Tukka jäässä Appenzellissä

5. February 2025 By suklaasyomari in Allgemein, Elämänlaatu, Liikunta, luonto, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu, vastuullinen matkailu Tags: Appenzell, Plattenbödeli, Sämtisersee, sumu, Sveitsi, talvipatikka, Winterwandern Leave a comment

Appenzellissa vai Appenzellissä? Jämähdin hetkeksi taka- ja etuvokaaleihin; mikä on oikein ja mikä tuntuu hyvältä. Vaikka järki kuinka sanoisi, että jos on a-kirjain, niin ä:tä ei sanaan laiteta, päätin, että Appenzellissä kuulostaa paremmalta. Vierassanojen käytössä esiintyy horjuvuutta, luin jostain.

Mutta takaisin retkelle, sinne Appenzelliin. Brülisausta lähtevä polku on tallattu monesti, toisinaan vain Sämtiserjärvelle, toisinaan sitä seuraavalle Fäleninjärvelle, mutta kesällä tai keväällä. Yllättäin tätä polkua pidetään auki talvellakin ja koska verkkokamera näytti aurinkoa ja säätiedotkin puolipilvistä, lähdettiin leivät repussa liikkeelle. Otin mukaan sekä sauvat että liukuesteet. Jos alkupätkän nousu olisi jäinen, sitä olisi mahdoton kivuta ilman kunnon pitoa.

Matkalla vahvistui itäisen Sveitsin onneton lumitilanne. Niityt olivat laimean vihreitä, laduista jäljellä läikittäin runkoa. Brülisaussa ei ollut lumesta tietoakaan; sumua sitäkin sankemmin.

Väkeä oli liikkeellä vain muutamia seurueita. Sumussa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain veden lorina kanjonin joessa. Hiki pukkasi nopeasti pintaan, vähennettiin kerroksia, juotiin vettä ja päästiin lumirajalle. Pehmeä, valkoinen kerros ei ollut liukas, mutta lisäsi haastetta. Vielä enemmän hiki, vielä vähemmän kerroksia.

Tunnin nousussa tuli kierrätettyä happea moneen kertaan. Vaatteet olivat kuoriutumisesta huolimatta niin läpimärät, että päätettiin pysähtyä Plattenbödelin vuoristomajalle kahville ja kuivattelemaan selkää. Seudulla ei ole laskettelumahdollisuuksia, ellei kipua suksineen ylös ja pyyhällä sitten rinnettä alas. Joka tapauksessa majalla oli hiljaista, vain kahdessa muussa pöydässä oltiin ruokailemassa ja tämä oli lauantai keskellä talvisesonkia.

Koska edellisen reissun kuminen rösti kummitteli vielä jossain ruokatorven loppupäässä ankeana muistona, päätettiin pysytellä varmalla tiellä ja tilattiin omenakakut. Keittiön puolelta kurkisteli partainen iäkäs mies, joka asetteli lautaselle kaakun lisäksi kunnon pläjäyksen kermaa ja koristeitakin. Kakku oli pelkkää plussaa, pähkinäinen ja lämminkin.

Plattenbödelistä eteenpäin reitti oli meille uusi ja kurvasi metsään. Kesäinen patikkapolku myötäilee järveä. Sumu sakeni entisestään, vaikka aurinko yritti piikata reiän sen vaippaan. Näkyvyys oli enää kymmenisen metriä, eikä merkkitolppia erottunut valkoisesta. Onneksi polku oli tallattua jälkeä ja melkein koko matkan helppo seurata. Reitti oli tietty myös kellossa, mutta talvisin heittoa on aikalailla. Se näytti kuitenkin suuntaa, sillä maamerkeistä, vuorista tai muista maisemista ei ollut jälkeäkään.

Sumu kasteli hiukset, kylmä jäädytti kostean puikoiksi ja helmiksi. Vajan katon laidassa suorat jääpuikot olivat villisti harallaan joka suuntaan.

Jossain vaiheessa, kun alettiin aavistaa olevamme melko perillä, tajuttiin, että nyt on lähellä vuoden ensimmäinen parkkisakko. Maksu jäi hoitamatta, eikä sovellus pelannut, koska oltiin liian kaukana pisteestä. Brülisaun poliisi taisi olla lauantaivapaalla, eikä jaksanut käydä tarkistamassa viittä autoa parkkipaikalla, sillä tuulilasissa ei näkynyt minkäänlaista lappua. Ellei sitten posti tuo.

Huurtuneet oksat sumussa – karmivan kaunista. *Frosted branches in foggy forest; kind of creepy but pretty.*

Mitä jyrkempää ja lumisempaa, sitä hikisempää hommaa.
*Steep and snowy; really sweaty.*

Löytyi yksi paikallinen.
*Found a local.*

Joku siellä menee.
*A person in the forest.*

*Plattenbödeli.* Kahvipaikka näkyvissä.
*Plattenbödeli*. Coffeeplace in sight.

Omenakaakku on niin just sopiva.
*Applecake is just perfect at this moment.*

Ja sumu vain synkkenee. It gets even foggier.

En resumen: En Appenzell uno tiene que subir bastante para encontrar la nieve. Y en la neblina hay que ponerse vivo, para no perderse.

Kurzgesagt: Im Appenzell muss man bergauf laufen um Schnee zu finden. Nebel musst du nicht suchen, es ist überall.

Retki talviparatiisiin

15. January 2025 By suklaasyomari in Allgemein, Elämänlaatu, Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu, vastuullinen matkailu Tags: Flumserberg, liukuesteet, rösti, St Gallen, Talvi, talvipatikointi 2 Comments

Hörppään lasista jälleen vettä, sillä olen kuin joulukinkku, todella hyvin suolattu. Syytän eilistä virhevalintaa, röstiä, joka oli suolaisin ikinä. Vuoristokuppiloiden ruokalistat ovat aika samanlaisia ja yleensä perusrösti on varma valinta, tukuisa ja maukas. Aineina perunaa ja juustoa; mikä siinä voisi mennä vikaan? Epäiltiin, että ne oli tehty valmiiksi joskus aamusella ja jätetty pannulle reiluun lämpöön, sillä paistetun pinnan rapeus oli muuttunut paksuksi, kumisen kovaksi materiaaliksi, johon eivät edes poskihampaat kyenneet. Pyöreä lätty olisi hienosti toiminut frisbienä.

Joka tapauksessa, onneton ateria oli vain tuskainen sivuseikka upeana päivänä. Tammikuun arkipäivät on parhaita, sillä porukkaa on liikkeellä rutkasti vähemmän kuin viikoloppujen ruuhkahetkinä. Työt ja koulut ovat alkaneet ja hiihtolomia vasta odotellaan. Autolle löytyi Flumserbergin Tannenbodenista helposti parkkipaikka, eikä rinteessä laskettelurinteiden risteyskohdissa tarvinnut pelätä, että jatkuvat suksivirta jyräisi yli.

Keli oli täydellinen, pikkupakkanen, taivas sininen, polut tiukaksi lanattua lunta. Koska talviolosuhteissa on toisinaan todella rankkaa nousta mäkeä ylös, olin valinnut reitiksi noin kolmen tunnin kiekan 400 metrin vertikaalimetreillä. Tätä polkua oli lopulta helppo pistellä menemään ja oltiinkin tuntia nopeammin takaisin. Seuraavalla kerralla jätetään himmailu ja mennään niin ylös kuin pystyy ja sitten hissillä alas, jos päivä tuntuu loppuvan kesken.

GPX:ät on talvisin melko epäluotettavia ja nyt myös ihan viturallaan, mutta reitit oli todella hyvin merkitty. Jos on yhtään tajua siitä minne on menossa, niin kylttejä seurailemalla pääsee perille. Silti siellä täällä näkyi kävelijöitä laskettelurinteen puolella ja hieman eksyneeltä vaikuttava patikoitsija kysyi risteyskohdassa neuvoa takaisin Tannenbodeniin.

Olin pakannut reppuun pienet eväät, sillä mielikuvissani istuin auringossa rinnekuppilan terassilla nauttimassa jotain hieman syntistä, mutta herkullista. Ensimmäisen paikan kohdalla oltiin, että joo ei, ei tässä mitään vielä tarvita. Kun mäkeä yhä riitti, syötiin välissä taateleita ja manteleita lisäpotkuksi ja sitten oltiinkin jo seuraavan kuppilan kohdalla. Chrüzin terassi oli vielä varjossa, joten mentiin sisään ja päädyttiin tilaamaan se onneton rösti. En koskaan jätä ruokaa, mutta nyt oli pakko jossain vaiheessa pysähtyä ja todeta, ettei tästä tule mitään. Plussaksi oli laskettava raikas salaatti ja kahvikin oli ihan juotavaa.

Kaksi röstiä, kaksi lasia hanavettä, yksi salaatti ja kaksi kahvia teki rahapussiin 81 frangin loven. Tässä syy, miksi yleensä syödään niitä repussa nytkin mukana kulkeneita voileipiä.

Jalassa oli talvipatikkakengät, jotka jostain syystä eivät ole kovinkaan hyvät liukkaalla. Sitä ongelmaa ei ollut tällä kertaa, mutta ostin Flumserbergiltä mukaan liukuesteet. Nämä eivät olleet ihan niin järeät kuin toivoin, mutta toivoakseni auttavat jonkun verran esim. jäisissä alamäissä. Kaapista löytyy myös toiset, mutta ne on lenkkareihin tarkoitetut, enkä saa niitä asennettua näihin jykevämpiin kenkiin. Mutta nyt pitäisi varusteiden olla toimivat – kaiken varalta.

Rinteen hankeen oli muuten painautunut vaikka kuinka monet alppijäniksen jäljet. Yhä vielä epäilen, että jäniksiä edes on, sillä yhtäkään en ole nähnyt. Sen sijaan takaisin ajellessa eräällä pellolla tepasteli kymmenen mustavalkoista haikaraa! Niiden pitäisi talvisaikaan olla Marokossa, mutta kuka sinne viitsii lentää, jos olosuhteet ovat mukavat pohjoisemmassakin?!

Pinkit tai vaaleanpunaiset merkit on patikoitsijoille.
*The hikers follow pink marks.*

Tässä talvimuotia jostain 2000 luvun alusta. *Winterfashion from the beginning of 2000.*

Täällä voisi vetää murtsikkaa.
*Crosscountry possibilities.*

Koska ollaan Sveitsissä, penkiltä löytyy luonnollisesti luuta.
Only in Switzerland: a bench with it´s own broom.

Nypyvuorella taustalla lumeton huippu.
*On the background a peak without snow.*

Tienhaarassa seurataan pinkkiä kylttiä oikealle.
*We follow the pink signs.*

Tämä rösti olisi sopinut kiekonheittoon.
*This rösti would have been perfect for disc throw.*

Walensee vain on aina niin kaunis.
*Lake Walen, always beautiful.*

En resumen: Un día de invierno perfecto en las cumbres de Flums. Pero el rösti no lo recomiendo.

Kurzgesagt: Das war ein perfekter Wintertag auf dem Flumserberg. Rösti würde ich nicht empfehlen.

Vuoden viimeinen

3. January 2025 By suklaasyomari in Allgemein, juhlat, luonto, matkailu, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu, vastuullinen matkailu Tags: Alpit, Amden, patikointi Alpeilla, St Gallen, talvipatikka, talvivaellus, uusivuosi Leave a comment

Laskeuduttiin Suomesta sumuun, joten tieto maisemasta oli se mitä oven avatessa näkyi, nurmikkoa ja harmaata huttua. Siksi ihastus oli suuri, kun vain muutama kymmen metriä korkeammalla paistoikin ihana aurinko, oli pakkasta ja luntakin.

Golden Jesus -reitti eli siis Walenseen yläpuolella virallisesti Vordere Höhi, on takuuvarma ohjelmanumero niille, jotka kärsimättömänä odottavat vuoden vaihtumista. Matka Zürichistä on lyhyt, reitti kiva ja aurinkoinen ja kotiin saavuttiin juuri sopivasti iltapalalle ennen korkkien poksahtelua.

Niin kauan on oltu ilman aurinkoa, että jakauksen kohta helotti illalla samaa sarjaa hätärakettien kanssa, mutta voi että tuntui kivalta. Siis se aurinko kasvoilla ja käsillä. Lunta oli riittävästi talvitunnelmaan ja porukkaa sen mukaisesti. Ylhäällä polun ääripäässä istahdettiin ristin alle syömään vuoden viimeistä lounasta, katse kohti Toggenburgia ja Itävallan vuoria, selän takana Glarusin lumihuiput.

Kahvitermari oli tarkoituksella kotona, sillä Vorder Höhin alppitila eli kesällä varmaankin karjasuojana käytössä oleva rakennus oli muokattu jälleen kestittämään talvipatikoitsijoita ja jokainen roponen on tilan elannolle tärkeä, kuten piknikin kieltävä kyltti kertoi. Takahuoneessa paloi tuli hellassa ja astioita pestiin käsin. Aikamoista, sillä porukkaa oli taatusti toista sataa ulkona auringossa nauttimassa kermakahveja snapsilla, keittoa ja makkaraa.

Viereinen pariskunta mutisi, että tämä kupissa oleva litku ei ole kyllä kahvia nähnytkään. Niinpä niin, mutta kallista se kyllä oli ja me kyllä tiedettiin tämä jo etukäteen. Vuorilla kelpaa huonompikin sumppi.

Vuonna 2024 tuli tallattua tai pyöräiltyä noin 40 000 korkeusmetriä eli vähän alle maratonin ja suurinpiirtein sama kuin yleensäkin, huolimatta koronasta ja surkeista alkukesän keleistä. Ei sillä, että metreillä olisi merkitystä. Hyviä retkiä oli monta ja äänestettiin paras. Aletsch-jäätikön alue nyt vain on aina ihan toista luokkaa, joten sitä ei otettu lukuun. Ykköseksi nousi viimeinen reissu Glarusin Nüenchamille. Oli draamaa, haastetta ja seikkailua, upeat maisemat, hikeä ja onnistumista. Toista kertaa en lähtisi pakkasasteilla näille rinteille, mutta tulipa käytyä. Tänä uutena vuonna haluaisin tehdä jonkun useamman päivän retken. Monta paikkaa on listoilla.

Täältä lähdettiin.
*This is where we started.*

Ristillä ja polun päässä on tungosta.
*There´s a traffic jam by the cross and turning point.*

Perunanidut auringossa.
*Pale people in the need of alpine sun.*

Vuoden viimeinen lounas.
*The last lunch of the year.*

2025, täältä tullaan!
*2025, we are ready!*

En resumen: la última caminata del año y un poco de sol para las mejillas palidas.

Kurzgesagt: die letzte Wanderung des Jahres und ein bisschen Sonne für die blasse Backen.

Menneen talven lumia

27. November 2024 By suklaasyomari in Allgemein, Elämänlaatu, joulu, kaupunki, Sveitsi, ulkoilu Tags: ensilumi, joulu, Talvi 3 Comments

Kaikki tuli yllättäin. Ei talvi, mutta se, että lunta sataakin enemmän kuin ne luvatut kaksi senttiä ja myös joulukauden alku.

Tietokoneen ruudulle läpsähti viesti kello kolmen sankasta lumisateesta. Kaupassa oli käytävä sitä ennen, sillä jääkaappi oli tyhjä ja auto jonotti yhä talvirenkaiden vaihtoon.

Joka tapauksessa kotimatkalla oltiin juuri oikealla hetkellä, pienessä pyryssä. Tie oli vielä ajokelpoinen ja takapaksi täynnä ruokaa. Kaikki oli valmista, talvi voi tulla.

Talvet kestävät nykyisin päivästä muutamaan, joten heti kun lumikerros ylitti saappaan reunan, oli lähdettävä nauttimaan lumisista jalkakäytävistä, valkoisena notkuvista oksista ja siitä valosta, jonka kinokset ja valkeat peitteet iltaan luovat.

Seuraavana aamuna oli jo kosteaa ja hiljaista. Ne, jotka eivät olleet vuorilla laskettelemassa, laskivat mäkeä, vähät välittäen pulkan alta roiskuvasta vedestä. Metsässä siniseltä taivaalta tuleva valo oli kuin maaliskuussa; keltaiset lehdet muistuttivat vielä meneillään olevasta syksystä.

Ja pari päivää myöhemmin kaikki oli kuin edellisvuoden muistikuvaa. Jouluista tunnelmaa jäivät kannattelemaan kaupungilla joulutorit, glühweinkojut ja laulava joulukuusi – viikkoa ennen ensimmäistä adventtia. Samichlaus, sveitsiläinen joulukuun vieras, oli sekin kumppaneineen ottanut myös varaslähdön ja marssi läpi kaupungin soittokuntien tahdissa.

En ollut tajunnut, että jouluhässäkkä alkaakin jo marraskuun puolivälissä. Silti, miksei? Kaupungin kylmässä värisytti ja pyysin kojusta yrttiteetä. Myyjä toisti “Kräuterteetä siis.” Höyryävä juoma oli kyllä glühweinia, mutta otin sen vastaan mukisematta. Maailma tuntui hetken aikaa mukavammalta paikalta jouluvalojen keskellä, käsissä kuppi kuumaa.

En resumen: Ya llegó la navidad a Suiza. O era la primavera?

Kurzgesagt: Weihnachten ist da. Oder ist es der Frühling?

Vuoret kiinni, mitäs nyt?

20. November 2024 By suklaasyomari in Elämänlaatu, Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu, vastuullinen matkailu Tags: dopamiinit, endorfiinit, koukussa patikointiin, liikkuminen, välikausi, vuoristo Leave a comment

Niin se on, että kausi on paketissa. Iso osa hisseistä pitää huoltotauon tai jää odottelemaan talvea. Alppitiloilta on tultu jo aikaa sitten alas alavammille maille. Viikonloppuna olisi tehnyt mieli sumun yläpuolelle, mutta nitkautin selän muutaman millin harhaliikkeellä sellaiseen kuntoon, ettei tullut mieleenkään lähteä istumaan autoon tai junaan. Sillä sinne olisin varmaan jäänytkin, ellei joku olisi nostanut ylös.

Hermot olivat hiukan kireällä. Sisällä huuteli tarve nousta rinnettä, valloittaa kukkula. Se on kuulemma jonkinlaista vuoristoriippuvuutta. Äärikokemuksen endorfiinit ja dopamiinit jäävät puuttumaan. Vaikken ole mikään seikkailija, olen silti koukussa. Rakastan uusia maisemia ja hikisiä nousuja. Lähdin peruslenkille lähiseudulle juoksemaan näiden perässä. Ainakin olo oli sen jälkeen parempi ja selkäkin vetreämpi.

Kotipihalla kahlasin lehtien läpi ulko-ovelle ja muistin, että niin, ne syystyöt. Nehän ne olikin, mitä välikaudella pitäisi tehdä. Ensin huomasin reppanan näköisiin varsiin jääneet tomaatit, sitten auringonhattujen kuivaneet varret, ylikasvaneen viikunan ja kirsikkakin pitäisi leikata. En suoranaisesti innostunut hommasta, mutta hain sakset, vetäisin puutarhahanskat käteen ja aloin raksutella. Kun pelargoniat oli viety kellariin ja puutarhapömpelitä täynnä pilkottuja oksia ja lehtiä, olin piirun verran enemmän kotona. Eikä kaukokaipuu enää repinyt.

Talvilenkkien suunnitteluun käyn, kunhan lumet peittävät ainakin korkeimmat huiput. Sitä odotellessa aikaa on yhtäkkiä enemmän. Lauantaina täytin sen aina pätevällä sijaistoiminnolla, leipomisella. Ulkona sumua ja sisällä kuumia perunapiirakoita; melko täydellistä.

Tätä lisää ensi vuonna.
*Next year more of this.*

Tämä on se olo, kun endorfiinit ja dopamiinit jyllää.
*Full of endorphins and dopamines.*

En resumen: Hola, soy Liisa y adicto al senderismo.

Kurzgesagt: Hoi zäme, ich bin Liisa und wandersüchtig.

Haloo, kuka hakisi huipulta?

6. November 2024 By suklaasyomari in Allgemein, Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu, vastuullinen matkailu Tags: 26 Summit Challenge, adventure, art, Glarus, Nüenchamm, outdoors, photography, syksy, syyspatikka, travel, writing 1 Comment

Viikonloppuna piti päästä pois jatkuvasta sumuisesta pilvivaipasta. Huippuhaasteen sivustolle kirjautuminen tökki yhä, mutta kohteiden tiedot oli vapautettu.

Nüenchammin lähelle, Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolelle pääsee vajaassa tunnissa. Aamupalaa ei tarvinnut kiirehtiä ja uumoilin, että päivästä tulisi stressitön, aurinkoinen ja yhtä nautintoa. Juuri sopiva patikkakauden lopussa.

Kurkiaura ja ensin 16 mustavalkoista haikaraa pellolla, sitten 26 seuraavalla kostealla niityllä toimivat lupaavina enteinä. Tuolihissin luona ei ollut ketään muita kuin henkilökunnan henkilö, mikä sekin laskettiin plussiin.

Se, että säätietojen mukaan alin lämpötila oli seudulla seitsemisen astetta, osoittautui vääräksi siinä vaiheessa rinnettä, kun jalka alkoi lipsahdella. Varjossa oli kuuraa ja seinämä, jota polku kipusi, aika lailla kasviton, heinää ja pikkukukkia lukuunottamatta. Kiviä ja heinäisiä askelmia täytyi varoa; ne olivat myös liukkaita joko jatkuvasta kosteudesta, huurteesta tai mutakerroksesta. Jossain vaiheessa päätin kaivaa vaellussauvan avuksi, niillä main, kun polku kapeni entisestään ja pehmeänsavisen maan päällä oli jäätä. Kengät painoivat askel askeelta enemmän, mutakerros pohjassa kasvoi ja pito väheni.

Autiomökillä hankalin osuus oli selvitetty. Joku näytti yöpyneen penkillä viltin alla. Näissä maisemissa olisi kiva herätä. Täällä voisin odotella pelastajaa tai kevättä, jos en uskaltaisi alas, ajattelin.

Loppupätkä oli kuin lumessa tarpomista ylämäessä, rankkaa ja yhtä luiskahtelua. Nüenchammin huipulla olin hämmästynyt siitä, etten kierinytkään mutarullana rinnettä alas. Olin siis yhä hengissä.

Maisemathan oli aivan mahtavat, huippuja joka suuntaan, sininen järvi, pehmeä pilvivaippa alapuolella. Nälkä ei ollut yhtään, ehkä ylimaallisen keskittymisen syytä, mutta syötiin silti leivät. Ristin luona energinen nuorten miesten porukka lankutti ja teki punnerruksia. Itse keskityin eväisiin. Matkalla oli yritetty saada lisäpotkua Glarusin päärynäleivonnaisesta, mikä on käytännössä pelkkää hedelmäsokeria kuidulla.

Vieressä kohosi rosoisen kivinen Mürtschenstock, puolisen kilometriä korkeampi kuin Nüenchamm. Uhkeasta vuoresta tuli mieleen Pizzo Leonen viereinen huippu. Se oli Ticinon välimerellisissä maisemissa kylmän ja karun oloinen. Kuvista en sitä tunnetta enää tavoita.

Siinä murkinoidessa mietin, etten ole varma selviänkö alasmenosta. Polku näytti todella kapealta ja jos se olisi samaa luokkaa ja yhtä liukas kuin nousu, joutuisin varmaankin etenemään istualtaan. Epäilin joutuvani lopettamaan sesongin pelastushelikopterin kyydissä. “Haloo, auttaisiko joku? Miä en nyt kyl uskalla tulla täältä alas.”

Vaikka kosteaa mutaa kertyi kenkien pohjiin senttikaupalla ja sitä piti kaivaa pois kaviokoukulla, siis vaellussauvalla, loppureitillä voin jo katsella maisemiakin, siis seuraavan askeleen kohdan lisäksi. Huomasin myös, että kädetkin olivat kurassa ja osa vuorta lähti mukaan kynsien alla.

Toisella puolen vuorta avautui pumpulinen pilvipeite. Aurinko lämmitti kasvoja ja syksy tuntui hyvältä. Kuljimme metsän läpi ja Walenseellekin oli purjehtinut pilviä illan tullen. Otettiin parit kuvat ihan rauhassa, kunnes tuli mieleen, ettei hissi ehkä kuljekaan auringonlaskuun eli viiteen asti. Viisi minuuttia ennen aseman sulkeutumista istuttiin kyytin tuoliin numero 52. Hissi on kuulemma Sveitsin hitain. Livuimme varjosta kohti sumukerrosta, hiljaisessa ja viilenevässä illassa. Viileä värisytti, kun kintut rentoutuivat. Kotona kaataisin kuppiin kuumaa kaakaota, päällä tietenkin kermatötterö.

Tuon kolon jälkeen ollaan voiton puolella.
*After that hole, we are almost there. Emphfasis on almost.*

Pahin osa ohi.
*The worst part is done.*

Autiomökistälöytyy penkki, pöytä ja viltti.
*In the shelter hut there´s a table, bench and a blanket.*

Nüenchamm 1904 m. Pilvien alla Zürichinjärvi.
*Nüenchamm 1904 m. Lake Zürich under the clouds.*

Huipulla puumerkit kirjaan.
*Some words to the summitbook.*

Kannatti nousta Nüenchammin huipulle. *It was worth to climb to the top* *of Nüenchamm.*

Huipulta näkyi yhdellä puolen Churfirstenin huiput ja muut. *Churfirsten and other peaks on one side of the top.*

Mürtschenstock (2441 m). Ja minä.
*Mürtschenstock (2441 m). And me.*

Niin upeat kontrastit! Pehmeää ja jylhää.
*Such beautiful contrasts!* *Soft and rugged.*

Walenseen ylläkin illan tullen pilviä.
*In the late afternoon there was suddenly clouds also over the lake Walen.*

Laskeuduttiin hiljaisuudessa sumuun.
*Going down in silence.*

En resumen: Muy resbaloso, mucho barro y vistas increibles en Nüenchamm. Estoy felíz, que llegué a casa entera.

Kurzgesagt: Es war super rutschig, viel Schlamm und die Aussicht unglaublich!

Murginjärvillä syysauringossa

30. October 2024 By suklaasyomari in Allgemein, Elämänlaatu, Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu Tags: Murgseen, retki, syksy, ulkoilu Leave a comment

Nythän sitten kävi niin, että 26 huipun valloitus meni läskiksi, loppukirikään ei onnistunut. Sää on ollut viikonlopusta lähtien upea, aamulla sumua ja myöhemmin lempeää aurinkoa, lämmintäkin, siis ihanteellinen retkikeli. Mutta haasteen sivustolle kirjautuminen ei onnistu, koska palvelu on hakkeroinnin takia poissa pelistä.

Siksi vetäisin hatusta vanhan tutun (linkistä löytyy aurinkoisen sään kuvia) ja taatusti puhdistavan reitin Murginjärville. Reitti on sen verran hikinen, että kaikki mahdolliset epätasapainot, sielulliset ja fyysiset, tasoittuvat taatusti tai ainakaan niihin ei kiinnitä enää huomiota.

Edellisestä kerrasta parin vuoden takaa opittuna pysähdyimme solatien alkuvaiheessa kiltisti maksamaan parkkipaikan. Yksi lompakko puuttui, mutta onneksi toinen meistä sentään oli ottanut maksuvälineen mukaan. Aldo yritti costaricalaiseen lannistumattomaan tapaan tämänkin jälkeen vielä löytää puhelimen parkkisovelluksesta tätä paikkaa. Ei löytynyt. Peli on selvä. Joko maksat ennen nousua Zahlstellellä tai jälkeenpäin sakot.

Mielikuvassani reitillä oli pari kohtaa, joissa tarvitsen vaellussauvojen henkistä tukea. Heitin sauvat takapaksiin ja sinne ne jäivätkin. Tärkein tuli sentään muistettua, parkkilappu oli nätisti tuulilasissa, siellä missä pitikin. Ja onneksi mielikuvani osoittautui vääräksi. En tiedä mistä oli edellisellä kerralla kyse, mutta tarvoin polkua jännittämättä liestymistä yhtään minnekään.

Toinen mikä meni paremmin kuin odotin, oli kenkäasia. Repussa oli varmuuden vuoksi villasukat, sillä kesän lopulla ostetut vaelluskengät vaivasivat oikeaa jalkaa. En usko, että toiset sukat olisivat mahtuneet kenkään, mutta tarvittaessa olisin voinut kietoa sukan nilkan ympärille.

Polku nousee Murgseefurggeliin 1985 metriin, missä tuulee aina raivoisasti. Yritin vetää päälleni purjeena lepattavan takin ja huppu riistäytyi puhurin mukaan, kun yritin koskoa vetoketjua kiinni. Lisäenergiaa eli pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mahdollisimman pieniä ja tuulessa kädessä kestäviä, syötiin kiven juureen sykkyrään kyyristyneenä.

Vähän alempana, Murgjärven rannalla, ei tuulesta ollut jälkeäkään, aurinko lämmitti leppeästi ja lihakset rentoutuivat, vesi liplatteli vaimeasti ja jostain kuului juttelua. Lisäsin rasvaa ahavoituneisiin huuliini ja mietin, että voisin alkaa mainostaa Fishermans Friend -pastillien alppiversiota, Ricolaa. Kuinka vuoriston yrtit siloittaisivat jopa ankarassa kelissä rohtuneet huuletkin.

Murgjärvien maaston värit ovat syksyllä maalaukselliset ja auringossa tietenkin upeat, tänäänkin silmää hivelevät. Aurinko enää nouse niin korkealle, ehkä siksi mieleen tuli pohjoisen luonto. Sembramännyt ovat satojakin vuosia katselleet näitä maisemia; niiden välissä puikkelehti töyhtötiaisia ja talitinttejä.

Reilut viisi tuntia jalkatyötä alkoi tuntua loppuvaiheessa. Tie laskeutuu jokivarren yläpuolella sellaisessa kulmassa, ettei nilkkaa suojaava kenkä enää tahtonut antaa periksi. Jokunen oli vielä nousemassa ylös järville; ehkä heillä oli otsalamput mukana, sillä ilta oli tulossa edellistä päivää aiemmin, jo viideltä.

Autotie ylös kapenee loppua kohti.
*The road up gets narrower towards the end.*

Talo kiven ja navetan välissä.
*A house between a stone and a barn.*

Maalauksellinen, mutta kivinen polku.
*A scenic but rocky path.*

Tähän voi jättää viestin.
*A moment to be creative.*

Tottahan eväsleivät on mukana.
*A sandwich is a must.*

Alan näyttää eränkävijältä ahavoituneine huulineni, se on se ankara luonto.
*Looking like a real hiker, with chapped lips.*

Hän pitää tuulessa kiinni vuoresta.
*Holding the mountain in the wind.*

Vasten aurigonsiltaa.
*Sun made bridge*.

Ilta-auringossa Murginjärven sivustaa.
*Lake Murg in the evening light.*

Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon…
*Ultra Bra´s song appears here in my head.*

Joki laskeutuu alas nopeammin kuin me.
*The river goes down faster than us.*

Matkalta löytyi kivettynyt Muumien mörkö. *I found the Groke, one of the Moomin characters.*

En resumen: La caminata a los lagos Murg es uno de mis favoritos. Durito, pero bonito.

Kurzgesagt: Die Wanderung zu den Murgseen ist eine meiner Lieblingswanderungen. Streng, aber super schön.

Piipahdus Sveitsin syksyyn

23. October 2024 By suklaasyomari in Allgemein, Elämänlaatu, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Sveitsi, ulkoilu Tags: Alpit, Bern, Gelmersee, Grimselpass, Grindelwald, Jungfraujoch, syksy Leave a comment

Kesän jämät, syksy ja talvi vuorottelevat päivästä ja hetkestä riippuen, toisinaan vuorilla, joskus alempanakin. Talvi käväisi vuorilla jo syyskuussa, ennen ruskaa, sitten se vetäytyi jälleen uomiinsa, suli lämpimän föhnin puhaltaessa, jätti pienet rippeet. Sen jälkeen keltainen ohitti vihreän, lehtiä alkoi varista ja ilmassa tuoksua todellinen syksy, vähän mullalle, madolle ja maatuvalle orgaaniselle ainekselle.

Olen viilettänyt Sveitsin kartalla lännestä koilliseen, idästä etelään, ristiin rastiin ja pitkin poikin. Niin paussitta, että saaliina on vain kuvia, ei edes kokonaisia tarinoita. Näin Bernin keltaisen vihreää ruskaa kauniissa auringossa, niin leppeässä, että teepaita riitti. Ylhäällä yli 3000 metrissä hyvillä mielin kietouduin takkeihin, toivoen, että ikijää pysyisi siellä ikuisesti tai ainakin mahdollisimman pitkään.

Tuhannessa metrissä talvi tuntui vielä kaukaiselta, mutta syksyn värit ovat juuri parhaimmillaan; maanläheiset ruskean ja harmaan sävyt, opaalinvihreä ja ruosteenoranssi. Juuri ne, joista jo viime vuonna suunnittelin mielessäni villapaitaa, mutta joka yhä on hahmottumattomana lankakeränä päässäni. Osaanko enää edes kutoa?

Kotona oli pakko keskittyä hetkiseksi villiintyneen pihan raivaamiseen. Koriin kertyi kirsikkatomaatteja, vielä pari sisältä tummanpunaista ja makeaa viikunaa ja yksi kurkku sekä oranssi kurpitsa. Niissäkin upeita värejä, mutta ei, villapaidan haluan pehmeämmillä sävyillä.

Nyt yritän hiukan hidastaa, palata takaisin normaaliin viikkorytmiin ja olla syöksymättä koko ajan jonnekin. Siis ensi viikolla. Ehkä marraskuussa.

Minä ja Aletsch-jäätikkö.
*Me and Aletsch Glacier.*

Lütschenen joki ja jäätikkökanjoni.
*River Lütshenen and glacier canyon.*

Löysin selvästikin alppicovidviruksen.
*I clearly found an alpine covidvirus.*

Grindelwaldia ja sen jäätikkö.
*Grindelwald and it´s glacier.*

Grindelwaldia tämäkin.
*This is also Grindelwald.*

Joku oli maistanut valiokappaletta.
*Somebody had tasted the perfect mushroom.*

Grimselin solatien varrelta.
*By the Grimsel Pass.*

En resumen: Así se ve el otoño en Suiza.

Kurzgesagt: So sieht der Herbst in der Schweiz aus.

Siis minne oltiinkaan menossa?

9. October 2024 By suklaasyomari in liikenne, Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, vastuullinen matkailu Tags: 26 Summit Challenge, Aargau, Baselland, Geissfluegrat, Solothurn, syksy Leave a comment

Aurinkoinen päivä ennen saderintamaa tarkoitti sitä, että päivä olisi tietenkin vietettävä ulkona. Autolla ei päästäisi minnekään, koska katupyöräilyn MM-kisat tukkivat kunnan tiet, joten junaan ja pois Zürichistä. Kymmenen minuuttia jonnekin, kai luoteeseen päin ja oltiin aivan sumussa. Kukkulat, jotka olin valinnut kohteeksi, olivatkin sumuvyöhykkeellä ja ai juu, ehkä syksyllä olisikin parasta mennä mahdollisimman korkealle, kaiken hutun yläpuolelle.

Aaraussa tarkistin kartasta, että missä tämä kaupunki sijaitseekaan. Aseman edessä, siinä mistä bussit lähtevät, meidät vastaanotti railakas kiroilu, muutoin paikka vaikutti rauhalliselta. Pysäkin luona inforuutu näytti bussin lähtöajaksi ihan jotain muuta kuin sovellus, mutta satunnaisesti tavattu ja ystävällinen kuski kehotti luottamaan jälkimmäiseen ja matka jatkui juohevasti.

Sitä mukaa, kun bussi niitti korkeusmetrejä kiemuraisella tiellä, kohosi luokkaretkitunnelma. Auringon säteet löysivät läpi pilvien ja kun odottelimme kahden valtavan traktorin säätöä edessämme kapealla tiellä, kuului jo nauruntirskahduksiakin. Kaikilla kyydissäolijoilla oli reput selässä, tarve päästä polulle.

Me jäimme pois bussista kaarteen pysäkillä, muut jatkoivat matkaa. Maaseudun, lampaiden ja vihaisen koiran jälkeen selän takana näkyi kohoavan pieniä tötterömäisiä kukkuloita. Ylhäällä, harjanteen kapean polun alussa, oli selvästikin tykätty illanviettopaikka, oli nuotiota, rispaantunut lippu ja toive, että oltaisiin hissukseen.

Paikasta pari metriä alemmas, puunrunkojen välistä sujahti hiiri. Se nakersi tyytyväisenä rungolla kasvavia kellertäviä, pieniä pyöreitä sieniä. Koiran lähestyminen säikähdytti hiiren ja minäkin jatkoin matkaa. Tovia myöhemmin vastaan alkoi tulla tuttua porukkaa bussista. Hei mutta mehän jo tunnetaan!

Matkalla selvisi, ettei tämä ollutkaan lenkki vain Aargaun kantonissa, vaikka sieltä harjannepolulle, Geissfluegratille, lähdettiinkin. Betonimerkit vuosisatojen takaa kertoivat, että oltiin siirrytty Solothurniin ja lopulta Basellandin kantoniin. Luulin myös, että Aargaun kantonin korkein kohta, jota oltiin metsästämässä, oli reitin korkein piste, mutta ei. Solothurniin mentiin ylämäkeä.

Rungosta löytyi metallilaatikko ja kirjanen, jonne pistää puumerkit Aargaun huipun kunniaksi. Edellinen kävijä, siis Randy, oli kirjoittanut huterilla harakanvarpailla näin: “Tämä on Aargaun korkein kohta, mutta näkymät eivät ole kovin kauniit.” Randy osoittautui noin kuusivuotiaaksi, joka juoksenteli metsäpolkua meidän edellämme ja oli pettynyt, ettei huippu ollutkaan niin huippu. Minä myös.

Matkan varrella Chalet Saalhöhen edustalla kaasutti tyylikäs autovanhus, jonka ratin kääntäminen selvästikin vaati kaiken voiman kuskilta. Mietin kuinka se nousee mäkeä ylös; hyvin näytti kiihdyttävän.

Berghaus Schaffmattin luona annettiin periksi kahvihampaan kolotukselle. Hatusta eli 26 Summits Challengen listoilta vedetty reitti oli kiva syyskävely paikassa, jonne en koskaan muuten olisi tajunnut lähteä. Ilmassa tuoksui omena, syksyn lehdet ja otettiin askel kohti punakeltaisia värejä.

Introvertti lammas vetäytyi omiinsa. An introvert sheep.

Tästä alkaa harjannetta myötäilevä polku.
*This is the starting point for a ridgewalk.*

On ollut kävijöitä.
*There has been some traffic.*

Joku on aina puhelimella.
*Someone always with the phone.*

Täältä löytyy huipun kirjanen.
*Here you can find a peak book.*

Kivi merkkinä Aargaun korkeimmasta pisteestä.
*A stone as a mark of the highest place in Aargau.*

Ollaan Solothurnissa.
*We are in Solothurn.*

Sieni ja lehti – asetelma.
*A mushroom and a leave arrangement.*

En resumen: Esta vez no subimos muy alto, pero pasamos los cantones de Aargau, Solothurn y Baselland.

Kurzgesagt: Das mal sind wir nicht sehr hoch gewandert, aber durch drei Kantone.

Huipulla kivistää

25. September 2024 By suklaasyomari in Elämänlaatu, Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, patikointi, Retkeily, Sveitsi, ulkoilu, Urheilu Tags: 26 Summits Challence, Aletsch, elämä, kenkä hankaa, kenkäongelmat, luonto, photography, Riederalp, Riederfurka, Riederhorn, valokuvaus, yleinen Leave a comment

Kolmas päivä hankaavan kengän kanssa meni jo rutiinilla. Jätettiin kamat Bettmeralpin köysirata-aseman kaappiin ja pisteltiin vauhdilla eteenpäin suoraa tietä kohti Riederalpia ja varsinaisen reitin lähtöpistettä. Tämäkin oli niitä 26 Summits Challengen polkuja ja suurelta osin tuttua seutua. Mutta koska kotimatka tarkoittaa monen tunnin istumista, haluttiin vielä nauttia vuoristosta.

Laitoin nilkkaan kämmenen kokoisen laastarityyppisen pehmikkeen ja se tuntui toimivan. Samaan tapaan kuin edellisenä päivänä, tasainen oli lopulta pahin maasto. Löysäsin nauhoja, kiristin, otin lyhyitä, pitkiä askelia, mikään ei auttanut. Vasta ylämäki. Riederfurkan Villa Castellin luota lähdettiin nousemaan Riederhornin huippua kohti ja polku oli sen verran hyvässä asennossa, että se toimi nilkallekin. Täytyi vain varoa, ettei kengän asento nuljahtanut kummallekaan sivulle.

Polku siksakkasi ja oltiin yli 2000 metrissä; silloin tällöin kirpaisu kintussa pisti myös hengähtämään. Pistin kesän koronan piikkiin sen, että sveitsiläinen ikääntynyt pariskunta hilpaisi ohi kevyesti ja huohottamatta. Varmaankin paikallisia, asuvat vuorilla, yritin selittää. Kevyesti menivät siihenkin nähden, että omille pitkille koivillenikin monet askelmat olivat niin korkeita, että piti ottaa vähän maastosta käsillä tukea.

Joka tapauksessa nousu oli nopea ja maisemat hulppeat. Istahdettiin Victorinox-penkille hetkeksi katselemaan alapuolella ja toisinaan ylempänä leijuvaa varjoliitäjää. Syötiin parit pähkinät, taatelita ja viikunoita. Huipulla oli hiljaista ja ehkä hapenpuutteesta johtuen rauhan tunne on suuri. Hengitys tasaantuu, kaikki juoksevat ajatukset ovat kaikonneet noustessa. On vain tämä.

Koska Riederhorn on pieni ja kapea nyppylä, niemimäinen ja ympärillä syvälti pudotusta, olin ottanut sauvat mukaan. Nousun jälkeen odotin samanlaista alasmenoa eli varauduin istualtaan mentäviin kohtiin. Lopulta en tarvinnut sauvoja lainkaan. (Jos jyrkkyys kammottaa, kannattaa huipulle tulla huipun oikealta puolen.)

Ennen kylille palaamista piipahdettiin Riederfurkan Villa Casselissa. Talo on koristeellinen ja kaunis ja varsinkin tässä ympäristössä se eroaa muista alppirakennuksista. Sir Cassel keksi jostain syystä 1900-luvun alussa, että tämä on se paikka, missä hän haluaa nauttia vuoristoilmasta ja parannella oloaan. Rakennustarvikkeet tuotiin laaksosta aaseilla ja hän laitatutti itselleen jopa puhelimen. Vieraina kävi kuuluisaa porukkaa, Winston Churchilliä myöten. Joka tapauksessa nykyisin talossa toimii Pro Natura, luonnonsuojelujärjestö, ja kellarikerroksessa on kattava näyttely jäätikön historiaa.

Palatakseni kenkäasiaan: repussa roikkuivat lenkkarit, olin siis varustautunut huipun jälkeen vaihtamaan vaelluskengät kevyempiin. Mutta lopulta en tuntenut sen olevan tarpeen. Tämän reissun jälkeenkin olen ollut kymmenisen tuntia liikkeellä ja vaiva jatkuu. Ohjeita on monenmoisia (laita kenkään sitä longottava pullo, pehmikkeitä, kahdet sukat, kävele enemmän), mutta taidan viedä ne ulkoilutarvikkeiden liikkeeseen ja siellä suutarille. Jotain tarttis tehdä.

Kissa maastoutui kukkien keskelle.
*A cat pretending to be a flower.*

Edellisen patikan lähtöpiste huipulla keskellä kuvaa.
*Starting point of the previous hike on the top of the mountain in the middle of the picture.*

Selän takana nämä maisemat.
*The view behind the back.*

Vasemmalla Mittelaletsch-jäätikkö. Luulisin.
*Mittelaletsch glacier on the left. I think.*

Victorinoxin penkki.
*A Victorinox bench*.

Hän tutkii tietoja.
*Observing the information.*

Keskimmäisen puun yläpuolella Belalpin kylää, mistä oikealle alas polku riippusillalle.
*Almost in the middle Belalp and from there a path to a hanging bridge.*

Melkein takaisin Villa Casselin luona.
*Almost back to Villa Cassel.*

Muita tiellä kulkijoita.
*Other road users.*

En resumen: Uno de los picos de 26 Summits Challenge es Riederhorn y era algo nuevo para nosotros! La última parte para arriba es bastante empinado y tenía unos problemas con el zapato nuevo derecho, pero llegué.

Kurzgesagt: Ein Gipfel von den 26 Summits Challenge ist Riederhorn und das war auch neu für uns. Der letzte Teil hinauf ist ziemlich steil und ich hatte einige Probleme mit den neuen rechten Schuh, aber bin doch am Gipfel angekommen.

	Löytyykö joulu torei… on Talvikautta odotellessa
	Talvikautta odotelle… on Rapukävelyä harjanteella
	suklaasyomari on Syksyä Alpeilla
	Jael on Syksyä Alpeilla
	suklaasyomari on Lahjatatti ja mustikoita

Pala Suklaata

Liisa Helve-Sibaja

Category Archives: ulkoilu