Hyvin opettavainen sunnuntai. Ensinnäkin, kannattaisi suunnitelmia vaihtaessa perehtyä asiaan huolella. Ohjeet saattavat olla pielessä ja voipi olla, että menee juoksuksi koko retki. Sen lisäksi sauvat auttavat yllättävässä tilanteessa enemmän mukana kuin autossa.

Lennossa siis päätin, etten haluakaan mennä polulle joka saattaa olla liukas ja viettää rotkoo, vaan haluan nousta korkeammalle, huipulle asti, mutta ilman sen kummempia vaaroja.

Churfirsten on kulissin näköinen vuorijono Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolella, yksi hienoimmista. Sahalaitaiset huiput ovat olleet listoilla pitkään, tosin ajattelin, että menisin joskus kurkkaamaan järveä niiden välistä, en huipulta.

Selun on yksi näistä huipuista ja sinne voi kivuta helpommin Selunbahnilla, puisella laatikkomaisella hissillä, joka on niin perus, ettei se sovellu ihan kaikille, mutta on toisaalta hauska kuriositeetti. Toinen ja pitempi reitti lähtee Alp Sellamatista, minne nousee myöskin hissi, joko kupla- tai tuoliversio ja siis meidän reitin lähtöpiste. Kilometri vertikaalimetrejä, luonnollisesti molempiin suuntiin.

Päivä oli selvästikin huonosti valittu, sillä meneillään oli lapsiperheille tarkoitettu patikkatapahtuma ja asema sekä polku täynnä porukkaa, pienokaisia vanhempineen. Ohitettiin massat nopealla tahdilla ja jätettiin tapahtuman piknikpaikka taakse.

Polku polveili, kurvasi metsän kautta, kadotimme huiput näkyvistä ja tultiin jälleen niitä lähemmäs. Katsoin kelloa ja tajusin, ettemme mitenkään ehtisi ohjeissa mainitussa ajassa edestakaisin ja viideksi viimeiselle hissille. Neljä tuntia tarkoitti vain huipulle kipuamista, vaikka reitin lähtö- ja päätepiste oli hissiasema. Mietittiin hetki ja päätettiin kivuta 2,5 tuntia ja kääntyä takaisin.

Kiihdytin vauhtia, tässä mitään enää kuvata tai pidellä taukoja. Parin tunnin paikkeilla oltiin jo huipun helmuksella, viimeisessä nousussa. Huippu näkyi lähellä, korkeuseroa silti yhä 400 metriä. Istahdin ruohorinteelle ja kaivoin suolakurkku-juustoleivät. Aika ei riittäisi ylös, joten yhtä hyvin voitaisiin katsella jylhää vuoristoa Säntisin ympärillä ja levähtää.

Kaksi sandwichiä ja kourallinen pähkinöitä sekä kuivahedelmiä myöhemmin katsoin kelloa, katsoin Aldoa ja päätettiin sittenkin yrittää huipulle. Riittääkö aika? Ihan sama. Kun kerran on tänne asti päästy, ei kyllä luovuteta.

Jalka oli ääriasennossa, hengityspausseja piti pitää useammin. Tovin kesti, mutta sitten nöyrryin ottamaan pieniä askelia, lihakset tarvitsevat vähemmän happea ja eteneminen on sujuvampaa.

Mikä myös nöyrrytti, oli ikääntynyt nainen, joka sitkeästi askelsi koko ajan samaa tahtia ja viime vaiheessa ohitti meidät. Syytin kesäkuun koronaa, vähäisiä vuorireissuja ja suomalaisuutta.

Huipulla tajusin, että olimme hilpottaneet nousun huomattavasti arviota vauhdikkaammin. Koko edestakaiseen reissuun meni 5,5 h ja ohjeiden mukaan pelkkä huiputus olisi vaatinut sen 4 h. Ei ihme jos askel alkoi loppunousussa hyytyä.

Mutta motiivi oli hyvä. Ylhäällä kapealla harjanteella istahdettiin hetki, syötiin banaanikakkua, kirjattiin puumerkit ristiltä löytyvään kirjaseen, juteltiin kanssapatikoitsijoiden kanssa ja ihasteltiin jyrkkää pudotusta turkoosille järvelle. Ja sitten polkua alas.

Jyrkkyystaso oli aikamoinen ja nilkan jatkuva ääriasento alkoi tuntua yhtäkkiä pohkeen ulkosivulla lihaksessa. Tarpeeksi jomotettuaan, se siirtyi sisäsyrjälle. Koikkelehdin miten kuten, yritin erilaisia tekniikoita, mutta kipu jäyti. Löysä nilkka siis ilmoitteli olemassaolostaan ja siitä, ettei asento ole kiva pitemmän päälle.

Kello hiosti tunnelmaa, aikaa oli todella niukasti. Silti pysähdyttiin huipun alapuolella vuoristokuppilan terassilla pikaisille kahville ja täyttämään vesipullot, sillä voi pojat, nestettä oli juotu ja lisää tarvittiin, kofeiinibuustia myöten.

Ylämäet meni hyvin, mutta aina vähänkin alas mennessä olin että AU##HITTO##AAK##AU ja yritin askeltaa jalkaterä sojoittaen ylöspäin ja olla taivuttamatta polvea. Varttia vaille viimeistä oltiin hissillä – ja tyytyväisiä. Juoksuksi meni, mutta kerrankos sitä. Ei kyllä toistu, vannottiin.

Entä se kinttu? Kylmään veteen, magnesiumia ja juomista. Mutta Blackroll oli paras. Kun olin käynyt kaikki muut lihasryhmät läpi, polvistuin vielä rullaamaan säären etupuolen ja inisin tuskasta, mutta se auttoi välittömästi. Kipu poissa, kaikki hyvin.

En resumen: Subimos a uno de los cumbres de Churfirsten. 1000 m verticales para arriba y de vuelta. Casi corriendo, para llegar a la última gondola.

Kurzgesagt: Endlich auf einem Gifpel von Churfirsten gestiegen.