Elämän illuusiohan on, että joku olisi pysyvää. Ainut mistä kenties niin voisi sanoa on muutos ja liike. Se on ehkä tämän vuoden motto.
Joka tapauksessa, olin reppu selässä rinteessä ja nousemassa Arosan Weisshornille. Sauvat olivat kotona, koska eivät mahtuneet pakaasiin ja reittihän on tuttu, ei mitään se kummoista matkalla. Pieni eväs ja riittävästi vettä; siinä kaikki mitä tarvitaan. Ja paljon happea.
Värit olivat alkaneet taittua kellertävään ja punertavaan, kirkkaimpina loistivat mustikanlehdet. Alku ja keskivälikin meni mainiosti; kuuntelin murmeleiden vihellyksiä, enkä nähnyt yhtään. Välillä tarvitsin pulssintasauspaussin, täytin keuhkot ja taas eteenpäin.
Matkalla on vain yksi kohta, jossa nousu on sekä jyrkkä että vaatii pientä tarkkuutta. Sen olisin voinut kiertää alamäkipyöräilyyn tarkoitettua tietä pitkin, mutta olin jo sen verran ylhäällä, ettei kannattanut kääntyä takaisin. Viime kerralla kaikki meni sen suuremmitta vaikeuksitta.
Nyt tajusin, että kenkä saattaa luistaa hiekkaisessa rinteessä ja vieressä oli vain samanlaista hiekkaista seinämää, mistä ei saanut otetta. Tarrasin silti, kynsillä. Ja pariin piikkiseen kasviin. Melkolailla nelin kontin muutama metri ja sitten istahdin miettimään. Valutin desinfiointiainetta piikkien jättämiin punaisiin kohtiin, joita poltteli.
Polku oli muuttunut viime kerrasta, se oli hiekkaisempi ja viereiset seinämät murtuneet, sitä koossa pitävä kasvillisuus kadonnut. Jos olisin mennyt alaspäin, olisin varmaankin edennyt istualtaan.
Kauneuskin oli toisenlaista, vuoret sinisiä ja kasvusto oranssihtavaa. En muista mikä vuodenaika edellisellä kerralla oli, mutta karuus oli tänään herkistävää.
Jos vielä tulen tänne, palannen sauvojen kera. Polku on näet silloinkin jo taas toinen.
Mini-ihmisiä harjanteella. Mini people on the ridge.Kohde taustalla. Target on the background. Reunalla. Tämä ei ollut se nelinkontin kohta. On the edge.This wasn´t the critical point.Lopussa kiitos seisoo jne. All good.
En resumen: Las rutas se cambian, nunca es como la vez pasada.
Kurzgesagt: Die Wege ändern sich, es ist nie wie beim letzten Mal.
Laskeuduttiin Suomesta sumuun, joten tieto maisemasta oli se mitä oven avatessa näkyi, nurmikkoa ja harmaata huttua. Siksi ihastus oli suuri, kun vain muutama kymmen metriä korkeammalla paistoikin ihana aurinko, oli pakkasta ja luntakin.
Golden Jesus -reitti eli siis Walenseen yläpuolella virallisesti Vordere Höhi, on takuuvarma ohjelmanumero niille, jotka kärsimättömänä odottavat vuoden vaihtumista. Matka Zürichistä on lyhyt, reitti kiva ja aurinkoinen ja kotiin saavuttiin juuri sopivasti iltapalalle ennen korkkien poksahtelua.
Niin kauan on oltu ilman aurinkoa, että jakauksen kohta helotti illalla samaa sarjaa hätärakettien kanssa, mutta voi että tuntui kivalta. Siis se aurinko kasvoilla ja käsillä. Lunta oli riittävästi talvitunnelmaan ja porukkaa sen mukaisesti. Ylhäällä polun ääripäässä istahdettiin ristin alle syömään vuoden viimeistä lounasta, katse kohti Toggenburgia ja Itävallan vuoria, selän takana Glarusin lumihuiput.
Kahvitermari oli tarkoituksella kotona, sillä Vorder Höhin alppitila eli kesällä varmaankin karjasuojana käytössä oleva rakennus oli muokattu jälleen kestittämään talvipatikoitsijoita ja jokainen roponen on tilan elannolle tärkeä, kuten piknikin kieltävä kyltti kertoi. Takahuoneessa paloi tuli hellassa ja astioita pestiin käsin. Aikamoista, sillä porukkaa oli taatusti toista sataa ulkona auringossa nauttimassa kermakahveja snapsilla, keittoa ja makkaraa.
Viereinen pariskunta mutisi, että tämä kupissa oleva litku ei ole kyllä kahvia nähnytkään. Niinpä niin, mutta kallista se kyllä oli ja me kyllä tiedettiin tämä jo etukäteen. Vuorilla kelpaa huonompikin sumppi.
Vuonna 2024 tuli tallattua tai pyöräiltyä noin 40 000 korkeusmetriä eli vähän alle maratonin ja suurinpiirtein sama kuin yleensäkin, huolimatta koronasta ja surkeista alkukesän keleistä. Ei sillä, että metreillä olisi merkitystä. Hyviä retkiä oli monta ja äänestettiin paras. Aletsch-jäätikön alue nyt vain on aina ihan toista luokkaa, joten sitä ei otettu lukuun. Ykköseksi nousi viimeinen reissu Glarusin Nüenchamille. Oli draamaa, haastetta ja seikkailua, upeat maisemat, hikeä ja onnistumista. Toista kertaa en lähtisi pakkasasteilla näille rinteille, mutta tulipa käytyä. Tänä uutena vuonna haluaisin tehdä jonkun useamman päivän retken. Monta paikkaa on listoilla.
Täältä lähdettiin. This is where we started.Ja tänne tultiin. And here we came.Kivasti lunta. Good amount of snow.Aika kiva. Pretty nice.Ristillä ja polun päässä on tungosta. There´s a traffic jam by the cross and turning point.Perunanidut auringossa. Pale people in the need of alpine sun.Vuoden viimeinen lounas. The last lunch of the year.2025, täältä tullaan! 2025, we are ready!
En resumen: la última caminata del año y un poco de sol para las mejillas palidas.
Kurzgesagt: die letzte Wanderung des Jahres und ein bisschen Sonne für die blasse Backen.
Tiedäthän viikonpäivälorun, sen missä maanantaina makkarat tehtiin ja niin edelleen? Suunnitelma oli, että maanantaina vuorelle nousen, tiistaina lihaksia lepuutan, keskiviikkona ties mitä touhuan. Kävikin niin, että maanantaina kengät levisi. Seuraavana päivänä ohjelma jatkui odotetusti: tiistaina lihakset hapoilla oli.
Tilanne oli siis tämä: vaihdoin varvastossut vaelluskenkiin Arosassa. Polulla tajusin, että joku lerpatti. Ei taas, ajattelin. “Taas” on nykyisin tai yleensäkin termi, joka saattaa nykyisin käsittää kokonaisen vuosikymmenen. Hetken yritin kartoittaa edellistä kertaa, sitä kun Alpsteinissa kapealla polulla rinteessä ensin lärpähti yhden kengän kärki, sitten toisen ja lopulta koko pohja. Sain matkalle osuneesta Gasthausista apua, kahvikupillisen lisäksi rullan teippiä. Nyt ei ollut sitäkään. Ja tästä on aikaa niin paljon, ettei blogin hakukaan auta asiassa, kun yritin etsiä kuvatodisteita.
Joka tapauksessa edellisestä kerrasta on siis pitkä tovi. Sen verran, että edessä oli kenkien vaihto. Viime vuonna ne eivät enää pitäneet kunnolla vettä ja pohjien pitoon rinteessä en koskaan ollut täysin tyytyväinen.
Nopean vaurioarvion jälkeen uskoin kenkien kestävän ainakin seuraavalle kuplahissiasemalle. Kärki ei ollut aivan irti, joten kenkä ei haukannut joka askeleella kiviä, se oli plussaa. Weisshornilta irtokivistä rinnettä alas kävellessä otin käyttöön sauvat. Hiekkapolun jyrkimmässä osassa sama juttu. Tuli nimittäin mieleen, että mitä jos astun koko painolla kengälle, mutta jalka jatkaakin matkaa kohti pudotusta.
Tilanne oli vakaa 15 km tallaamisen ja vaikka alaspäin mentiin n. 2600 metristä 1700 metriin, pohja oli yhä kiinni kengässä ja kompasteluja 0. Vuorelta suuntasin suoraan kylän ainoaan auki olevaan kenkäkauppaan ja kotiin lähdin uudet vaelluskengät jalassa. Oliko pikaostos huti vai hitti, se selvinnee seuraavalla kerralla.
Ihan sama mihin suuntaan kuvaa kääntää, aina on joku torni tai tolppa vinossa. Why is there always a skew tower in my pictures?Nämä oli tässä. Bye, bye shoes. Weisshornilta näkyy vuorennyppylä jos toinenkin. A view to the peaks from Weisshorn.Pohja yhä kengässä ja kaikki hyvin. The shoe still working, everything ok.Keskellä hiekkakasalta näyttävä juttu on oikealle kaartava polku, josta jatkettiin matkaa. The path starts in the middle and curves right.Ravitsin itseäni alppimakarooneilla, päällä omenahilloa. Nutrition, Alpine macarones with applejam.Katkeron minimaaliset serkut, pikkusormen pään kokoisia kukkia. Very tiny alpine gentianas.Mökki maisemalla. Ja kivellä. A hut with a view. And a stone. Olisiko herkkusieni? Maamuna? Joku otus oli täsmäporannut reiän jättimäiseen sieneen. Tai sitten ihminen vaellussauvaalla. A huge mushroom, maybe a champignon?Arosan vuorilla ei ole lunta, vaan murenevaa maa-ainesta. Not snow, but sand and stones.Pähkinähakkeja lenteli edellä opaslintuna. Eurasian nutcracker was showing us the path.Kotiloetana oli parkkeerannut mustikkaan. Eväät lähellä. This snail found a perfect spot.
En resumen: Mis zapatos de montaña llegaron a su final. Todavía logré caminar 15 km y bajar 1000 metros verticales, pero tuve que ir directo en la zapatería. Vamos a ver como me va con los nuevos.
Kurzgesagt: Es war der letzte Tag meiner Wanderschuhe. Ich habe es geschafft noch 15 km und 1000 Höhenmeter zu laufen, aber musste dann direct ins Schueladen. Mal schauen wie es mit den neuen geht.
Kuljin pitkän matkaa varjossa, joka tuntui hyvältä. Iho viileni, sisällä oli vielä lämpöä, kertymää monelta viikolta. Muistin miltä syyspäivät tuntuvat ja hengitin raikasta. Laakson tukaluus tuntui kaukaiselta, ohut ilma sai sydämen nakuttamaan. Ehkä siksi tuntui että ympärillä oli rauha. Ja liikkumattomuus. Suuret vuoret, nehän ovat yhtä pysyvyyttä ja turvaa.
Auringon rajalla ensimmäinen askel; lämpö kohtasi kengän ilman vaikutusta, sukan paikkeilla se tuntui keveänä, iski ylempänä sääreen, käsivarsiin, poskiin kuin kuuma vaippa. Hetken se oli tervetullut, sen jälkeen oli mietittävä aurinkorasvaa. Ja niitä jäätiköitä, sulavaa vettä. Että kuinka tämä tästä jatkuu.
Tänään tiedetään, että tukaluus loppui kerralla. Kaatosateeseen, rakeisiin ja lumipeitteeseen. Nyt tälläkin polulla olisi tarvittu kengät, jotka tarraavat lumikerrokseen, lapio ja ehkä kelkkakin.
Toisen päivän pilvet pehmensivät rajoja. Olo tasaantui, hetken ajattelin normaalia, jota ei ole olemassakaan, mutta voisi olla. Se jatkumo, jolloin kaikki sujuu tasaisella samanlaisuudellaan. Harhaluulo siitä, ettei mikään muutu. Maakin liikkuu, eikä jäätikkö ole paikallaan pysyvä kerros hohkaavaa kylmää, vaan virta.
Mutta ihminen raivaa lumet ja maavyöryt, odottaa että vesi laskee, lapioi polut puhtaaksi ja rakentaa uudet talot. Kun juna asemalla nyrjähti raiteeltaan, tuotiin toinen, kiivettiin kyytiin ja matka jatkui. Päivät lyhenevät ja tarraamme kalenteriin, alamme miettiä villasukkia tai ainakin etsiä sienikoria. Ja olemme jälleen kiinni pienissä muutoksissa, joita kiertokuluksi sanotaan.
Eigergletscheriltä lähtiessä valo on sinistä. Leaving from the station of Eigergletscher, the light is blue.Lehmä johdatti joelle. This cow guided to the river.Ja sitten tuli aurinko. And then there was sun.Schynige Platten ympärillä vuoret ovat pyöreitä – tai teräviä. By Schynige Platte the mountains are round – or sharp.Väriterapiaa. Colortherapy.Vasemmalla polku, jota seuraillaan seuraavaa huippua kiertäen. The path we follow is on the left and continues going around the next peak.Kerroksia. Layers.Juna nyrjähti. The train derailed.BachalpseeUkkonen valuu hitaasti hiipuen. Thunderstorm comes little by little.Mutta katto on näkyvissä. But there´s a roof on the sight.Ihminen on pieni. We humans are so small.
En resumen: Quien se podría imaginar, que justo después de estas fotos vinieron lluvias superfuertes y en las alturas nieve.
Kurzgesagt: Wer hätte gedacht, dass nach diesen Fotos ist oben alles weiss geworden.
Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.
Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.
Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.
Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.
Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”
Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.
Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.
Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.
Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.
Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.
Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.
Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.
SabbioneViimeinen kylä ennen Forogliota. The last village before Foroglio.ForoglioForoglion putous. The waterfall by Foroglio.Foroglio on pieni mutta kaunis. Foroglio is small but pretty.Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä. The route missing, only leaves left.Pikkuisen noustu joen tasolta. Already some vertical meters behind.Portaita ylös. Up we go.Puntidin silta näkyvissä. The bridge of Puntid is on the sight.Väriä on maisemassa pisteinä. The whole place is like a painting.Puntidin silta on sekin kivestä. The bridge in Puntid is made of stones, of course.Vesi virtaa kivien lomassa. The water flows between and over the stones.Pari-kolme putousta näkyvissä. A couple of waterfalls on the mountains.Tämä on Calnègia. This is Calnègia.Täällä kaikki on kivestä. Here everything is made of stone. Punainen piste: minä. The red spot: me.Nättejä sieniä. Pretty shrooms.Sillan toisella puolen kiven alla onkalo. On the other side of the bridge there´s a small cave.Paljon kiviä, joilla leikkiä. A lot of stones to play with.Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin. A plate full of traditions. The salad might not be part of it.
En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.
Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.
Siinä jäivät viherä alppijärvi ja vuorenhuiput kukkien varjoon, kun löysin villit krookukset.
Ehkä jouduin pienen hurmion valtaan, makailin pitkin ketoja nenä valkoisessa kukassa. Ja hidastin matkaa, koska jokainen krookus on ainutlaatuisesti hienossa kohdassa ja muutoinkin upea.
Lilat krookukset, sellaiset suikerolehtiset, kukkivat syksyllä metsissä ja joillakin niityillä, nyt on valkoisten aika vuorilla. Olin elätellyt toivoa kohtaamisesta, mutten rohjennut sanoa sitä ääneen. Vähän sama kuin lumen kanssa, tosin päinvastaisesti. Matkaan lähdetään lallatellen mielikuvissa kesäpolut ja sitten ollaan reittä myöten hangessa.
Matkalla vähän liikennettä, mitä nyt muutama lehmä. The traffic was light, just a couple cows on the road.Rentukat loistaa. Marsh Marigolds were glowing.
Sämtiserseelle Appenzellissä vievä tie nousi jykevästi kuten asiaan kuuluu, puhtoisena ja tyhjänä. Sivupoluille ei ollut asiaa -lunta- mutta sen olin työstänyt jo etukäteen; tänään noustiin huoltotietä, onhan meneillään rospuuttokausi.
Kahvipaussi Sämtisersee. Coffeebrake by Sämtisersee.Eväs. Snack.
Järvi on solamaisessa laaksossa ja tuuli puhaltaa lähes aina. Aurinko yritti lämmitellä usvan takaa ja eväitä kuorittiin esille olevinaan kummun suojassa, ainakin pienemmällä viimalla. Kevään kuivuus näkyi kutistuneena alppijärvenä. Rantaa oli metreittäin enemmän kuin tavallisesti.
Eväspuolella oli taas pientä tuhoa, olin huoletta heitellyt keitetyt kananmunat repun pohjalle ja murskanahan se alin oli. Joka tapauksessa syötävissä. Ensi kerralla kaikki sapuskat laatikoihin!
Patikkaporukan energiatasojen tarkastuksen jälkeen päätettiin vielä jatkaa seuraavalle, Fählen- tai Fälenseelle, ihan kuinka haluatte, molempia kirjoitusasuja käytetään. (Itse harrastan taloudellista kirjoittamisen muotoa; mitä vähemmän kirjaimia, sitä parempi.)
Alppikrookuksia. Alpine Crocus.Puu kivellä. A tree on a stone.Ylempänä riittää vielä paikoittain lunta. A bit higher there are still some thicker snowlayers.
Ehkä korkeus, ehkä luonnon puhtaus tai alppimaaperä vaikuttavat väreihin, mutta vuorilla ne ovat intensiivisempiä kuin missään. Rentukat ja siellä täällä muutamat leskenlehdet loistivat rannan tuntumassa, seuraavana tulisivat voikukat.
Ja sitten ne krookukset. Olin vähällä ohittaa ne, niin pieniä kukat ovat. Krookussilmän auettua niitä näkyi kaikkialla. Valkoisia pisteitä, kuin pieniä helmiä alppikedolla.
Alppien toisella puolen krookuksista kerätään sahramia. Näistä hennoista yksilöistä tuskin saisi suuremmin satoa, mutta keltainen loisti valkoisten terälehtien keskellä ja kutsui luokseen pörriäisiä, joita ei kylmässä lennellyt lainkaan.
Huhtikuussa kaikki majatalot näillä rinteillä ovat ainakin viikolla kiinni. Fälenseen Gasthausilla oli remppaporukka hommissa ja näytti, ettei paikka ole kyllä vielä pitkään aikaan valmis vastaanottamaan ketään. Järvikin oli jäässä. Vain toisessa päässä oli reunoilta hiukan sulaa ja lohjennut jäälautta. Vieressä uiskenteli pari sorsaa. Ehkä ne pesivät jossain täällä lähellä.
Krookuksia kuin valkoisia helmiä nurmella. Crocus, like white pearls on the grass.Fälenseellä ei vielä laineet loisku. In Fälensee there are no waves yet. Toivo silti jäiden lähdöstä. Still some hope, that the ice might melt someday.Patikkaretkue. Hikingpals.Huippu huipun takana. A peak behind the peak.Twinpeak?!
Takaisin ensimmäisellä järvellä oli jo sellainen olo, että uitettiin jalat jäisessä järvessä. Matalikko oli yhtä sammakonkutua ja joku kututyyppi kuin metri mustaa helminauhaa. Eteenpäin ei tarvinnut kiivetä kallion vuoristopolkua, vaan rantakivikko toimi reittinä, se missä tavallisesti on vettä metrin verran.
Uusia sammakkosukupolvia tulossa. New generation of frogs coming up.Sammakkoasioita miettimässä. Thinking of frogstuff. Picture:Maarit Piippo
Oli merkillisen rauhallista, vain linnut raakkuivat ja naksuttelivat järvellä. Puuttuivat retkiporukat, lehmät, vuohet. Paluureitillä olimme lähes yksin.
Kahdeksantoista kilometriä vuorilla nousuineen ja laskuineen on sen verran, että etsiydyttiin perillä Brülisaun ainoaan aukiolevaan majataloon, Rössliin, syömään. Oltiin selvästikin ainoita kylän ulkopuolisia, rekkareiden perusteella ainoita toisesta kantonista ja peräti toisista maista.
Odotukset maalaiskuppilasta eivät olleet mitkään kovin suuret, mutta nuorehkolla isännällä on selvästi korkeat laatukriteerit, ruoka oli kaunista ja maukasta. Appenzeller Chäsmagronen, juustokermamakaronigratiini oli saanut uutta pontta rosmariinista ja vihreä salaatti ei ollutkaan salaatinlehtiä tomaattisuikaleella, vaan mukana oli vaikka mitä, sipulinituja myöten.
Gasthausin isäntä oli tarjoilun lomassa vetänyt ylleen palomiehen vermeet. Perjantai-illan menojen kulminaatio oli selvästi alkamassa; palokunta veti harjoituksia kylän päätiellä.
En resumen: April es un poco temprano para paseitos en los Alpes, pero en Appenzell pudimos subir a dos lagos, a Sämtisersee y Fälensee, que estába todavia cubierto por hielo. Una tranquilidad increible, ya que la epoca del verano todavía no ha empezado. Nos topámos sólo un par de otros grupos en el camino y vacas ni cabras todavía no han llegado. Y un montón de crócus alpinos salvajes.
Kurzgesagt: April ist ein bisschen früh für Wanderungen in den Bergen, aber genau deswegen ist es super ruhig. In Appenzell gab es noch keine Kühe oder Geise, nur einige Wanderer und wir. Und wahnsinnig viele wilde Krokus!
Iltasumu laskeutuu Appenzelliin. The eveninghaze surrounding Appenzell.
Antakee armoo! Siinä tiivistettynä patikka ihan täydellisessä talvipäivässä, mitä nyt tuuli pyyhki lumen lanatun tien peitoksi, mutta muuten.
Pizolissa talvipolkuja on ollut vain yksi ja sekin lyhyt, nykyisin Bad Ragazin puolelta nousee tämä toinen. Ihmeteltiin, ettei ketään ole liikkeellä.
Muutama minuutti tallaamisen jälkeen tajuttiin, että pulkka ja muu sunnuntaikävelykansa on mennyt suoraan ylös hissillä. Matka on lyhyehkö, periaatteessa. Reitti nousee tiukasti heti, eikä helpompaa ole luvassa kuin pieninä notkahdelmina.
Aldo kyseli jossain vaiheesssa, että kuinkas monta sataa metriä korkeuseroa tällä reitillä onkaan. Muistelin että puolisen kilometriä. No siihen suuntaan. Siis yli 700 m.
Onneksi tuuli oli hyytävä ja noustiin yli 2200 metriin, mikä tarkoittaa, ettei tossun alla missään vaiheessa ollut sohjoa. Tässäkin oli tekemistä. Traktoriaskel oli käytössä usein ja kaikin voimin.
Lihakset jaksoivat hyvin, mutta keuhkot piiputtivat. Kylmä tiukka viima ei auttanut asiaa, hengittäessä kirveli. Asemalla vilkkui punainen ilmoitus; tuulen takia hissit saattoivat joutua pysäyttämään toimintansa.
Laufbödenin pikkuisen Stüblin terassi oli aivan täynnä porukkaa. Kohta on hektinen, siinä treffaavat sekä suksiporukka että jalan liikkuvat. Tuuli pöllytti siinäkin, ei mikään ihanteellinen paikka pysähtyä.
Siirryttiin seuraavalle reitille, joka koukkaisi huippujen ympäri ja palaisi samaan pisteeseen. Alppeja, aurinkoa ja eväitä. Mielikuvissani istahdin polun reunaan ja lämmittelin ihanassa paisteessa. Kun availin leipäpakettia jääkylmässä viimassa, vaikkakin todella upeassa maisemassa, mietin lähinnä kuinka syödä ilman, että menetän sormet.
Toiselta puolen kukkuloita löysin tuttuja maisemia ja hissiaseman, jolta lähdettiin nousemaan ylös viiden järven lenkille. Aldon mielestä ihan vieraita huippuja, ei kuulemma minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Talvi muuttaa maisemaa.
Aseman vieressä Pizolhütten terassilla ajattelin palkita hikoilun kaakaolla ja reilulla annoksella kermavaahtoa. Pöydässä pari muuta seuruetta oli samoilla linjoilla, kaipasivat ainakin juomista, ehkä palan kakkua. Yksi tarjoilija oli vastuussa maksujen keräämisestä, toinen toi ruuat. Se kolmas, joka otti vastaan tilaukset, ei koskaan tullut paikalle.
Me kyllästyimme ensin, sillä kello tikitti. Lähtöpaikasta ei ollut tietä alas laaksoon, oli pakko ehtiä kuplahissiin. Viis kofeiinin tarpeesta, kaakaohimosta ja ihanan ilmavasta kermasta. Repusta kaivettiin kuivaa kakkua (Aldon synttäritäytekakkua edelsi epähuomiossa epäonnistunut lättänä, josta olin sivaltanut siivut mukaan.) ja hyytävää vettä päälle. Jospa sitä kahvia Laufbödenissa.
Mutta ei. Terassilla pyyhki tiukka viima.
Siispä mäkeä alas. Jokainen tyylillään, minä usein kyykyssä liukuen.
Laaksossa virtasi joki ja auringon puolen rinteillä lumiraja oli ylhäällä huipuilla. Kotoa 470 m korkeudelta tytär raportoi pihatöistä, lämmöstä, ensimmäisestä perhosesta ja sisiliskosta.
Laskettelurinteet ja patikkapolut risteävät sulassa sovussa. Slopes and hiking trails meet every now and then.Talo näkymällä. A house with a view. Miehestä kuoriutui nutturapoika. Aldo turned out to be a man bun boy.Tästä vain suksilla eteenpäin. From here only with the skies.Muutama metri patikkaa takana. Already hiked a few meters up hill.Kermakakkumaisemaa. A creamcake view.Tää on aika mielettömän upeaa. This is pretty awesome. Laufbödenin mökki on todella mökki. The hut in Laufböden is really a hut.Lähikukkulan eteläpuoli paljaana. Sen edustalla patikkareitit. The hill nearby has snowless southside. In front hiking trails.Todella tyytyväinen patikoitsija. Myöskin hikinen. Really happy hiker. Also sweaty.Eiks tämä ole hienoa?! Isn´t this great?!Kahviton kahvipaikka näkyvissä. Coffeeplace, where we didn´t get anything, on the sight.Talven peittämä mökki. A hut under the winter.
En resumen: 700 metros de diferencia de altura no es para tanto en el verano, pero en el invierno te hace trabajar. Una vuelta en Pizol en condiciones ideales; sol, nieve y una vista increible en los Alpes.
Kurzgesagt: 700 Meter bergauf ist im Winter etwas anderes als im Sommer. Aber der Tag war perfekt, wahnsinnig schön, keine einzige Wolke im Himmel und wenig Leute.
Syksyllä täytyy olla tikkana säiden kanssa, jos haluaa aurinkoon. Sitä luulee, että tätä tämä nyt on, yhtä harmautta, sumua ja pilveä. Odottelee taivaan repeämistä. Vetää verhot kiinni ja paketoituu peittoon.
Sääihmiset huutelivat kuitenkin, että nyt liikkeelle, upeat olosuhteet, kauas näkyy valtavan hyvin, hopihopi vuorille.
Mikä ihana tunne, kun hissin noustessa hiljaisessa pilvessä harmaille kasvoille alkoi pikkuhiljaa loistaa aurinko. Se lämmön kontrasti, kylmä koppi, yhä reilusti lämmittävät säteet.
Harmaan hutun jälkeen aurinkoa. Sun after the gray cotton wool.Churfirstenin huiput toisella puolen. The peaks of Churfirstenon the other side.
Jonkinlainen syyslaiskotus ja varmaankin monet tekemiset rästissä pistivät lähtemään vain lähelle. Ei mitään pitkää matkantekoa, ajatuksena vain nousta vielä tänä vuonna kävellen yli 2000 metriin, sillä hyvin pian olisi jo talviset olosuhteet.
Maschgenkammin asemalla kuhisi lapsiperheitä, kaikenlaisia porukoita, auringonnälkäisiä. Kiersimme lämmön puolelle. En ollut edes miettinyt retkeä kovin tarkkaan, kunhan ylhäällä ja jonnekin. Levitin asemalta mukaan tarttuneen kartan ja näytin, että mitä jos tuonne ja sitten tänne.
Patikan alku: Maschengamm. Start of the hike: MaschgenkammEnsimmäinen tauko: Leist. First break: Leist. Maailma on pilvimerta. The world is a cotton wool sea.
Seitsemän huipun patikka oli ollut mielessä joku aika sitten, mutta laskin tunteja ja päivää, hetkeä, jolloin oltaisiin varjossa, koska aurinko menisi vuoren taa. Oli liian kylmä olla rinteessä enää niihin aikoihin, joten päädyttiin kolmeen huippuun. Neljännen olisi saanut heti lähtiessä ylitettyä, mutta otettiin rauhallisesti, sightseeingin kannalta ja nautiskellen.
Leistille noustiin 2222 metriin. Aika hyvä ja tasainen lukema hymisin. Churfirstenin huiput pistivät pilvimassasta esiin kuin lohikäärmeen selkä. Polku nousi mukavasti, mudassa olin liukua takaperin. Paikoittain maa oli niin jäässä, ettei edes sauvaa tarrannut kiinni.
Terävämpiä pikkuhuippuja. Sharp small peaks.Gulmenin huippu näyttää liukkaalta ja missä polku? The peak of Gulmen seems slippery and whatabout the path?Kuvatodiste, että Rainissaltsin huipulla olin vielä hengissä. A document to show, I was at the Rainissalts peak still alive.
Jo melkein ylhäällä tuli toppi. Kaarteessa polku oli kapea, pudotus tietenkin vieressä ja edessä ehkä metrin pätkä jäistä, alaspäin viettävää parinkymmenen sentin polkua. Puntaroin, että minne saan sauvat, kuinka jarrutan, jos kenkä lipeää. Hikoilinkin hiukkasen ja myöhemmin huomasin purreeni huulen rikki. Takaa kuului ranskaksi ohjetta (koska me puhuimme espanjaa). Aldo kertoi jälkeenpäin, että mies kehotti kävelemään kuin kotona. Juupa juu, kotona olisin jo varmaan lentänyt selälleni, iskenyt kallon maahan ja makaisin tajuttomana reippaan askellukseni takia.
Alppivaarin manööveri oli sitä luokkaa, että nyt epäilen selässä lepatelleen siivet. Hän ohitti ensin Aldon ja tuli taakseni. Kerroin, että kenkäni eivät ihan satavarmasti pidä tuossa ja vaari naurahti, kyllä ne pitää. Painauduin seinämää vasten ja hän sauvoineen muineen, lyhyine jalkoineen, koukkasi rotkon kautta ohitseni ja hyppelehti huonon kohdan yli.
Kirkassilmäinen alppimenninkäinen ojensi kätensä ja minä tartuin. Uskoin ja astuin.
Nyt ajateltuna voin visualisoida monta tilannetta, kuten esim. että olisin horjahtanut vaarin mukaan vetäen. Sain vain pienen henkisen köyden ja selvisin ihan hyvin.
Se on se jää, johon suomalainen suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Varsinkin kaltevilla pinnoilla. Tavallisena kuivana kesäpäivänä tuskin olisin paikkaa edes sen kummemmin ihmetellyt.
Rainissaltsin huipulla henkilö, vasemmalla pieni piste. A person on Rainissalts, a dot left hand side. Gulmenilla on talvisemmat olosuhteet. Lumisissa kohdissa ei juuri kuvailtu. By Gulmen it gets wintery. No pictures of the snowy parts. Ylhäällä! Made it!
Mies jatkoi matkaa mahdottomalla vauhdilla, välillä mudassa liukastellen, silti tiukasti vetäen.
Huipulla puhaltelin hetken ihan vain maiseman takia. Nyt oli hetki keskittyä siihen. Maailma oli jaettu kahteen osaan, pilvien alapuolelle ja yläpuolelle.
Pieni saksalainen tyttö äitinsä ja isoäitinsä kanssa tuli iloisena letit heiluen ja totesi äidilleen: “Enhän ole kirjoillut kovinkaan paljon tähän mennessä?” Äiti siihen: “Et ainakaan ensimmäisen tunnin aikana”. Seuraavalla huipulla isoäiti oli varmaankin se, joka oli päästänyt ärräpäitä suustaan. Hän levisi maahan istumaan jalat harallaan uupumuksesta. “Sinä saat levätä, me jatketaan matkaa!” totesi tyttö.
Joka suunnassa upeita vuoria. To all directions great mountain views.Tästä sitten hoipakkaa alas. And downhill we go!Syksyn ensimmäinen lumipallo. Ja katse silti vuoristossa. First snowball and still just concentrating in the mountains.
Toinen huippu oli lähinnä tasanko ja valmistelua seuraavaan. Pohdimme mitä siitäkin tulisi, sillä jyrkkä rinne oli valkoinen, eikä polkua missään. Päätettiin mennä katsomaan. Otin kuvan dokumentiksi – tänne asti olen päässyt, jatkosta ei ole tietoa.
Huipun juurella vastaantulijat vakuuttivat, että hyvä on nousta. Polku olikin lumeton, mutta paikoittain jalan alla oli jäätä ja sen alla mutaa, niin oudolta kuin se vaikuttaakin.
Tuolta ylhäältä tultiin tiukasti jarrutellen. Näyttää mukavammalta tältä puolelta. Gulmen doesn´t seem that bad from this side.SächerseeliLampi. A pond.Polkua. The path.
Huiput ovat pieniä, mutta oltiin sen verran ylhäällä, että vuoristomaisemia on joka suuntaan. Gulmenilla hikiset patikoitsijat näyttivät iloisen tyytyväisiltä, pyörivät ympäri kameroineen; älyttömän kaunista.
Housut sain rapaan polveen asti ja Aldon mukaan kangas on hiutunut jo vaarallisesti kankun kohdalta (tämä on pistettävä muistiin seuraavaa keikkaa ajatellen). Kengissä oli vielä kotonakin parin sentin kuiva mutakerros.
Tästä eteenpäin mentiin vain alaspäin, Gulmenin heinäistä rinnettä jarrutellen. Koukkasimme matkalla pienen järven kautta, joka oli tuttu ennestään ja sieltä takaisin kohti lähtöpistettä. Paitsi että pilvikerros oli painunut alemmas ja skippasimme hissin, jatkoimme vuoristopolkua vielä alemmas.
Vuoristohotelli Seebenalp. Mountain hotel Seebenalp.Vähän vähemmän pilviä, mutta silti. A bit less clouds, but still.
Tuuli puhalsi todella kylmästi, käsissä ei ollut tuntoa, mutta en jaksanut kaivaa hanskoja repusta. Pienet lammikot olivat jäässä, kasvustoa peitti huurekerros. Ilmassa tuoksui tuleva talvi.
Rompsoteltiin mäkeä alas kilometrin verran, sinne missä pilvet velloivat rinnettä kohti, peittivät yhtäkkiä näkymän ja virtasivat taas toisaalle.
Niin ja kuinkas ovat olosuhteet nyt? Voit käydä katsomassa live-kamerasta näkymiä – valkoista on!
Lehdet huurteessa aurinkoisen päivän jälkeenkin. The leaves are frozen even after a sunny day. Syksyn värejä. Fallcolours.
Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.
Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.
Zernezin iltaa. Zernez in the evening.Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle. Went to check which river to cross in the morning.Näkymät hotellin ikkunasta. The view of the hotel window.
Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.
Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.
Puusilta toimii porttina reitille. Wooden bridge is the gate to the path.Zernez
Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.
Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.
Ollaan jo suht ylhäällä. Already climbed a bit.Ensimmäinen ilmava kohta. First tricky part of the path.
Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.
Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.Joki ylitettäväksi. A river to pass.Vielä pieni nousu majatalolle. Still a bit up to the Chapanna.Paussi majatalon pihalla. A break by the alpine inn.
Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.
Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.
Apua kaapelista. Help from the cable.
Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.
Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.
Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt. The tricky part, luckily short.Mukavampi osuus. A much nicer path.Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.
Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.
Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)
Niityillä on kiva kävellä. Meadow paths are nice to walk.Murmelihan se siinä. A marmot came to say hi.
Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.
Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.
Kukkien aika. Time to blossom.Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.
Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.
Huipun toiselta puolen löytyi tämä. This is what we found on the other side.Ja nämä… And these..Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä. Towards the downhill part
Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.
Tuo veden väri! The color of the water!Yli kanjonin. To the other side of the canyon.Vähän lähempänä. A bit nearer.
En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.
Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.
Keksin paeta vuorille Zürichin helteitä. Uikkarit mukaan ja vuoristojärvelle, vähän samaan tapaan kuin edellisellä reissulla ja suurin piirtein samoille korkeuksille, 1800 metrin paikkeille.
Köysirataa ei löytynyt navigaattorista ja muutenkin oltiin teillä tietymättömillä. Laakso vaikutti avautuvan salaisesta kohdasta toiseen dimensioon. Muotathalissa eletään vähän syrjässä ja mitä pitemmälle mentiin, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että tien päädystä löytyisi yhtään mitään.
Kabiineja oli koko köysiratasysteemissä tasan yksi, mikä huolestutti tasapainosta huolehtivaa insinööriä. Mutta kuusi pitkää ja paksua parrua, mies lumikenkien kera, kaksi patikoitsijaa ja me mahduimme kyytiin.
Hissiasemalla odottaa yllätys. A surprise by the station.Tästä lähdetään, liukastellen, mutta varmasti. Kind of slippery, but here we go.Aivan upeaa! Mutta missä kesä? Incredible, but what about the summer?
Lumikengät herättivät pientä levottomuutta meissä sortseissa liikkeellä olevissa. Asemalla en siis hirveästi yllättynyt, kun polulla oli lunta. Nyppylän takaa avautuva täysin luminen laakso sen sijaan tuli pienenä järkytyksenä.
Glattalpia sanotaan epävirallisesti Sveitsin kylmimmäksi paikaksi, täällä on mitattu ennätyslukemia, 52.2 astetta pakkasta. Ehkä siinä syy tai sitten tavallista lumisemmassa talvessa, mutta kesäkausi ei vielä ole kyllä saapunut.
Talvipatikkamerkkejä ei ollut, mutta seurasimme jalanjälkiä ja gpx:ien avulla päätettiin yrittää järven rantaan. Pienen Gasthausin jälkeen jälkiä oli aina vähemmän, lämpimissä kohdissa vähän puhdasta polkua ja siellä täällä muutama rentukka ja yksi vaivainen littaantunut valkoinen krookus. Takaisin tullessa lämpö oli saanut jo sinisiä katkeroitakin auki.
Polku vie pienelle Gasthausille. The path brings us to a small Gasthaus.Aivan mahtavaa! Very, very happy.Hm. Jospa sen uinnin siirtäisi toiseen kertaan. Maybe today is not the day for a swim.
Koska hanki upotti, ei kengän goretex paljon auttanut ja sukat oli märät melko nopeasti. Se ei menoa haitannut, sen sijaan polun alla poikittain järveä kohti virtaavat purot epäilyttivät. Ne kalvavat lumimassaa sisältä käsin ja – hups – ihminen sujahtaa metrin verran alas, ehkä taittaa kinttunsa tai päätyy järveen.
Saharan pöly oli värittänyt lumen kellertäväksi, paikoittain oli punertavaa hiekkaakin. Perhoset näillä main, suht vilakoissa olosuhteissa, olivat tavallista vantterampia ja lentelivät tehokkaasti sinne tänne. Se, joka pysähtyi sukalleni lepäilemään, oli höyhensarjaa. Ehkä siksi voipunut.
Sieltä hän tulee. There he comes.Sulava lumi valuu alas jokina. The melting snow comes down in small rivers.Laakson ja järven toinen pää. The other end of the valley and the lake.
Siinä kohtaa, missä olin menossa uimaan, oli jäät. Vähän sulaa, niin vähän, ettei sitä juuri vedeksi voinut sanoa. Toisessa päässä laaksoa, siellä missä piti kääntyä vastakkaiselle puolelle, kellui jäälauttoja. Päätin siirtää uinnin kotirantaan.
Järven kiertolenkin käännekohdassa pupu meni pöksyyn. Pohjoisranta oli yhtä lumikenttää ja jyrkkä. Ylhäällä näkyi irtokiveä, lumimassaa ja epäilin kaiken sen valahtavan alas ilman lämmetessä. Tai sitten luiskahtaisin polun pettäessä järveen. Maalailin näitä mielikuvia Aldolle, joka oli ihan, että hän kyllä pistelee menemään, hän joka on syntynyt Tampereella ja aina juoksennellut lumessa.
Melko arktisen näköistä. Pretty arctic.Laakso toiseen suuntaan. The valley to the other direction. Kesä heräilee. The summer waking up.Paussi. A break.
Pienen sillan kohdalla pysähdyin kuin aasi. Siitä eteenpäin ei näkynyt enää jälkiä. Kukaan ei siis ollut tänään kulkenut sieltä. En halunnut ruveta pioneeriksi ja pyörsin ympäri.
Vastaan tuli mies suuren kamerasysteemin kanssa, pysähtyi kuvailemaan. Järven ääripäässä mies otti paidan pois ja kaivoi uuden repusta ja jatkoi matkaan pohjoisrantaa myötäillen, ei pudonnut, ei saanut niskaansa vyöryä. Hänen perässään olisin saattanut ehkä mennäkin, mutta me olimme jo palaamassa samaa reittiä.
Katkero. Enzian.Aarteita lumella. Treasures on the snow.
Laakso oli upea, samoin olosuhteet, enhän koskaan olisi varta vasten lähtenyt reitille, joka ei vielä ole sula. Gasthausin terassilla törmäsimme lumikenkämieheen. Hän oli vetänyt parrut köyden perässä hissiltä tänne asti ja rakenteli niistä nyt hyllyä tai muuta kalustetta terassille. Ilmeisesti paikan isäntä. Kahvit tuonut toinen tyyppi kertoi, että kesäkuun alussa lunta oli vielä kaksi metriä. Tavallisesti tähän aikaan laaksossa tepastelevat lehmät.
En ole koskaan ollut yhtä lumisessa ja helteissä ympäristössä, mikä oli yhtä aikaa aivan älyttömän ihmeellistä ja upeaa, mutta myös haastavaa. Liukas, sulava lumi ja upottava polku luo hikiset olosuhteet. Ja vaikka olevinaan rasvasin iholle suojaa sain aikaan pahimmat palovammat ikinä. Reisissä on omituisia läikkiä, luultavasti hikoilu, roiskuva lumi, räiskyvä vesi ja ties mikä pyyhki aurinkovoiteet pois.
Luontokuvaaja työssään. Nature photographer in action.Kuka uskoisi, että täällä vallitsee kesähelle? Who would think, it´s a hot, summer day?
En resumen: Mi idea escapar el calor de Zurich y ir a nadar a un lago de los Alpes. Tuve que cancelar lo de nadar, pero encontrámos uno de los lugares más increibles que he visto.
Kurzgesagt: Meine idee aus der Hitze von Zürich zu fliehen und in einem Bergsee schwimmen war gut, aber musste abgesagt werden. Sonst war das winterliche Alptal wunderschön.
Pala Suklaata 