Korkea-alppi, toka yritys!

Korkea-alppi, toka yritys!

Edellinen yritys Appenzeller Ausserrhodenin Hochalpille, korkealle Alpille, meni ns. läskiksi, sillä sää olikin hyvin paikallisesti surkea. Ja tänä kesänä se on tarkoittanut kaikkea mahdollista dramatiikkaa, kivivyörystä sillat murjoviin tulviin. Joten kun yhtäkkiä sattuu olemaan kaunis sää ja vaikka tajuaisit sen leipää jyrsiessä kesken rauhallisen aamun ja silmät rähmässä, on siirryttävä nopeasti löysäilystä lähtömoodiin. Kamat reppuun, parille leivälle päällystettä ja laatikkoon, pähkinöitä ja kuivahedelmiä pikaenergiaksi ja vettä, paljon vettä pulloihin.

Hochalpin juurella postibussi jätti meidän yksinäiselle pysäkille. Parikymmentä metriä tien viertä ja sen jälkeen ei saatu armoa vasta kuin ylhäällä. Sää oli niin hiostava, että aurinkolasit sumenivat ja hiki valui reisiä pitkin, kasvoista puhumattakaan. Jos olisin aavistanut lähteväni jyräämään rinnettä ylös, olisin jättänyt edellisenä päivänä pilatekset vähemmälle tai ainakin sen illan maastopyörälenkin, joka nyt tuntui reisissä ja pisti huohottamaan.

Pysähtelin vähän väliä puhaltelemaan ja jyrkällä polulla nilkat oli aivan äärirajoilla, yliliikkuvuudesta huolimatta. Vertikaalimetrejä oli ensimmäisillä parilla kilometrillä 500 m, mikä tarkoittaa sitä, ettei tasaista tai edes vähemmän jyrkkää ollut montakaan metriä. Ei ihme, ettei polulla tullut ketään vastaan, ei ainuttakaan. Vasta ylempänä, harjanteen tiellä, tarpoi pari vastaantulijaa.

Hochalpin majatalon edustalla oli muutama ruokailemassa, vieressä kanat ja kukko huutelivat morjestuksesi ja sisältä leijui savustetun makkaran tuoksu. Paikkaa pitää sympaattinen nuori pariskunta, nainen on kokki ja mies alunperin lihamestari, joten kaikki on omaa, lähiruokaa tai ainakin lähes. Sapuska oli perinteistä, makkaroita, ranskalaista perunasalaattia, ja olipa listoilla jotain mahalaukkuruokiakin. Kasvissyöjän on syytä varustautua eväin, sillä mielestäni muuta ei ollut tarjolla kuin runsas vihreä salaatti.

Vessa oli ylläri, sillä se vaikutti uudelta ja modernilta pönttöineen. Jostain kaukaa putkesta kuului tiputus, kun avasin kannen. Huuhtelu olikin käsipelillä; vieressä oli vesikannu.

Maastoa peittivät alppitimjamin lilat kukat ja metsämansikat, paikoittain myös mustikat ja ylempänä alkoi olla muita korkean seudun kukkia. Lounaan aikana taivaalle alkoi kertyä aina vain mustempia pilviä ja sumu peitti näkymät Alpeille. Tuuli vaikutti jo uhkaavalta ja lähdettiin liukkaasti jatkamaan matkaa, kipitellen mäkeä alas, poikki niittyjen, läpi metsien. Päätepiste Urnäsch olikin aurinkoinen, ukkonen jäi leijumaan Säntis-vuoren ympäristöön.

Mitä tästä jäi käteen? No, ainakin 65 rappenia, jotka löysin polulta ja erittäin ulkoilutetut keuhkot. Säätä täytyy tarkkailla valppaana, se on selvää. Ja ilman sadevarusteita ei voi lähteä minnekään.

Alppitimjami ja mansikka tykkäävät toisistaan. Alpine thyme and strawberry like each other.
Jospa istahtaisin tähän hetkeksi, johan ollaan edetty vartti. What if I sat here for a while, we already walked 15 minutes.
Tässä vaiheessa pitäisi riittää pattereita, mutta ei.
At this point I still should have energy, but no.
Säntisin huippu näkyvissä.
Säntis peak ahoy!
Hän tuli minun kuvaani.
He appeared to my picture.
Tässä pätkä tasaista, iiihanaa.
Couple of meters flat, wooonderful.
Jos asuisin tuolla ylhäällä ja hiiva olisi unohtunut ostaa, niin voisi ottaa aivoon.
If I was living in the house up on the mountain and had forgot to by yeast to bake, I´d probably shout loud.
Jano.
Thursty.
Vähän snäkkiä, että jaksaa.
A small snack for energy.
Alppitimjami värittää kivasti rinnettä.
The alpine thyme gives a nice touch to the colors.
Kannatti kiivetä, tippinä 65 rappenia.
It was worth the climb, as a tip 65 rappen.
Nyt ollaan jo voiton puolella.
Getting there!
Alppikellot on karvaisia.
Heary alpine flower.
Perillä ylhäällä!
We got there!
Sisällä tuoksuu savumakkaroilta ja on viehkeää.
Cute place and it smells like smoked sausages.
Hän tarkistaa säätilanteen.
Observing the weather situation.
Alppikukkia niityllinen.
A field full of alpine flowers.
Lounaspaikka ylhäällä.
The lunchplace up on the mountain.
Vegaania villaa. Vegan wool.
Vihreä polku.
A green path.
No mutta sehän on Urnäsch!
Well, well, that´s Urnäsch!

En resumen: En este verano no se puede pensar, que hago un paseito en alguno de estos días. Si hoy no llueve, es hoy que hay que salir. Nadie sabe, como va a estar todo mañana y si hay todavia calle por donde ir.

Kurzgesagt: In diesem Sommer muss man wandern gehen, wenn es nicht regnet. Man kann nicht den perfekten Tag warten, weil es wahrscheinlich nicht kommt.

Ja niin ratkesi harjanne

Ja niin ratkesi harjanne

Ei tietenkään mennä tulvivien jokien lähelle, jyrkänteiden alle, vaan lähiseudun matalille, matalan riskin kukkuloille, vakuutin Aldolle. Varustauduin sadehousuin, samaa sarjaa takki, paksut sukat ja vaelluskengät. Ei sillä että jälkimmäiset olisivat näillä reiteillä muutoin tarpeen, mutta ainoat vedenpitävät.

Kun sitten nousin Hausenista, Albisvuoren harjanteen takaa ylös ja hiki valui sadehousujen alla polvitaipeista alas, tajusin liioitelleeni. Mutta ei siinä mitään, pienessä tihkussa oli raikasta kävellä, ylimääräiset vaatteet sai reppuun.

Luin jostain, että linnunlaulun on todettu tekevän onnelliseksi, joten sitä oltiin metsästämässä. Ja kyllä lauloivat, peipposet, rastaat ja niiden kaverit. Sateen puhdistamassa metsässä kaikki olivat märkiä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Mekin.

Albisin huipulla, monen rapun, mutaisten metsäpolkujen ja maaseudun jälkeen, kuului puheensorinaa ja kahvi tuoksui. Kuppila on ulkopuolelta ruma kuin taivas (huono sanonta, sillä taivashan on tietenkin kaunis), mutta terassilta näkyvät Alpit, Zürichinjärvi, Sihlwaldin metsää. Tosin ei tänään. Haitukkaiset pilvet vaelsivat hitaan laiskasti, yksi yhteen suuntaan, toinen toiseen tai ainakin siltä vaikutti. Osa järven yllä meidän alla, osa korkealla ja vakaa rivistö Alppeja suojaten.

Oikeastaan ei ollut nälkä, mutta laskeskelin, että matkalla voisi tulla. Ja sitähän en kestä. Olin pakannut mukaan vain pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mutta lyhyeen juna-bussimatkaan suttaantuu useampi tunti, kun vaihtoja on tarpeeksi. Paperinohut Flammkuchen oli juuri sopiva suolainen hengähdystauolle; istuttiin hetki rauhassa, nautittiin kahvin tuoksusta, katseltiin haukan liitelyä ja ylös tallanneita, voitonriemuisen hikisiä ihmisiä.

Harjannetta pitkin, ravintolan sivua, lähti yksi polku, toinen vastakkaiseen suuntaan ja meidän pienestä puusisäänkäynnistä siksakaten rinnettä alas Sihlwaldin Wildnisparkin läpi. Siis erämaapuiston. Ensinnäkin erämaa on Zürichissä outo käsite; sivilisaatio on liian lähellä. Ja miten erämaa, koskematon luonto, voi olla puisto? Eikö puisto juuri ole se, missä näkyy ihmisen kädenjälki?

Joka tapauksessa, jo ylhäältä käsin ihmeellisen rehevä metsä vihreän sävyineen kutsui luokseen. Kosteus, valtavat saniaiset, mehevän maan tuoksu toivat trooppisen metsän tuntua. “Ihan kuin Cartagossa” totesi Aldo. Siis Costa Ricassa.

Harjanteen toiselle puolelle laskeutuminen vaati todellista keskittymistä jarrutukseen, sillä polkuja petti monen sentin pehmeän ja liukkaan mutainen lehtikerros, jonka keskelle oli syntynyt kanava. Ylhäältä oli siis virrannut vettä joen lailla. Ensin tiellä oli poikittain yksittäinen puunrunko, sitten toinen. Alempana metsä oli täynnä kaatuneita puita, sekaisin kuin läjä hammastikkuja. Purot ja joet virtasivat kovaa vauhtia kohti Sihlin jokea ja Zürichiä.

Albishornin alueella on suljettu 700 m patikkapolkuosuus mahdollisen maavyöryn takia luin seuraavana aamuna lehdestä. Mitä, eikä?! Olin lähes varma, että se oli heti ravintolan jälkeen rinteessä, missä oli muutamia pudonneita lohkareita ja jyrkempää seinämää. Todennäköinen, mutta väärä paikka. Harjannetta ratkesi ja on lohkeamassa vuoristokuppilalta vähän eteenpäin. Joka tapauksessa, täpärästi vältetty. Olisin saattanut kipittää märissä parin kilon vaelluskengissäni aika hölkkää metsän läpi, jos olisin kuullut maan repeilevän, puhumattakaan harjanteen humahduksesta alas metsään.

(Ai niin – ja Albishorn oli huippuhaasteen 2/26.)

Ensin tankataan, sitten liikkeelle.
First things first, a good breakfast,
Bussi toi tänne, Hausen am Albis.
Starting point, Hausen am Albis.
Tervehdimme toisiamme.
We greeted each other.
Nämä on jo vähän ohi, mutta hienoja.
Kind of gone, but beautiful.
Weinbergschnecke, helix pomatia.
Homo sapiens
Täyttä vauhtia tilan läpi ja rinteeseen.
Full power, through the farm and to the hill.
Zugersee
Päivän asu.
Outfit of the day.
Albishornin huipulla, Zürichinjärvi alhaalla.
On the peak of Albishorn (and that´s lake Zürich)
Ensin cafecito.
First cafecito.
Sitten Flammkuchen.
Then Flammkuchen.
Portti erämaapuistoon.
The gate to the wildernesspark.
Lampi.
A pond.
Kostea polku.
A bit wet, this path.
Muutama runko pitkin poikin joen yli.
A couple of trunks leaning over the river.
Esterata.
An obstacle course.
Niin vehreää!
Green and beautiful!

En resumen: Subimos a Albishorn en Zurich y después de tantos días de casi deluvio nos pareció un día perfecto, solamente poca lluvia. El bosque pareció a los de Cartago, dicen, humedo y tupido. En la cumbre, por el restaurante, resulta, que el asunto se puso demasiado humedo y una parte del cerro está apunto de colapsarse. Por dicha la raja no apareció, hasta que, que nosotros ya habiamos pasado el bosque.

Kurzgesagt: Albishorn 2/26. Und jetzt ist beim Restaurant Albishorn einen Stück vom Wanderweg gesperrt, er droht abzurutschen.

Nyppylä se vaatimatonkin on

Nyppylä se vaatimatonkin on

Ensinnäkin, kuvien määrää on rajoitettava. Alkukesästä tulee se hulluus, kun kaikki kasvaa, kukoistaa ja tuottaa hedelmää. Kaupasta raahaan kiloittain aprikooseja, nektariineja, persikoita, marjoja ja luonnossa sekoan kokonaan, kameran muisti täytyy kuvista ja hiirikäsi riutuu niitä käsitellessä.

Rauhoitun siinä heinäkuun paikkeilla, kun kesä tasoittuu, kuuma painaa ja hidastaa askelta. Tällä kertaa, Weinfeldenin asemalla junasta hypätessä, vauhdissa ei kyllä ollut minkäänlaista kirmailun makua. Kiire ei ollut minnekään ja varsinkaan mäkeä ylös. Kaksi päivää kuumetta ja muut flunssan mausteet olivat vieneet kaikki mehut.

Kävelylenkki Thurgaun maaseudulla sen korkeimpaan pisteeseen (680 m) ei siis ollut todellakaan mikään urheilusuoritus, vaan tasausta taudin jälkeen. Tämä oli ensimmäinen 26 huipusta, haasteesta, johon kuuluu eri tasoisia huippuja. Paikat eivät ole niitä tunnetuimpia tai haastavimpia tyyliin Pilatus, Säntis ja Matterhorn, vaan Geissfluegrat, Schwengiflüeli ja Nüencham. Et ole koskaan kuullutkaan? Joo, en minäkään.

Kirkonkellot kalkattivat sunnuntaille ja heti perään jostain kaikui tykitystä, joka lähemmäs päästessä muutti muotoaan ammunnaksi. Sveitsiläisen sunnuntain äänimaisema. Meitä suojasi metsän valliseinämä ja todellisuudessahan ampumarata oli alhaalla, kaukana polusta.

Vaikka oltiin Bodenjärven lähellä, järvestä ei näkynyt vilaustakaan. Hetkeksi istahdettiin penkille katsomaan Churfirstenin sahalaitahuippua ja Säntistä, koko Alppirivistöä siitä eteenpäin. Ylämäessä meidän ohi pyyhälsi taatusti eläkeiän jo pari vuosikymmentä sitten ohittanut juoksija, tiukkaa vauhtia, lenkkarit jalassa, hopeinen kimallehame päällä ja vyölaukku vatsalla. Niillä pohkeilla on kuulkaa noustu mäkiä! Oma laahustaminen muuttui kuin taikaiskusta vauhdikkaammaksi, sillä kyllähän tässä iässä pitää jaksaa ja miten niin energiat on vähissä.

Thurgaun korkein piste, jota oltiin jahtaamassa oli todella antiklimaattinen, sen päällä törötti antenni ja metsää. Meidän lisäksi huipun koodia oli skannaamassa vain yksi seurue.

Viereinen maatatila myi kaapissa jauhoja, pastaa ja makkaroita sekä juotavaa. Hillopisteessä oli ikävät energiat, myyjä oli kyllästynyt siihen, että ohikulkijat “unohtivat” maksaa ja oli pienentänyt valikoimaansa. Ikävää, sillä nämä itsepalvelukioskit ovat tosi kivoja, varsinkin jos on tarvetta täydentää retkieväitä.

Peltojen viertä, maatilojen ja metsien läpi päädyttiin viinirinteille, missä rypäleet ovat yhä millin läpimittaisia, mutta edellisten vuosien satoa saa maistella kellareissa ja terasseilla. Weinfeldenin yksityisomistuksessa oleva linna ohitettiin rinnetontti kiertämällä. Siellä tornissa varmaan tarjoillaan viiniä paikallisista rypäleistä ja kilistellään ylhäisessä yksinäisyydessä, pidetään puheita ja ollaan ylhäisiä.

Ja mitenkäs ne meidän tavallisten puurtajien kulut reissussa? Juna Zürichin läheltä ees-taas maksoi melkein 30 frangia/per nenä, euroissa suht sama. Lisäksi 1 kahvi, 2 x tuplaespresso, 1 kahden pallon jätski ja toinen annos pari palloa lämpimällä marjakastikkeella: 38 frangia. Ei ole maalla halpaa. Eväsleivät oli repussa ja veikkaisin, että ensi kerralla myös kahvit.

Vanhat talot tuntuu olevan aina johonkin suuntaan vinossa. Vai olenko se minä?
The old houses seem to be always inclinated to one direction. Or is it me?
Weinfeldenin kirkko.
The church of Weinfelden.
Lehtitunneli.
A tunnel of leaves.
Alkaa vuoretkin näkyä, Churfirstenin sahalaitakin.
A view to the mountains including Churfirsten.
Perillä!
Found the code!
Lampaat kätkeytyy niitylle.
The lamb hiding in the field.
Tämä “huippu” on kyllä antikliimaksi.
An anticlimatic “summit”.
Vähän vetisemmät olosuhteet polulla.
A bit wet on the path.
Reitti vie läpi tilan.
The path goes through the farm.
Kukat ikkunalla.
Flowers on the windowsill.
Kaksi pölyttäjää duunissa.
Two pollinaters working.
Etanakin duunissa.
A snail also working.
Ja seuraava pörrääjä.
And the next flying creature.
Ja tämä on? Sipulikasvi kuitenkin.
And this is?
Täällä on vanhaa ja nättiä.
Here it´s old and cute.
Kahvi lehmäsokerilla.
A coffee with cowsuger.
Hurmaavat otsiskiharat.
Charming front curls.
Loppumatka viiniviljelyksiä ja niittyjä.
The last part beforte the twon was vineyards and fields.
Viinikellarin yhteydessä on myös ravintola; kätevää.
There´s a winecellar and restaurant with nice terrace.
Rypäleet on vielä aika vaiheessa.
Still kind of small, the grapes.
Linnaan on hyvä päättää; täältä junalle.
After castle to the train.

En resumen: Estaba bastante hecha leña después de una gripe y por eso subimos a un pico poco exigente, o sea, probabalemente el más bajo de todos los puntos más altos de un lugar donde he subido. (Weinfelden, Ottenberg, 680 m s.n.m.)

Kurzgesagt: Nach der Grippe hatte ich Energie nur auf Ottenberg (680 m, Weinfelden) zu steigen. Aber trotzdem der höchste punkt in Thurgau.

Vuoden ensimmäinen huippu, Etzel

Vuoden ensimmäinen huippu, Etzel

Keli olisi ollut mahtava vaikka mille vuoristoretkelle, mutta kiire ja tekemisten suma tiivisti tilanteen selkeäksi: jos jonnekin, niin lähelle. Zürichinjärven länsipuolella Schwyzin kantoniin kuuluvasta Pfäffikonista pääsee nopeasti rinteeseen ja taatusti tuntuu, jos ei reisissä, niin ainakin keuhkoissa. Luvassa oli 600 rappusta, mutta niitä oli kyllä aikalailla enemmän, jos kaikki matkalle osuvat lasketaan mukaan.

Ekat vaatekerrokset kuorin jo kymmenen ensimmäisen minuutin jälkeen, aurinko tuntui huumaavan lämmittävältä ja kiitin itseäni päätöksestä laittaa sortsit. Punkeista viis, ajattelin. Onhan kotona pinsetit.

Meidän edellä nousi isojen reppujen kanssa kaksi naista, joiden matkan laadusta kertoi iso simpukka. Santiagon jäljillä, siis. Uskoisin, että heillä oli suuntana Einsiedeln, vuoren toisella puolen Sihlinjärven rannalla. Einsiedelnin luostari vetää pyhiinvaeltajia puoleensa.

Zürichinjärven yläpuolella, kiemurtelevalla solatiellä postiauto päästi nelisävelisen tuuttauksen merkiksi muille tiellä kulkijoille. Moni oli liikkeellä tavallisella pyörällä, sähköpyörällä tai moottoripyörällä. Me ylitimme tien ja sujahdimme takaisin metsään.

Ns. polku on tältä puolelta Etzelin huipulle (1098 m) noustessa suurelta osin yhtä juurakkoa tai kapeilla puunrungoilla tuettuja askelmia. Ennen loppunousua asiasta vielä muistutettiin: “573 askelmaa”, “Joitakin kivisiä osuuksia”, “Juurisia askelmia? Monia!”, “Korkeuseroa? 300 m.”

Huipulla oli vain pari kourallista ihmisiä, vaikka toiselta puolen vuorta kipuaminen onnistuu autollakin. Ja se tunnelma, ystävällinen ja mukava, rauhallisen rento. Hyvä vaihtoehto ylikansoitetulle Zürichin Uetlibergille, vähän korkeampikin. Kyltit oli sveitsinsaksaksi ja ensimmäistä kertaa ikinä näin legendaarisen Chuchichästlin käytössä. Sana tarkoittaa keittiön laatikkoa ja on ääntämyksensä takia se ulkomaalaisten koetinkivi. (Joka tapauksessa, kahvilusikat ja kermat sun muut löytyivät oven luota chuchichästlistä.)

Ylhäältä oli siis näkymät kahdelle puolen, Zürichin- ja Sihlinjärvelle, valkohuippuisille vuorille. Alaspäin kuljettiin metsien ja niittyjen poikki, välillä bunkkereiden viertä ja puiden välissä kummallisissa rivistöissä olevien betoniporsaiden ohi. Selitys löytyi viimeisen bunkkerin seinästä: maailmansotien aikaan näillä estettiin mahdollisen vihollisen nousu vuoren yli.

Loppumatkaa rytmitti jälleen edellisenkin retken Sihl-joki ja kosteikot, luonnonsuojelualueet. Matalikot olivat täynnä sammakoita ja salamantereita, kaislikoissa viihtyvät vesilinnut.

14 kilometrin ja n.600 korkeusmetrin jälkeen Schindellegi-Feusisbergin asemalla päätettiin sittenkin jatkaa alamäkitaivallusta kohti Zürichinjärveä ja ehkä laivaa, jolla purjehtia kohti kotia. Oli kuitenkin jo niin ilta, ettei tarjolla ollut kuin juna, mikä oli nopeampi vaihtoehto ja toi kotiterassille sopivasti ilta-auringon viimeisiksi hetkiksi.

Tästä lähtee kapenemaan ja nousemaan. Kuvastahan jyrkkyys ei näy ollenkaan…
This is the real start, where the path gets steep and narrower.
Oikealla järven ja sillan toisella puolen häämöttää Rapperswil.
On the right side over the bridge there is Rapperswil.
Simpukka repussa kertoo vaelluksen tarkoitusesta.
The shell on the backpack tells about the meaning of the hike.
Olento avaruudesta?
A creature from outer space?
Hurja kontrasti, kirkas auringonpaiste ja metsän varjo.
Heavy contrast, sunshine and shadow.
Sveitsissä ollaan.
Good to know, we are in Switzerland.
Viimeiset varoitukset.
The last warnings. There are 573 steps, a lot of roots and stones and 300 vertical meters.
Tämä on siis polku.
This is the path.
Pientä usvaa, mutta kaunista.
A bit misty, but beautiful!
Tuijottelin sen verran kauan vuoria, että suklaavaahtoherkku oli sulaa.
Concentrated to the view a bit long, result: melted chocolate.
Vanhanajan postimerkkikone ja laatikkokin. Sitä tyhjentääkö joku sen, ei käynyt ilmi.
An old fashion stamp maschine and postbox.
Täältä näkyy peltojen toiselle puolen Einsiedelniin asti.
Here there´s a view over the fields to Einsiedeln.
Myönnän: tukkaa ei ole kammattu. Mutta tyytyväisiä ihmisiä.
I admit not have combed my hair. But anyway, happy people.
Nämä oli siltä varalta, että Zürichinjärveltä olisi vihollinen yrittänyt tankeilla vuoren yli. These were just in case the enemy would have tried to climb the mountain with tanks.
Kyllähän yksi lehmäkuva per patikka pitää olla.
At least one cow picture per hike.
Jokinen.
A small river.
Jokimaisema voisi olla Costa Ricasta.
This could be Costa Rica.
Salamanterihan siinä. Pikkuisia sammakoita myös samassa lätäkössä. A salamander and small frogs enjoying the day.
Oikea puoli tietä Zürichiä, vasen, hm, olisiko Schwyzin kantonia?
The right side of the road belongs to Zurich.

En resumen: El primer pico del -24, Etzel Kulm (1098 m). Humildito y el camino era corto, pero por eso intenso.

Kurzgesagt: Erste Kulm dieses Jahr, Etzel Kulm (1098 m). Moderat und ziemlich kurz, aber deswegen intensive.

Näin sössitään retki jo alussa

Näin sössitään retki jo alussa

Että kun luulen muistavani paikannimen, kannattaa tarkistaa kaksi kertaa. Etukirjain ei sittenkään riitä, se tuli selväksi, kun jäätiin junasta Rüschlikonissa ja huomattiin, ettei polun alkua löydy ja seuraava juna oikeaan paikkaan, Richterswiliin, menee puolentunnin päästä.

Mutta ei siinä mitään, käveltiin rantaan katsomaan Zürichinjärven laineita, toisessa päässä kumottavia Alppeja ja takaisin asemalle, joka tosin oli rakennustyömaa.

Harvoin on puoli tuntia ollut niin pitkä, mutta Richterswilissä kaikki oli jo mennyttä, sillä uusi ongelma oli tyriä koko patikan. Testasin sveitsiläistä karttasivusta map.geo.admin.ch puhelimessa ja sehän lopetti pelaamisen ensimmäisten parin sadan metrin jälkeen. Se herjasi, että selaimen yksityisyysasetukset ovat pielessä, mutta homma ei toiminut vaikka vaihdettiin kaikki, sanottiin joo ihan kaikkeen, vaihdettiin selaimia ja kokeiltiin kahdella puhelimella. (Jos kiinnostaa, reitti on täällä.)

Siinä vaiheessa aikaa oli suhraantunut jo puolitoista tuntia kotoa lähdöstä. Tukeuduttiin sitten vain pelkkään karttaan ilman sijaintia ja maaston patikkareittimerkkeihin. Eikä muuten eksytty ollenkaan, ei tullut edes epäröinnin hetkeä. Hyvin retro meininki, melkein kuin paperikartan varassa suunnistamista.

Polku kulki siis Richterswilistä koukkaillen ja kiemurrellen rinteitä ylös Schönenbergiin. Alussa se vei jokikanjonia pitkin, vehreässä ja vihreässä metsässä, peltojen sivua ensimmäiselle järvelle, maalaismaisemassa, kylän poikki, alas Sihl-joen varrelle ja jälleen nousten kohti päätepistettä. 600 vertikaalimetriä tarkoitti, että vaikka oli hiukan pilvistä, ei takkia kyllä tarvittu.

Kahvia olisi ollut tarjolla lehmien paikkeilla eli Hüttnerseen yläpuolella. Kuului olevan pari suomalaistakin paikalla (kyllä, teidät bongattiin välittömästi). Tupaten täynnä oleva paikka olikin ainut avoinna oleva. Ehkä sää ei vielä vakuuttanut ja kesäkuppilat odottavat lämpimämpää.

Järven ja mäen välissä meiltä kysyttiin ystävällisesti, että tarvitaanko apua reitin kanssa. “Kun teillä on se puhelin käsissä…” sanoi nainen. Ehkä näillä main on tavattu epätietoisia tallaajia. Olin kyllä vain ottamassa kuvaa tien kaltevuudesta varoittavasta kyltistä. Luulin seuraavan ohikulkijan tiedustelevan samaa ja ehdin jo ihmetellä, että mikä meissä julistaa eksyneisyyttä, mutta hän olikin etsimässä sinistä lippalakkia. Kyllä, olimme nähneet sen, nimittäin vuohien luona. “Ei, ehei, sinne asti en kyllä lähde,” mies tuumi ja palasi autolleen.

Perillä Schönenbergissä olin ihan valmis sille kahville, jota ei vielä oltu saatu ja kello oli jo puoli viisi. Kylän kirjaston yhteydessä näytti olevan myös kahvia, mutta se nyt oli sunnuntaina aivan kiinni. Ainut ravintola, nimeltään Rössli, kuten joka kylässä, oli vielä puoli tuntia auki, juuri sopivasti bussin tuloon asti. “Kahvia? Ei nyt onnistu, laitoin jo kahvikoneen päältä ja me suljemme tänään jo nyt.” Se siitä sitten. Ei minkäänlaista ymmärrystä väsynyttä kulkijaa kohtaan.

Syötiin omenat lopulta penkillä väristen. Olivat laittaneet katajan niin, että se oli meidän ja alppimaiseman välissä. Mutta kun niskan laittoi kieroon, pystyi lepuuttamaan kankkua, rouskuttamaan omenaa ja keskittymään maisemaan.

Oltiin erittäin tyytyväisiä silti retkeen, kaunista ja vaihtelevaa. Mutta seuraavalle lähden kyllä ne gpx:ät kellossa.

Ihan hyvin ajoissa lähdössä Zürichistä.
Leaving Zurich, latesh, but not that bad.
Hetkinen kesti, kun tajuttiin, että ihan väärä paikka.
Totally wrong place to start the hike.
Ei niin huono paikka, tämä Rüeschlikon.
Not that bad this Rüeschlikon.
Ihan nätti maisemakin Zürichinjärvelle.
Nice view to the lake Zurich.
Taas kartalla. Nyt on oikea polku.
On the map again, the right path.
Sternenweiher.
Ja mäki jatkuu.
And it goes up.
Jonkun verran jo noustu järven tasolta.
Already a bit higher.
Puu kukkulalla, hyvin sveitsiläistä.
A lonely tree on the hill, very Swiss.
Ja lehmiä, tietty.
And cows, of course!
Mahdollinen kahvipaikka, jonne ei mahduttu.
Coffeeplace without place.
Tämä on Sihl-joki, joka virtaa Zürichin läpi.
This is Sihl, that flows through Zurich.
Alettiin olla lumirajalla.
Almost on the snowlevel.
Erikoinen systeemi, kanavassa virtasi osa Teufenbachweiherin vettä.
Special arrangement, a chanel in a lake.
Ei kahvia täälläkään. Ihan kiinni.
No coffee here either.
Schönenbergissä on hulppeat maisemat silti.
Schönenberg has nice view though.

En resumen: Este caminito cerca de Zurich se fue desde el comienzo mal. Fuimos a Rüschlikon en vez de Richterswil. No era una sorpresa, que no encontré el camino correcto de ahí. En el pueblo correcto, sistema de mapas dejó de funcionar, así que encontrar de un mapita en el teléfono, nos tomó un ratito. En total lo logramos, no nos perdímos más y caminamos por los rios, laguitos y bosques con una vista a los Alpes. La próxima vez no salgo sin la ruta en mi reloj.

Kurzgesagt: Anfang war nicht so ganz optimal, wir sind in Rüschlikon ausgestiegen anstatt Richterswil, Karten der Schweiz Seite hat nicht funktioniert. Aber zum Schluss sind wir durch Tobeln gelaufen, schöne Weiher gesehen und bis zum Alpen. Aber nächstes mal werde mit Suunto navigieren.

Vihreän nahkeita lehtiä

Vihreän nahkeita lehtiä

Katselin kuvasatoa ja edellisen satsin nimeksi olin laittanut “huhtikuun kesä”. Tällä viikolla se on “huhtikuun talvi”. Tuiskukuvia en teille edes laita, Suomessa takatalvi on sen verran selvästi esillä, ettei tarvitse alkaa sen kummemmin availla asiaa.

Viikonlopun anti oli mielessäni harmaata täynnä ja kun avasin kansion, se olikin vihreää täynnä ja sitä ihanaa, kevään tuoretta vihreää. Kylmä ei ole puita hyydyttänyt, lehdet ovat revähtäneet täyteen kokoonsa. Lumi peitti hetken hennon nahkeita lehtiä ja painoi oksia. Metsä on niin rehevää ja mehevää, kontrastina muutaman viikon takaiselle pelkkien runkojen ja oksien harmahtavan ruskealle.

Sain huomautuksen, että edellisestä postauksesta puuttuivat kuvatekstit. Ensinnäkään en ole aavistanut, että joku niitä lukee ja toisaalta unohtamista en ainakaan myönnä. Kiireessä on hypättävä yli siitä mistä pääsee. Mutta siis palaan nyt ruotuun.

Nenä jäässä ja kasvot märkinä, hanskat kädessä ja talvisissa vaatteissa oli hämmentävää ajatella, että viikko sitten hikoilimme helteessä. Jokivarren polulla ainut merkki pikaisesta kesästä oli veden keskelle ilmestynyt kivipatsas. Joku oli siis kahlannut täällä kuumissaan.

Varmuuden vuoksi naulakossa roikkuu kokoelma eri vuodenaikojen vaatteita. Uikkarit ovat valmiina kassissa, käsineet lipastolla. Koskaan ei tiedä, mitä ulko-oven takaa löytyy.

Kohti vihreää.
Towards the green.
Vettä virtaa iloisesti.
The waterfall is full and happy.
Kolmihaarainen putous.
Three-pronged waterfall.
Mun lempivihreä, kevään vihreä.
My favorite green, spring green.
Joku on käynyt joessa kasaamassa kivipatsaan.
Someone went to the river to make a stonestatue.
Reitti vie läpi japanilaisen puutarhan.
The path tooks us through a japanise garden.
Herkkiä ja tuoksuvia.
Delicate with a sweet smell.
Terassi, missä haluaisin nauttia kahvit.
A terrasse, where I´d like to enjoy a cup of coffee.

En resumen: Se nos volvió el invierno. Pero todo está muy verde.

Kurzgesagt: Wir sind zurück im Winter. Aber alles ist schön grün.

Magnolia-päiväkirjasta

Magnolia-päiväkirjasta

Kirkkaan sininen taivas, valkoiset ja makealta tuoksuvat magnoliat, pyöräily kaupunkiin, kävely kukkapuiden alla, kirsikkapuiden keskellä, leivos ranskalaistyyppisestä Garde-Manger patisseriesta, sinne tänne haahuilua, aurinkolasien asettelua, lämpöä selässä. Se oli sunnuntain suunnitelma.

Ja koska sää, niin myös mutta. Yritän tästä kaivaa sen kultareunuksen, enkä edes väkisin. Olihan päivä melko joutava, hidas aamu, päiväunet, sateen ropinaa ja harmauden pehmentämää oloa. Ei sellaista kirkasta kevään iloa, voimasysäystä lihaksissa. Jossain välissä taisin saada aikaan järjestystä ja listoilta pari asiaa pois, se oli hyvä ja lonksahdutti olon lähtösuuntaan. Katselin ikkunasta sadetta ja laitoin takin päälle, hupun suojaamaan hiuksia.

Vaaleanpunaisen kirsikkapuun edessä keltainen postilaatikko kirkui väärää kohtaa. Äiti ja pieni tyttö olivat laittaneet ykköset päälle, korkkarit ja mustat sukkahousut, huulipunaa, kiharretut hiukset ja kauniit mekot. Isoa kameraa kantava antoi ohjeita, kuinka poseerata niin että postilaatikko jäisi piiloon. Puu on hetken verran kadun koristehelmi.

Puistossa valkoisten magnolioiden rivi – niiden aikaisten, joiden terälehdet ovat sikin sokin ja siksi niin viehättäviä – tuoksui hiekkakäytävän yllä kuin parfyymipilvi. Kukat tuskin erottuivat valkoista pilvitaivasta vasten, vain profiilit erottuivat kuvissa.

Vaaleanpunavalkoisten magnolioiden alle oli asteteltu tuolit ja pöytä. Nuput olivat vielä suppuiset, joistakin karvakuori rapsahtanut auki ja pari terälehteä puski ulos. Tulevat lämpimät päivät saisivat tämänkin upeuden täyteen loistoonsa.

Takaisin kävellessä happi oli tehnyt tehtävänsä, sadekin hiipunut. Yöllä näin leppeitä unia tuulessa heilahtelevista valkoisen magnolian terälehdistä.

En resumen: Así es la primavera. A veces de sol, a veces de lluvia, siempre con flores.

Kurzgesagt: So ist der Frühling. Manchmal sonnig, manchmal regnerisch, immer mit Blüten.

Putouksia ja lehtitimantteja

Putouksia ja lehtitimantteja

Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.

Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.

Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.

Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.

Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.

Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.

Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.

Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.

Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.

Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.

Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.

Männedorf, Rigi, Pilatus.
Lounas.
Lunch.
Kuka väistää ja ketä.
Who gives way and to whom.
Polku menee ylemmän tunnelin läpi
The path goes through the upper tunnel.
Tässä kohtaa on keskiajalla ollut linna.
Here was once a castle.
Sillan koriste.
Decoration.

En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.

Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.

Tuskaa kauniissa syksyssä

Tuskaa kauniissa syksyssä

Tämä oli se päivä, kun unien piti olla pitkät ja makoisat. Olo kertoi toista; olin muutellut yön kohtaa viikosta toiseen ja sisäinen herätyskello herätteli raottamaan silmää vähän väliä. Onko sisään kurkistava valo aurinkoa? Ehkä ainakin sarastusta? Vai ollaanko vasta kuun vaiheessa yötä?

Kun laahustin kahvitarjottimen kanssa olohuoneeseen, oli jo selvää, että jos suunnitelmia olisi ollutkin (en muistanut), ne oli nollattava. Halusin silti ehdottomasti katsomaan syksyä. Makustelin helppoja vaihtoehtoja, kotiovelta toteutettavia vaihtoehtoja, sillä mihinkään vaativan mietintään ei ollut aivokapasiteettia.

Ensimmäessä mäessä maastopyörä kulki kuten ennen, minä juuri ja juuri. Tuli lämmin, purin kerroksia. Kellertävien puiden muodostamassa tunnelissa rapisi kosteasti, maa oli märkää, niin jo sitä koristava lehtimattokin.

Auringonkukkapellolla näin taidetta; joukko väsyneitä, harmaanruskeita vaeltajia, päät roikkuen. Yksityiskohdat olivat hämmentävän kauniita, jokainen sakara ja karva. Ohiajaessa yritin katsoa melkein jokaista ja pellon päättyessä huimasi, vatsassa kiersi.

Vasta alkumatka ja olin jo juonut pullosta puolet. Onneksi on metsälähteet, sieltä lirutin lisää apua janoon.

Syvemmällä metsässä haistelin sienten ja pudonneiden lehtien kohtaamisesta syntyneitä aromeja, kosteaa sammalta, juuri kynnetyn pellon tuoksua.

Ylämäet tuntuivat, mutta pääsin ylös. Nauroin, etten varmaan koskaan ole ollut yhtä hidas. Eväiden jälkeen ja alamäessä tuntui voitto. Jaksoin, selvisin. Totta kai, koska ennenkin.

Tasaisella asvaltilla, ehkä 3/4 matkasta taitettuna, kramppasi vasen sisäsivu, sitten oikea. Pysähdyin, jalat eivät suoristuneet. Join vettä. Oli pakko päästä istumaan, mutta miten, kun reidet eivät toimineet. Kallistin pyörää, pudottauduin pientareelle kankulleni. Siinä heinikossa yritin rentouttaa lihaksia, join loput vedet.

Nousin loputkin mäet, varovaisesti ja pienimmällä vaihteella. Syksyhavaintoja en sen enempää muistanut ajatella, sillä kuuntelin lihaksia.

Iltapäivällä monen vesilasillisen ja magnesiumin jälkeen oltiin sitä mieltä, että päivän päätökseksi sopisi Kaurismäen Kuolleet lehdet. Elokuvateatteri kapealla kujalla, vähän vanhanaikainen ja syrjässä, oli täydellinen. Haistoin vielä metsän syksyiset tuoksut, kun elokuvan otsikko rullasi valkokankaalle. Miten hauskaa istua zürichiläisessä elokuvateatterissa, kun kaikki alkuteksteistä lähtien on suomeksi! Rentoutin kinttuni tietoisesti vielä kerran ja otin käteeni kourallisen popcornia.

En resumen: una vuelta de otoño en bici, que casi se termina por culpa de calambres subitos. Pero logré llegar hasta casa y ver en el camino los montes y bosques en su traje amarillo.

Kurzgesagt: Krämpfe sind etwas, davon man nicht begeistert ist, speziell wenn du mit dem Mountainbike unterwegs bist und es eich noch einige steile Teile erwarten. Trotzdem eine schöne Runde in Herbstfarben.

Auringossa kohti kurpitsoita

Auringossa kohti kurpitsoita

Vetäisin jonkun lentävän otuksen henkeeni ennenkuin olin edes pyörän päällä. Olkoon tämä muistutukseksi, ajattelin ja pidin loppupäivän suun tiukasti kiinni.

Mäkeä alas -viuuuuh- kohti liikenteen ohjaajaa, joka näytti valkoisella hanskalla kohteliaasti, että eteenpäin vain. Koko rantatie, Zürichistä toiseen päähän järveä, oli suljettu autoilta. Päivän ajan, mutta silti.

Luulin lähteväni matkaan ensimmäisenä, roimasti ennen tapahtuman alkua, mutta ohi veti heti kourallinen kilpapyöräilijöitä. Luulin myös, että oli kesä ja lämmin ja järkytyin liikennettä ohjailevien tyyppien pipoista ja hanskoista. Katsahdin kinttuihini ja kananliha oli silkkaa todellisuutta. Onneksi oli fleece ja takki.

Zürichinjärven yllä leijui kerros lelluvaa vesihöyryä, maisema oli sinertävä ja aamuaurinkoinen. Ajelin eteenpäin rauhassa, pitkän tovin yksin, menetin tajun ajasta ja paikasta – missä kylässä olenkaan? Polkuflowta ei häirinnyt mikään.

Alkupätkän kunnat eivät selvästikään olleet panostaneet tapahtumaan, parinkymmenen kilometrin päässä alkoi olla viritteillä kahvipaikkoja, paikalle kannettiin leivonnaisia, grillejä lämmiteltiin ja trumpetti kokeili ääntä.

Ohitin talon, jossa Tina Turner asui, työmaan jonne valmistuu Roger Federerin kortteli, hurautin sveitsiläisen psykiatrin C.G.Jungin talon sivultalta, mutta näin kai myös järven toisessa päässä hänen vapaa-ajan tornitalonsa. Pyöräillessä en muistanut juuri ottaa kuvia, sillä jos takana ei ole mittavaa mäkeä ja niskassa polttava helle, tuskin pysähdyn muutoin kuin nälän takia. Kohtia täytyi myös miettiä, sillä liikkeellä oli monen tasoisia seurueita, potkupyörällä tai -laudalle etenevistä pienokaisista kilpapyöräilijöihin. Joku isä potkutteli skateboardilla pieni lapsi sylissä, toinen jalkakäytävällä ensimmäisellä pyörällään. Vastaan tuli myös muutama yksipyöräinen.

Lähempänä toisen pään linnakaupunkia Rapperswiliä pyörämäärä tiellä kasvoi ja edessä oli tungos. Olin jo ehtinyt unelmoida ranskalaisista perunoista, joista en todellisuudessa edes välitä, miettinyt mikä olisi lopulta maistuvinta, antaisi energiaa, muttei painaisi vatsassa. Väkijoukossa luoviessani tiesin, ettei tämä sittenkään olisi pysähdyspaikka ja jatkoin kohti reitin varrella olevaa kurpitsafarmia.

Kapealla osuudella, missä molempiin suuntiin kulkeva pyöräliikenne juuri ja juuri mahtui kulkemaan, huomasin yhtäkkiä olevani pari korttelia väärässä paikassa. Enkä ollut ainut. U-käännös ja Helvetiawegiä pitkin takaisin reitille. Yksi merkki puuttui ja se vei koko joukon hatelikkoon.

Kurpitsatilalla huuhailin etsimässä ruokaa lyhyimmästä jonosta ja päädyin pöytään edessäni kurpitsamakkara ja kurpitsajuomaa. Tuulettomassa kohdassa omenapuiden keskellä aurinko paahtoi jo polttavasti. Pyörän päällä oli jälleen laitettava takki päälle.

Rapperswilistä Schmerikoniin, järven viimeiseen kaupunkiin, on maaseutumaisemaa, lehmiä, kimmeltävää järveä. Jäin miettimään tuovatko 13 mustavalkoista haikaraa onnea vai pitäisikö alkaa syleksiä olan yli. Onneksi neljästoista liiti paikalle ja voin unohtaa tämän dilemman. (Ehkä ne tuovat 13+1 vauvaa).

Schmerikonissa hörppäsin kahvit ja pyörsin takaisin. Kotona mittari näytti 76 kilometriä ja kasvot ulkoilleilta.

-Lokakuussa blogi on töiden takia lievästi heitteillä, mutta Instagramiin laittelen kuvia.

Se on Rapperswil.
That´s Rapperswil.
Tämä myös.
This also.
Maaseutua vaihteeksi.
Some countryside for a change.
Kurpitsaa kaikessa.
Pumpkin in everything.
Sain muutaman juotavan jugurtin.
Got a couple of yogurt drinks.
Valkoisilla pisteillä haluan demonstroida haikararivistön. Kaksi jäi kuvan ulkopuolelle ja 14. saapui liitäen.

En resumen: La calle a la par del lago de Zurich estába libre de autos y se podía andar hasta el final del lago, para mi eran más o menos 76 kilómetros. Un día lindísimo, fresquito pero con sol.

Kurzgesagt: Slow up von Zürich hatte perfektes Wetter!