Ajattelin laittaa jakoon aikaa sitten tyttärelleni kirjoittamia tarinoita Laiha-Pupusta, ainakin muutaman. Kenties niistä on iloa näinä karanteenien aikoina. Tässä on ensimmäinen, johdantotyyppinen luku.

Laiha-Pupu saapuu taloon

Jalkakäytävää  peitti narskuva lumikerros, kun tyttö asteli iltapimeässä. Äidin käsi tuntui villalapasen läpi turvalliselta. Katulampun valossa leijaili lumihiutaleita, kuin pieniä alushameita.

-Mennään katsomaan lelukauppaa, tyttö pyysi. Pääkadun liikkeiden ikkunoita reunustivat jouluiset havuköynnökset punaisine palloineen sekä kulkusineen. Yksi erottui joukosta, sen edustalla seisoi joulupukki pidellen kynttilätuikkua. Ikkunassa istui pikkuruisia tonttuja ja voi sitä lelujen paljoutta. Haukkuva koira, nukkeja, rakennuspalikoita, poliisiauto, kuorma-auto, laiva, pieni posliiniastiasto, sädehtivä keijukainen, mikroskooppi ja halinalle.

Tyttö painoi nenänsä ikkunaan kiinni. Hän olisi halunnut istua nukkien keskelle, kaataa pikku kannusta teetä kuppiin, rakentaa palikoista tornin ja uittaa venettä. Aivan vasemmassa reunassa, lähes köynnöksen alla, oli kaksi pientä pehmolelua. Yksi vaaleanpunainen ja yksi vaaleansininen pupu. Ohutta froteekangasta, pienillä pistoilla ommellut silmät. Ne olivat niin kapoisia, että tyttö olisi voinut tarttua pupua keskivartalolta ja sulkea kätensä kiinni. Puput makasivat ikkunassa poissaolevan näköisinä. Silti tyttö tiesi. Vaaleanpunainen pupu oli hänelle tarkoitettu. Hän ei ollut koskaan halunnut mitään lelua niin palavasti.

Tyttö käveli aina koulusta kotiin palatessaan lelukaupan kautta. Ensin ikkunasta katosi sädehtivä keijukainen. Sitten mikroskooppi ja pari vauvanukkea. Puput makasivat edelleen ikkunassa. Tytöstä alkoi näyttää siltä kuin ne olisivat anelleet jotain. Ehkä ne eivät päässeet pystyyn. Ehkä niiden oli pakko maata päivät hiljaa. Tyttöä säälitti.

Hän oli kirjoittanut kirjeen joulupukille ja laittanut vain yhden toiveen. Ongelmana oli vain se, ettei hän tiennyt pupulle mitään nimeä. Pupuilla ei ollut edes hintaa. Tyttö yritti kuvailla mahdollisimman tarkkaan lelukaupan sijainnin, mutta häntä epäilytti löytäisikö pukki perille tai toisiko joulupukki ylipääätään jotain kaupassa myytävää. Jospa joululahjat olisivatkin vain ja ainoastaan Korvatunturin pajan tuotteita. Silloin pupu jäisi ikkunaan makaamaan ja tuijottamaan anovin silmin.

Viimeisellä viikolla ennen jouluaattoa tyttö juoksi reppu heiluen jälleen lelukaupan ikkunan luo. Hän oli ajatellut menevänsä sisään ja pyytävänsä, että puput laitettaisiin istumaan, ettei niillä olisi niin tylsää. Hän katsahti ikkunan vasempaan nurkkaan. Ja siinä istui kaksi pupua. Pyöreitä, pulleita, karvaisia, nappisilmäisiä. Hän etsi epätoivoisena vaaleanpunaista ja vaaleansinistä pupua pupua joka puolelta, kurkotti ylemmäs nähdäkseen muiden lelujen taakse. Mutta ne olivat kadonneet.

Myös tytön joulumieli oli kadonnut. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut. Aattona kinkku tuntui kuivalta ja hän töni herneitä haarukalla.

-Joko jännittää, haluaisitko avata jonkun joululahjan? äiti kysyi ystävällisesti huomatessaan, ettei ruoka maittanut. Lapsille oli tapana aina antaa yksi pieni lahja jo ennen ruokaa. Mutta tyttö ei ollut edes käynyt katselemassa joulupukin jo aiemmin päivällä tuomia paketteja kuusen alla. Äidin kysymykseen hän vain pyöritti päätään. -Kulta, eihän sinulla ole huono olo? äiti huolestui. Tyttö oli ollut kalpea ja hiljainen jo muutaman päivän, minkä äiti oli laittanut joulujännityksen tiliin. Tai ehkä hän oli sairastumassa. Lahjoja avatessaan tyttö aavisti, ettei pukki ollut pystynyt täyttämään hänen toivomustaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että puput eivät enää olleet siellä missä hän oli niiden kertonut olevan. Ne oli viety muiden lelujen tieltä pois ikkunasta, ehkä takahuoneeseen tai sivuhyllylle odottamaan pääsiäistä.

Paperista kuoriutui kirja, Sudenpentujen käsikirja, jota hän oli syksyllä kirjakaupassa tarkastellut. Mummolta tyttö sai sukat, joiden sisällä oli rasia suklaarusinoita. Pienessä paketissa oli hiuspinnit, joita koristivat vihreät onnenapilat. Lahjat oli jaettu, eikä missään ollut pitkää, kapeaa pakettia.

-Tyhmä koko joulu, tyttö murisi ja työnsi suklaarusinoita poskiinsa, missä oli jo ennestään taateli, mandariininviipaleita ja pähkinöitä.

Uusi punavalkoinen yöpaita päällään hän kapusi sänkyynsä. Nyt se oli ohi. Odotus. Jännitys. Enää oli pelkästään tylsää, niin tylsää, ettei edes nukuttanut. Hän laittoi päänsä tyynylle ja yritti puristaa silmänsä kiinni. Joku tuntui oudolta. Hän liikautti päätään ja kuuli rutinaa. Rasahdus. Uudelleen rutinaa. Hän laittoi lukuvalon päälle ja painoi tyynyä sivulta. Ei mitään. Keskeltä: rusahdus. Tyttö nosti tyynyn. Paketti. Pitkulainen ja kapea, punaiseen kiiltävään joulpaperiin kääritty lahja, jota kiersi helmenvalkoinen nauha. Nauha pois! Paperi pois! Ja hänen käsissään oli lelukaupan vaaleanpunainen pupu. Tyttö hymyili, paijasi hellästi pupua ja laittoi valon pois. Pupu pääsi tytön kainaloon ja hän vetäisi peiton paremmin päällen. Oikeastaan hän oli kauhean väsynyt.

-Voi olla, että olen vähän luipero ja pienikin, mutta pientä huomaavaisuutta voisi silti noudattaa, kuului kainalosta närkästynyt ääni. Peiton alta näkyi vain pupun korvat. Tyttö nosti peittoa. -Sanoitko sinä jotain? Hän kysyi.

-Kukas muu vai onko täällä muka muitakin? pupu sanoi yhä happamana.

-On tämäkin alku, ensin pannaan tyynyn alle, niin että happi on loppua ja sen jälkeen läväytetään peitto päälle.

-Minä vain halusin ottaa sinut kainalooni, ihan lähelle, että uni tulisi. Olen niin kauan toivonut saavani pupun. Kävin katsomassa sinua joka päivä ennen joulua. Ja nyt kun olet siinä, halusin sinut aivan lähelleni, selitti tyttö. – Se että peitto oli pääsi päällä oli vahinko, ei näin pimeässä ja varsinkaaan silmät kiinni sellaista huomaa.

-Ai jaahas, mutisi pupu, jo hieman leppyneenä, melkein mairiteltuna. -Noh, käyhän näitä.

Pupu haukotteli makoisasti ja kiepsahti kyljelleen. – Oikeastaan tässä on kyllä aika miellyttävää. Punkka on unilämmin ja täytyy sanoa, että nokoset tekisivät terää. Lahjapaketissa en saanut silmäntäyttä, paperi rapisi ja odotus oli yhtä raastavaa epävarmuutta. Sitä ei voi tietää minkälaisen riiviön käsiin päätyy, kaikkeen on varauduttava. Sinä näytät kuitenkin aika vaarattomalta, pupu totesi ja mittaisi katseellaan tytö perunanenää ja sekaista tukkaa.

Pupu pomppasi istumaa. -Hyvä ihme, unohdin esittäytyä! Laiha-Pupu, hauska tavata.

-Olivia, tyttö sanoi. -Niin ja samoin, hauska tavata, hän lisäsi, muistaen äidin puheet hyvistä tavoista. -Mutta miksi sinun nimesi on Laiha? Minusta se kuulostaa vähän kummalliselta.

-Ei siinä mitään kummallista ole, minähän olen laiha, jopa littana.  Ja sillä selvä.  Jos olisin pätkä, olisin Pätkä-Pupu. Jos olisin Pitkä-Pupu. Jos korvani taas olisivat lyhyet, olisin Lyhytkorva-Pupu. Jos ne taas olisivat pitkät, olisin…

-…Pitkäkorva-pupu, sain jo kiinni juonesta, tyttö tokaisi. Mutta eikö teillä lopu nimet kesken, jos on monta samannäköistä pupua? Ja äiti sanoi, ettei ole kohteliasta viitata toisen ulkomuotoon.

-Ei veikkoset, jokaisesta löytyy aina jotain erityislaatuista ja tunnistusta helpottavaa. Kuten Pitkäkinttu, Hammaspuoli tai Nöpönenä. Ja jos ei, otamme käyttöön numeroinnin. Minulla on pikkuveli, Laiha-Pupu kakkonen. Sitä on kyllä kotona sanottu lyhyemmin Duoksi. Kaksi on nimittäin italiaksi duo.

Laiha-Pupu oli hetken hiljaa ja huokaisi. -Duo, voi Duo. Missäköhän sinä olet. Koko perhe on vähän hajalla, yksi siellä, toinen täällä .

-Ehkä me voidaan etsiä sinun veljeäsi, mietti Olivia. -Lelukaupassa osataan ehkä auttaa, voidaan käydä kysymässä , kunhan se aukeaa joulunpyhien jälkeen. Vai mitä? Mutta kainalosta ei tullut vastausta, ainoastaan pienenpieni, ehkä laihakin kuorsaus.

©Liisa Helve-Sibaja