kompastellaan. Lipulla koristetun sääaseman jälkeen ollaan kuitenkin ihan kunnon tiellä, joka vie kohti surkeaa kulinaarista kokemusta, Bergrestaurant Vogelbergiä.
En kestä istua kylmältä sumussa ja tuulessa terassilla, joten sisään tupatentäyteen tupaan. Palvelu on kummallisen ynseää, ei tervehdystä, ei kiitosta, ei mitään. Kahvi kuin vettä, snapsilla terästetty samoin. Isäntä ripittää viereisen pöydän porukkaa, eivät olleet huomanneet käteismaksusta muistuttavaa kylttiä. Aprikoosipiirakka on hyvää, se on läheiseudun konditoriasta, hinta sen sijaan järkyttävä. Myöhemmin luen terävää kritiikkiä paikasta; laatu, tunnelma, kaikki on surkeaa.
Pilvet lipuvat syrjään, oranssi ja keltainen paljastuu. Aidatulla niityllä laiduntaa hevosia; mutta porttihan on auki! Hepoja on siellä täällä, toistakymmentä, pitkin niittyjä, ruohoa hamuamassa. Yksi vilkaisee meitä ja kääntää selän. Aina noita kaksijalkaisia.
Päivän aarteet. The treasure of the day.Ei vielä pilvien tasolla. Not yet by the clouds.Nuo valkoiset ovat sieniä. Those white things are shrooms.Polku päättyy jyrkänteen reunalle. The path ends by the ridge.Portti. A gate to the fields.Niin mut jos tämä putoaa päälle? Yeah, but if this falls…?Siinä se lelluu, pilvimassa. There it hangs, the cloud.Kohti pilveä. Towards the cloud.Kappeli polulla. A chapel on the path.Eväshetki. Snacktime.Tällä jaksaa vaikka kuuhun: Glarusin päärynäleipä pähkinöillä. With this you can walk till the moon; pearbread with nuts from Glarus.Kapea harjanne. A narrow ridge.Sienet mätsää syysväreihin. Mushrooms that match the fallcolors.Ihan olen energinen, vaikkakin turvonnein silmin. Full of energy, despite of baggy eyes.Tässä olisi sitten sitä maisemaa. Here´s the marvellous view.Sääasema. The weatherstation.Häikäisee ihan sikana, vaikka sumuista. Taustalla Alpit. Totally dazzeled by the sun.I mean by the fog.Alps on the background.Ja yhtäkkiä esirippu repesi. And suddenly the white curtain opened.Pikkuisen hurmaannun. Loving this!Surkea kuppila. A miserable mountainrestaurant.Ulkonäkö pettää, todella huono kahvi. Mutta konditorian piirakka on hyvää. Horrible coffee, but the cake from a pastryshop is tasty. Herttinen, tuollahan on lisää kukkuloita. Gosh, there´s more hills.Loppuun pieni nousu. A short uphill climbing.Näitä heppoja oli vapaana pitkin poikin. There were horses here and there, walking freelyto the best spot of green.
En resumen: Fuimos a Wasserfallen en la busqueda de colores de otoño. Habia, pero rodeado por las nubes. Bonito en todo caso.
Kurzgesagt: Wir sind nach Wasserfallen gefahren um goldener Herbst zu suchen. Trotz Nebel und Wolken haben die Farben schön geleuchtet.
Sadetta, sadetta, harmaata ja lauantai. Istuin ratikassa kohti Zürichin solmukohtaa, jossa kaupunki on ehkä urbaaneinta, molemmin puolin jokea. Liikenne soljui virtanaan, haisi märille vaatteille, eikä tänään kauneus pistänyt silmään.
Nappasin itsestäni jälleen vahinkolaukauksen sateenvarjon alla, alan olla näissä ekspertti. Mitä silloin teenkään; nyt yritin kai saada kameraa päälle. Kasvojen lisäksi sormet olivat uniset, ehkä tämä oli se hetki, kun halusin ottaa kuvan vauhdikkaana virtaavasta Limmat joesta. Vedenpinnassa väreili sen voima, uoma oli täynnä virtaavaa vihreää, toisin kuin kuumina ja kuivina kesäkuukausina.
Migrationskirchellä Wipkingenissä vaihtuvat suomalaisten sinapit, pullat, karjalanpiirakat ja kuulumiset. Tänään myös kirjat. Pöydille levittäytyivät dekkarit, lukuromaanit, palkitut teokset, keittokirjat, muut tietokirjat, lastenkirjat ja suomalaiset käännösteokset. Paljon oli houkutuksia, lukemattomia, mutta liian monta siihen kasaan, joka odottaa yöpöydällä. Hillintä on vaikeaa, sillä näitä voi latoa kassiin veloituksetta. Sääntöni on, ettei kirjatorni kotona saa kaatua imuroidessa.
Ja montako toin itse vaihtoon? Yhden. Vain siitä voin luopua. Jotkut pitävät vuosittaista kirjapörssiä kuin hitaana kirjastona, ottavat nyt mukaansa ja tuovat ensi vuonna takaisin. Sekin sopii. Toiset tulevat katsomaan tarjonnan ja pääasiassa syömään pullaa ja kahville. Sveitsin suomalaisen kirkon korvapuustikulho tyhjeni ensimmäisenä, seuraavana mustikoin koristeltu porkkanakakku.
Fennica-kirjaston toimikunta järjesteli kirjoja, minä mukana. Iso osa oli pokkareita, niitä on varmaankin kevyempi tuoda Suomesta. Zürichin pääkirjaston kellarissa on Fennican aarteet ja niihin poimitaan täältäkin uutta luettavaa, mutta niitä kovakantisia. Kukapa arvaisi, että kaupungissa on tuhansien suomenkielisten teosten kokoelma, vuosittaiset uutuudet mukaanluettuina.
Zürichin Suomi-koulun pöydällä oli lisää houkutuksia. Mietin, mitä herkkuja tarvitsisin. Sillä tarpeestahan on kyse, kun puhutaan suomalaisesta salmiakista, suklaasta, ruisleivästä ja suomalaisista mausteista. Identiteettiäni on pönkitettävä, ettei se ala muistuttaa juustosta, voisarvista ja sveitsiläisestä suklaasta koottua ihmistä. Sekin minussa varmaan jo on, mutta ydin on kyllä rukiinen.
Päädyin kolmeen kirjaan ja kolmeen herkkuun. Päälle ostin vielä lakritsan. Ne mahtuivat hyvin kassiin ja pääsin muhimaan siihen mistä niin pidän. Hyvän tekstin pariin satunnaisen suklaapalan kera.
Limmat-joki pyörteineen. Limmat-river with eddy current.Tässä yksi fennicalainen kulkee tyyriinä kohti kirjapörssiä. Going to book changing -event; a picture a took accidently, when I was trying to prepare the phone to take a picture of the river Limmat.Tämä portaikko tuo suomalaiseen kirjapörssiin. These staircase brings you to the Finnish books.Vaihtareita. To exchange.Kakkua kahville? Some cake for the coffee?Lukemista kahville? Some reading material for the coffee?Ainakin korvapuusti, vai kuinka? At least a cinnamon bun, right?Ja kotiin…? And for later on to enjoy…?Hän vartioi seutua. He keeps eye on the area.Viemiset. These I took home.
En resumen: Los finlandeses necesitan unas ciertas cosas: libros en su idioma, pancitos de canela, mostaza y confites finlandesas. Por dicha tenemos gente, que organiza eventos, donde conseguimos todo eso con un cafecito.
Kurzgesagt: Die Finnen brauchen einige Sachen: Bücher in ihrer Sprache, Zimtschnecken, Finnischer Senf und Süssigkeiten. Zum Glück haben wir Leute, die solche Events organizieren, wo wir das alles kriegen, mit einem Kaffee.
Niinhän se on, että mikä tahansa muuttuu tiukassa auringonpaisteessa rusinaksi. Rypäleen sokeripitoisuus kuivuudessa ja lämmössä kasvaa, omani sen sijaan laski kuin lehmän häntä. Siis verensokeri. Ja nestehukan negatiiviset vaikutuksethan kyllä tiedetään. Siihen ei auttanut edes desi raikasta viiniä.
Yritin olla vastuullinen toipuja ja antaa rauhan vyöruusulle. Ei vuoristopatikkaa, ei tuntien raskasta nousua. Se, että kilometrejä kertyi 15 ja aurinko porotti täysillä koko päivän päätin jättää huomiotta. Myös sen, että vyöruusussa pitäisi välttää aurinkoa. Koska ei oltu vuorella. Ainakaan isolla.
Mutta yhä silti – mahtava reissu, plussia reilusti enemmän kuin miinuksia. Vuorilla oli epävakaata, joten ajoituskin istui täydellisesti. Vajaa kolme tuntia ja olimme Genevenjärvellä Lavauxin rinteillä, viiniköynnösten välissä huumaavan kauniissa ympäristössä.
Se mikä johti rusinoitumiseen, oli väärä mielikuva. Kuvittelin, että siellä missä on viiniä, on tietenkin kahviloita ja ravintoloita tai ainakin yksi avonainen per kylä. Ensimmäisessä, Rypäle Caféssa St. Saphorinin kylässä olisi maistunut kupposellinen kahvia. Isäntä torjui hymyillen edellisenkin seurueen, ehei, mitään ei nautita ennen lounasta. Aamukahviaika oli selvästikin ohi. Illalla palatessa käytiin koputtelemassa saman kuppilan ovea. Ehei, illalliseen on vielä tunti, ruokaa saa vasta sitten.
Vatsani ja Lavaux:n alue ovat selvästikin eri rytmissä. Seuraavassa kylässä olisi jollain suunnalla ollut ruokapaikka, mutta siinä vaiheessa oli jo mutusteltu väliomenat ja ajateltiin, että jatketaan matkaa. Viininmaistajaisten kohdalla testattiin jääkylmää Dezaleyta ja St. Saphorinia, jonka jälkeen oli pakko syödä repusta leivät, murina alkoi olla sitä tasoa.
Viinin kylkeen olisi ollut tarjolla tukuisa kuivamakkara ja patonkia, mutta makkara ei kuumuudessa herättänyt vastakaikua. Myöhemmin kaduin ronkelia suhtautumistani, sillä makkara mahassa on parempi kuin vatsalaukku tyhjänä.
Sama linja jatkui, joko ruokapaikat olivat poissa reitiltä tai kiinni. Paluumatkalla kurvattiin suoraan huoltoaseman kauppaan hakemaan sandwichit. Erittäin antiklimaattista, mutta jälkkärijäätelön jälkeen en enää ainakaan ollut otsaryppyinen ruuattomasta päivästä.
Viinisatoa oltiin paikoittain keräämässä, myös prosessoimassa. Ensimmäisten kylien välillä oli muutoinkin trafiikkia, kävelijöitä ja rypäileiden valokuvaajia. Mitä pitemmälle tallattiin, sitä rauhallisempaa tiellä oli.
Yöllä näin unta viininkeruusta, poimi satoa kotioven yläpuolelta. Aurinko oli kuin Genevenjärvellä. Sitä syntyikö rypäleistä viiniä, en tiedä. Mielikuva tilanteesta oli niin vahva, että oli mentävä pihalle sadonkorjuuseen. Pari kiloa rypäleitä, sanoisin, siis ilman punnitsemista. Ei ehkä yhtä makeita kuin etelämmässä, mutta omia.
Rypäleet talteen. Grapes to prosess.St. Saphorin.Café du Raisin, jonne tulimme joko liian ajoissa tai myöhään. Café du Raisin, where we always got either too early or too late.St. Saphorinin holvikaarikuja. An archalley in St. Saphorin.Tästä lähdetään St. Saphorinin läpi. The beginning of the hike trough St. Saphorin.Portaat St Saphorinin kirkolle. The stairs to the church of St Saphorin.Köynnöksiä ja Genevenjärvi. Grapewines and the lake Geneva.Rikkaruohotkin on kauniita sinistä vasten. Even the weed is cute against the blue.Kyllä, täällä on viiniä. Yes, there´s wine.Sata kuvaa järvestä ja köynnöksistä. Hundred pictures of the lake and the wine.Olisko nämä jo valmiita? Aren´t these already ready to be picked?Monachonin kellarit. The cellars of Monachon.Ja tämä kylä oli? And this village was?Mahdollisuus maistiaisiin. A possibility to taste Lavaux´s wines.Kaksi rusinaa ja pari desiä kylmää viiniä. A couple of raisins and two deciliters of cool wine. Portaat köynnöksille. Stairs to the grapewines. Joku on ottanut maistiaisia. Someone has tasted these already.Dezaleyn rypäleitä. Dezaley grapes.Linnako sä oot? Are you a castle?Jo nälkäinen. Already hungry. Demierren ja Filsin viiniä. Wine of Demierre and Fils. Onhan täällä nyt kaunista! It really is beautiful here!Prosessoidut rypäleet. Processed grapes. Ihana! Charming!Viiniä siellä, viiniä täällä. Wine here, wine there. Siisti kellari. A tidy cellar.Olisiko viimeinen kylä? Maybe the last village?Ja viimeiset rypäleet. And the last grapes.
En resumen: Cuando el clima en las montañas está desestable, es el momento de ir al lago de Ginebra, en el area de Lavaux, a caminar enre los viñedos. El sol te llena, los colores están llenos vida y el vino refresca.
Kurzgesagt: September ist perfekt für einen Ausflug nach Lavaux. Eine Wanderung durch den Weinterassen von St. Saphorin ist herrlich. Wer unterwegs Essen möchte, sollte nur aufpassen – die Restaurants sind nicht jeder Zeit zum Essen geöffnet.
Pala Suklaata 