Miä pölisen tänää kotkaks

 

laituri odottaa

Tos tuolis miä sit istun kesäl ja ajattelen kaikki asioit kotkaks.

Ain välil tulee kauhee murreikävä. Yhtää en jaksas suhista ja kurkust kurauttaa näit sveitsin äänteit, iha vaa juttelisin mieluust omaks kiäleks. Mutku eihä nää sitä tietyst tajuis. Nytkii toi täti tos viäres kattoo tosi ouost, ku miä vähä virittelen kielt kotkaks mumisemal tääl kahvilas. Mutku ei se lähe muute käyntii. (Se kotka. Ei kahvila.) Ensimmiä aattelen, et oon niinku Kotkas toril ja sit siäl ne äijät, toriparlamentti, juttelee tälviisii: ”Ethä siä ottas viäl kupin kahvii?” ”Emmiänyttiiä, katoku tuuri lähtee koht saaree, varttii yli.” ”Ai silviisii, ai et tyä meette tuurin kaa saaree, no ei siinsitmitää, tehhää sillee; jonneehan täst täytyy lähtee.” Tai sit miä mutisen näit kaikkii termei, jotka vissii on Kotkast. Niiku posso, toi tuuri, suolamakkara ja mitä niitsitonkaa.

Sit miä mietin kans, et mitemmyö mun kaverin kaa ainpuhuttiin. Tai emmiä kyl ihan tiiä onks se aitokotkalaist, ku se mun kaveri on puoliks saksalainen ja ku miä opin puhumaa Pohjois-Karjalas. Ja sit miä kävin Länsi-Suomes vaihtaas määhä ja säähä. Mut sit Kotkas se ei kelvannu ja miä silt seisomalt vaihoin miähä. Sitä miä tääl Tsyyrihis on ainaatellu, et onks tää sveitsi kaventanu mun vokaalei vai oonks miä vaa ruvennu hianostelee. Et ku kaikki sanoo et Kotkas se on miä eikä mie, mut kyl mun suusta se tulee enempi mienä ku miänä ja työ ku tyä. Mutku se voi olla kans niiku semmone välimuoto,a:n ja ä:n välilt, ni siks, ettei noi aitokotkalaiset rupeis ryppyilee ja ettei posso menis nenää, ni siks miä sit translitteroin ton tohon ä:llä. Ku meiän murrehan on enempi semmost puhuttuu. Ei siit oikei saa kunnollist kuvaa, jos vaik yrittäs kirjottaa uutisen. Jotaa jäis kyl puuttuu. Ku on aina puhun tällee, ni kirjotetust tekstist puuttuu se meiän intonaatio. Et pitäs sit kai tehhä sillee, et se uutinen luettas, vaik telvisios. Ajatelkaas, Matti Rönkä vetäis puol yheksä uutisii kotkaks. Emmiä tiiä tulisko siit mitää, mut ei se varmaa ihan huano olis, ku se on kait sielt jostai itärajan seu´ult.

 

pihlis

Toho saaree ei mee tuuri.

No sit tyä tietyst ajattelette, et mitä se tekee siäl Tsyyrihis, ku iskee murreikävä? Meit on tääl vissiin kaks tai kolme, jotka puhuu meikäläist eli sit ku vahingos törmätää, ni käy kauhee pälätys. Ja sit myä mun tytön kaa puhutaa yhes kotkaa. Mut välil se on ihan pihal, kumiä oikee innostun, ku ei se oo ikinä Kotkas asunu. Ja välil iha vaa huviksee säikyttelen tääl Tsyyrihis näit muit suomalaisii tän mun murteen kaa. Niiku lukemattomil synonyymeil ja kummallisuuksil, joit kukaa ei tajuu, ainakaa iha heti. Mutmiäoon aina puhunu tällee: vöyvö on vöyvö ja käet pannaa taskuu. Ja sit välil, ku minuu oikee iskee kieli-ikävä, ni on vaa pakko soittaa puhelimel. Ku tuntuu, et nyt ois kiva kuulla jotaa kotost. Sillo, ku ois kiva, ku joku kysyis mult et ”Minnemennää?” Sit miä vastaisin, et ”Mennää jonnee” ja se toinen kysyis uuellee, et ”Minnejonnee?” Ja miä kai sit sanoisin, et vaik et ”Ansku miä näytän sulle mihi. – No tuutsiä munkaa vai et?!” Ja sit myä mentäis.

(Emmiä vanno et tää olis kaikki just sillee ku kotkalainen sanos, se johtuu katossiit, ku miä oon nykysi niin kauheen ulkomaalaine. Mut miä meen taas kesäl Kotkan torille possojonoo kiälikurssille.)

Sanasto: tälviisi=tällä tavalla, tuuri=vuoromoottori, silviisii=sillä tavalla, posso= munkkipossu, suolamakkara=metvursti, vöyvö=mössö, käet=kädet, jonnee=johonkin, ansku=annas kun

 

mussalon kalliot

Näil Mussalon kallioil ois hyvä syyä possoo, mut eihä se tietyst enää sit ois lämmin, ku matkaa on senkiverran.

En resúmen: A veces me hace falta mi dialecto de Kotka. Por eso escribo hoy en kotkeño. Y probablemente voy a perder todos los tres lectores de mi blog.

Kurzgesagt: Manchmal vermisse ich meinen Dialekt und deswegen schreibe ich heute auf Kotkafinnisch. Und werde wahrscheinlich alle meine 3 Lektoren verlieren.

Chez Andy, Zürichin herttaisin kahvila

 

chez andy ulkoa.jpg

Oliiviöljy roiskahti seinille, ruuat syliin, takahammas pureutui kieleen ja pyykit pyörivät koneessa ilman pesuainetta. En tiedä mitä olin tehnyt, mutta karma ei ollut parhaimmasta päästä tällä hetkellä. Heitin nopeasti takin niskaan, läppärin kassiin ja toivoin, että vauhdikkaat käänteeni jättäisivät kaiken pahan taakse.

Zürichin kaakkoispuolen asemalta, Stadelhofenilta, on vartin kävelymatka Chez Andyyn, kahvilaan, jonne olen pitkään suunnitellut meneväni. Lähellä on yliopisto ja lastensairaala, mutta kahvila on keskellä korttelia, jonne nyt ei vain yleensä ole asiaa tai tule helposti eksyttyä. Paitsi autolla, silloin kerran, kun navigaattori auttoi tietöiden ohitse ja käski ajaa tämän korttelin läpi. Jäin niska mutkalla katsomaan vanhaa maalaistaloa, jota koristivat iloisen väriset lamput.

chez andy ulko

Terassi on viehättävän epäjärjestyksessä. Joku istuu kahvinsa kanssa ulkona lukemassa lehteä. Ahtaudun ovesta sisään; pari askelta katusaoa alempana on täyttä, pari askelta ylempänä on toinen kerros tai pikemminkin parvi. Taaimmainen pöytä on vapaa. On pakko joko käydä polvilleen tai istuutua saman tein; pää ottaa kiinni kattoon. Toisessa pöydässä istuu nuori mies nutturoineen lukemassa kirjaa. Hän nostaa katseensa hetkeksi ja tervehtii. Myöhemmin lähtiessään toivottaa kauniisti hymyillen: ”Mukavaa päivää!”

Istuimme 500 vuotta vanhan talon entisessä pesutuvassa. Andyn kotitalossa. Kahvilaa Andy ehti kuulemma pitää pitkän aikaa ennen virallisia lupia. Paikka muistuttaa opiskeluajoista Costa Rican Herediassa ja edesmennyttä kasvisravintolaa. Sielläkin istuin ahtaasti parvella, söin kaupungin parasta ruokaa ja viihdyin.

chez andy kahvi nutturapoika

 

chez andy yläkulmasta

Tilaan kirsikkamurokakkua ja saan kokonaisen piiraan. Se ei ole kovinkaan makea, mutta juuri sopiva iltapäivän pieneen näläntunteeseen. Seinällä on päivän lista: vuohenjuustosalaatti, suolainen piiras salaatin kera, lämmin juustokinkkuleipä (Croque Monsieur) salaatin kera sekä palsternakkakeittoa. Hiukopalaksi on myös juustoa ja makkaroita lähiseuduilta.

chez andy kauppa

chez andy kauppa3

Kuppilan viereisessä ovessa lukee ”Lädeli”. Avaan narisevan oven ja sytytän valot. Kauppa on kuin toiselta vuosisadalta. Nurkassa loistaa flipperi ja kassakone on niin kaunis, että epäilen sen toimivuutta. Hyllyillä on kuitenkin ihan oikeaa ruokaa. Pastaa, hilloja, kastikkeita, juomia, hunajaa. Olen niin täynnä piirakasta, etten osaa tarttua mihinkään. Ulkona epäröin, saattaisihan olla, että tekisin huomenna pannukakkua. Ja saattaisihan olla, että kaipaisin hilloa sen päälle. Mutta en silti käänny ympäri, vaan uskon tulevani vielä toisenkin kerran.

avain kolmioikkunalla

En resumen: Mi cafetería favorita en Zürich: Chez Andy, la casa vieja del campo – pero en la ciudad.

Kurzgesagt: Hier fühle ich mich wie zu Hause: Chez Andy. Das herzigste Café Zürichs!

Pala suklaata & Bloglovin

Blogilla on nyt profiili myös Bloglovinissa. Tämän sivun laidasta ei kuitenkaan löydy seuraamista helpottavaa nappulaa tai ikonia, koska WordPress ei jostain syystä tue Bloglovinia. (Edellisen postauksen lopussa oleva kryptinen pätkä on blogin ja Bloglovinin välistä kommunikaatiota.)

Viime viikolla…

…löysin pihalta puolen vaaksan mittaista, helmikuista ruohosipulia. Seuraavana aamuna se yritti kurkistaa lumikerroksen alta, vain pienet vihreät pisteet läpäisivät talven. Iltapäivällä ruohosipuli kasvoi jälleen, vihreämpänä ja voitonriemuisen vapaana.

…juuri ennen lumien sulamista kohtasin metsässä valkean pedon. Kylläkin pienen ja kauniin. Mustasta hännänpäästä tunnistin (no joo, googlasin…) sen kärpäksi.

…söin pannukakkuja kahvilassa (Babu´s Bakery and Coffeehouse) aamupalaksi. Tai jos ollaan rehellisiä, se oli jo toinen aamupala, sillä en pääse kotoa mihinkään ilman ravintoa eli jugurttia naapureilta saatujen, pihalta kerättyjen kiivien kera. Hedelmät ovat pieniä ja viime vuoden satoa, jo epäilyttävän lähellä käymisastetta, joten ne saa peukaloilla painettua kahtia ja sisältä tursuu vihreää pyrettä mustilla pisteillä. Puristan hedelmää kuoresta suoraan aamiaiskuppiin.

260220162571

…paistoin falafelel-pihvejä ja söin niitä liikaa, kuten herkkujen kanssa tuppaa käymään. Pihvejä niistä tulee aina, koska hermo ei kestä paistaa kuutiomaisia joka sivulta. Enkä toisaalta halua uppopaistaa ja joutua sen jälkeen prosessoimaan kuumaa öljyä.

…laitoin repun selkään ja laahustin kohti salia. Jos olisin heittäytynyt mahalleni, olisin muistuttanut suojattiamme Elayah Colea, paitsi että se matelee vauhdikkaammin. Ja minä en saisi jäseniäni kokonaan kotiloni sisälle.

…salilla yritin tsempata lihaksiani kertomalla niille lihasmuistista. Ne kärsivät vielä postflunssaisesta dementiasta. Se osoittautuu selektiiviseksi, sillä pari päivää myöhemmin ne muistavat erittäin tarkasti mitä on maitohappo.

…seurasin jännittyneenä Sveitsin kansanäänestysdraamaa: pitäisikö rikoksiin syyllistyvät ulkomaalaiset karkottaa automaattisesti? (En ole aikonut siirtyä rikoksen tielle, silti ulkomaalaisena tunnen aloitteen loukkaavan oikeuksiani.) Louhitaanko Gotthardin tunnelin viereen uusi väylä? (Turvallisuus vs. kulut vs. ekologia. Hankala homma.) Rankaiseeko verottaja tulevaisuudessakin avoliitosta avioliittoon siirtyviä pareja? (Eikö yhteiskunnan pitäisi tukea perheitä?) Aloitteet olivat sitä luokkaa, että meidänkin kunnantalolla kävi ennennäkemätön huiske; äänestysprosentti oli yli 70.

 

P.S. blogia pitäisi pystyä nyt seuraamaan bloglovinin kautta

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14508787/?claim=upppewxebqr”>Follow my blog with Bloglovin</a>

Pysäkki auringossa

Kun influenssan häntä vielä painaa jalkoja, eikä reippaus kuulu olomuotoon, kävelen ovelle ja avaan neliön mallisen, lasisen kurkistusluukun ja työnnän nenäni ulos. Tuuli pyyhkii sieraimista sisään ja tunnen itseni snautseriksi. Luukusta näkyy krookusmatto ja yöllä puisia terassin ovia riepottanut myrsky on tuonut kevään tuoksun.

krokus2

16,2 astetta varjossa, silti paketoin kaulan villaliinaan ja kääriydyn harmaaseen, paksuun villakangastakkiin. Ulkona on laitettava aurinkolasit, kaikki häikäisee, valo, krookuksien siitepöly, muutaman sentin korkuisen narsissin hehkeääkin hehkeämpi keltainen.

Kadun reunassa pysähdyn. Bussi hurahtaa ohi. Olisi niin kätevää, jos se pysähtyisi tässä. Mietin kestävätkö keuhkot kävelylenkkiä, joka pakosti joko alkaa tai päättyy tiukkaan ylämäkeen. Zürichin alueella kuski ei taatusti päästä ketään ulos tai sisään muualla kuin merkityssä kohdassa; bussipysäkit on nimetty ja kyltillä varustettu. Kotkassa pysäkeistä taas kertoo pelkkä bussin kuva, parhaassa tapauksessa reitin numero. Vieras ei tiedä missä jäädä pois, maamerkitkin ovat asutusalueilla monesti samat: männikkö, omakotitalo, kioski. Kolmannessa kotipaikassa Costa Ricassa bussi pysähtyy, kun joku hihkaisee ”Parada!” Kaikki eivät edes huuda, silti kuski näyttää kuulevan. Paitsi suomalaisen naisen matalalla äänellä karjaistun pysähtymispyynnön. Jossain vaiheessa tajuan mikä mättää; costaricalaisten naisten huudahdus on nasaali ja paljon korkeampi kuin oma puheääneni. Aina pääsin silti ulos bussista jossain vaiheessa, kanssamatkustajien avustuksella. Välillä sata metriä ennen kotia. Toisinaan kävelin takaisinpäin pari sataa metriä hautausmaan kulmalta. Hyvällä säkällä bussi jarrutti juuri kotitalon oven kohdalla.

bootshouse

Privaatti uimahuone

Otan riskin ja päätän lähteä liikkeelle, vaikka joutuisin takaisin kivutessa pitämään yskäpausseja, jotka saavat sveitsiläiset katsomaan äkäisesti, vetäytymään nopeasti kauemmas ja suojaamaan hengitystiehyensä. Kävelen hitaasti kohti Zürichinjärveä, siellä aurinko tuntuu olevan vieläkin lähempänä. Jään istumaan suojaisalle puupenkille. Lokit uivat rykelmänä pienillä aalloilla lähellä rantaa. Viereen tulee nainen, joka kertoo pulahtavansa veteen. Käärin takkia vähän tiukemmalle. Olisi pitänyt ottaa mukaan kahvia termospullossa. Laitan silmät kiinni ja nojaudun penkin lämpimään selkänojaan.

 

zurisee helmikuu2

Kurzgesagt: Auch Husten ist schöner am Zürisee.

En resumen: Aquí sigo tosiendo. Sentadita en el sol de la primavera.

¤ Tänään suljettu ¤

Blogibüro on kiinni influenssan pituisen ajan. Silti muutama sirpaleinen huomio:

-Lasinen. elohopeaa sisältävä kuumemittari yli 39 asteen kuumeessa on vaaratekijä. Sen lisäksi erittäin hankala siivottava särkyessään. Onneksi on Google, jonka avulla löytyy ratkaisu ongelmiin, kuten raskasmetallin poistoon turvallisesti.

-Kannattaa, myös kuumehoureisena, kysyä itseltään, miksi kaapista piti ottaa juuri se antiikkinen laite, kun siellä on myös kaksi tämän vuosituhannen puolella ostettua mittaria. Tai miksi sellainen on vielä kaapissa ylipäätään.

-Kannattaa myös hankkia varapattereita elektroniseen mittariin. Molempiin niihin.

-Ilman varapattereitakin tietää kuumeen laskeneen alle 38 asteen silloin, kun alkaa haaveilu. Tukka on tönkkönä hikoilusta, vesilasin kurkottaminen yöpöydältä saa lihakset kramppaamaan ja peilistä tuijottaa pelästyneen näköinen peikko, joten tarvitaan vastapainoksi jotain mieluusti yliesteettistä ja maksimaalisen elinvoimaista. Eli kelaan kuumeisesti urheilu- ja muotiblogeja.

-Haaveilun lisäksi iskee nälkä. Parhaat aasialaista noutoruokaa tarjoavat ravintolat ovat sunnuntaisin kiinni, mikä aiheuttaa stressiä talouden terveelle, joka nykyisin tunnetaan nimellä Krankenbruder.

-Myös suojattimme Eliah Col on terve ja sen(-kin) ruokahalu vaikuttava. Eliah pitää erityisesti munankuorista, joita se rouskuttaa äänekkäästi. (Ja muuten, kotilolle on muodostunut rytmi: 12 tuntia ruokailua, 3-4 päivää lepoa.)

-Kuumeen laskiessa kasvaa tietoisuus ulkomaailmasta ja paljastuu, mitä on mennyt ohi: Baselin karnevaalit, Zürichin karnevaalit, Zürichin Cabaret Voltairessa syntyneen dadaismin 100-vuotisjuhlahumua karnevaalihengessä. Yhtä päätöntä tai päällistä kaikki, mikään ei ole liian hullua tai kummallista.

-Eikö blogin pitänyt olla kiinni? Kyllä. Nämä huomiot pistetään toipilaan sinne tänne hyppelevien ajatusten dadaistisen jatkumon piikkiin.

auringonlasku zoll

Ehkä kukkulan takaa löytyy terveys?

Missä olet, Eliah Col?

Joka aamu alkaa huolella: ”Missä Eliah on?” Jalan alla rasahtaa, kylmä säikähdys kuristaa vatsaa, mutta se onkin pähkinän kuori. Nopea yleisvilkaisu lattialle, ei mitään, paitsi ehkä pari riisinjyvää ja pölyä, sitten kurkistus pöydän alle, mistä se usein löytyy, kuin likainen purkka koulun pulpettiin liimattuna. Välillä Eliah on laskeutumassa pöydän jalkaa pitkin. Kerran se löytyi tuolille jätettyjen paperien välistä.

Eliah tuli meille luomusalaatin mukana. Se oli pieni ja aktiivisen oloinen, huolimatta viikon oleskelusta jääkaapissa aina vain nahistuneemman salaatin kerän sisällä. Talvea kesti tammikuussa viikon verran ja juuri tällä viikolla oli pakkasta. Eihän eläintä voinut laittaa jäätymään ulos. Toisaalta, ajattelin, tämä on aivan hullua, hyysäämme kotiloa, joita oikeastaan pihalla vihaamme; ne ja niiden sukuiset etanat tulevat kosteuden myötä, imuroivat yhdessä yössä kaiken vihreän ja jäljelle jää pari surullista rankaa. Eliah taas saa olla rauhassa kaalinlehdellä syömässä, illastaen meidän kanssa yhtäaikaa. Se nukkuu usein päivisin, vetää sitten navan täyteen kesäkurpitsaa ja salaattia, röyhtäisee, kuvittelisin, ja kiipeää ehkä seinää vasten olevan peilin taakse tai lautasen reunan alle sulattelemaan ateriaansa. Kotilolle vaihdetaan päivittäin uusi salaatinlehti ja kaaliholvi. Olemme perehtyneet sen tarpeisiin ja tiedämme, ettei sille saa antaa riisiä tai leipää, sillä ne turpoavat otuksen elimistössä, eikä myöskään sitruksia. Sen sijaan munankuori on hyväksi. Katselemme Elayan akrobaattisia jumppaliikkeitä, kun se venyttää koko kroppansa yhdeltä salaatinlehden reunalta toiselle, kuin paraskin alppikiipeilijä. Talo pysyy aina varmalla puolella ja vasta, kun siirtymä on varmistettu, kotilo-osa siirtyy uudelle lehdelle.

 

020220162512

Symbolikuva. Eliah ei kulje mukanani lenkillä.

Kuvaa Eliah´sta ei ole, vaikka se poseeraa mielellään ja on kohteena kiitettävän staattinen. Haluamme suojella sen yksityisyyttä etana- ja kotilovihamielisessä ympäristössä. Naapuri esittelee aina muistiinpanojaan siitä kuinka monta etanaa on kesäkuukausina saksinut kahtia. Ennätys oli muistaakseni 400.

Pitäisikö huolestua siitä, että elämä tuntuu värikkäämmältä ja dynaamisemmalta, kun läsnä on etana?

P.S. Eliah´n sukunimi tulee espanjankielisestä termistä ”caracol” eli kotilo

Bernin iltahämärässä

Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

bern4

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.

carmen2

Ruokalan täti vauhdissa

koulu1

Puiden takana se häämöttää. Ei mikään Hogwarts, mutta vähän siihen suuntaan. Täältäkin haetaan aineksia elämään, tosin ilman sen kummempaa maagista auraa kuin mitä tiedolla on. Ruokakaan ei ilmesty sauvanheilautuksella pöytään, vaan sitä varten tarvitaan pomo, kaksi äiti-alaista ja neljä koululaista.

koulu2

Ruokala

Täällä sitä siis ollaan. Sveitsissä, koulun keittiössä. Pomo ojentaa essun ja sanoo, että tuosta voit alkaa kuoria porkkanoita. ”Ruotsistahan sinä olet?” hän puolittain toteaa. ”Ai et, mutta kuulostat vain niin ruotsalaiselta.” Kahden porkkanakilon raastaminen hoituu koneella, sillä ”ei äidit enää suostu tekemään mitään käsin ”. Kurkuista pitää vetää muuta suikale kuorta pois. Jos niitä ei ole kuorittu edes vähän, ”ne eivät syö”. Vaihdan koneeseen terän ja 10 kurkkua surahtaa viipaleiksi.

uusikoulu4

Syyslukukauden alussa kyseltiin halukkuutta auttaa jälkikasvun ruokkimisessa. Tehtävään kuuluu auttaa ruuan valmistuksessa, tarjoilussa ja tiskaamisessa. Täällä ei näy tasa-arvoa, ilmoittautuneiden joukossa on yksi Herr, loput nimikkeellä Frau. Kaksi koululaista rahastaa ja asettelee salaattipuffetin paikalleen, mehukannut ja lasit pöytiin ja toiset kaksi tiskaa ja siivoaa salin sekä pöydät.

koulu7

Koululaiset tulevat syömään kahdessa erässä. Osa lämmittää salin mikroissa kotoa tuomiaan ruokia, muutamat marssivat sisään lähipizzerian laatikoiden kera. Sekin on sallittua. Koukkaan vuoasta lautasille pastaa ja kaadan jättikauhasta bolognese-kastiketta. Se tekee huonommin kauppansa kuin kohtalotoverini Carmenin jakama ruoka, älplermagronen, jossa on pastaa, perunoita, kermakastiketta ja juustoa. Carmen kaapii hiki hatussa rippeitä vuoista. Kun alppimakaronit loppuvat, pomo valmistaa pikaisesti kermapastaa. Sekin näyttää kelpaavan. Minä seison kädet puuskassa haukotellen ja keskityn katsomaan ohi virtaavia nuoria. Ovat kohteliasta porukkaa, tervehtivät, katsovat silmiin ja ojentavat sitten lautasensa.

Seitsemän frangin luomuaineksista valmistettuun ateriaan kuuluu pääruoka plus santsilautanen, salaattikupposellinen puffetista, tee tai kahvi ja jokunen pipari tai suklaa. Varsinaista jälkiruokaa on vain perjantaisin, kasvisruokapäivänä. Yleensä tarjoillaan pastaa, hampurilaisia, intialaista, kebabia tai kasvispihvejä, mutta ei eineksiä, vaan pienessä ruokalan keittiössä valmistettuja.

koulu3

Pomo häärää koko ajan, vauhti on kova, luultavasti aamuvarhaisesta lähtien. Me apukokit olemme seitemän tuntia jaloillamme. Hörppäämme automaattikahvit nopeasti ennen ensimmäisiä ruokailijoita. Ruokaa ruokalan tädit saavat puoli kaksi, kun oppilaat ovat syöneet. Sen jälkeen alkaa siivousoperaatio.

Epäilen osaanko tiskata tarpeeksi huolellisesti sveitsiläiseen standardiin nähden. Iso kattila on kaksi kertaa pesualtaan kokoinen ja nopea käsittely aiheuttaa ryöpsähtävän putouksen, joka kastelee essun, housut ja villapaidan. Vaikka pomo työskentelee kuin päättäväinen, tehokas ja todella nopea keittiön monitoimikone, itse alan hyytyä. Salissa on flyygeli, jota oppilaat käyvät soittamassa. Kun se vaikenee, alkaa päässäni soida ”Minä se vaan tiskaan astioita ja luudalla lakasen lattioita…”

 

Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.