On helmikuu, kertoo kalenteri, mutta ulkona selvästikin huhtikuu. Lämpötila on keskimääräistä korkeampi – siis jos olisi huhtikuu. Helmikuuksi aivan älyttömmän lämmintä. Sen vahvistaa myös aivastelu, joka on juuri tässä koneen ääressä istuessa täysillä päällä (anteeksi roiskeet, pyyhin ruudun nenäliinalla). Pölytys on vauhdissa, harmaahaikarat rakentavat pesiään ja ensimmäiset hedelmäpuut ovat kukassa. Käyn alapihalla tarkistamassa aprikoosipuun tilanteen ja juttelen nupuille: “Ei vielä, pysykää kiinni, ei kannata, kylmä tulee.”
Sen lisäksi, että saan kylähullun maineen, se joka puhuu puille, olen myös kummajainen hiihtomajalla, kun jään kuvaamaan vessaa. Peiliselfien sijaan tähtäimessäni on kyltti: Käytäthän vettä säästäen, lähde ei ole pohjaton. Korkealla vuorilla vesi on ongelma, kun talvet lämpenevät. Osa majataloista joutuu sulkemaan ovensa, kun vesi loppuu.
Ja juuri kun olemme hyväksyneet kevään, vaikka nikotellen, on viikonlopulle tulossa talvi. Lunta vuorille, yöksi viileää, kenties pakkasta, Zürichiinkin. Minä kaivan jälleen talvipompan, mutta mitä tekee hedelmäpuun kukat? Toivon niille jääkerrosta ympärille, se on ainut keino selvitä oikeaan kevääseen.
Vielä on vettä kahvinkeittoon. There´s still some water leftfor coffee.
En resumen: El clima está loco, tenémos temperaturas de Abril, pajaros construyendo nidos y arboles de frutas con flores. Les va a dar frío en el fin de semana, cuando vuelva el invierno.
Näihin aikoihin olen tavallisesti kuvaillut laskiaispullia ties missä valkoisen keskellä, rinteeseen repussa kannettuna. Nyt hiiva on vielä jääkaapissa ja kerma ei jaksa kiinnostaa. Kaapissa on näet myös aimo lohkare kerma-rahka-hedelmäkakkua, josta iso osa sunnuntaista lähtien syötynä vatsassa.
Ovesta ulos katsottuna on kevät. Nenä tiputtaa, silmät turpoilevat ja krookukset revähtivät eilen täyteen loistoon. Zürichissä aukiot täyttyivät aurinkoa hakevista kaupunkilaisista; kuin liskot konsanaan he hakeutuivat rantamuurin sivuun lämpimään kohtaa, aukioiden tuoleille ja terassien vilttien lämmittämille tuoleille. Talvitakkeja availlaan, tiukasti kierrettyjä kaulaliinoja löysätään.
Sunnuntaina vietettiin siis syntymäpäiviä, laskiaista ja seurattiin presidentinvaaleja. Eilen laskiaistiistaita, tänään tuhkakeskiviikkoa ja ystävänpäivää tai mitä ikinä haluaakaan juhlistaa. Laskiainen muistuttaa talvesta; sitä käyn katsomassa ystävien kuvista tai verkkokamerasta, sillä tällä hetkellä Sveitsi ja Suomi ovat todella eri vuodenajassa. Tuisku ja synkeä talvi on Zürichissä niin mennyttä, etten edes muista milloin sellainen oli. Eikä kyse ole Biden-oireesta, vaan talvien katoamisesta.
Vuorilla yritetään venyttää lunta riittämään ainakin helmikuun hiihtolomien ajaksi. 1500 metriä korkeutta ei riitä, pitää mennä ylemmäs, jos haluaa talveen. Laskiaismäet jäi laskematta, siis lumessa (rinnettä tultiin alas, pyörällä), mutta ehkä vielä.
Tuhkakeskiviikostahan alkaisi paasto. Minä sen sijaan lämmittelen eilistä hernekeittoa ja kaivan esille sen kaakun lohkareen. Katselen krookusten tummanlilaa joukkoponnistusta ja mietin pitäisikö ruusut leikata, sillä nekin aloittavat jo kasvukautensa.
En resumen: Debería ser el invierno, pero se nos vino la primavera.
Lähestyttiin Rhäzünsia, kun huomasin jotain puissa. Kiiltäviä syksystä jääneitä lehtiä? Huurretta? Ei, hedelmäpuut kukassa. Sujahdettiin niin nopeasti ohi, etten nähnyt sen tarkemmin, mutta aprikoosit ovat yleensä kevään ensimmäisiä, ehkä sitten niitä.
Ihan arvuutellen lähdettiin matkaan, ei ollut mitään tajua siitä mitä olisi luvassa. Paitsi että aurinkoa oli povattu ja sitä halusin, sillä Zürich oli talvisumun peitossa.
Kuplahissillä selvisi, että tämä on tosi pieni pieni paikka. Käveltiin suoraan hissiin, ei jonoja, ei ihmispaljoutta. Ylhäällä Feldisin kylällä, 1470 metrissä, on varmaan ollut talvea, koska oli hiihtokoulukin. Mutta nyt ei näkynyt lunta kuin läikittäin, vaikka on helmikuu. Sen sijaan puuveistoksia oli pitkin poikin. Taiteellista väkeä nuo feldisläiset.
Vartin matkan tuolihissille voi taittaa myös shuttlebussilla, jos mukana on kelkka tai pienokaisia. Tosi hyvin toimivat järjestelyt näinkin pikkuruisella alueella.
Tuolihississä jalkoja heilutellessani olin vetäistä hyönteisen nenään. Siis hyttysen. Heti perään alkoi nokka valua keväisellä energialla. Kerrankos sitä näinkin, heinänuhaa talvessa.
Yläasema nimeltä Mutta oli pieni tönö kukkulan huipulla. Siihen jäätiin hetkeksi siristelemään silmiä. Vuoria, valkoista, ihanaa valoa, sinistä ja kirkkaan aurinkoista. Kotona olo oli kuin perunanidulla, kalpea ja nuutunut. Juuri tätä piti saada. Raikasta ilmaa, lumen narsketta ja säteitä.
Taputtelin itseäni moneen kertaan olkapäälle, kyllä nyt tuli löydetty helmi. Talvipatikkareitti voisi olla piirun verran kyllä pitempikin, mutta koska jaloissa painoivat vuodenvaihteen virukset ja muut, otettiin nautinnon kannalta. Ja 2000 metrissä lumessa tallatessa tulee hiki pienessäkin mäessä; se laskettakoon urheiluksi. Pikkuisen on alkanut kyteä mielessä lumikenkäily, täällä olisi siihenkin kivat maastot.
Ainut näkymä varsinaiseen sivilisaatioon on melko alussa alas laaksoon Churin kaupunkiin ja lopussa toiseen suuntaan, mitä siellä sitten onkaan. Muuten edessä oli valkoista ja sinistä, kimmeltävää lunta ja taivasta. Ja bongattiin myös huippuset, jotka ovat selvästikin sveitsiläinen versio Lapin Nattasista, jos tiedätte.
Puista oli karissut jäätynyttä lunta, kuin kristalleja, hangen päälle. Jänisten jälkiä näkyi myös siellä täällä, mutta yhä vieläkään en ole tavannut ainuttakaan pitkäkorvaa Sveitsissä.
Yhdet leivät syötiin hangessa istahtaen, toiset penkillä. Aurinko lämmitti niin ihanasti, että raukeus valtasi jäsenet. Onneksi heti jälkimmäisen tauon jälkeen oltiin jo Skihüttellä, jonka pihalle oli levitetty lepotuoleja ja pöytiä penkkeineen. Istuskeltiin vielä hetki kahvi tekosyynä. Tällä mökillä voi myös yöpyä ja tietenkin ruokailla. Ruokalista oli melko perinteinen, mutta selvästi modernilla twistillä, kaikki näytti herkulliselta. Pahus vain, että oli juuri tullut syötyä eväät.
Ennen hissiasemaa on myös talven jäädyttämä luistinrata ja jos omat hokkarit jäi kotiin, täältä voi lainata. Nyt meneillään oli curling-peli, joten luistelut jäi toiseen kertaan. Sillä tänne palaan. Viimeistään ensi talvena.
FeldisTäällä tehdään puutöitä. Some woodart in Feldis.Kyltti näyttää vasenta reittiä, kello keskimmäistä, osa lähti suoraan oikealle. Which way choose?Churin kaupunki pilkotti alhaalla. The town of Chur down in the valley.Metsäneläin liikkeellä. A creature of the woods hopping away.Sinistä valoa. Blue light.Lumikengillä pääsisi edessä olevalle kumpareelle. You could climb the hill with snowshoes. Olisivatko nämä Lapin Nattasten Sveitsin versiot? In Lapland there are Nattaset-peaks, this might be the Swiss version.Tähän jäin hetkeksi. A moment to sit.Ihan hyvät lounasmaisemat. Pretty ok this lunch view.Skihütte, missä voi yöpyä ja saa myös sapuskaa. Skihütte, where you get some snack and there´s also a possibility to stay overnight.Kahvetta vuoristomaisemalla. Some coffee with a view.Täältä löytyy myös luistinrata. Ihan vain pakkasen ylläpitämä. There´s also a ice skating track.A natural one.Kuplahissin sumean ikkunan läpi näkyy ihmeellinen jokimaisema. Through the blurry gondola window we saw a view of contrasts.
En resumen: Encontré un lugar perfecto para un paseito corto en el invierno en las montañas, cerca de Rhäzüns.
Kurzgesagt: Ein perfecter Ort für eine entspannte Winterwanderung nahe Rhäzüns.
Takaisin kotona tuntuu kuin olisin kulkenut valovuosia, menneessä, nykyisyydessä, talvessa ja keväässä. Suomi otti vastaan arktisena ja noviisit tunnisti koneessa siitä, että kamerat filmasivat teatraalisen saapumisen, kentän, jota ei pyryltä nähnyt ja hermostuneista naurunpyrskähdyksistä, sillä koneesta ei päästy ennenkuin lumi oli lapioitu portailta.
Sveitsissä kukkivat lähtiessä lumikellot, valoisuus loi jo keväistä kajoa ja vuodenvaihde oli todellakin mennyttä. Helsingissä tultiin takaisin jouluun. Koristevalot loistivat paikoillaan ja kaduilla vallitsi rekikeli.
Matkamessuilla oli valtavasti porukkaa, sää ei selvästikään estänyt suomalaista hankkiutumasta haaveilemaan matkoista. Suomen Sveitsin Ystävien ständillä sateli kysymyksiä vaikka mistä, eniten patikoinnista ja junamatkoista, mutta myös kiinteistökaupoista ja miten pääsee Reinin alkulähteille.
Ja jotta talvikokemus olisi täydellinen, keli lauhtui yössä niin, että jalkakäytävät ja sivutiet olivat yhtä luistinrataa. Käveltiin silti märässä Helsingin ja Kotkan loskassa, jäisillä, toisinaan hiekoitetuilla jalkakäytävillä, nähtiin meriveden raidoittama jäänpinta ja keltaisia hyytelösieniä, keltahytyköitä, pajun rungossa. Tammikuussa. Suomessa.
Luminen polku vei Kotkansaaren Mansikkalahteen ja “Here ends Europe” -kyltin luo, joka on tätä nykyä vieläkin ajankohtaisempi. Sitä mietittiin hetki. Ja menneitä taisteluja Ruotsinsalmessa.
Ennen nousua Zürichin koneeseen tuli olo, ettei ole lähtöä ilman laskiaispullaa. Se näytti herkulliselta, mehevältä ja runsaasti täytetyltä. Kunnes haukatessa muistin, että moni pulla päältä kaunis. Hilloa oli nimeksi ja kermasta puuttui sokeri. Älä koskaan siis luota vieraaseen pullaan. Vain omaan ja äidin.
Mannerheimintie. The main street in Helsinki.Eduskuntatalon portaita ei näköjään lapioida kauttaaltaan. Parlament house has a lot stairs that need to be kept clean of snow.Jouluinen fiilis. Pretty Christmassy feeling.Tuiskussa. In snowstorm.Aurinko osui Kotkan vesitorniin. The watertower of Kotka in sun.Näitkin herkkuja syötiin, kala- ja kasviversiot. Very much delicatessen, in front the vegetarian versions.Sinivalkoista. Blue and white.Äidin pullakranssi. Mum´s bun.Keltahytykkä. Tremella mesentericaKaunissaari. Vettä jäällä. Water on the ice.Moni pulla siis päältä kaunis. You can´t judge a bun by it´s cover. Tuttu profiili. This is a mountain profile I know.
En resumen: En Finlandia llegamos a un invierno de verdad, lo que se convirtió en un clima de calles de hielo. Eso es algo, que en Suiza pocas veces se ve.
Kurzgesagt: In Finnland haben wir nochmals den Winter gefunden.
Täällä on siis pakkailut meneillään, Helsingin matkamessut odottaa. Jos olet hoodeilla ja Sveitsi kiinnostaa, paikalla on myös Suomen Sveitsin Ystävät ja minä myös, lauantaina kahteen asti.
Viikonloppuna kävin hakemassa tuoretta tuntumaa alppimaisemiin, että on mitä kertoa. Zürichin lähellä Walenseen yläpuolella on meidän perinteinen uudenvuodenretkipaikka, reitti on lyhyt ja mahtuu hyvin yhteen iltapäivään. Vuodenvaihteessa oli vain niin surkeat kelit, että lykättiin hommaa parilla viikolla.
Tästä on blogissa ollut aiemminkin puhetta, mutta edellisiin reissuihin verrattuna nyt oli kyllä tungosta, siis parkkipaikkateknisesti. Jo alhaalla Weesenissä, ennen mutkittelevaa nousua ylös Arvenbüeliin, oli parkkikyltit punaisina, kaikki täynnä. Otettiin riski, mutta Amdenissa tuli stoppi, auto piti jättää sinne. Matkaa oli vielä viitisen kilometriä ja bussipysäkillä porukkaa ainakin kahden lastin verran suksineen ja kelkkoineen plus lumikenkineen. Moni tuntui ihmettelevän, ettei busseja ole tiheämmässä tahdissa, kun keli oli upea pitkän surkean jakson jälkeen. Tuskin tuli yllätyksenä, että kaikki halusivat lumeen ja aurinkoon.
Joka tapauksessa ylös lähtöpisteeseen päästiin ihan sutjakkaasti ja ilmeisesti busseja lisättiin, takaisin tullessa niitä kulki jo tuplamäärä normaaliaikatauluun verrattuna.
Lumi narskui jalkojen alla ja kuten monesti ekoilla talvipatikoilla, vaatetta oli ihan liikaa. Pilvisessä ja sumuisessa säässä Zürichissä tarvitaan enemmän lämmikettä kuin auringossa vuorilla taivaltaessa. Toppahousut voi todellakin jättää kotiin, ohuita voi kyllä olla pari kerrosta. Takki lensi lanteille kädenkäänteessä ja lopulta olin välikerros auki ja silti selkä märkänä.
Lunta on tullut aika lailla ja lämpötilojen vaihtelut nostivat heti lumivyöryriskin tappiin. Tällä reitillä ei ole isoja seinämiä vieressä, mutta lumikenkäilijöitä varoteltiin matkan varrella.
Yleensä tykkään rengasreiteistä, mutta tämä eestaas polku on niin kaunis, molempiin suuntiin, ettei haittaa. Päätepiste ylhäällä on risti, jonka luota näkyy alas Toggenburgin alueelle. Säntisin vuori on vasemmalla ja kuulut Churfirstenin huiput oikealla. Yhdelle näistä, Selunille, kipaistiin aikamoisella kiireellä kesällä.
Yleensä olen hurjan nälkäinen retkillä, nyt pistelin lempiyhdistelmääni, Tartex-suolakurkkuleipiä, vähän puolipakolla, mutta kahvi ja kaakku houkutteli. Vorder Höhissä on kesällä lehmiä ja jonkinlainen vaja tai tallirakennus oli valjastettu talveksi meidän kaksijalkaisten käyttöön. Moottorikelkalla oli roudattu juomista, kahvista viiniin, aprikoosikakkua, mantelisarvia, makkaroita ja juustoja nälkäisille. Sisällä oli vain myynti, ulkona auringossa istumapaikat.
Vorder Höhi on sola, joten viima on lähes aina aikamoinen. Moni näytti hytisevän auringosta huolimatta. Takaisin lähdettiin sutjakkaasti heti kahvin jälkeen. Säteet lämmittivät kävellessä, alamäki tuntui mukavalta ja ne valkoiset huiput; aina niin uhkeita.
Tähän jäi auto. The car had to stay in Amden.Lunta, aurinkoa ja vuoria. Snow, sun and mountains.Tästä lähdettiin kesällä talon takaa vasemmalle, nyt suoraan eteenpäin. This was the turning point in summer, went left instead of climbing up. Lumivyöryjen mahdollisuus, josta tästä lähtisi lumikenkäillen eteenpäin. Avalanche risk.Oikealla Selunin huippu, sinne kivuttiin vastakkaiselta suunnalta kesällä. Peak of Selun on the right, that´s where we climbed in summer.Lipun voisi ehkä vaihtaa. New flag might be good.Sisältä saa sapuskaa. If you are hungry, there´s cake, cheese and sausages inside.Aprikoosikakkua ja -sori- karmeaa kahvia. Apricot cake was good, but the coffee pretty awful. Sitten takaisin. Then back.Iglu.
Viime vuonna näihin aikoihin pakkailin kamoja helmikuun Costa Rican reissua varten. Kuviteltiin, että kuukausi riittää paikkaamaan vajetta, joka oli vuosien aikana syntynyt, mutta ei, lyhyeksi jäi. Kuvia plärätessä en enää ole ihan varma tunteestani. Mehän kävimme vaikka missä, mutta miksi silti aina tuntuu, että jotain jää kesken? Ehkä se on hyvän matkan merkki, ettei siis palaa tympääntyneenä ja väsyneenä vaeltamiseen, näkemiseen, tapaamiseen, vaan yhä kokemusten janossa, löytämisen innossa.
Tammikuun pilvisenä ja sumeana päivänä Zürichissä Costa Rica näyttää läppärin ruudulla vehreältä, värikkäältä ja runsaalta. Ero on ehkä suurimmillaan, kun meillä on pakkasta ja siellä kesä.
Ensimmäiset päivät aklimatisoiduttiin tropiikkiin Arenalin järven ja tulivuoren seudulla.
Tulivuoret ovat Keski-Amerikan arkea, kahviviljelykset elinkeinoa.
Tässä yksi parhaista aamupalamaisemista Uvitassa.
Palmu. Lomaklisee par excellence.
Rantaviivaa riittää, Nicaraguasta Panamaan.
Borucojen maskit ovat valtavia, mutta kevyitä.
Tietenkin cevicheä, marinoitua kalaa ja patacones, friteerattua keittobanaania.
Hiekkadollarit, luonnon ihme. Hauraita ja kauniita.
Hän on piiloutunut.
Laskuvedellä paljastuvat hyvät kalastuspaikat. Vaatii jalkapohjalta tottumista, kivet ovat teräviä.
Tämäkin meren aarteita.
Laiskiaiset taas sademetsän ihmeitä.
Eikä ketään missään. Sekin yhden sortin ihme.
Meritähti sujahti poseerauksen jälkeen nopeasti hiekan alle.
Suodatinkahvia costaricalaisittain.
Nenäkarhuilta tuskin voi välttyä.
Apinoita? Niitäkin ja monta sorttia.
Casado-annos on aina vastaus, kun nälkä on kova. Siinä on kaikkea ja riittävästi.
Sademetsien virkistyspiste: putous.
Auringonlaskut: joka ilta uusi show.
En resumen: En enero pasado estuvimos empacanado los chunches para ir a Costa Rica. Ahora viendo las fotos todo se ve tan abundante y lleno de color. Tal vez, ya que aquí es puro invierno, grados bajo cero y todo gris y blanco. En Costa Rica pleno verano.
Olihan se, aikamoinen, tuo vuosi 23. Ei mitään tasaista, vaan joko kiirettä tai ei mitään, täydellinen pysähdys tai täyttä hoipakkaa. Nikotellen koronan täyttämien vuosien jälkeen ja – kuinka ironista – ensimmäinen koronani. Mutta Costa Rica, vihdoin siellä, vuosien odotuksen jälkeen. Maisemien ja muutosten päivitystä, tapaamisia ja uudelleen tutustumista, muistelua ja kuinka tämä olikaan, mistä mennään ja mihin halutaan. Kuukausi ei millään riittänyt kaikkeen, mutta sitä tarvitsimme ja se täytti vallinneen tyhjän – ja jätti myös uuden paluun siemenen itämään.
Kuvien mukaan olin ison osan vuodesta vuorilla, mikä ei kyllä pidä paikkansa, mutta kameralle oli hommia. Nousin yhteensä 37 kilometriä pystysuoraan, mikä on hämmästyttävän paljon, edellisvuodesta jää vain viisi kilometriä uupumaan. En sinänsä metsästä kilometrejä, vaan mietin sairastusaikaa ja heikohkoa kuntoa, loppuvuoden kolmen viikon ikuisflunssaa. Kipusin siis sittenkin vuorille, jalan ja maastopyörällä. Aina tuntuu siltä, että enemmänkin olisi voinut. Tietenkin, jos olisi ollut säitä ja olosuhteita.
Avaan puhtaan kalenterin ja olen siihen tyytyväinen. Pikkuhiljaa alan raapustaa siihen sisältöä; elämä täyttää vuoden.
Tilannekatsaus: lantut ovat ikkunalaudalla värjöttelemässä, koska jääkaappiin ei mahdu. Jossain vaiheessa niistä muotoutuu laatikko. Porkkanat: sama tilanne. Kuusi: sekin värjöttelee, metsässä kai. Sille on kyllä jo kohta, mutta vihreää ei vain näy. Kynttilät: sytytetty. Ei siis kuusen, koska asia vielä vaiheessa. Tontut: pari on kivunnut lipastolle. Pikkujoulut: ei tällä kertaa. Joulutortut: muutama vatsassa, loput pakastimessa. Glögi: lämmittämättä ja testaamatta. Suklaatit: jatkuva laatututkiskelu meneillään. Kiire: no eipä juuri. Tästä alkaa nimittäin virallinen rauhoittuminen. Joulu tulee joka tapauksessa.
Hengitä hitaasti nenän kautta syvään, niin että se tuntuu palleassa – mitä tunnet? Jos alat pärskiä sadevettä jo heti ensimmäisten sekuntien aikana, olet jyvällä. Entä sukat? Onko varpaat kosteat? Parempi, jos nilkkaa myöten märät, pesusienen tyyppisesti, pienen hytinän kera. Tältä nimittäin tuntuu zürichiläinen joulukuu. ,Limmat-jokeen virtaa jostain korkeammalta vettä niin että laineet loiskuu ja joutsenet ovat lipsahtaa jalkakäytävälle. Lumet sulavat täyttä häkää vuorilla, eikä kaupungin tauoton sade auta asiaa.
Litsläts kadulla, litsläts joulutorilla. Kojut ja niissä värjöttelevät, takkeihinsa kietoutuneet myyjät, kuin turpeat perhoskotelot, ovat surkean yksinäisinä harmaassa ja hämärtyvässä illassa. Valot näyttävät missä on oaasi, se mistä löytyy lämmintä juomaa, mutta kukapa jäisi värjöttelemään märkään?
Lapset laulavat tavaratalon katoksen alla, reput mytyssä lätäkön vieressä. Jouluhuumaa nostatetaan yhteen ääneen, ponnekkaalla Frohe Weihnachten! Ohikulkijat luovat ihmetteleviä ja pikkuisen surkuttelevia katseita.
Onneksi on jouluvalot, sillä ne taittavat ankeutta; oikeastaan alan viihtyä, jos ei oteta lukuun nilkan syvyisiä lammikoita ja rännistä niskaan kaatuvaa suihkua. Käyn haalimassa joulujuttuja, niitä pieniä lisukkeita, jotka vain minä tiedän haluta. Ainakin siltä vaikuttaa. Sillä silliä, ei, sitä ei enää ole valikoimissa. Miten olisi tuoretiskistä Matjess? Juuei – missä ne sillipurkit on? Eei, ei mene enää kaupaksi, niistä on luovuttu. Mutta kaviaaria, monenmoista mätiä ja lohta löytyisi.
Lanttupuolella on myös haastetta. Löydän rypälemäisesti kasvavia sieniä, meksikolaisia tamaleksia ja pakastettuja hummereita, mutta en lanttuja. Paitsi että löydän, mutta silmä ei heti ymmärrä mitä näkee. Puhtaanpuhtoiset puolentoista nyrkin kokoiset ihanat keltaiset möllykät ovat keossa muiden juuresten vieressä. Siitä ei selvästi kukaan ole ottanut yhtäkään. Sivelen lanttua onnellisena ja pitelen sitä kokeeksi kädessä; en muista kuinka paljon niitä oikeastaan tarvitsen, vain sen, että ohjeen kolme kiloa on liikaa. Laitan lantun puntariin ja kiljaisen äänettä. Kilohinta on 12,5 frangia, euroissa yhden enemmän. Ei, ei tule kauppoja.
Sade yltyy ja tuntuu keskiyöltä, kun harpon lätäköstä toiseen, kaupungin läpi, värikkäiden tähtien ali, valopisteestä toiseen, hehkuviinin ja fonduen tuoksua seuraillen. Bussissa unohdun ajatuksiini, kun on aika jäädä pois. Sateenvarjon kärki tarttuu hanskoihin ja kassi putoaa lattialle, kun yritän pyyhkäistä sovelluksesta punaista palloa vasemmalle matkan päättymisen merkiksi. Kerään kamani ja poistun nenä tippuen. Pimeähköllä pysäkillä seison hetken kokoamassa itseäni. Seuraava valo, sitä kohti.
En resumen: Estamos hundiendonos en la lluvia, pero las lucesitas de navidad nos guían.
Kurzgesagt: Wir versinken im Regen, aber die Weihnachtslichter begleiten uns im Dunkeln.
Sveitsiläisessä talvessa täytyy olla nopea lähtijä tai se saattaa jo olla ohi. Törkeä nuha ja hirveä yskä? Sivuutin ne kevyesti ja kiedoin päälleni napapiirivarustuksen ja päätin kiertää kylille pitemmän kautta, mäkiä vältellen.
Juuri siinä kohtaa, missä olin todellakin päättänyt mennä toista kautta (koska jyrkkä mäkihän oli suora, mutta visualisoin jo keuhkoni lentämässä hangelle ja liukumassa alas kohti järveä) kuulin lehmänkellojen voimallisen kalkatuksen. Kellonsoittajat olivat jo joulumarkkinoilla ja minä en.
Vedin henkeä ja lähdin vakaasti tallaamaan. Pulssi – normaali tikitys. Keuhkot – kaikki hyvin. Pääsin ylös, pidin kaiken puhdistavan tauon ennen massoja ja ehdin nähdä vilauksen kulkueesta.
Siinä paukkeessa hetken mietin, oliko säntäilyssä järkeä. Ääni kuului taatusti seuraavaan kyläänkin asti ja tyypit hengailivat joulumarkkinoilla tovin. Joka tapauksessa tehtävä tuli täytettyä. Näin ja koin. Samichlausit -sillä niitä oli jostain merkillisestä syystä kaksi- hiippailivat kellonsoittajien perässä hiipoissaan, Schmutzlin ja aasin kera, lapsilauma perässä, sillä luvassa oli mandariini ja pipari, ehkä suklaakin.
Glühweinin siemailu ja kuumien kastanjojen avaamisen saisi jäädä toiselle joulutorille tai ensi vuoteen. Pyörähdin tarkistamassa, että krääsä- ja muut kojut olivat samoilla paikoilla kuten aina, same procedureas every year. Jotain pysyvyyttä sentään maailmassa.
Kipusin vielä kylän viininviljelysten yläpuolelle tarkistamaan maisemat, sillä kaikki oli sokerihuurrettua, talvi-ihanaa, liukasta ja kaunista. Puiden oksat notkuivat lumen painosta, palokunta oli käynyt sahailemassa tielle romahtaneita runkoja ja isompia oksia. Kylän virallisella joulupalmulla oli valkoinen hattu, muuten se näytti selviytyvän paremmin kuin pohjoisempien seutujen lajitoverit.
Tänään heräsin märkään harmaaseen. Lunta näkyy enää toisella puolen järveä korkeammalla kukkulalla. Aldo halusi silittää Suomen lipusta rypyt, vaikka kosteus suoristaisi sen hetkessä. Siellä se nyt liehuu, talon edessä ja kerää katseita. Hyvää itsenäisyyspäivää!
Samichlaus ja kloonattu versio vieressä. Taustalla varsinainen kaveri Schmutzli aasin kera. Usually there´s only one Samichlaus, maybe they are both cloned? Behind his real buddy, Schmutzli.
En resumen:Tuvimos un invierno corto, pero muy bello.
Kurzgesagt: Wir hatten einen kurzen, aber schönen Winter.
Pala Suklaata 