Päätin, että nyt riitti. En välitä huonoista säistä ja muista esteistä; nyt on päästävä vuoristoon hengittämään ohutta ilmaa ja etsimään rasvasta tihkuvaa röstiä. Vaatimukset eli 1-1,5 ajomatka, talvinen kiertolenkki, ei lumivyöryvaaraa, ei sumua, ei lumituiskua, ei sadetta, eikä myrskytuulta olivat vaativa yhtälö. Sveitsiin osui juuri parahiksi matalapaine ja myrskyrintama, mutta läheisessä ruhtinaskunnassa – joka on kuin perheenjäsen, sillä käytetäänhän siellä valuuttana Sveitsin frangeja – vallitsi rauha ja leppeä talvisää.
Triesenbergiin noustessa tunsin vatsanpohjassa pientä jännitystä, sillä en vieläkään luota täkäläisiin talvirenkaisiin, eikä lumiketjuja ei ollut matkassa. Luvatut -7 astetta olivat lopulta plussaa ja tie hyvin suolattu.
Ohitimme kuppilan, jossa olimme ohikulkumatkalla kerran kauan sitten käyneet syömässä. Se näytti vuosien ränsistämältä. Viereen tupsahti silloin vanha mies, joka oli ilmeisesti tallannut mäkeä jalan. Ymmärsin vain vähän mitään hänen puheestaan. Aldon mukaan vanhuksen silmät vilkkuivat siihen malliin, että hän yritti tehdä minuun vaikutuksen juustolallaan. Me luulimme, että kyse oli kaneista. Kieli oli vähän hakusessa.
Ylhällä laaksomaisessa Malbunissa on talvella patikkareittejä tasan yksi, joka lähtee rauhankappelilta. Kappelilta, jota ei ole merkitty mihinkään karttaan ainakaan netissä. Paikanpäällä tajusin, ettei yhden tien kylässä ole kovin paljon mahdollisuuksia. Joko se on tien oikealla tai vasemmalla puolella.
Lähdimme tallaamaan aurinkoa kohti, kuten muutkin jalan kulkevat, koirat ja ihmiset. Tuuli pöllytti lunta ja epäilin Sveitsin puuskien sittenkin yltävän tänne korkeaan laaksoon. Aurinko valaisi liikaa, en saanut tolkkua puhelimen ohjeista tai suunnasta. Näkymän olisi pitänyt olla Pizoliin päin, sveitsiläisille vuorille. Itävalta kuitenkin kajasti; epäilin jo kuulevani wienervalsseja.
Ohittamamme perhe oli yhtä pihalla reitistä kuin me; he olivat olleet Liechtensteinissa tasan puoli tuntia. Seuraava kanssapatikoija oli paremmin kartalla ja kertoi, että mäen yläpäässä olisi vain ravintola, jonne polku päättyy. Siis väärä suunta. Ehkä olisi kannattanut alunperinkin seurata sitä yhtä ja ainutta kävelypolkua.
Joten takaisin kappelille ja toiseen suuntaan. Tietä suojasi pyhä perhe. Tuulikaan ei yltänyt tänne. Pysähdyin kuoriutumaan kerroksista. Manasin toppahousuja hiki reisiä pitkin valuen.
Häpeillen tajusin, että nyt se on tapahtunut. Olen turtunut äärettömän kauniisiin vuoristomaisemiin, eivätkä keskivertovuoret enää herätä upee, vau tai mahtava! -elämyksiä. Ja tätä reittiä sentään kuvailtiin “maalaukselliseksi”. Kaunista oli kyllä. Ei vain pakahduttavan kaunista. Ihmettelin, miten Malbun ylempää katsottuna näytti leikkikylältä, pöydälle rakennetulta pienoismallilta. Ehkä se johtui lumen pehmentämästä maisemasta?
Ympärilenkin toisessa ääripäässä varsinainen tie jatkui alamäkeä kohti Malbunia, mutta samasta pisteestä lähti myös ylöspäin pinkein seipäin merkitty patikkapolku, jota ei näkynyt kartoissa. Vastaantulija, nuori nainen peililaseineen, auringosta hehkuvineen kasvoineen vakuutti, että kannattaa jatkaa, vaikkei reitti vie minnekään. “Megaschön“, tosi kaunista.
Ylämäki vei risteykseen, jossa kohtasivat laskettelurinne, jonkinlainen suksipolku ja kävelytie. Saasfürkle, 1785. Suksipolulta lumivallin takaa nousi hikinen mies pöyheän koiransa kanssa. Tyyppi veti tyynesti yläkropan paljaaksi ja kaivoi kuivat paidat repustaan. Penkeillä istui kävelijöitä evästauolla. Meillä oli välipalaa mukana, muttei suuremmin nälkä. Iskin hampaat omenaan ja jatkoimme tallaamista.
Lenkin lopussa tajusin, että tämä pieni retki oli lopulta nousuineen ja laskuineen lyhyempi ja huomattavasti vaatimattomampi tavalliseen viikoittaiseen juoksulenkkiini verrattuna. Mutta korkeammalla. Ehkä siksi laahustin loppuvaiheessa suhteellisen väsyneenä tai kenties hikoilun uuvuttamana.
Liechtensteinissa on vaikea olla ajattelematta rahaa; pankkeja on joka nurkalla. Raharikkaita, turkkeja ja loistoautoja ei Malbunissa kuitenkaan liikkunut, pikemminkin tavallisia liechtensteinileisia lapsiperheitä viettämässä talvista sunnuntaita ja muutama sveitsiläinen siellä täällä.
Raha oli myös läsnä aterialla. Vieressä istui sveitsiläisiä ja tarjoilija toi laskun miehelle. Nainen totesi närkästyneenä, että se kuuluu hänelle. “Minä maksan aina. Hän tuo rahaa, minä käytän, meillä on sellainen sääntö,” hän selitti ilmeisen ylpeänä roolistaan. Tarjoilijan mentyä nainen kummasteli vielä pitkään ja monisanaisesti, että miten voi olla näin vanhakantaista.
Itse keskityin harvinaisen maukkaiseen tattiravioli-annokseeni, yrittäen ymmärtää naisen pöyristyksen logiikkaa. Mutta askel se on pienikin askel tasa-arvon suuntaan, kai. Sveitsi ei ole niitä kärkimaita, se on selvää. Luulin ikäpolveni kuitenkin olevan pitemmällä. Raha on tässäkin se avainsana. Sitä on paljon ja se turruttaa. Kukapa lähtisi töihin, kun makea elämä on ympärillä muutoinkin. Luottokortti käsilaukkuun ja ostoksille. Se ylläpitää illuusiota määräämisvallasta ja itsenäisyydestä.
En resumen: Tormentas y avalanchas en los Alpes suizos, así que tuvimos que ir a Liechtenstein. Allá en Malbun encontrámos un poco de sol y un paseito bonito.
Kurzgesagt: Sturmböen, Lavinen, Nebel und Schnee in der Schweiz. In Liechtenstein Sonne und eine schöne Winterwanderung.
Pala Suklaata 