Mykkäelokuva suomimusiikilla

Mykkäelokuva suomimusiikilla

Suunnitelmat eivät tässä päivänä eräänä ihan toteutuneet siihen malliin kuin olisi pitänyt. Istuttiin Zürichin keskusasemalla junassa ja odoteltiin lähtöä. Tarkistin vielä kerran Einsiedelnin luostarin valo-musiikki-installaation aukioloajan ja tyytyväisenä totesin perilläoloajan olevan juuri sopiva ensin auringonlaskuun Sihljärvellä ja sitä seuraavaan ihmisen tekemään showhun lämpöisen juoman kera. Jostain syystä avasin myös ohjelman sivuston ja kaksi minuuttia ennen junan hidasta kiihdyttämistä täyteen vauhtiin hypättiin ulos asemalaiturille, vähintäänkin pöllämystyneinä. Tapahtuma oli päättynyt kaksi päivää aikaisemmin. Keskellä viikkoa. Ilman mitään logiikkaa.

Tästä ja muista epäonnistuneista suunnitelmista johtuen olin odottavan jännittynyt sunnuntaina – jälleen junamatkalla – kohti Zürichin teatteria. Päivä ja aika oli oikea, lippujen viivakoodi sen sijaan huolestutti. Eikö kaikki käytä tätänykyä QR koodia?

Juna kulki, teatterissa oli valot ja lippuluukulla vakuutettiin, että kyllä, meillä on tämä viivasysteemi käytössä. Jalka teatterin sisällä aloin jo uskoa tapahtuman toteutumiseen. Ellei orkesteri sitten kärsisi äkillisestä fonduemyrkytyksestä tai valkokangas repeäisi.

Päivä oli ollut leuto ja kuin huhtikuussa. Keräilin lenkillä kevään merkkejä; puoliso juoksi teepaidassa, itse koin hämmentävän törmäyksen perhoseen ja molemmat saimme äkillisen herätyksen puutarhan kevättöihin. Nyt on viikuna ja ruusut leikattu ja olo ansioitunut.

Tässä mielenalassa, tyytyväisenä asioiden tilasta ja siitä, että olimme lupaavan lähellä alkavaa tapahtumaa, vajosin teatterin tummanpunaiselle istuimelle ja niskat nyrjällään ihastelin kattokruunua. Tätä tunnelmaa piti tallettaa muistiin, sillä suunnitelmien mukaan sali modernisoidaan, mikä ei koskaan lupaa menneen ajan viehkeää estetiikkaa, vaan jotain koleaa ja toimivaa.

Koska esityksen aikana valokuvaus on kielletty, koko yleisö kaarteli suomalaisen Cleaning Women -yhtyeen soittimien luona kuin perhoset hunajan houkuttelemana. Kokeellinen bändi soittaa kodinhoitovälineistä kasattuja instrumentteja ja ainakin pari kuivatustelinettä oli lavalla. Itse musiikki oli hämmästyttävän vakuuttavaa, se toimi todella hyvin georgialaisen mykkäfilmin tehosteina. Mukana oli kieli-ja lyömäsoittimia. Vuodelta -26 oleva surrealistinenkin elokuva neuvostoajan byrokratiasta oli täynnä tehosteita, joiden toteuttaminen filmileffojen aikaan on vaatinut käsityötä ja ideointia. Erityisen liikuttava oli paperi, joka lensi ilmassa näkyvässä siimassa roikkuen.

Ensimmäisen hengähdystauon väliin yleisöstä kuului vieno “bravo!”. Menon kiihtyessä nainen, jota kaikki käänteet naurattivat, kiljahti naurahduksen. “Ei tuossa kyllä ole mitään hauskaa”, kuului salista. Ojennuksen jälkeen nainen piti käsiä kasvoillaan ja yritti hihittää hiljaisesti.

Joka tapauksessa on ihastuttavaa, että kokeilevaa musiikkia ja erilaisia yhdistelmiä tehdään maailmassa, missä tekoälyn avulla ei tarvitsisi uhrata enää ajatustakaan millekään luovalle. Ja jos jostain, niin Suomesta tulee se hauska ja yllättävä.

Melkein hoodeilla.
Almost in the hoods.
Schauspielhaus Zürich
Cleaning women
Cleaning womenen soittimet on omaa laatuaan.
Special instruments of Cleaning women.
Totta kai teatterissa on tarjolla sveitsiläisiä yskänkarkkeja.
Of course there are Swiss cough drops available.
Cleaning women directly from Finland.
Zürichin sunnuntai on hiljainen.
Zürich by night on Sunday.
Ilta paljastaa perspektiivejä.
Perspectives of the night light.

En resumen: Una película blanco y negro de Georgia con música del grupo Cleaning women de Finlandia. Combinación que no se ve a menudo en Zurich.

Kurzgesagt: Ein georgischer Schwarzweissfilm mit Musik vom Cleaning women aus Finnland ist nicht etwas, das man jeden Tag sieht.

Retki talviparatiisiin

Retki talviparatiisiin

Hörppään lasista jälleen vettä, sillä olen kuin joulukinkku, todella hyvin suolattu. Syytän eilistä virhevalintaa, röstiä, joka oli suolaisin ikinä. Vuoristokuppiloiden ruokalistat ovat aika samanlaisia ja yleensä perusrösti on varma valinta, tukuisa ja maukas. Aineina perunaa ja juustoa; mikä siinä voisi mennä vikaan? Epäiltiin, että ne oli tehty valmiiksi joskus aamusella ja jätetty pannulle reiluun lämpöön, sillä paistetun pinnan rapeus oli muuttunut paksuksi, kumisen kovaksi materiaaliksi, johon eivät edes poskihampaat kyenneet. Pyöreä lätty olisi hienosti toiminut frisbienä.

Joka tapauksessa, onneton ateria oli vain tuskainen sivuseikka upeana päivänä. Tammikuun arkipäivät on parhaita, sillä porukkaa on liikkeellä rutkasti vähemmän kuin viikoloppujen ruuhkahetkinä. Työt ja koulut ovat alkaneet ja hiihtolomia vasta odotellaan. Autolle löytyi Flumserbergin Tannenbodenista helposti parkkipaikka, eikä rinteessä laskettelurinteiden risteyskohdissa tarvinnut pelätä, että jatkuvat suksivirta jyräisi yli.

Keli oli täydellinen, pikkupakkanen, taivas sininen, polut tiukaksi lanattua lunta. Koska talviolosuhteissa on toisinaan todella rankkaa nousta mäkeä ylös, olin valinnut reitiksi noin kolmen tunnin kiekan 400 metrin vertikaalimetreillä. Tätä polkua oli lopulta helppo pistellä menemään ja oltiinkin tuntia nopeammin takaisin. Seuraavalla kerralla jätetään himmailu ja mennään niin ylös kuin pystyy ja sitten hissillä alas, jos päivä tuntuu loppuvan kesken.

GPX:ät on talvisin melko epäluotettavia ja nyt myös ihan viturallaan, mutta reitit oli todella hyvin merkitty. Jos on yhtään tajua siitä minne on menossa, niin kylttejä seurailemalla pääsee perille. Silti siellä täällä näkyi kävelijöitä laskettelurinteen puolella ja hieman eksyneeltä vaikuttava patikoitsija kysyi risteyskohdassa neuvoa takaisin Tannenbodeniin.

Olin pakannut reppuun pienet eväät, sillä mielikuvissani istuin auringossa rinnekuppilan terassilla nauttimassa jotain hieman syntistä, mutta herkullista. Ensimmäisen paikan kohdalla oltiin, että joo ei, ei tässä mitään vielä tarvita. Kun mäkeä yhä riitti, syötiin välissä taateleita ja manteleita lisäpotkuksi ja sitten oltiinkin jo seuraavan kuppilan kohdalla. Chrüzin terassi oli vielä varjossa, joten mentiin sisään ja päädyttiin tilaamaan se onneton rösti. En koskaan jätä ruokaa, mutta nyt oli pakko jossain vaiheessa pysähtyä ja todeta, ettei tästä tule mitään. Plussaksi oli laskettava raikas salaatti ja kahvikin oli ihan juotavaa.

Kaksi röstiä, kaksi lasia hanavettä, yksi salaatti ja kaksi kahvia teki rahapussiin 81 frangin loven. Tässä syy, miksi yleensä syödään niitä repussa nytkin mukana kulkeneita voileipiä.

Jalassa oli talvipatikkakengät, jotka jostain syystä eivät ole kovinkaan hyvät liukkaalla. Sitä ongelmaa ei ollut tällä kertaa, mutta ostin Flumserbergiltä mukaan liukuesteet. Nämä eivät olleet ihan niin järeät kuin toivoin, mutta toivoakseni auttavat jonkun verran esim. jäisissä alamäissä. Kaapista löytyy myös toiset, mutta ne on lenkkareihin tarkoitetut, enkä saa niitä asennettua näihin jykevämpiin kenkiin. Mutta nyt pitäisi varusteiden olla toimivat – kaiken varalta.

Rinteen hankeen oli muuten painautunut vaikka kuinka monet alppijäniksen jäljet. Yhä vielä epäilen, että jäniksiä edes on, sillä yhtäkään en ole nähnyt. Sen sijaan takaisin ajellessa eräällä pellolla tepasteli kymmenen mustavalkoista haikaraa! Niiden pitäisi talvisaikaan olla Marokossa, mutta kuka sinne viitsii lentää, jos olosuhteet ovat mukavat pohjoisemmassakin?!

Pinkit tai vaaleanpunaiset merkit on patikoitsijoille.
The hikers follow pink marks.
Tässä talvimuotia jostain 2000 luvun alusta. Winterfashion from the beginning of 2000.
Täällä voisi vetää murtsikkaa.
Crosscountry possibilities.
Koska ollaan Sveitsissä, penkiltä löytyy luonnollisesti luuta.
Only in Switzerland: a bench with it´s own broom.
Nypyvuorella taustalla lumeton huippu.
On the background a peak without snow.
Tienhaarassa seurataan pinkkiä kylttiä oikealle.
We follow the pink signs.
Tämä rösti olisi sopinut kiekonheittoon.
This rösti would have been perfect for disc throw.
Walensee vain on aina niin kaunis.
Lake Walen, always beautiful.

En resumen: Un día de invierno perfecto en las cumbres de Flums. Pero el rösti no lo recomiendo.

Kurzgesagt: Das war ein perfekter Wintertag auf dem Flumserberg. Rösti würde ich nicht empfehlen.

Vuoden viimeinen

Vuoden viimeinen

Laskeuduttiin Suomesta sumuun, joten tieto maisemasta oli se mitä oven avatessa näkyi, nurmikkoa ja harmaata huttua. Siksi ihastus oli suuri, kun vain muutama kymmen metriä korkeammalla paistoikin ihana aurinko, oli pakkasta ja luntakin.

Golden Jesus -reitti eli siis Walenseen yläpuolella virallisesti Vordere Höhi, on takuuvarma ohjelmanumero niille, jotka kärsimättömänä odottavat vuoden vaihtumista. Matka Zürichistä on lyhyt, reitti kiva ja aurinkoinen ja kotiin saavuttiin juuri sopivasti iltapalalle ennen korkkien poksahtelua.

Niin kauan on oltu ilman aurinkoa, että jakauksen kohta helotti illalla samaa sarjaa hätärakettien kanssa, mutta voi että tuntui kivalta. Siis se aurinko kasvoilla ja käsillä. Lunta oli riittävästi talvitunnelmaan ja porukkaa sen mukaisesti. Ylhäällä polun ääripäässä istahdettiin ristin alle syömään vuoden viimeistä lounasta, katse kohti Toggenburgia ja Itävallan vuoria, selän takana Glarusin lumihuiput.

Kahvitermari oli tarkoituksella kotona, sillä Vorder Höhin alppitila eli kesällä varmaankin karjasuojana käytössä oleva rakennus oli muokattu jälleen kestittämään talvipatikoitsijoita ja jokainen roponen on tilan elannolle tärkeä, kuten piknikin kieltävä kyltti kertoi. Takahuoneessa paloi tuli hellassa ja astioita pestiin käsin. Aikamoista, sillä porukkaa oli taatusti toista sataa ulkona auringossa nauttimassa kermakahveja snapsilla, keittoa ja makkaraa.

Viereinen pariskunta mutisi, että tämä kupissa oleva litku ei ole kyllä kahvia nähnytkään. Niinpä niin, mutta kallista se kyllä oli ja me kyllä tiedettiin tämä jo etukäteen. Vuorilla kelpaa huonompikin sumppi.

Vuonna 2024 tuli tallattua tai pyöräiltyä noin 40 000 korkeusmetriä eli vähän alle maratonin ja suurinpiirtein sama kuin yleensäkin, huolimatta koronasta ja surkeista alkukesän keleistä. Ei sillä, että metreillä olisi merkitystä. Hyviä retkiä oli monta ja äänestettiin paras. Aletsch-jäätikön alue nyt vain on aina ihan toista luokkaa, joten sitä ei otettu lukuun. Ykköseksi nousi viimeinen reissu Glarusin Nüenchamille. Oli draamaa, haastetta ja seikkailua, upeat maisemat, hikeä ja onnistumista. Toista kertaa en lähtisi pakkasasteilla näille rinteille, mutta tulipa käytyä. Tänä uutena vuonna haluaisin tehdä jonkun useamman päivän retken. Monta paikkaa on listoilla.

Täältä lähdettiin.
This is where we started.
Ja tänne tultiin.
And here we came.
Kivasti lunta.
Good amount of snow.
Aika kiva.
Pretty nice.
Ristillä ja polun päässä on tungosta.
There´s a traffic jam by the cross and turning point.
Perunanidut auringossa.
Pale people in the need of alpine sun.
Vuoden viimeinen lounas.
The last lunch of the year.
2025, täältä tullaan!
2025, we are ready!

En resumen: la última caminata del año y un poco de sol para las mejillas palidas.

Kurzgesagt: die letzte Wanderung des Jahres und ein bisschen Sonne für die blasse Backen.

Joulu kaupungilla

Joulu kaupungilla

Glühweinkupista saa pitää kunnolla kiinni, jos tänä viikonloppuna aikoo joulutorille, varoiteltiin perjantaina. Sadetta, tuulta ja myrskyä. Voi niitä torimyyjiä, siellä ne ressukat palelevat yksikseen ja märkinä, aavisteltiin. Tuskinpa kauppa käy, nyökyteltiin. Kun lauantai-iltapäivä kääntyi hämärään, pisteltiin kävellen läpi märän ja kalsan, ei yksinäisestä ja tyhjästä kaupungista ollut tietoakaan. Sateenvarjot humpsahtelivat nurin ja auki, kiinni ja taas auki, kun ihmisiä virtasi putiikeista, fondue-teltoista ja myntipisteiden kupeesta höyryävine keraamisine juomakuppeineen paikasta toiseen.

Hardbrücken Frau Geroldsgartenin sisäänkäynnin luona oli hiljaisempaa, mutta se oli hämäystä, kaikki kyyhöttivät suojassa. Pop up -torilla Helsinki-klubin takana kellarissa soi dj:n musiikki, myynnissä oli second hand -vaatteita, sukkulentteja ja käsintehtyä, joista tietenkin nostan @sadbutrat:in hopeakorut, koska olen äiti ja tietenkin mainostan.

Raahasin kassissa ympäriinsä taakkaa, jonka olisin varmaankin voinut jättää myös lokeroon asemalle, kuten hoksaksin silloin, kun oli jo liian myöhäistä. Aasia-putiikista ja El Maiz:ista haetut ainekset, plataaninlehdet costaricalaisia joulunajan maissinyyttejä, tamaleksia, varten, kuten myös kilo maissijauhoa, neljä vihannespäärynää, chayotea siis, lahjaksi saatu pullollinen habanero-chilikastiketta olivat yllättävän painava lisä, kun tepastellaan katselemassa joulua. Kuvainnollisesti sanoisin, että mukavuuden tilan miinuksena oli sellainen isohko murikka kengässä.

Mutta viis epämukavuudesta, kun ollaan hakemassa tunnelmaa. Päärautatieasemalla kuhisi, tungos oli sitä luokkaa, ettei kamera kestänyt vakaana käsissä hetkeäkään kun ohikulkijat tungeksivat eteenpäin kohti kohdetta, sitä kristallein koristeltua valtaisaa kuusta, joka onkin tällä kertaa punaisten suklaapallojen värittämä. Tässä kohtaa energiatasot romahti, oli pakko saada jotain syömistä, mutta äkkiä ja jotain muuta kuin juustoa, makkaraa tai leivonnaista.

Bahnhofstrassen sivustalla, laulavan joulukuusen paikkeilla tehtiin pieni stoppi. Myyntikojuille oli turha edes yrittää, mutta kuunneltiin joululaulujen potpuri loppuun. Keräilin voimien rippeitä, seuraavan etapin paikkeilla, Münster-aukiolla olisi sielläkin ehkä syötävää.

Kaikki jonot, joissa oli yli kymmenen ihmistä, ohitin heti suoralta kädeltä. Lettuja, churroksia ja makkaraa oli Münsterhofillakin tarjolla, myös ostereita. Jatkettiin Grossmünster-kirkolle, mistä sai skandinaavista glögiä asiaankuuluvin lisukkein, manteleilla ja rusinoilla. Kolumbialaiset arepas kuulosti jo lähinnä sitä, mitä olin hakenut. Pientä syntiä, hyvää makua ja lämmintä, ilman ruokailuvälineitä syötävää, koska käsissä oli myös sateenvarjo ja se kassi. Valitsin vihannesversion ja myyjä vakuutti, että hyvää on. Kun maistoin guacamolella ja chilisoossilla täytettyä arepaa, levisi makujen taivas, lämpö ja ihanuus.

Jotta tarina sulkeutuisi ympyräksi, mainittakoon, että ympäriinsä kanneskellut ainekset päätyivät seuraavana päivänä valmiiksi lehtipaketeiksi kiehuvaan veteen. Ja viikonlopusta jäi ripaus lisää jouluista tunnelmaa muistin syvään kammariin.

Hopeinen joulukala.
A silver christmas fish.
Joulukalan (ja tähden) tekijä. @sadbutrat
The producer of the silverfish. And the star. @sadbutrat
Muutama muukin kylillä.
A couple of other people in the city.
Ja sitten hommiin, tamales-linjasto on valmis.
Product line for tamales is ready for action.
Ainekset lehteen maissipuuron päälle ja paketti kiinni.
Stuffing is ready for wrapping.
Ja lopuksi tamalekset keitetään.
And the tamales go to the boiling water.

En resumen: Anduvimos por todo Zurich con los ingredientes de tamales en la bolsa. En la lluvia y oscuridad era en realidad bonito, pero casi nos desmayamos por falta de energia. Y que nos salvan? Las arepas colombianas, que encontramos cerca de Grossmünster.

Kurzgesagt: Wir sind durch Zürich mit den Zutaten für Tamales gelaufen, im Regen und Dunkelheit. Was hat uns gerettet? Die warme, feine kolumbianische Arepas die wir in der Nähe von Grossmünster gefunden haben.

Menneen talven lumia

Menneen talven lumia

Kaikki tuli yllättäin. Ei talvi, mutta se, että lunta sataakin enemmän kuin ne luvatut kaksi senttiä ja myös joulukauden alku.

Tietokoneen ruudulle läpsähti viesti kello kolmen sankasta lumisateesta. Kaupassa oli käytävä sitä ennen, sillä jääkaappi oli tyhjä ja auto jonotti yhä talvirenkaiden vaihtoon.

Joka tapauksessa kotimatkalla oltiin juuri oikealla hetkellä, pienessä pyryssä. Tie oli vielä ajokelpoinen ja takapaksi täynnä ruokaa. Kaikki oli valmista, talvi voi tulla.

Talvet kestävät nykyisin päivästä muutamaan, joten heti kun lumikerros ylitti saappaan reunan, oli lähdettävä nauttimaan lumisista jalkakäytävistä, valkoisena notkuvista oksista ja siitä valosta, jonka kinokset ja valkeat peitteet iltaan luovat.

Seuraavana aamuna oli jo kosteaa ja hiljaista. Ne, jotka eivät olleet vuorilla laskettelemassa, laskivat mäkeä, vähät välittäen pulkan alta roiskuvasta vedestä. Metsässä siniseltä taivaalta tuleva valo oli kuin maaliskuussa; keltaiset lehdet muistuttivat vielä meneillään olevasta syksystä.

Ja pari päivää myöhemmin kaikki oli kuin edellisvuoden muistikuvaa. Jouluista tunnelmaa jäivät kannattelemaan kaupungilla joulutorit, glühweinkojut ja laulava joulukuusi – viikkoa ennen ensimmäistä adventtia. Samichlaus, sveitsiläinen joulukuun vieras, oli sekin kumppaneineen ottanut myös varaslähdön ja marssi läpi kaupungin soittokuntien tahdissa.

En ollut tajunnut, että jouluhässäkkä alkaakin jo marraskuun puolivälissä. Silti, miksei? Kaupungin kylmässä värisytti ja pyysin kojusta yrttiteetä. Myyjä toisti “Kräuterteetä siis.” Höyryävä juoma oli kyllä glühweinia, mutta otin sen vastaan mukisematta. Maailma tuntui hetken aikaa mukavammalta paikalta jouluvalojen keskellä, käsissä kuppi kuumaa.

En resumen: Ya llegó la navidad a Suiza. O era la primavera?

Kurzgesagt: Weihnachten ist da. Oder ist es der Frühling?

Haloo, kuka hakisi huipulta?

Haloo, kuka hakisi huipulta?

Viikonloppuna piti päästä pois jatkuvasta sumuisesta pilvivaipasta. Huippuhaasteen sivustolle kirjautuminen tökki yhä, mutta kohteiden tiedot oli vapautettu.

Nüenchammin lähelle, Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolelle pääsee vajaassa tunnissa. Aamupalaa ei tarvinnut kiirehtiä ja uumoilin, että päivästä tulisi stressitön, aurinkoinen ja yhtä nautintoa. Juuri sopiva patikkakauden lopussa.

Kurkiaura ja ensin 16 mustavalkoista haikaraa pellolla, sitten 26 seuraavalla kostealla niityllä toimivat lupaavina enteinä. Tuolihissin luona ei ollut ketään muita kuin henkilökunnan henkilö, mikä sekin laskettiin plussiin.

Se, että säätietojen mukaan alin lämpötila oli seudulla seitsemisen astetta, osoittautui vääräksi siinä vaiheessa rinnettä, kun jalka alkoi lipsahdella. Varjossa oli kuuraa ja seinämä, jota polku kipusi, aika lailla kasviton, heinää ja pikkukukkia lukuunottamatta. Kiviä ja heinäisiä askelmia täytyi varoa; ne olivat myös liukkaita joko jatkuvasta kosteudesta, huurteesta tai mutakerroksesta. Jossain vaiheessa päätin kaivaa vaellussauvan avuksi, niillä main, kun polku kapeni entisestään ja pehmeänsavisen maan päällä oli jäätä. Kengät painoivat askel askeelta enemmän, mutakerros pohjassa kasvoi ja pito väheni.

Autiomökillä hankalin osuus oli selvitetty. Joku näytti yöpyneen penkillä viltin alla. Näissä maisemissa olisi kiva herätä. Täällä voisin odotella pelastajaa tai kevättä, jos en uskaltaisi alas, ajattelin.

Loppupätkä oli kuin lumessa tarpomista ylämäessä, rankkaa ja yhtä luiskahtelua. Nüenchammin huipulla olin hämmästynyt siitä, etten kierinytkään mutarullana rinnettä alas. Olin siis yhä hengissä.

Maisemathan oli aivan mahtavat, huippuja joka suuntaan, sininen järvi, pehmeä pilvivaippa alapuolella. Nälkä ei ollut yhtään, ehkä ylimaallisen keskittymisen syytä, mutta syötiin silti leivät. Ristin luona energinen nuorten miesten porukka lankutti ja teki punnerruksia. Itse keskityin eväisiin. Matkalla oli yritetty saada lisäpotkua Glarusin päärynäleivonnaisesta, mikä on käytännössä pelkkää hedelmäsokeria kuidulla.

Vieressä kohosi rosoisen kivinen Mürtschenstock, puolisen kilometriä korkeampi kuin Nüenchamm. Uhkeasta vuoresta tuli mieleen Pizzo Leonen viereinen huippu. Se oli Ticinon välimerellisissä maisemissa kylmän ja karun oloinen. Kuvista en sitä tunnetta enää tavoita.

Siinä murkinoidessa mietin, etten ole varma selviänkö alasmenosta. Polku näytti todella kapealta ja jos se olisi samaa luokkaa ja yhtä liukas kuin nousu, joutuisin varmaankin etenemään istualtaan. Epäilin joutuvani lopettamaan sesongin pelastushelikopterin kyydissä. “Haloo, auttaisiko joku? Miä en nyt kyl uskalla tulla täältä alas.”

Vaikka kosteaa mutaa kertyi kenkien pohjiin senttikaupalla ja sitä piti kaivaa pois kaviokoukulla, siis vaellussauvalla, loppureitillä voin jo katsella maisemiakin, siis seuraavan askeleen kohdan lisäksi. Huomasin myös, että kädetkin olivat kurassa ja osa vuorta lähti mukaan kynsien alla.

Toisella puolen vuorta avautui pumpulinen pilvipeite. Aurinko lämmitti kasvoja ja syksy tuntui hyvältä. Kuljimme metsän läpi ja Walenseellekin oli purjehtinut pilviä illan tullen. Otettiin parit kuvat ihan rauhassa, kunnes tuli mieleen, ettei hissi ehkä kuljekaan auringonlaskuun eli viiteen asti. Viisi minuuttia ennen aseman sulkeutumista istuttiin kyytin tuoliin numero 52. Hissi on kuulemma Sveitsin hitain. Livuimme varjosta kohti sumukerrosta, hiljaisessa ja viilenevässä illassa. Viileä värisytti, kun kintut rentoutuivat. Kotona kaataisin kuppiin kuumaa kaakaota, päällä tietenkin kermatötterö.

Lake Walen.
Jaksaa, jaksaa.
Still going strong.
Tuon kolon jälkeen ollaan voiton puolella.
After that hole, we are almost there. Emphfasis on almost.
Paikat huurteessa.
There´s frost!
Pahin osa ohi.
The worst part is done.
Reunalta löytyi mökki.
Found a hut.
Autiomökistälöytyy penkki, pöytä ja viltti.
In the shelter hut there´s a table, bench and a blanket.
Mökki näkymällä.
A hut with a view.
Nüenchamm 1904 m. Pilvien alla Zürichinjärvi.
Nüenchamm 1904 m. Lake Zürich under the clouds.
Huipulla puumerkit kirjaan.
Some words to the summitbook.
Kannatti nousta Nüenchammin huipulle. It was worth to climb to the top of Nüenchamm.
Huipulta näkyi yhdellä puolen Churfirstenin huiput ja muut. Churfirsten and other peaks on one side of the top.
Mürtschenstock (2441 m). Ja minä.
Mürtschenstock (2441 m). And me.
Mutaista menoa.
Muddy day.
Niin upeat kontrastit! Pehmeää ja jylhää.
Such beautiful contrasts! Soft and rugged.
Walenseen ylläkin illan tullen pilviä.
In the late afternoon there was suddenly clouds also over the lake Walen.
Laskeuduttiin hiljaisuudessa sumuun.
Going down in silence.

En resumen: Muy resbaloso, mucho barro y vistas increibles en Nüenchamm. Estoy felíz, que llegué a casa entera.

Kurzgesagt: Es war super rutschig, viel Schlamm und die Aussicht unglaublich!

Murginjärvillä syysauringossa

Murginjärvillä syysauringossa

Nythän sitten kävi niin, että 26 huipun valloitus meni läskiksi, loppukirikään ei onnistunut. Sää on ollut viikonlopusta lähtien upea, aamulla sumua ja myöhemmin lempeää aurinkoa, lämmintäkin, siis ihanteellinen retkikeli. Mutta haasteen sivustolle kirjautuminen ei onnistu, koska palvelu on hakkeroinnin takia poissa pelistä.

Siksi vetäisin hatusta vanhan tutun (linkistä löytyy aurinkoisen sään kuvia) ja taatusti puhdistavan reitin Murginjärville. Reitti on sen verran hikinen, että kaikki mahdolliset epätasapainot, sielulliset ja fyysiset, tasoittuvat taatusti tai ainakaan niihin ei kiinnitä enää huomiota.

Edellisestä kerrasta parin vuoden takaa opittuna pysähdyimme solatien alkuvaiheessa kiltisti maksamaan parkkipaikan. Yksi lompakko puuttui, mutta onneksi toinen meistä sentään oli ottanut maksuvälineen mukaan. Aldo yritti costaricalaiseen lannistumattomaan tapaan tämänkin jälkeen vielä löytää puhelimen parkkisovelluksesta tätä paikkaa. Ei löytynyt. Peli on selvä. Joko maksat ennen nousua Zahlstellellä tai jälkeenpäin sakot.

Mielikuvassani reitillä oli pari kohtaa, joissa tarvitsen vaellussauvojen henkistä tukea. Heitin sauvat takapaksiin ja sinne ne jäivätkin. Tärkein tuli sentään muistettua, parkkilappu oli nätisti tuulilasissa, siellä missä pitikin. Ja onneksi mielikuvani osoittautui vääräksi. En tiedä mistä oli edellisellä kerralla kyse, mutta tarvoin polkua jännittämättä liestymistä yhtään minnekään.

Toinen mikä meni paremmin kuin odotin, oli kenkäasia. Repussa oli varmuuden vuoksi villasukat, sillä kesän lopulla ostetut vaelluskengät vaivasivat oikeaa jalkaa. En usko, että toiset sukat olisivat mahtuneet kenkään, mutta tarvittaessa olisin voinut kietoa sukan nilkan ympärille.

Polku nousee Murgseefurggeliin 1985 metriin, missä tuulee aina raivoisasti. Yritin vetää päälleni purjeena lepattavan takin ja huppu riistäytyi puhurin mukaan, kun yritin koskoa vetoketjua kiinni. Lisäenergiaa eli pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mahdollisimman pieniä ja tuulessa kädessä kestäviä, syötiin kiven juureen sykkyrään kyyristyneenä.

Vähän alempana, Murgjärven rannalla, ei tuulesta ollut jälkeäkään, aurinko lämmitti leppeästi ja lihakset rentoutuivat, vesi liplatteli vaimeasti ja jostain kuului juttelua. Lisäsin rasvaa ahavoituneisiin huuliini ja mietin, että voisin alkaa mainostaa Fishermans Friend -pastillien alppiversiota, Ricolaa. Kuinka vuoriston yrtit siloittaisivat jopa ankarassa kelissä rohtuneet huuletkin.

Murgjärvien maaston värit ovat syksyllä maalaukselliset ja auringossa tietenkin upeat, tänäänkin silmää hivelevät. Aurinko enää nouse niin korkealle, ehkä siksi mieleen tuli pohjoisen luonto. Sembramännyt ovat satojakin vuosia katselleet näitä maisemia; niiden välissä puikkelehti töyhtötiaisia ja talitinttejä.

Reilut viisi tuntia jalkatyötä alkoi tuntua loppuvaiheessa. Tie laskeutuu jokivarren yläpuolella sellaisessa kulmassa, ettei nilkkaa suojaava kenkä enää tahtonut antaa periksi. Jokunen oli vielä nousemassa ylös järville; ehkä heillä oli otsalamput mukana, sillä ilta oli tulossa edellistä päivää aiemmin, jo viideltä.

Autotie ylös kapenee loppua kohti.
The road up gets narrower towards the end.
Talo kiven ja navetan välissä.
A house between a stone and a barn.
Maalauksellinen, mutta kivinen polku.
A scenic but rocky path.
Luonnon asetelma.
A natural setting.
Tähän voi jättää viestin.
A moment to be creative.
Tikka puussa.
A woodpecker!
Tottahan eväsleivät on mukana.
A sandwich is a must.
Lounas nautittu.
Luch is over.
Vielä jaksaa.
Still going strong.
Alan näyttää eränkävijältä ahavoituneine huulineni, se on se ankara luonto.
Looking like a real hiker, with chapped lips.
Hän pitää tuulessa kiinni vuoresta.
Holding the mountain in the wind.
Vasten aurigonsiltaa.
Sun made bridge.
Ilta-auringossa Murginjärven sivustaa.
Lake Murg in the evening light.
Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon…
Ultra Bra´s song appears here in my head.
Joki laskeutuu alas nopeammin kuin me.
The river goes down faster than us.
Matkalta löytyi kivettynyt Muumien mörkö. I found the Groke, one of the Moomin characters.

En resumen: La caminata a los lagos Murg es uno de mis favoritos. Durito, pero bonito.

Kurzgesagt: Die Wanderung zu den Murgseen ist eine meiner Lieblingswanderungen. Streng, aber super schön.

Piipahdus Sveitsin syksyyn

Piipahdus Sveitsin syksyyn

Kesän jämät, syksy ja talvi vuorottelevat päivästä ja hetkestä riippuen, toisinaan vuorilla, joskus alempanakin. Talvi käväisi vuorilla jo syyskuussa, ennen ruskaa, sitten se vetäytyi jälleen uomiinsa, suli lämpimän föhnin puhaltaessa, jätti pienet rippeet. Sen jälkeen keltainen ohitti vihreän, lehtiä alkoi varista ja ilmassa tuoksua todellinen syksy, vähän mullalle, madolle ja maatuvalle orgaaniselle ainekselle.

Olen viilettänyt Sveitsin kartalla lännestä koilliseen, idästä etelään, ristiin rastiin ja pitkin poikin. Niin paussitta, että saaliina on vain kuvia, ei edes kokonaisia tarinoita. Näin Bernin keltaisen vihreää ruskaa kauniissa auringossa, niin leppeässä, että teepaita riitti. Ylhäällä yli 3000 metrissä hyvillä mielin kietouduin takkeihin, toivoen, että ikijää pysyisi siellä ikuisesti tai ainakin mahdollisimman pitkään.

Tuhannessa metrissä talvi tuntui vielä kaukaiselta, mutta syksyn värit ovat juuri parhaimmillaan; maanläheiset ruskean ja harmaan sävyt, opaalinvihreä ja ruosteenoranssi. Juuri ne, joista jo viime vuonna suunnittelin mielessäni villapaitaa, mutta joka yhä on hahmottumattomana lankakeränä päässäni. Osaanko enää edes kutoa?

Kotona oli pakko keskittyä hetkiseksi villiintyneen pihan raivaamiseen. Koriin kertyi kirsikkatomaatteja, vielä pari sisältä tummanpunaista ja makeaa viikunaa ja yksi kurkku sekä oranssi kurpitsa. Niissäkin upeita värejä, mutta ei, villapaidan haluan pehmeämmillä sävyillä.

Nyt yritän hiukan hidastaa, palata takaisin normaaliin viikkorytmiin ja olla syöksymättä koko ajan jonnekin. Siis ensi viikolla. Ehkä marraskuussa.

Bern
Aare
Minä ja Aletsch-jäätikkö.
Me and Aletsch Glacier.
Sphinx Observatorium Jungfraujoch
Lütschenen joki ja jäätikkökanjoni.
River Lütshenen and glacier canyon.
Löysin selvästikin alppicovidviruksen.
I clearly found an alpine covidvirus.
Grindelwaldia ja sen jäätikkö.
Grindelwald and it´s glacier.
Grindelwaldia tämäkin.
This is also Grindelwald.
Gelmersee
Joku oli maistanut valiokappaletta.
Somebody had tasted the perfect mushroom.
Grimselin solatien varrelta.
By the Grimsel Pass.

En resumen: Así se ve el otoño en Suiza.

Kurzgesagt: So sieht der Herbst in der Schweiz aus.

Paholaisen sillalla

Paholaisen sillalla

Jos muistat, olen jahdannut 26 summits challenge:n huippuja tämän kesän – tai ainakin sen loppupuolella. Alkukesä meni niissä surkeissa säissä, sitten oli tauteja ja nyt alkaa olla kiireitä, silti 9/26 on kasassa. Tarkoitus oli vain ottaa haasteesta osviittaa, löytää uusia paikkoja ja polkuja, mutta kohteiden keräilyyn jää kyllä koukkuun. Aina, kun yksi on käyty, alan katsella kartasta seuraavaa.

Sää oli parin päivän ajan loistava Valais´n kantonissa ja sieltä löytyi kaksi haasteen kohdetta ja vielä yksi matkanvarrelta Andermattista. Auto jätettiin asemalle ja hypättiin junaan, joka vei meidät vartin verran takaisinpäin. Reitti olisi lähtenyt Wassenista, mutta päätettiin lyhentää sitä, että oltaisiin ajoissa perillä ja jäätiin junasta jo Göschenenissä. Se on siis se paikka Alppeja halkovan Gotthardin tunnelin edustalla, missä on lähes aina ruuhkaa.

Göschenenistä Andermattiin vievä autotie kiemurtelee vuorenrinnettä ylös ja sieltä olen monesti nähnyt vanhalla kivisillalla kävelijöitä ja miettinyt, että tuo silta pitäisi ylittää jalan. Nyt seistiin Göschenenin asemalla, jyrkkien seinäminen välissä lähes täydessä sumussa, pilvien keskellä. Suunto oli ihan pihalla, mutta onneksi minä en. Reitti on simppeli ja hyvin merkitty; eksyminen olisi hankalaa, vaikkei mitään näkyisi.

Reuss-joki pärskytti vieressä koko matkan, välillä se näkyi kirkkaan vihreänä, toisinaan, ja juuri putouksen kohdalla, ei nähty kuin aavistus mahdollisesta virrasta. Vesi oli vienyt aikanaan vanhan kivisillan ja tämä, jota tallattiin oli siis rekonstruktio. Polku ja kävelytie nousee jyrkimmin juuri siinä, missä lukee “Älä jää seisoskelemaan!” Kiviä saattaa ropista niskaan, joten kiihdytin vauhtia entisestäänkin, ylämäestä ja hapenpuutteesta viis.

Teufelsbrücke, paholaisen silta ja sen ympäristö on merkillinen sekasotku luontoa, autotietä ja rakennelmia. Sillan pystyy välttämään kiertämällä vuoren läpi kulkevan tunnelin kautta. Gotthardin alueella on yhä kasarmeja ja aiemmin myös bunkkereita ja linnakkeita ja jos tilanne olisi päässyt äitymään sotilaallisesti hankalaksi, paholaisen silta olisi räjäytetty. Kulku olisi silti vielä onnistunut tunnelin läpi.

Reitti ei ole mikään varsinainen luontoelämys, mutta se on vaihteleva. Mennään siltojen alta, on metalliritilää, luolaa ja tunnelia. Meidän kävelemä pätkä on osa Via Gottardoa, joka jatkuu Andermattista eteenpäin ja siksi tämä osuus päättyi hieman hassusti keskelle kirkolle vievää polkua, rinteessä olevan talon eteen. Ehkä siellä asuu reitin suunnittelija?

(P.S. Paholaisen sillasta on lisää Reppu ja reitti, patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa)

Nyt olisi arvottava, mihinkäs suuntaan sitä lähtisi.
Suunto is lost. I, on the other hand, am not.
Taustalla kiertää solatie.
The passroad on the background.
Tämän silta näkyy solatielle.
This bridge you see from the passroad.
Kiireesti eteenpäin.
Full speed uphill.
Sumujen silta.
A bridge to nowhere.
Luolareitti siltä varalta, että silta on romuna.
A tunnelpath, in case the bridge is kaputt.
Paholaisen sillan alapuolella kuohuu. It´s bubbly and foamy under the devil´s bridge.
Oikealla reitillä ollaan.
On the right path.
Tämäkin on patikkapolku.
This is also a hiking path.
Tämäkö on se paholainen?
Is this the devil?
Andermattia ja sen boutique-hotelli.
Andermatt and it´s boutique hotel.

En resumen: Caminamos de Göschenen a Andermatt, por el puente del diablo. Estuvimos totalmente rodeados por las nubes y mi reloj ya no sabía para donde, pero por dicha yo si. Es un camino raro, hay puentes, túneles y rio y por su puesto: subidas.

Kurzgesagt: Wir sind von Göschenen nach Andermatt gewandert und wo die Sport Uhr keine Ahnung hatte wohin. Ich schon, zum Glück. Eine kurze Wanderung ist doch interessant, es gibt viele Brücken und Tunnel, der wunderschöne Reuss und natürlich auch Aufstieg.

Maanantaina kävelin kengät tohjoksi

Maanantaina kävelin kengät tohjoksi

Tiedäthän viikonpäivälorun, sen missä maanantaina makkarat tehtiin ja niin edelleen? Suunnitelma oli, että maanantaina vuorelle nousen, tiistaina lihaksia lepuutan, keskiviikkona ties mitä touhuan. Kävikin niin, että maanantaina kengät levisi. Seuraavana päivänä ohjelma jatkui odotetusti: tiistaina lihakset hapoilla oli.

Tilanne oli siis tämä: vaihdoin varvastossut vaelluskenkiin Arosassa. Polulla tajusin, että joku lerpatti. Ei taas, ajattelin. “Taas” on nykyisin tai yleensäkin termi, joka saattaa nykyisin käsittää kokonaisen vuosikymmenen. Hetken yritin kartoittaa edellistä kertaa, sitä kun Alpsteinissa kapealla polulla rinteessä ensin lärpähti yhden kengän kärki, sitten toisen ja lopulta koko pohja. Sain matkalle osuneesta Gasthausista apua, kahvikupillisen lisäksi rullan teippiä. Nyt ei ollut sitäkään. Ja tästä on aikaa niin paljon, ettei blogin hakukaan auta asiassa, kun yritin etsiä kuvatodisteita.

Joka tapauksessa edellisestä kerrasta on siis pitkä tovi. Sen verran, että edessä oli kenkien vaihto. Viime vuonna ne eivät enää pitäneet kunnolla vettä ja pohjien pitoon rinteessä en koskaan ollut täysin tyytyväinen.

Nopean vaurioarvion jälkeen uskoin kenkien kestävän ainakin seuraavalle kuplahissiasemalle. Kärki ei ollut aivan irti, joten kenkä ei haukannut joka askeleella kiviä, se oli plussaa. Weisshornilta irtokivistä rinnettä alas kävellessä otin käyttöön sauvat. Hiekkapolun jyrkimmässä osassa sama juttu. Tuli nimittäin mieleen, että mitä jos astun koko painolla kengälle, mutta jalka jatkaakin matkaa kohti pudotusta.

Tilanne oli vakaa 15 km tallaamisen ja vaikka alaspäin mentiin n. 2600 metristä 1700 metriin, pohja oli yhä kiinni kengässä ja kompasteluja 0. Vuorelta suuntasin suoraan kylän ainoaan auki olevaan kenkäkauppaan ja kotiin lähdin uudet vaelluskengät jalassa. Oliko pikaostos huti vai hitti, se selvinnee seuraavalla kerralla.

Ihan sama mihin suuntaan kuvaa kääntää, aina on joku torni tai tolppa vinossa.
Why is there always a skew tower in my pictures?
Nämä oli tässä.
Bye, bye shoes.
Weisshornilta näkyy vuorennyppylä jos toinenkin.
A view to the peaks from Weisshorn.
Pohja yhä kengässä ja kaikki hyvin.
The shoe still working, everything ok.
Keskellä hiekkakasalta näyttävä juttu on oikealle kaartava polku, josta jatkettiin matkaa.
The path starts in the middle and curves right.
Ravitsin itseäni alppimakarooneilla, päällä omenahilloa.
Nutrition, Alpine macarones with applejam.
Katkeron minimaaliset serkut, pikkusormen pään kokoisia kukkia.
Very tiny alpine gentianas.
Mökki maisemalla. Ja kivellä.
A hut with a view. And a stone.
Olisiko herkkusieni? Maamuna? Joku otus oli täsmäporannut reiän jättimäiseen sieneen. Tai sitten ihminen vaellussauvaalla. A huge mushroom, maybe a champignon?
Arosan vuorilla ei ole lunta, vaan murenevaa maa-ainesta.
Not snow, but sand and stones.
Pähkinähakkeja lenteli edellä opaslintuna. Eurasian nutcracker was showing us the path.
Kotiloetana oli parkkeerannut mustikkaan. Eväät lähellä.
This snail found a perfect spot.

En resumen: Mis zapatos de montaña llegaron a su final. Todavía logré caminar 15 km y bajar 1000 metros verticales, pero tuve que ir directo en la zapatería. Vamos a ver como me va con los nuevos.

Kurzgesagt: Es war der letzte Tag meiner Wanderschuhe. Ich habe es geschafft noch 15 km und 1000 Höhenmeter zu laufen, aber musste dann direct ins Schueladen. Mal schauen wie es mit den neuen geht.