Alppiterapiaa

200320162658

Vasta silloin kun seisoin valkoisessa laaksossa, eivätkä edes aurinkolasit tuntuneet riittävän suojaamaan silmiä valtavalta säteilyltä, tajusin, miten epätavallisen harmaata alkuvuosi oli ollut. Hanget eivät kimmeltäneet timantteina, kuten kylmän yön jälkeen puuterilumi, vaan pinta oli sulanut edellispäivien alppiauringossa ja jäätynyt jälleen pimeällä ja sen poimut loistivat nyt auringossa kiiltävinä kuin marengit.

Zürichissä talvi oli suht´peruutettu, alkuvuodesta sitä kesti viikon ja toisella erää päivän.Talviloman taas peruutimme itse. Lokakuussa telottu nilkka (lenkki, kivi, rusahdus) ei ollut valmis lumiseen vuoristoon. Mutta nyt olin saanut luvan ulkoiluttaa kinttua vaativammissa olosuhteissa, viiden kuukauden fysioterapian jälkeen.

200320162645

Vetäisin jalkaan nilkkaa tukevat korkeavartiset vaelluskengät, sillä olin saanut tiukat ukaasit olla aiheuttamatta lisävahinkoa. (Yritin myös aktiivisesti unohtaa, että olisi pitänyt hankkia ehkä uudet, sillä nämä, vaikkakin nimeltään ”Himalaya”, ovat lumessa liukkaat.) Reitti oli myös valittu niin, että se vastaisi sunnuntaista normilenkkiäni, myös korkeuseroltaan, ja ettei se kulkisi rotkon reunalla, sillä askeleen vakaudesta ja kestävyydestä lumessa ei ollut aivan täyttä varmuutta.

200320162644

Kynttilä on hissi. Alla muurahaismaisia ihmisiä.

Winterwanderweg oli leveä kuin mikä, eikä lumipöperöstä tietoakaan. Nettitietojen mukaan taivalta piti kertyä 11 km yhteen suuntaan ja aikaa kehotettiin varaamaan 2,5. No ei. Kiertelimme tunnin päästä eteen osuneen ravintolan ympäri etsien polkua, joka veisi eteenpäin, mutta olimmekin jo lounaspaikan kohdalla. Olimme henkisesti varustautuneet loppumatkan tiukkaan nousuun, jonka kirkkaassa auringossa virheellisesti kartasta tulkitsimme, joten oli aikamoinen antikliimaksi huomata, että oltiin jo perillä.

200320162654

 

Siinä vaiheessa muistin, että retki oli tarkoitettu nautinnoksi, eikä urheiluksi. Istahdimme penkille ihoon porautuvaan aurinkoon lounaan kera. Pöytä oli vinossa, sillä sen metalliset jalat olivat uponneet hankeen. Keitto, vegetarische Gerstensuppe, joka on ehkä yksi epäesteettisimmistä herkullisista ruuista, muistuttaa harmaata kauravelliä, oli loiskahtaa kulhosta. Ei pilven lonkarettakaan, puhumattakaan alavampia seutuja vainovasta sumusta. Väkeä oli vähän, koiravaljakot ja murtomaahiihtäjät suihkasivat välillä ohitse. Oli käärittävä hihat ja paljastettava kalpeaa talvi-ihoa. Ja haettava kahvi; meditoitava vielä hetki ihan rauhassa, maisemaa katsellen.

 200320162647

Melchsee-Frutt: distance 7.9 km, ascent 179 m, descent 197 m, highest point 2020 m

En resúmen: La nieve en el sol de la primavera pareció un suspiro. Los rayos del sol trataron de perforar a mi cerebro y creo que lograron. Cuando me cierro los ojos, veo el sol todavía.

Kurzgesagt: Die Schneehügel im Frühling sind wie Meringue. (Ich glaube ich brauche jetzt eine Glace).

Chez Andy, Zürichin herttaisin kahvila

 

chez andy ulkoa.jpg

Oliiviöljy roiskahti seinille, ruuat syliin, takahammas pureutui kieleen ja pyykit pyörivät koneessa ilman pesuainetta. En tiedä mitä olin tehnyt, mutta karma ei ollut parhaimmasta päästä tällä hetkellä. Heitin nopeasti takin niskaan, läppärin kassiin ja toivoin, että vauhdikkaat käänteeni jättäisivät kaiken pahan taakse.

Zürichin kaakkoispuolen asemalta, Stadelhofenilta, on vartin kävelymatka Chez Andyyn, kahvilaan, jonne olen pitkään suunnitellut meneväni. Lähellä on yliopisto ja lastensairaala, mutta kahvila on keskellä korttelia, jonne nyt ei vain yleensä ole asiaa tai tule helposti eksyttyä. Paitsi autolla, silloin kerran, kun navigaattori auttoi tietöiden ohitse ja käski ajaa tämän korttelin läpi. Jäin niska mutkalla katsomaan vanhaa maalaistaloa, jota koristivat iloisen väriset lamput.

chez andy ulko

Terassi on viehättävän epäjärjestyksessä. Joku istuu kahvinsa kanssa ulkona lukemassa lehteä. Ahtaudun ovesta sisään; pari askelta katusaoa alempana on täyttä, pari askelta ylempänä on toinen kerros tai pikemminkin parvi. Taaimmainen pöytä on vapaa. On pakko joko käydä polvilleen tai istuutua saman tein; pää ottaa kiinni kattoon. Toisessa pöydässä istuu nuori mies nutturoineen lukemassa kirjaa. Hän nostaa katseensa hetkeksi ja tervehtii. Myöhemmin lähtiessään toivottaa kauniisti hymyillen: ”Mukavaa päivää!”

Istuimme 500 vuotta vanhan talon entisessä pesutuvassa. Andyn kotitalossa. Kahvilaa Andy ehti kuulemma pitää pitkän aikaa ennen virallisia lupia. Paikka muistuttaa opiskeluajoista Costa Rican Herediassa ja edesmennyttä kasvisravintolaa. Sielläkin istuin ahtaasti parvella, söin kaupungin parasta ruokaa ja viihdyin.

chez andy kahvi nutturapoika

 

chez andy yläkulmasta

Tilaan kirsikkamurokakkua ja saan kokonaisen piiraan. Se ei ole kovinkaan makea, mutta juuri sopiva iltapäivän pieneen näläntunteeseen. Seinällä on päivän lista: vuohenjuustosalaatti, suolainen piiras salaatin kera, lämmin juustokinkkuleipä (Croque Monsieur) salaatin kera sekä palsternakkakeittoa. Hiukopalaksi on myös juustoa ja makkaroita lähiseuduilta.

chez andy kauppa

chez andy kauppa3

Kuppilan viereisessä ovessa lukee ”Lädeli”. Avaan narisevan oven ja sytytän valot. Kauppa on kuin toiselta vuosisadalta. Nurkassa loistaa flipperi ja kassakone on niin kaunis, että epäilen sen toimivuutta. Hyllyillä on kuitenkin ihan oikeaa ruokaa. Pastaa, hilloja, kastikkeita, juomia, hunajaa. Olen niin täynnä piirakasta, etten osaa tarttua mihinkään. Ulkona epäröin, saattaisihan olla, että tekisin huomenna pannukakkua. Ja saattaisihan olla, että kaipaisin hilloa sen päälle. Mutta en silti käänny ympäri, vaan uskon tulevani vielä toisenkin kerran.

avain kolmioikkunalla

En resumen: Mi cafetería favorita en Zürich: Chez Andy, la casa vieja del campo – pero en la ciudad.

Kurzgesagt: Hier fühle ich mich wie zu Hause: Chez Andy. Das herzigste Café Zürichs!

Pysäkki auringossa

Kun influenssan häntä vielä painaa jalkoja, eikä reippaus kuulu olomuotoon, kävelen ovelle ja avaan neliön mallisen, lasisen kurkistusluukun ja työnnän nenäni ulos. Tuuli pyyhkii sieraimista sisään ja tunnen itseni snautseriksi. Luukusta näkyy krookusmatto ja yöllä puisia terassin ovia riepottanut myrsky on tuonut kevään tuoksun.

krokus2

16,2 astetta varjossa, silti paketoin kaulan villaliinaan ja kääriydyn harmaaseen, paksuun villakangastakkiin. Ulkona on laitettava aurinkolasit, kaikki häikäisee, valo, krookuksien siitepöly, muutaman sentin korkuisen narsissin hehkeääkin hehkeämpi keltainen.

Kadun reunassa pysähdyn. Bussi hurahtaa ohi. Olisi niin kätevää, jos se pysähtyisi tässä. Mietin kestävätkö keuhkot kävelylenkkiä, joka pakosti joko alkaa tai päättyy tiukkaan ylämäkeen. Zürichin alueella kuski ei taatusti päästä ketään ulos tai sisään muualla kuin merkityssä kohdassa; bussipysäkit on nimetty ja kyltillä varustettu. Kotkassa pysäkeistä taas kertoo pelkkä bussin kuva, parhaassa tapauksessa reitin numero. Vieras ei tiedä missä jäädä pois, maamerkitkin ovat asutusalueilla monesti samat: männikkö, omakotitalo, kioski. Kolmannessa kotipaikassa Costa Ricassa bussi pysähtyy, kun joku hihkaisee ”Parada!” Kaikki eivät edes huuda, silti kuski näyttää kuulevan. Paitsi suomalaisen naisen matalalla äänellä karjaistun pysähtymispyynnön. Jossain vaiheessa tajuan mikä mättää; costaricalaisten naisten huudahdus on nasaali ja paljon korkeampi kuin oma puheääneni. Aina pääsin silti ulos bussista jossain vaiheessa, kanssamatkustajien avustuksella. Välillä sata metriä ennen kotia. Toisinaan kävelin takaisinpäin pari sataa metriä hautausmaan kulmalta. Hyvällä säkällä bussi jarrutti juuri kotitalon oven kohdalla.

bootshouse

Privaatti uimahuone

Otan riskin ja päätän lähteä liikkeelle, vaikka joutuisin takaisin kivutessa pitämään yskäpausseja, jotka saavat sveitsiläiset katsomaan äkäisesti, vetäytymään nopeasti kauemmas ja suojaamaan hengitystiehyensä. Kävelen hitaasti kohti Zürichinjärveä, siellä aurinko tuntuu olevan vieläkin lähempänä. Jään istumaan suojaisalle puupenkille. Lokit uivat rykelmänä pienillä aalloilla lähellä rantaa. Viereen tulee nainen, joka kertoo pulahtavansa veteen. Käärin takkia vähän tiukemmalle. Olisi pitänyt ottaa mukaan kahvia termospullossa. Laitan silmät kiinni ja nojaudun penkin lämpimään selkänojaan.

 

zurisee helmikuu2

Kurzgesagt: Auch Husten ist schöner am Zürisee.

En resumen: Aquí sigo tosiendo. Sentadita en el sol de la primavera.

Bernin iltahämärässä

Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

bern4

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.

carmen2

Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.

 

Kulttuurijuntti liikenteessä

frankfurt römer

Onko silloin kulttuuria ja erityisesti kirjoja vieroksuva juntti, jos yöpyy viikonlopun Frankfurtin kirjamessujen kupeessa ja jättää koko hurlumhein väliin? Ja käy vain kahviloissa testailemassa jäätelöitä? (Yksi mieltä ylentävä hetki oli minitötterön saapuminen pöytään kahvikupin kylkiäisenä. Pyytämättä.)

frankfurt kahvi ja jätski frankfurt spagettieis

En myönnä täyttä syyllisyyttä kulttuurijunttiuteen, sillä kannoin kassissani kirjaa, jota luin moneen otteeseen (on silminnäkijöitä), söin aamupalaa kansainvälisessä messukävijöiden joukossa ja bongailin kaupungilta kirjallisuuteen liittyviä yksityiskohtia. Schillerin kadulla muistin päässeeni yliopistoon, vaikka pääsykokeiden tehtäviin kuului analyysi samaisen Schillerin runosta Hansikas. Goethen talon edessä tunsin suurta kunnioitusta, mutta silti enemmän vetoa kohti korealaista ravintolaa ja äkillisen tarpeen saada lämmittävää inkivääri-hunaja -teetä.

Emotionaalisesti nikotellen kävelimme pitkin poikin kaupunkia. Yhtäällä nousi korkeuksiin mahtavaakin mahtavampia pankkien ja muiden vaurautta kuvastavien yritysten pilvenpiirtäjiä, joiden vieressä Zürichin ylpeydenaihe, Prime Tower (126m), olisi kuin hammastikku. Kalliin ja uuden välissä oli limittäin ja lomittain vanhaa, harvoin kaunista, useammin rönttöistä, likaista, köyhää. Pahvilaatikkoasujia, kerjäläisiä ja kummia tyyppejä. Tuttavani Laura, joka asui ennen Zürichissä, oli silloin aikanaan huolissaan lapsensa kehityksestä, koska heidän kodistaan ei näkynyt järveä, kuten meillä. Sitten häntä huolestutti se, että lapsi traumatisoituisi muutosta takaisin Frankfurtiin ja joutuisi näkemään likaisia katuja, roskia ja epäjärjestystä.

frankfurt pankkitornit

frankfurt eschentorni3

Me otimme vastaan kaiken. Ja yksi meistä otti kaiken irti myös kirjamessuista. Ei ihan perinteisellä tavalla, mutta hartaasti valmistautuneena rinnakkaistapahtumaan, Cosplay Conventioniin. Cosplay-väki vie samaistumisen toiminnan tasolle ja tapaavat toisiaan rooliasuissa. Meillä manga- ja animefani oli ommellut varta vasten mustan, rypytetyn ja rusetilla varustetun lyhyen hameen, stailannut pastellisävyisen peruukin ja ostanut vihreät piilolinssit. Ei ole koskaan tullut mieleen hypätä lempikirjan ja lempihenkilön vaatteisiin. Ja kuka se olisi? Lukemieni kirjojen henkilöt eivät ole ulkoasuiltaan kovin visuaalisesti kuvailtuja. Mutta ehkä voisin pukeutua Sue Graftonin yksityisetsiväksi, Kinsey Milhoneksi: hiusten pitäisi olla lyhyet, joten peruukki. Musta poolopaita ja farkut. Helppoa. Rekvisiitaksi lasi kalifornialaista valkoviiniä ja pari täysjyväleipäpalaa, päällä maapähkinävoita ja suolakurkkuja.

En resúmen: En la busqueda de cafecitos y literatura en Frankfurt. Y qué es lo que encontré? Además de un café con un cono de heladito, la calle de Schiller y la casa de Goethe.

Kurz gesagt: Frankfurt hat etwas, dass in Züri nicht gibt: Kafi mit Minicornetto.