Taas Flumserbergillä tai ainakin melkein. Juuri ennen vuoristotien alkua otti meidät vastaan poliisi, mikä tarkoitti u-käännöstä. “Kaikki täynnä,” oli yksioikoinen selvitys. Meidät ohjattiin asemalle ja sen viereiselle teollisuusalueelle. Vasta shuttle-bussissa tuli mieleen, ettei oltu maksettu parkkia. Sen sijaan bussimaksu oli hoidossa, sovellus päällä ja mieli rauhallinen. Myöhemmin selvisi, että molemmat oli ilmaisia, mutta koska saatiin autolle paikka, epätavallisen tunnollinen costaricalainen maksoi viereiselle viralliselle parkkipaikalle päivän summan. Ihan hullua, mutisin.

Joka tapauksessa ruuhkasta huolimatta kaikki sujui äärettömän sutjakkaasti. Siitä kehut paikallisille järjestäjille. Mitään ei tarvinnut odottaa, kukaan ei äksyillyt ja kädenkäänteessä oltiin äheltämässä lumihangessa mäkeä ylös.

Alkupätkä oli peruskauraa eli jo nähty edellisellä kerralla. Mutta lumi kimmelsi lähes sokaisevan ihanasti ja kunhan karistettiin alkumetrien väkijoukko kannoiltamme, oli myös rauhaisaa. Sen tyyneyden rikkoi vain kelkkailijoiden kiljahduksee mäen jyrkässä kohdassa, juuri siinä, missä me kuljimme reitin poikki.

Edellisellä kerralla jatkoimme ensimmäisestä etapista Prodalpista rengasreittiä kohti Chrüzin frisbeemäistä röstiateriaa. Nyt seurattiin lanattua tietä suoraan aina vain ylemmäs, jyrkänteen reunamaa seuraillen Panüöliin. Vesipulloja oli repussa kaksi ja tarpeeseen. Koko reitti oli vain yhdeksan kilometriä, mikä tarkoitti aikalailla jatkuvaa kallistumaa. Viimeisestä retkestä suussa oli yhä rasvan maku, joten mukana oli eväitä sen verran, että taatusti jaksettiin ylös asti ilman kuppilan antimia. Iltapäiväauringossa kuusien oksilta tippui vettä ja muutaman alla oli vähän kevättä. Lämmin kohta kutsui istahtamaan tauolle. Mikä on eväitä syödessä, kun aurinko paahtaa, jalat on lumessa ja keuhkot hapetettu.

Reitin vasemmalla puolella näkyi loppuvaiheessa Spitzmeilen (2501 mpy), hyvin omanlainen huippunsa, Glarusin vuoristoon kuuluva paljas suippomainen kärki. Sen rinteessä on myös vuoristomaja ja kyllä, tarkistin jo, että se on juuri sopiva kohde kesälle.

Panüölistä nousee Maschenkammiin nelipaikkainen tuolihissi, jolla voi välttää viimeiset – tai ensimmäiset – korkeusmetrit. Majan terassilla oli tungosta, mutta kahvit saatiin ennenkuin tilauksen vastaanottanut tarjoilija oli edes poistunut pöydän luota. Tehokkuus oli selvästi päivän sana ja marjapiirakkakin herkullinen. Kahvi tarjoiltiin roscakupista, mikä nauratti hervottomasti. Happivajeen syytä, uskoisin.

Kofeiinilla buustattuna lähdettiin rynnäkköön, kohti viimeistä taistoa ja sitä “erittäin jyrkkää” loppupätkää. Aldon mukaan vastassa oli jo aiemminkin hitonmoisia mäkiä, cuestónes de la gran p, ja samaa mieltä oli kai urheilukello joka jumahti kesken kaiken sen jyrkkyyden.

Silmät oli sirrillään tummista aurinkolaseista huolimatta, se kirkkaus ja kimmellys oli mieletöntä. Ne kuuluisat viimeiset 60 korkeusmetriä pistivät laittamaan nastat vaelluskenkiin ja kaivamaan sauvat esille. Muutoin olisin selvinnyt ilmankin, mutta patikkareitin siloitti ylhäältä pyyhältävä lumilautailija. Alaspäin olisin luultavasti mennyt pepullani laskien.

Maschenkammissa oltiin yllättävän nopeasti, juomatauokoineen kaikkineen. Ja ei palattu jalan alas. Hissillä illaksi kotiin. Lähes äänettömästi livuimme rinnettä myötäillen, valkoista ja järven sinistä, Churfirstenin huippuja katsellen.

En resumen: De nuevo en Flumserberg. Esta vez si lo hicimos, desde Tannenboden hasta Maschenkamm, casi 700 m verticales en la nieve. Sudando, pero nada muy exigente en el camino. Si no mencionamos la última parte super empinada.

Kurzgesagt: Schon wieder am Flumserberg. Das mal sind wir vom Tannenboden bis Maschenkamm gelaufen und wegen der 700 Hm haben wir viel geschwitzt, aber es war wunderbar. Nur der letzten 60 Hm waren sehr steil und eine wörtliche Höhepunkt.