Istun nostalgiahuuruissa, kuuntelen ikivanhoja biisejä ja Sveitsi on jossain todella kaukana (jos avaisin ikkunan, hengittäisin kyllä sveitsiläistä ilmaa). Olen saanut peruskoulun loppuun, käynyt Eastbournessa englannin kielikurssilla kaverini Anun kanssa (Sussekin oli siellä, mutta toisessa perheessä), Helsingissä viikon espanjankurssilla ja nyt koulussa Hondurasissa. Isän työt ovat viikolla Karibian puolella, minä, äiti ja veli asumme pääkaupungissa Tegucigalpassa. Tässä olen pirteänä odottelemassa puoli seitsemältä Escuela Americanan koulubussia, joka pysähtyy oven edessä. Päälle olen vetänyt toisen kahdesta koulupuvusta, valittavana on housut tai mekko. Sen kanssa on pojilla ja tytöillä samanlainen paita, vaaleansininen tai valkoinen, jonka hihassa on koulun logo. Minua viluttaa tropiikissa ja olen kiskonut puseron päälle sääntöjen mukaisen sinisen villatakin. Koululaukkuja ei käytä kukaan, kirjat viedään käsissä, pienessä pussukassa on välipalaleivät.

Tämä on filmirullien aikaa, kuvia on vähän, ne ovat laadultaan mitä ovat, eikä niitä ole kovin monta. Koulussa napsin pari kuvaa viimeisenä päivänä. Gladys, jota biologian tunnilla laajentuneen sanavaraston myötä kutsuimme nimellä Epigladys (Epiglottis: kurkun kansi), ei ilahdu kamerasta. Geometrian opettaja Justa, piiloutuu kirjojen taakse, kuulemma muhkean kokonsa vuoksi.

Tegucigalpan kuvat ovat muuten vähissä. Torilta stadionin kupeesta käydään ehkä etsimässä saviruukkuja. Joku on työntänyt auton lukkoon tikkuja. Emme ehkä antaneet ympärillä pyörivien poikien pitää autoa silmällä torikäynnin ajan. Tällä stadionilla juoksen 400 m ja hyppään pituutta. Tulen koulujen välisissä kolmanneksi ja opettaja suuttuu niin, että antaa alimman mahdollisen arvosanan urheilusta.

Palmusaarelta Utilasta lähdetään pienenpienelle Edon luodolle, pitkällä puusta kaiverretulla veneellä. Tämän kuvan pointti lienee laituri, jolla kuivataan kalaa.

Hondurasissa radiossa soivat näinä aikoina Rhigeiran Vamos a la playa, Irene Caran Flashdance ja UB40:n Red Red Wine.

Välissä on ehkä kolme-neljä vuotta ja alan ihan välttämättä haluta taas ulkomaille, mieluiten töihin. Kirjallisuuden opiskelijalle ei ole kovin särmikkäitä töitä tarjolla. Saan pestin Oslon Ikean infoon Nordjobbarena. Kun selviää, etten ymmärräkään norjaa, pääsen perushommiin, en sentään siivoamaan, vaan keittiöön tiskaamaan parin norjalaisen koulupojan kanssa. Opin laajan sanaston kirosanoja, myös tanskaksi, sillä sikäläinen pomo on kova täti huutamaan ja sättimään alaisiaan, sätkän polton lomassa. Opin myös mikä on askebeger, tuhkakuppi.

Siinä se on, Ikea. Silloisessa väriasussaan. En vielä ymmärrä työpaikkani hittiyttä, käyn pari kertaa kiertelemässä ja haukottelemassa kaupan puolella, mutta kiinnostavaa löytyy vasta työpaikkakahvilasta: valtavia rapuleipiä ja kookospalloja, joita saa syödä niin paljon kuin sielu sietää.

Asun Holmenkollenilla vanhan suomalais-norjalaisen pariskunnan alakerrassa parin muun tytön kanssa. Kotikukkulalle noustaan turistijunalla; päivittäistä luksusta. Keskustasta pääsen töihin Ikea-bussilla.

Henkilökunnassa on 40:ä eri kansallisuutta, joten kyllähän sitä yhden kesän tässä joukossa tiskaa. Rientoja on riittävästi ja kavereita myös. Lopussa junailemme suomalaisen kämppäkaverin kanssa Bergeniin ja bongaamme yhden vuoden ainoista sateettomista päivistä. Minä olen kuvassa oikealla.

Oslon kämpässä ei ollut radiota, eikä silloin ollut vielä kännyköitä, joilla kuunnella musiikkia, joten ainut missä kuulin kesän hittejä oli baarit. Yksi joka paikassa soinut biisi oli Midnight Oilin Beds are Burning.

Norjan jälkeen aloin suunnitella paluuta espanjankieliseen ympäristöön, jonne ajattelin sujahtavani kielellisesti helpommin. Olihan takana vuosi Hondurasissa, vähäiset lisäopinnot lukiossa (roudasin nykyisestä Kotkan opistosta espanjaa opettavan sähkömiehen pitämään meille kolmelle Hondurasin kävijälle tunteja) ja espanjalaisen filologian appro.

Perillä Costa Ricassa huomaan supermarketissa, etten löydä haluamaani tuotetta, enkä myöskään osaa kysyä mistä se löytyisi. Yhtään ei auta, että osaan taivuttaa verbejä muinaisespanjaksi.

Asun 100 vuotta vanhassa adobe-tiilistä rakennetussa talossa (jonka päälle on nykyisin rakennettu huoltoasema). Piha on valtava, täynnä bougainvilleja ja valtavan korkeita palmuja. Puutarhoidosta ja kaikista muista huoltohommista vastaa Beto. Hän perehdyttää minut myös Keski-Amerikan keittiön perusjuttuihin ja tuo kasvimaalta yrttien yrtin: korianterin. Hän lähettää myös alle kymmenvuotiaan tyttärensä oppaakseni lauantaitorille.

Tässä poseeraan basaarimekko yllä oman hyönteisoveni edessä. Lienen lähdössä juhliin? Beto harvoi kuivia lehtiä.

La UNA, Universidad Nacional de Costa Rica, yliopisto, jonne olen tullut opiskelemaan, on pääkaupungin lähellä Heredian pikkukaupungissa. Kaupunki on kuvassa vuoren (ovatko nämä kenties ne Tres Marías -kukkulat? Vai tulivuori Poas?) ja jaliskentän välissä. Herediassa syön maan parhaat papusandwichit mansikkapirtelön kera. Yliopistossa on paljon opiskelijoita maaseudulta ja varattomista olosuhteista. Moni tyttö luokassa odottaa enemmän naimisiinmenoa kuin valmistumista.

Kokeilen mustavalkoista kuvaamista ja tähän hetkeen osuu yliopiston lakko. Edessä kirjallisuuden laitoksen väki protestoi ja vasemmalla haastatellaan Teletican uutisiin yliopiston rehtoria. Kuvat on kehitetty pahvimaiselle A-5 paperille.

Pääkaupungissa San Joséssa kuljen yleensä vähin koruin, lompakko visusti jemmassa ja ilman kameraa. Mutta kerran käyn nappaamassa pari yleisnäkymää. San José ei ole kaunis kaupunki, mutta elokuvat, iso ruokakauppa ja turistiputiikit vetävät sen kaduille aina silloin tällöin. Niin, ja dollareita saan nostettua vain San Josén pankista.

Playa Grandelle päädyn Suen ja Jimin kanssa, amerikkalaisen pariskunnan, joka asuu jouluun asti samassa talossa kuin minä. Jim on urheilulääketieteen vierailevana professorina La UNA:ssa. Lähdemme pitkänä viikonloppuna Tyynenmeren rannalle ja hikisen ajomatkan jälkeen ajamme melkeinpä kinttupolkua rantaan asti. Vasemmalla näkyvä Las Tortugas on ainut hotelli näillä main. Rannalle tulee öisin puolentoista metrin merikilpikonnia munimaan. Odottelemme niitä istuen rannalla lähes täydessä pimeydessä. Koskaan en ole nähnyt yhtä paljon tähtiä. Nyt sinne vie suuri päällystetty autotie, rannan tuntumassa on yksityisiä taloja ja hotelleja ja oikealla näkyvästä Tamarindon rannasta on kasvanut suuri turistikeskus. Merikilpikonnien määrä on vähentynyt muutamaan.

Costa Ricassa -90 -luvulla soivat Gloria Trevin Pelo Suelto, Gloria Estefanin Mi buen amor ja Euroopasta kantautunut REMin Losing My Religion.

En resumen: 3 x casa en el extranjero, en Honduras en los -80´s, en Noruega y en Costa Rica en los -90´. En Honduras estuve en la Escuela Americana, en Noruega lavando platos en Ikea y en Costa Rica en La Una. Abajo de las fotos encontrás algunos hits musicales de cada epoca. Que nostalgia!

Kurzgesagt: 3 x zu Hause im Ausland. In Honduras war ich in Escuela Americana, in Norwegen habe ich teller in Ikea gewaschen und in Costa Rica literatur in der Universität studiert. Mit den Songs (schaue die Links im Text) fliege ich zurück in die Vergangenheit; ach, Nostalgie..