Kotona klo 8 olin ihan, että let´s go. Yhdeksältä junassa toivoin ainoastaan mahdollisuutta vetää pitkäkseen torkuille. Tuntia myöhemmin istuin harjanteella juurten ja lehtien päällä adrenaliinin herättämänä. Etenin istuen. Metrin levyisen harjanteen rinteet eivät olleet satojen metrien pudotuksella, mutta tarpeeksi. Vain banaaninkuoret olisivat olleet liukkaampia kuin lehdet, juuret ja muta. Jokaisella askeleella tuntui, että nyt jalka lipeää.
Oltiin siis koillisessa Zürichistä katsottuna ja yhä samassa kantonissa. Kolbrunnista Elggiin vievä polku oli muutoin mukavan syksyinen, eikä ensimmäisen parin tunnin aikana vastaan tullut ketään. Ihmisten sijaan kohtasimme yhden marraskuun perhosen ja useita kaatuneita puita. Reitti oli kahdesti sen verran epäselvä, että kuljettiin pusikossa karhunvatukoiden ja piikkipensaiden keskellä etsimässä polkua.
Luonnonsuojelualueelta löytyi Tüfels Chilen, sammaleisen kivikon päälle putoava vesivirta, aito luonnonlähde. Vastaantulijat kyselivät, että näimmekö mekin otuksen. Siis minkä? Kuulemma suurempi kuin kauris ja muistutti gemssiä – mutta onko niitä täällä? Itsekin luulin gemssien asustelevan vain Alpeilla, mutta jälkeenpäin selvisi, että hyvällä tuurilla niitä saattaa kohdata myös näillä seuduin.
Juuri ennen viimeistä nousua, strategisesti loistavassa kohdassa, oli maatilan myyntipöytä. Omenoita oli selvästi tullut yli tarpeen. Osa oli pudonnut maahan, osasta tehty mehua ja kakkua. “Laune Stückli” luki kyltissä. Ja kyllä, olo kohentui huomattavasti omenakaakkusesta. Jalka nousi sen jälkeen kevyesti.
Parinkymmenen kilometrin matkan huippu oli Schauenberg ja sen rauniot. Jo kenties roomalaisten valloittamalla kukkulalla oli keskiajalla kunnon linnoitus. Lumihuiput siintivät keltaisten ja oranssien metsien takana. Ihmeellistä, että Zürichin kantonissakin on näin pitkälti asumatonta lääniä. Raunion reunalla olisi ollut mukava istuskella pitempäänkin, mutta tuuli oli niin hyinen, että eväiden jälkeen lähdettiin alemmas metsän suojaan.
Olin haaveillut kahvipaussista jossain viehkeässä kestikievarissa. Guhwilmühle näytti juuri sellaiselta, mutta se oli kiinni. Toivo kuihtui lopulta kokonaan määränpäässä Elggissä, missä oli kahdeksan vesilähdettä, eikä ainuttakaan kahvilaa. Ensi kerralla sumpit mukaan, vannotin. Taisin sanoa samaa edellisellä kerralla.
Hetken mietintätauko ja sitten ravun taktiikalla eteenpäin. Thinking moment and then crabstyle forward.Tüfels Chilen.Laulavat sienet. Singing mushrooms.Valkoisia huippuja! White peaks!Pöytämyymälän kassa repsotti auki. The money box of the cakesale was openwhen we came.Tikka? A woodpecker?Churfirsten näkyvissä. Churfirsten in sight.Vihreällä nyppylällä raunioita. Some ruins on the green hill. Ja yhtäänhän ei palele. Not cold at all.Kohtaaminen. A meeting.Sääli että tämä oli kiinni. Pity this was closed.FarenbachtobelKäsienpesu. Washing hands.Perillä Elggissä. Arrived in Elgg.
En resumen: Un paseito en el cantón de Zurich en el bosque de otoño y era una sopresa, que lugares más bonitos había en este camino! Y que tan resbalosos son los raices y hojas.
Kurzgesagt: Die Wurzeln und Blätter sind jetzt wahnsinnig rutschig. Aber wie schön ist Zürcher Oberland!
Elämän illuusiohan on, että joku olisi pysyvää. Ainut mistä kenties niin voisi sanoa on muutos ja liike. Se on ehkä tämän vuoden motto.
Joka tapauksessa, olin reppu selässä rinteessä ja nousemassa Arosan Weisshornille. Sauvat olivat kotona, koska eivät mahtuneet pakaasiin ja reittihän on tuttu, ei mitään se kummoista matkalla. Pieni eväs ja riittävästi vettä; siinä kaikki mitä tarvitaan. Ja paljon happea.
Värit olivat alkaneet taittua kellertävään ja punertavaan, kirkkaimpina loistivat mustikanlehdet. Alku ja keskivälikin meni mainiosti; kuuntelin murmeleiden vihellyksiä, enkä nähnyt yhtään. Välillä tarvitsin pulssintasauspaussin, täytin keuhkot ja taas eteenpäin.
Matkalla on vain yksi kohta, jossa nousu on sekä jyrkkä että vaatii pientä tarkkuutta. Sen olisin voinut kiertää alamäkipyöräilyyn tarkoitettua tietä pitkin, mutta olin jo sen verran ylhäällä, ettei kannattanut kääntyä takaisin. Viime kerralla kaikki meni sen suuremmitta vaikeuksitta.
Nyt tajusin, että kenkä saattaa luistaa hiekkaisessa rinteessä ja vieressä oli vain samanlaista hiekkaista seinämää, mistä ei saanut otetta. Tarrasin silti, kynsillä. Ja pariin piikkiseen kasviin. Melkolailla nelin kontin muutama metri ja sitten istahdin miettimään. Valutin desinfiointiainetta piikkien jättämiin punaisiin kohtiin, joita poltteli.
Polku oli muuttunut viime kerrasta, se oli hiekkaisempi ja viereiset seinämät murtuneet, sitä koossa pitävä kasvillisuus kadonnut. Jos olisin mennyt alaspäin, olisin varmaankin edennyt istualtaan.
Kauneuskin oli toisenlaista, vuoret sinisiä ja kasvusto oranssihtavaa. En muista mikä vuodenaika edellisellä kerralla oli, mutta karuus oli tänään herkistävää.
Jos vielä tulen tänne, palannen sauvojen kera. Polku on näet silloinkin jo taas toinen.
Mini-ihmisiä harjanteella. Mini people on the ridge.Kohde taustalla. Target on the background. Reunalla. Tämä ei ollut se nelinkontin kohta. On the edge.This wasn´t the critical point.Lopussa kiitos seisoo jne. All good.
En resumen: Las rutas se cambian, nunca es como la vez pasada.
Kurzgesagt: Die Wege ändern sich, es ist nie wie beim letzten Mal.
Tiedäthän viikonpäivälorun, sen missä maanantaina makkarat tehtiin ja niin edelleen? Suunnitelma oli, että maanantaina vuorelle nousen, tiistaina lihaksia lepuutan, keskiviikkona ties mitä touhuan. Kävikin niin, että maanantaina kengät levisi. Seuraavana päivänä ohjelma jatkui odotetusti: tiistaina lihakset hapoilla oli.
Tilanne oli siis tämä: vaihdoin varvastossut vaelluskenkiin Arosassa. Polulla tajusin, että joku lerpatti. Ei taas, ajattelin. “Taas” on nykyisin tai yleensäkin termi, joka saattaa nykyisin käsittää kokonaisen vuosikymmenen. Hetken yritin kartoittaa edellistä kertaa, sitä kun Alpsteinissa kapealla polulla rinteessä ensin lärpähti yhden kengän kärki, sitten toisen ja lopulta koko pohja. Sain matkalle osuneesta Gasthausista apua, kahvikupillisen lisäksi rullan teippiä. Nyt ei ollut sitäkään. Ja tästä on aikaa niin paljon, ettei blogin hakukaan auta asiassa, kun yritin etsiä kuvatodisteita.
Joka tapauksessa edellisestä kerrasta on siis pitkä tovi. Sen verran, että edessä oli kenkien vaihto. Viime vuonna ne eivät enää pitäneet kunnolla vettä ja pohjien pitoon rinteessä en koskaan ollut täysin tyytyväinen.
Nopean vaurioarvion jälkeen uskoin kenkien kestävän ainakin seuraavalle kuplahissiasemalle. Kärki ei ollut aivan irti, joten kenkä ei haukannut joka askeleella kiviä, se oli plussaa. Weisshornilta irtokivistä rinnettä alas kävellessä otin käyttöön sauvat. Hiekkapolun jyrkimmässä osassa sama juttu. Tuli nimittäin mieleen, että mitä jos astun koko painolla kengälle, mutta jalka jatkaakin matkaa kohti pudotusta.
Tilanne oli vakaa 15 km tallaamisen ja vaikka alaspäin mentiin n. 2600 metristä 1700 metriin, pohja oli yhä kiinni kengässä ja kompasteluja 0. Vuorelta suuntasin suoraan kylän ainoaan auki olevaan kenkäkauppaan ja kotiin lähdin uudet vaelluskengät jalassa. Oliko pikaostos huti vai hitti, se selvinnee seuraavalla kerralla.
Ihan sama mihin suuntaan kuvaa kääntää, aina on joku torni tai tolppa vinossa. Why is there always a skew tower in my pictures?Nämä oli tässä. Bye, bye shoes. Weisshornilta näkyy vuorennyppylä jos toinenkin. A view to the peaks from Weisshorn.Pohja yhä kengässä ja kaikki hyvin. The shoe still working, everything ok.Keskellä hiekkakasalta näyttävä juttu on oikealle kaartava polku, josta jatkettiin matkaa. The path starts in the middle and curves right.Ravitsin itseäni alppimakarooneilla, päällä omenahilloa. Nutrition, Alpine macarones with applejam.Katkeron minimaaliset serkut, pikkusormen pään kokoisia kukkia. Very tiny alpine gentianas.Mökki maisemalla. Ja kivellä. A hut with a view. And a stone. Olisiko herkkusieni? Maamuna? Joku otus oli täsmäporannut reiän jättimäiseen sieneen. Tai sitten ihminen vaellussauvaalla. A huge mushroom, maybe a champignon?Arosan vuorilla ei ole lunta, vaan murenevaa maa-ainesta. Not snow, but sand and stones.Pähkinähakkeja lenteli edellä opaslintuna. Eurasian nutcracker was showing us the path.Kotiloetana oli parkkeerannut mustikkaan. Eväät lähellä. This snail found a perfect spot.
En resumen: Mis zapatos de montaña llegaron a su final. Todavía logré caminar 15 km y bajar 1000 metros verticales, pero tuve que ir directo en la zapatería. Vamos a ver como me va con los nuevos.
Kurzgesagt: Es war der letzte Tag meiner Wanderschuhe. Ich habe es geschafft noch 15 km und 1000 Höhenmeter zu laufen, aber musste dann direct ins Schueladen. Mal schauen wie es mit den neuen geht.
Ei tietenkään mennä tulvivien jokien lähelle, jyrkänteiden alle, vaan lähiseudun matalille, matalan riskin kukkuloille, vakuutin Aldolle. Varustauduin sadehousuin, samaa sarjaa takki, paksut sukat ja vaelluskengät. Ei sillä että jälkimmäiset olisivat näillä reiteillä muutoin tarpeen, mutta ainoat vedenpitävät.
Kun sitten nousin Hausenista, Albisvuoren harjanteen takaa ylös ja hiki valui sadehousujen alla polvitaipeista alas, tajusin liioitelleeni. Mutta ei siinä mitään, pienessä tihkussa oli raikasta kävellä, ylimääräiset vaatteet sai reppuun.
Luin jostain, että linnunlaulun on todettu tekevän onnelliseksi, joten sitä oltiin metsästämässä. Ja kyllä lauloivat, peipposet, rastaat ja niiden kaverit. Sateen puhdistamassa metsässä kaikki olivat märkiä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Mekin.
Albisin huipulla, monen rapun, mutaisten metsäpolkujen ja maaseudun jälkeen, kuului puheensorinaa ja kahvi tuoksui. Kuppila on ulkopuolelta ruma kuin taivas (huono sanonta, sillä taivashan on tietenkin kaunis), mutta terassilta näkyvät Alpit, Zürichinjärvi, Sihlwaldin metsää. Tosin ei tänään. Haitukkaiset pilvet vaelsivat hitaan laiskasti, yksi yhteen suuntaan, toinen toiseen tai ainakin siltä vaikutti. Osa järven yllä meidän alla, osa korkealla ja vakaa rivistö Alppeja suojaten.
Oikeastaan ei ollut nälkä, mutta laskeskelin, että matkalla voisi tulla. Ja sitähän en kestä. Olin pakannut mukaan vain pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mutta lyhyeen juna-bussimatkaan suttaantuu useampi tunti, kun vaihtoja on tarpeeksi. Paperinohut Flammkuchen oli juuri sopiva suolainen hengähdystauolle; istuttiin hetki rauhassa, nautittiin kahvin tuoksusta, katseltiin haukan liitelyä ja ylös tallanneita, voitonriemuisen hikisiä ihmisiä.
Harjannetta pitkin, ravintolan sivua, lähti yksi polku, toinen vastakkaiseen suuntaan ja meidän pienestä puusisäänkäynnistä siksakaten rinnettä alas Sihlwaldin Wildnisparkin läpi. Siis erämaapuiston. Ensinnäkin erämaa on Zürichissä outo käsite; sivilisaatio on liian lähellä. Ja miten erämaa, koskematon luonto, voi olla puisto? Eikö puisto juuri ole se, missä näkyy ihmisen kädenjälki?
Joka tapauksessa, jo ylhäältä käsin ihmeellisen rehevä metsä vihreän sävyineen kutsui luokseen. Kosteus, valtavat saniaiset, mehevän maan tuoksu toivat trooppisen metsän tuntua. “Ihan kuin Cartagossa” totesi Aldo. Siis Costa Ricassa.
Harjanteen toiselle puolelle laskeutuminen vaati todellista keskittymistä jarrutukseen, sillä polkuja petti monen sentin pehmeän ja liukkaan mutainen lehtikerros, jonka keskelle oli syntynyt kanava. Ylhäältä oli siis virrannut vettä joen lailla. Ensin tiellä oli poikittain yksittäinen puunrunko, sitten toinen. Alempana metsä oli täynnä kaatuneita puita, sekaisin kuin läjä hammastikkuja. Purot ja joet virtasivat kovaa vauhtia kohti Sihlin jokea ja Zürichiä.
Albishornin alueella on suljettu 700 m patikkapolkuosuus mahdollisen maavyöryn takia luin seuraavana aamuna lehdestä. Mitä, eikä?! Olin lähes varma, että se oli heti ravintolan jälkeen rinteessä, missä oli muutamia pudonneita lohkareita ja jyrkempää seinämää. Todennäköinen, mutta väärä paikka. Harjannetta ratkesi ja on lohkeamassa vuoristokuppilalta vähän eteenpäin. Joka tapauksessa, täpärästi vältetty. Olisin saattanut kipittää märissä parin kilon vaelluskengissäni aika hölkkää metsän läpi, jos olisin kuullut maan repeilevän, puhumattakaan harjanteen humahduksesta alas metsään.
(Ai niin – ja Albishorn oli huippuhaasteen 2/26.)
Ensin tankataan, sitten liikkeelle. First things first, a good breakfast,Bussi toi tänne, Hausen am Albis. Starting point, Hausen am Albis.Tervehdimme toisiamme. We greeted each other. Nämä on jo vähän ohi, mutta hienoja. Kind of gone, but beautiful. Weinbergschnecke, helix pomatia.Homo sapiensTäyttä vauhtia tilan läpi ja rinteeseen. Full power, through the farm and to the hill.ZugerseePäivän asu. Outfit of the day.Albishornin huipulla, Zürichinjärvi alhaalla. On the peak of Albishorn (and that´s lake Zürich)Ensin cafecito. First cafecito.Sitten Flammkuchen. Then Flammkuchen.Portti erämaapuistoon. The gate to the wildernesspark.Lampi. A pond.Kostea polku. A bit wet, this path.Muutama runko pitkin poikin joen yli. A couple of trunks leaning over the river.Esterata. An obstacle course.Niin vehreää! Green and beautiful!
En resumen: Subimos a Albishorn en Zurich y después de tantos días de casi deluvio nos pareció un día perfecto, solamente poca lluvia. El bosque pareció a los de Cartago, dicen, humedo y tupido. En la cumbre, por el restaurante, resulta, que el asunto se puso demasiado humedo y una parte del cerro está apunto de colapsarse. Por dicha la raja no apareció, hasta que, que nosotros ya habiamos pasado el bosque.
Kurzgesagt: Albishorn 2/26. Und jetzt ist beim Restaurant Albishorn einen Stück vom Wanderweg gesperrt, er droht abzurutschen.
Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.
Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.
Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.
Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.
Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”
Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.
Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.
Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.
Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.
Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.
Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.
Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.
SabbioneViimeinen kylä ennen Forogliota. The last village before Foroglio.ForoglioForoglion putous. The waterfall by Foroglio.Foroglio on pieni mutta kaunis. Foroglio is small but pretty.Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä. The route missing, only leaves left.Pikkuisen noustu joen tasolta. Already some vertical meters behind.Portaita ylös. Up we go.Puntidin silta näkyvissä. The bridge of Puntid is on the sight.Väriä on maisemassa pisteinä. The whole place is like a painting.Puntidin silta on sekin kivestä. The bridge in Puntid is made of stones, of course.Vesi virtaa kivien lomassa. The water flows between and over the stones.Pari-kolme putousta näkyvissä. A couple of waterfalls on the mountains.Tämä on Calnègia. This is Calnègia.Täällä kaikki on kivestä. Here everything is made of stone. Punainen piste: minä. The red spot: me.Nättejä sieniä. Pretty shrooms.Sillan toisella puolen kiven alla onkalo. On the other side of the bridge there´s a small cave.Paljon kiviä, joilla leikkiä. A lot of stones to play with.Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin. A plate full of traditions. The salad might not be part of it.
En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.
Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.
Tykkään syksymetsistä. Sateessa, auringossa, sumussa, ihan mitä vain. Vähän olin silti odottanut syysvärien loistoa auringossa, mutta olkoot, ajattelin.
Sääkartalla Sveitsi oli pilvien alla, mutta Baselin suuntaan luvattiin kolmea tuntia paistetta. Vetelin aurinkovoidetta varmuuden vuoksi kasvoihin. Myöhemmin vuorella pää pilvissä virnistin optimismilleni.
Mutta päivän kristalli oli taskussa. Tuliaisiksi. Se saatiin mukaan jo ennen Wasserfallenin hissiä. Jotenkin herttaista, että metallinen rahalaatikon kansi ei ollut edes kiinni.
Hissin luona on zipline-rata, sinne jää lapsiperheitä. Porukkaa tallaa jonossa ensimmäisille nuotiopaikoille, sen jälkeen on rauhallisempaa. Voin vain kuvitella trafiikkia aurinkoisena päivänä. Selvästikin tykätty ulkoilualue Jura-vuoristossa; tänne voi tulla läpi vuoden.
Huipulta, seudun korkeimmalta kohdalta, piti nähdä joka suuntaan, Saksaan, Mont Blancille Ranskaan, ylipäätään Alpeille. Meille avautui valkea huttu, molemmin puolin kapeaa kannasta. Pilvimassa lellui yli, sivuttain ylhäältä alas, alhaalta ylös. Äänet kantautuivat vaimeina, jostain kuului aavemaisesti naurua. Ja huuliharpun säveliä. Kiinalainen Nuuskamuikkunen soitteli polun syrjässä haikeaa melodiaa, toinen kuvasi puhelimella.
Kulkutautien pyhimys Rochus matkasi ruton riehuessa näillä main Roomasta Mümliswiliin ja loukkaantui vakavasti suistuttuaan harjanteelta. Paikalle rakennettiin kappeli, nykyisen edeltäjä.
Polku on kuin silvottua kiveä, ei ihme, että täällä kompastellaan. Lipulla koristetun sääaseman jälkeen ollaan kuitenkin ihan kunnon tiellä, joka vie kohti surkeaa kulinaarista kokemusta, Bergrestaurant Vogelbergiä.
En kestä istua kylmältä sumussa ja tuulessa terassilla, joten sisään tupatentäyteen tupaan. Palvelu on kummallisen ynseää, ei tervehdystä, ei kiitosta, ei mitään. Kahvi kuin vettä, snapsilla terästetty samoin. Isäntä ripittää viereisen pöydän porukkaa, eivät olleet huomanneet käteismaksusta muistuttavaa kylttiä. Aprikoosipiirakka on hyvää, se on läheiseudun konditoriasta, hinta sen sijaan järkyttävä. Myöhemmin luen terävää kritiikkiä paikasta; laatu, tunnelma, kaikki on surkeaa.
Pilvet lipuvat syrjään, oranssi ja keltainen paljastuu. Aidatulla niityllä laiduntaa hevosia; mutta porttihan on auki! Hepoja on siellä täällä, toistakymmentä, pitkin niittyjä, ruohoa hamuamassa. Yksi vilkaisee meitä ja kääntää selän. Aina noita kaksijalkaisia.
Päivän aarteet. The treasure of the day.Ei vielä pilvien tasolla. Not yet by the clouds.Nuo valkoiset ovat sieniä. Those white things are shrooms.Polku päättyy jyrkänteen reunalle. The path ends by the ridge.Portti. A gate to the fields.Niin mut jos tämä putoaa päälle? Yeah, but if this falls…?Siinä se lelluu, pilvimassa. There it hangs, the cloud.Kohti pilveä. Towards the cloud.Kappeli polulla. A chapel on the path.Eväshetki. Snacktime.Tällä jaksaa vaikka kuuhun: Glarusin päärynäleipä pähkinöillä. With this you can walk till the moon; pearbread with nuts from Glarus.Kapea harjanne. A narrow ridge.Sienet mätsää syysväreihin. Mushrooms that match the fallcolors.Ihan olen energinen, vaikkakin turvonnein silmin. Full of energy, despite of baggy eyes.Tässä olisi sitten sitä maisemaa. Here´s the marvellous view.Sääasema. The weatherstation.Häikäisee ihan sikana, vaikka sumuista. Taustalla Alpit. Totally dazzeled by the sun.I mean by the fog.Alps on the background.Ja yhtäkkiä esirippu repesi. And suddenly the white curtain opened.Pikkuisen hurmaannun. Loving this!Surkea kuppila. A miserable mountainrestaurant.Ulkonäkö pettää, todella huono kahvi. Mutta konditorian piirakka on hyvää. Horrible coffee, but the cake from a pastryshop is tasty. Herttinen, tuollahan on lisää kukkuloita. Gosh, there´s more hills.Loppuun pieni nousu. A short uphill climbing.Näitä heppoja oli vapaana pitkin poikin. There were horses here and there, walking freelyto the best spot of green.
En resumen: Fuimos a Wasserfallen en la busqueda de colores de otoño. Habia, pero rodeado por las nubes. Bonito en todo caso.
Kurzgesagt: Wir sind nach Wasserfallen gefahren um goldener Herbst zu suchen. Trotz Nebel und Wolken haben die Farben schön geleuchtet.
St. Martin St. Gallenissa kuulostaa siltä, mitä syksyllä tarvitsee: energiaa. Väittävät, että sieltä löytyy useita voimapaikkoja ja lisäksi maailman jykevin kuusi. Ei sillä, että olisin herkkä väitetyille väreilyille, mutta ikivanhan kuusen voimaan kyllä uskon.
Alku vaikuttaa päinvastaisesti. Viimeiset kilometrit kylään eivät taitukaan autolla kuten luvattu, vaan tie on suljettu liikenteeltä. Joten kulkuneuvo jää patosillalle. Aldo ei kuulemma koskaan vapaaehtoisesti jättäisi autoa niin epävarmaan kohtaan. Minusta padon sortumistilanteessa auton menettäminen olisi pieni huoli.
Joten jalan eteenpäin mars. Yhden kaistan tie on tasainen ja kulkee patojärven reunaa. Kahdesti marssimme kivisen muhruisessa kapeassa tunnelissa. Järvi, padottu tai ei, on huumaavan turkoosi. Tässä huomaan energiat ja lumoudun kokonaan ruskankeltaisen ja turkoosin yhdistelmästä. Taas kerran mietin villapaitaa. Näillä väreillä. Jos suunnittelen, kutooko joku?
St. Martinin kylän liepeillä tajuan miksi autoliikenne on poikki. Kylä oli täpärästi välttynyt päätymästä joen vietäväksi. Mutta toisaalta, se on jököttänyt paikoillaan jo 1300-luvulta lähtien, joten kohta on kai valittu huolella. (Kylästä lisää seuraavassa postauksessa)
Tavaraa, siis puita, kiviä, hiekkaa, vettä, on tullut kahdelta suunnalta vuorilta ja massa vienyt sillan sekä ison alueen ympäristöstä. Jokiuomassa riittää leveyttä ja laveutta, niukasti vettä.
Pohjilla jolkottaa otus. Muhevahäntäinen kettu hypähtelee, tutkiskelee ja kun olen ottamassa kuvaa, se huomaa ihmiset ja saa sätkyn, ryntää siksakkia ylös joenvarrelle, missä lopulta on pöheikköä.
Ensimmäiseen yhdistettyyn energia- ja kulttipaikkaan on kaksi tietä, meillä valittuna jyrkempi ja nopeampi vaihtoehto. Polku ja todennäköisesti sille viittaavat kyltit vain ovat jäänyt kaiken roinan alle. Luotan Suuntoon kuin raamattuun ja lähdin vinttamaan metrien korkuisen epämääräisen kasan yli, kohti kanjonin päätyä, oletettua suuntaa.
Suunto on kuitenkin yhtä pihalla kuin minä. Aldo sen sijaan löytää roinaosuuden jälkeen porrasmaisen ja rapaisen liukkaan polun, joka nousee tiukasti ylös. Sinne.
Huippu ja risti löytyvät ja tässä kohtaa jalkani vapisevat. Energian lisääntymisen sijaan tunnen, kuinka paikka imee voimista loputkin. On pakko istahtaa ja syödä pari rypälettä. Kapea tornimainen huippu sortuu taatusti jokeen seuraavan tulvamaisen sateen aikana.
Loppuretki on ainoastaan hikistä, joten siitä pisteet reitille. Seuraavaksi etsimme kuusta ja kyltin mukaan myös Friedhöfliä, pientä hautausmaata. Muutama risti rinteessä; rauhallinen paikka levätä.
Samalta reitiltä löytyvä kuusi loistaa poissaolollaan. Kävelemme polkua eteenpäin ja olemme todella sivussa gpx:ien osoittamalta reitiltä. Tovin jälkeen pyörrämme ympäri. Maailman suuri kuusi? Ihan sama. Läpimitan piti olla 1,84 metriä. Se pitänee paikkansa, mutta maailman suurin se ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kotona pitkään selailun jälkeen löydän jonkun postaaman käsin piirretyn kartan. Kuuselle olisi ollut vielä matkaa. Olisi vain pitänyt uskoa, ei epäillä.
Kontrastit kanjonissa ovat aivan uskomattomat. Olen heittää luurillani alppinaakkaa. Kuvat eivät meinaa onnistua millään. Sen lisäksi henki huuruaa. Alkumatka kuljetaan kirpakassa pakkassäässä ja varjossa, mitä ylemmäs mennään sitä enemmän on kesä, kissankelloja ja heinän tuoksua.
Eikä juuri ketään missään. Koko pätkällä näemme kourallisen väkeä. Lehmätkin on viety jo alavammille maille, murmelit vetävät hirsiä koloissaan.
Hengitän värejä, huokailen keltaista ja sen sävyjä.
Malanseralpilla istahdamme kaltevalle niitylle ja kaivamme kullanarvoiset eväät esille. Suomesta roudattu ruispala maistuu ihanalta, jälkkäriksi Kotkassa iskän kasvattamasta kesäkurpitsasta Tytin leipomaa kakkua. Eipä sekään kesäkurpitsa tiennyt nousevansa meren tasolta yli 1800 metriin.
Laskeudun melko vastentahtoisesti aurinkoiselta alpilta on kanjonin varjoon. Silmät tottuvat pikkuhiljaa, eikä ole yhtä kylmä kuin aamusella. Lehtikuuset ja koivujen muutamat jäljellä olevat lehdet loistavat keltaisina ja kukapa olisi ajatellut, että ne pääsevät erityisesti oikeuksiinsa järven turkoosia vasten.
Voimalliset värit tunkeutuvat silmiä pidemmälle, tuntuvat tulevan mukaan kotiin. Siihen kyllä uskon. Luonnon väriterapiaan.
Sumuvyöhykkeellä. Fogzone.Lupaavaa! Very promising!Padon sivussa kalliossa on luolastoja. By the dam there are some kind of holes.Tämmöinen vuoristopatikkapolku. This kind of mountain hiking path.Koivun viimeiset lehdet. The last leaves of birch.Reikä tunnelissa. A hole in the tunnel.Kettu säntää salamana pakoon. The fox running for his life.Tuhoaluetta ja St.Martin. Distruction area and St Martin.Ensimmäinen voimakohta. First energyplace.Lehtipuu, jonka oksilla kasvaa kaksi kuusta. A hardwoodtree with two spruces.Pieni hautuumaa. A tiny cementery.Vuoret. Mountains.Apina vuorella? Tästä vuorelle? A monkey in the mountain? Here to the mountain?Polku varjossa. A path in the shadow.Ruskaa. Fall colors.Vihdoin auringossa. Finally in the sun.
Lisää syksyvärejä ja vähän talvea. More fall colors and a bit of winter.Paussi. Time to rest.Ruisleipää Suomesta. Ryebread from Finland.Tyytyväiset patikoitsijat. Happy hikers.Yhä aurinkoisessa osassa. Still in the sunny part. Lehtikuusi. Larch.Päivä kääntyy iltaan. Turining to evening.Hämärämpää, mutta keltainen näkyy yhä. Darker, but you still see the yellow.St Martinin liepeillä. Almost in St Martin.
En resumen: La lema del viaje, El afuera nos espera! Fuimos a buscar lugares de buena energia. Y encontrámos terápia de colores.
Kurzgesagt: Wir haben Kraftorte gesucht und sind in Farbtherapie gelandet.
Syksyllä täytyy olla tikkana säiden kanssa, jos haluaa aurinkoon. Sitä luulee, että tätä tämä nyt on, yhtä harmautta, sumua ja pilveä. Odottelee taivaan repeämistä. Vetää verhot kiinni ja paketoituu peittoon.
Sääihmiset huutelivat kuitenkin, että nyt liikkeelle, upeat olosuhteet, kauas näkyy valtavan hyvin, hopihopi vuorille.
Mikä ihana tunne, kun hissin noustessa hiljaisessa pilvessä harmaille kasvoille alkoi pikkuhiljaa loistaa aurinko. Se lämmön kontrasti, kylmä koppi, yhä reilusti lämmittävät säteet.
Harmaan hutun jälkeen aurinkoa. Sun after the gray cotton wool.Churfirstenin huiput toisella puolen. The peaks of Churfirstenon the other side.
Jonkinlainen syyslaiskotus ja varmaankin monet tekemiset rästissä pistivät lähtemään vain lähelle. Ei mitään pitkää matkantekoa, ajatuksena vain nousta vielä tänä vuonna kävellen yli 2000 metriin, sillä hyvin pian olisi jo talviset olosuhteet.
Maschgenkammin asemalla kuhisi lapsiperheitä, kaikenlaisia porukoita, auringonnälkäisiä. Kiersimme lämmön puolelle. En ollut edes miettinyt retkeä kovin tarkkaan, kunhan ylhäällä ja jonnekin. Levitin asemalta mukaan tarttuneen kartan ja näytin, että mitä jos tuonne ja sitten tänne.
Patikan alku: Maschengamm. Start of the hike: MaschgenkammEnsimmäinen tauko: Leist. First break: Leist. Maailma on pilvimerta. The world is a cotton wool sea.
Seitsemän huipun patikka oli ollut mielessä joku aika sitten, mutta laskin tunteja ja päivää, hetkeä, jolloin oltaisiin varjossa, koska aurinko menisi vuoren taa. Oli liian kylmä olla rinteessä enää niihin aikoihin, joten päädyttiin kolmeen huippuun. Neljännen olisi saanut heti lähtiessä ylitettyä, mutta otettiin rauhallisesti, sightseeingin kannalta ja nautiskellen.
Leistille noustiin 2222 metriin. Aika hyvä ja tasainen lukema hymisin. Churfirstenin huiput pistivät pilvimassasta esiin kuin lohikäärmeen selkä. Polku nousi mukavasti, mudassa olin liukua takaperin. Paikoittain maa oli niin jäässä, ettei edes sauvaa tarrannut kiinni.
Terävämpiä pikkuhuippuja. Sharp small peaks.Gulmenin huippu näyttää liukkaalta ja missä polku? The peak of Gulmen seems slippery and whatabout the path?Kuvatodiste, että Rainissaltsin huipulla olin vielä hengissä. A document to show, I was at the Rainissalts peak still alive.
Jo melkein ylhäällä tuli toppi. Kaarteessa polku oli kapea, pudotus tietenkin vieressä ja edessä ehkä metrin pätkä jäistä, alaspäin viettävää parinkymmenen sentin polkua. Puntaroin, että minne saan sauvat, kuinka jarrutan, jos kenkä lipeää. Hikoilinkin hiukkasen ja myöhemmin huomasin purreeni huulen rikki. Takaa kuului ranskaksi ohjetta (koska me puhuimme espanjaa). Aldo kertoi jälkeenpäin, että mies kehotti kävelemään kuin kotona. Juupa juu, kotona olisin jo varmaan lentänyt selälleni, iskenyt kallon maahan ja makaisin tajuttomana reippaan askellukseni takia.
Alppivaarin manööveri oli sitä luokkaa, että nyt epäilen selässä lepatelleen siivet. Hän ohitti ensin Aldon ja tuli taakseni. Kerroin, että kenkäni eivät ihan satavarmasti pidä tuossa ja vaari naurahti, kyllä ne pitää. Painauduin seinämää vasten ja hän sauvoineen muineen, lyhyine jalkoineen, koukkasi rotkon kautta ohitseni ja hyppelehti huonon kohdan yli.
Kirkassilmäinen alppimenninkäinen ojensi kätensä ja minä tartuin. Uskoin ja astuin.
Nyt ajateltuna voin visualisoida monta tilannetta, kuten esim. että olisin horjahtanut vaarin mukaan vetäen. Sain vain pienen henkisen köyden ja selvisin ihan hyvin.
Se on se jää, johon suomalainen suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Varsinkin kaltevilla pinnoilla. Tavallisena kuivana kesäpäivänä tuskin olisin paikkaa edes sen kummemmin ihmetellyt.
Rainissaltsin huipulla henkilö, vasemmalla pieni piste. A person on Rainissalts, a dot left hand side. Gulmenilla on talvisemmat olosuhteet. Lumisissa kohdissa ei juuri kuvailtu. By Gulmen it gets wintery. No pictures of the snowy parts. Ylhäällä! Made it!
Mies jatkoi matkaa mahdottomalla vauhdilla, välillä mudassa liukastellen, silti tiukasti vetäen.
Huipulla puhaltelin hetken ihan vain maiseman takia. Nyt oli hetki keskittyä siihen. Maailma oli jaettu kahteen osaan, pilvien alapuolelle ja yläpuolelle.
Pieni saksalainen tyttö äitinsä ja isoäitinsä kanssa tuli iloisena letit heiluen ja totesi äidilleen: “Enhän ole kirjoillut kovinkaan paljon tähän mennessä?” Äiti siihen: “Et ainakaan ensimmäisen tunnin aikana”. Seuraavalla huipulla isoäiti oli varmaankin se, joka oli päästänyt ärräpäitä suustaan. Hän levisi maahan istumaan jalat harallaan uupumuksesta. “Sinä saat levätä, me jatketaan matkaa!” totesi tyttö.
Joka suunnassa upeita vuoria. To all directions great mountain views.Tästä sitten hoipakkaa alas. And downhill we go!Syksyn ensimmäinen lumipallo. Ja katse silti vuoristossa. First snowball and still just concentrating in the mountains.
Toinen huippu oli lähinnä tasanko ja valmistelua seuraavaan. Pohdimme mitä siitäkin tulisi, sillä jyrkkä rinne oli valkoinen, eikä polkua missään. Päätettiin mennä katsomaan. Otin kuvan dokumentiksi – tänne asti olen päässyt, jatkosta ei ole tietoa.
Huipun juurella vastaantulijat vakuuttivat, että hyvä on nousta. Polku olikin lumeton, mutta paikoittain jalan alla oli jäätä ja sen alla mutaa, niin oudolta kuin se vaikuttaakin.
Tuolta ylhäältä tultiin tiukasti jarrutellen. Näyttää mukavammalta tältä puolelta. Gulmen doesn´t seem that bad from this side.SächerseeliLampi. A pond.Polkua. The path.
Huiput ovat pieniä, mutta oltiin sen verran ylhäällä, että vuoristomaisemia on joka suuntaan. Gulmenilla hikiset patikoitsijat näyttivät iloisen tyytyväisiltä, pyörivät ympäri kameroineen; älyttömän kaunista.
Housut sain rapaan polveen asti ja Aldon mukaan kangas on hiutunut jo vaarallisesti kankun kohdalta (tämä on pistettävä muistiin seuraavaa keikkaa ajatellen). Kengissä oli vielä kotonakin parin sentin kuiva mutakerros.
Tästä eteenpäin mentiin vain alaspäin, Gulmenin heinäistä rinnettä jarrutellen. Koukkasimme matkalla pienen järven kautta, joka oli tuttu ennestään ja sieltä takaisin kohti lähtöpistettä. Paitsi että pilvikerros oli painunut alemmas ja skippasimme hissin, jatkoimme vuoristopolkua vielä alemmas.
Vuoristohotelli Seebenalp. Mountain hotel Seebenalp.Vähän vähemmän pilviä, mutta silti. A bit less clouds, but still.
Tuuli puhalsi todella kylmästi, käsissä ei ollut tuntoa, mutta en jaksanut kaivaa hanskoja repusta. Pienet lammikot olivat jäässä, kasvustoa peitti huurekerros. Ilmassa tuoksui tuleva talvi.
Rompsoteltiin mäkeä alas kilometrin verran, sinne missä pilvet velloivat rinnettä kohti, peittivät yhtäkkiä näkymän ja virtasivat taas toisaalle.
Niin ja kuinkas ovat olosuhteet nyt? Voit käydä katsomassa live-kamerasta näkymiä – valkoista on!
Lehdet huurteessa aurinkoisen päivän jälkeenkin. The leaves are frozen even after a sunny day. Syksyn värejä. Fallcolours.
Auringossa sinisen turkoonsina kimmeltävä Vierwaldstätter-järvi ja muhkeat vuoret, sen ajattelin kohtaavani, kun ajeltiin aamusella kohti Isenthalia, kylää Urin vuoristossa. Auton ikkunaan alkoi ropsua sadepisaroita ja epäilin ylhäällä olevan vain pilveä tai ehkä kaatosadetta.
Kiersimme järven mutkan toiselle puolen, uusille maille ja mannuille. Isletenistä lähtisi mutkitteleva vuoristotie ylös ja nousu piti ajoittaa niin, ettemme kohtaisi postibussia yhden auton levyisellä kulkureitillä. Aikaa oli hintsusti, mutta Aldo veti mutkia suoraksi costaricalaisella varmuudella ja bussi tuli vastastaan kylässä, siellä missä tilaa jälleen oli. Sannan mukaan on käynyt niinkin, että ylös on päästy autolla, mutta paluuseen ei enää ole riittänyt rohkeutta.
Olisiko tuolla joku herkullinen puska? I wonder, if there were some green goodies for me?Jano. Thursty
HonigberginSanna Laurén ja Markus Fehlmann asuvat Isenthalissa vuorten keskellä. Kovin monta taloa täällä ei ole, ei myöskään turistivyöryä tai ylipäätään hälinää. Lumivyöryjen ja joen tulvimisen varalta on kaapissa aina parin viikon ruokavarat. Luonto määrittää elämää ja sitä on kuunneltava.
Jätimme auton pikkuruiselle hissiasemalle, eikä laakson kurjasta säästä ollut edes aavistusta. Viimeinen rakennus tien varrella oli Sannan talli. Vuohet Onni, Sulo, Toivo ja Sisu tulivat portille kiinnostuneina tutkimaan vieraita.
Isenthalin laaksoa. The valley of Isenthal.
Jotta voisimme liikkua laumana, piti meidän tutustua otuksiin. Ja vuohien meihin. Olin juttumatkalla, tekemässä artikkelia vuohivaelluksesta ja siinä asiaan perehtyessä harjailin vuoren kuvetta.
Itäsveitsiläinen rotu, Capra Grigiaon harvinainen. Ainakin meidän kylän vuohiin verrattuna nämä olivat valtavan isoja ja vantteria, täyttä jämäkkyyttä. Sarvia täytyi vähän varoa, varsinkin pienimmät olivat vielä teräviä ja Sanna painotti, ettei niihin saa muutenkaan tarrata.
Alunperin ajateltiin nousta vuohien kanssa hissillä ylös, mutta Sisulla ei ollut vielä kokemusta köysiradasta, eivätkä toisetkaan olleet vielä tänä vuonna käyneet ajelulla, joten päädyimme lähtemään patikalle suoraan tallin edestä. Säätä täytyi myös tarkkailla. Pouta tuntui painostavalta; ukkosta oli luvassa puolilta päivin. Siihen mennessä haluttiin olla takaisin.
Hyvin mahdumme kaikki polulle. Tai sen viereen. There´s on the path – or beside- place for all of us.
Vuohet kurvasivat heti ensimmäisille maukkaille ruoho- ja voikukkamättäille ja siitä vähän edemmäs lähipuskiin. Tunsin sielunyhteyttä; ihan kuin minä. Eväältä eväälle. Tahmeahkoon lähtöön tepsivät Sannan huutelut. Kun yksi saatiin mukaan, tulivat toisetkin. Vuohet ovat muuten kaksikielisiä, ne ymmärtävät suomea ja sveitsinsaksaa.
Siellä missä rinne nousi, polku kapeni ja ihminen alkoi hengästyä, kipittivät vuohet varman vauhdikkaasti eteenpäin. Askeleen keveydessä oli mallia otettavaksi.
Metsässä olimme auringolta suojassa, silti juomapaussi oli pidettävä, niin vuohien kuin ihmistenkin. Vuohet tykkäävät myös yrttiteestä, mutta mukana oli ihan vain vettä. Sannalla oli taitettava kuppi, josta hän tarjoili vettä suojateilleen. Lopuksi hän otti hörpyn itsekin. Eläimet ovat ykkössijalla.
Vuohiasetelma, keskipisteessä Sanna. A goat composition.In the middle, Sanna.
Ylempänä niittyaukealla pidimme paussin, vuohet etsiytyivät varjoon syömään ja lepäämään, me istahdimme ruohomättäälle. Sanna on kouluttautunut Svetsissä vaellusoppaaksi ja tuntee Urin rinteet ja polut kuin omat taskunsa. Markuksen kanssa he tekivät 2017 Urner Alpenkranz vaellusreittien oppaan uusiksi. He vaelsivat yhteen pötköön koko reitistön, 40 Etappia majatalolta majatalolle yhteen pötköön, kahden kuukauden aikana.
Huiput loistivat taustalla ja vieressä valkoisina ja harmittelin vähän, ettei aika ja sää antaneet periksi kiivetä korkeammalle. Laaksossa järven rannassa vallitsee leppeä ilmasto, siellä kasvavat palmut ja viikunat. Ylöspäin noustessa vaihtuvat kasvillisuusvyöhykkeet nopeaan tahtiin, pohjoisempiin lajikkeisiin ja lopulta jäätikköihin ja karuun vuoristoon. Puoli päivää tuntui ehdottomasti liian lyhyeltä ajalta. Tarvitsisin ainakin viikon näille seuduille. Voisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi Sannan retkille, vaikka kantamaan vuohien vesipulloja tai muuten vain kuormajuhdaksi.
Sisu ei välitä, vaikka Aldo-ihminen nostaa sen sylkkyyn. Sisu doesn´t mind the human-Aldo holding him.Snäkkihetki. Snacktime.Hop yli! Jump to the other side!Taas jano. Thursty again.
Sanna kertoi tulevansa päivittäin viimeistään kahdeksalta tallille siivoamaan ja ruokkimaan vuohet. Hän vie eläimet toiselle laitumelle päiväksi, tarkistaa, että niillä on kaikki hyvin ja tuo illalla taas takaisin. Tallissa asustelee myös kukko ja pari kanaa. Tuoreet tipuset ovat kotona pesukorissa lämpölampun alla kasvamassa.
Isenthalin seutu on Sannan mukaan Urin kauneinta seutua, samoin Maderanertal, missä he Markuksen kanssa viettävät kesää. Maderanertal kilkatti mielessäni kelloja. Sielläkään en ole käynyt, mutta olin jokunen viikko sitten suunnitellut sinne patikkaa. Jäi menemättä; sade tuli tielle.
Sisua pökittiin polulla taaemmas, vuohilauman peränpitäjäksi. Pienokainen ei ollut syntynyt täällä ja etsi vielä vähän paikkaansa porukassa. Välillä tunsin jonkun tulevan vierelleni, Sisuhan se siinä. Hetken se tepasteli samaa tahtia, kirmasi sitten muiden vuohien perään.
Pienokainen. A baby.Markuksen hunajasatoa. Markus´ honey harvest.Kukko pitää yllä järjestystä. Keeping order.
Pienten purojen kohdalle oli hetken empimistä, mutta kevyellä hypähdyksellä vuohet olivat pian toisella puolen. Alamäessä, kivikossakin, kirmailu yltyi, vauhdikkaat hypyt veivät puolelta toiselle singahtelevia vuohia kohti laaksoa. Välillä pysähdyttiin rapsuttamaan päätä sopivien puunrunkojen kohdilla. “Sarvien väli kutisee”, kertoi Sanna.
Pilvet peittivät taivaan juuri takaisin tullessa. Markus odotti meitä terassilla kahvin ja piirakan kera. Itävallassa mehiläistarhausta opiskellut tarhaajamestari esitteli meille vielä ukkossateessa suojattinsa. Vuosi on ollut hankala, kylmä ja sateinen. Kukat eivät silloin avaudu kunnolla. Markus kertoi, että hänellä oli aiemmin mehiläisiä Luzernissa luostarin alueella, nyt ne ovat täällä. Vuosittain hunajasatoa kertyy satoja litroja.
Sannan järjestää patikoita ja vaelluksia vuohien kanssa sekä ilman, mutta myös joogan kera. Ensin päivä rinteissä ja illalla rentoutus. Tulevaisuudessa siintävät myös suunnitelmat vaelluksista hevosen kera.
Saan sata uutta patikkareitti-ideaa ja yöllä näen unta vuohista. Olen ollut vähän isommassa porukassa vuorilla ja tämä oli niistä ehkä erikoisin joukko. Omapäiset ja persoonalliset otukset olivat kuitenkin mitä parhainta patikkaseuraa.
Kaksi sisukasta. Minä ja Sisu. Two with sisu. Sisu and me.
En resumen: Las caminatas de Sanna en los Alpes de Uri son especiales no solo por el paisaje increible, pero por la compañia. Son rasa Cabra Grigia, enormes con cuernos grandes, pero divertidos y super simpáticos.
Kurzgesagt: Die Wanderungen von Sanna in den Urner Alpen sind einzigartig, nicht nur wegen der wunderschönen Aussicht, aber auch wegen der Gesellschaft. Sie sind Capra Grigia Ziegen, gros, aber lustig und sehr sympatisch.
Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.
Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.
Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet. The hills are pretty stonynear Sils Maria.SilserseeJärvessä on myös pari saarta. A couple of islands in the lake.
Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.
Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.
No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.
Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa. Green field is actually a wet bank.Isolan kylä. The village Isola.
Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.
Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.
Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa. Wooden, a bit spooky hotelin Maloja.Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä. Silsersee seen from Maloja.
Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.
Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.
Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla. On the other side of the lake, on the mountain paths.Muutaman talon kylä lehmineen. A village of a couple of houses + cows.Sammalhan kukkii. The moss is blooming.Siellä menen. There I go.
Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.
Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista. It´s pretty but also rugged.Seuraava kylänen, vähän isompi. Next village, a bit bigger.Tässä voisin asua kesän. I could live here in Summer.
Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.
Tämäkin talo kävisi. This would be ok too.Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.Ihan hyvin merkitty reitti. Pretty well marked this path.
Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.
Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.
Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.
Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.
Loppua kohti seutu on kivisempää. Getting a bit rocky.Alhaalla häämöttää Sils Maria. Down by the lake Sils Maria.Kivet ovat tällä polulla isompia. Stones are getting bigger.Havupuiden keskellä on hyvä olla. A good feeling being surrounded by the coniferous trees.Ei pelkkää kivikkoa. Not only stones.Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli. In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.
En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.
Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolkenvon Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.
Pala Suklaata 