Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.