Tältäkö maailma toisessa suunnassa näyttää?

Tältäkö maailma toisessa suunnassa näyttää?

Kukkivissa puissa on lumovoimaa, jota en ennen edes ymmärtänyt. Ehkä se on se valtava määrä, jonka näen ympärilläni? Ehkä se hypetys kaikissa visuaalisissa medioissa?

Joka tapauksessa uskon kirsikan, omenan, päärynän, hasselpähkinän, ties minkä puun tuijotteluun käytetyn ajan hyödyllisyyteen. Se hivelee elämässä muhjuuntunutta ihmistä, koronan säikäyttämää, arjen tönimää, muuten vain talven jälkeen riutunutta.

Siksi lähdemme retkelle ihan toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Koilliseen. Sinne, missä vuoret ovat vähän etäämmällä, pellot kumpuilevat ja koko paikka on yhtä maalaistorin tuotteiden kasvuympäristöä. Siis maalle. Ja järven reunamaan.

On Zürichissäkin järvi, mutta Bodensee tuntuu lähes mereltä, kun juna-asemalta tunnelista nousee pimeästä aurinkoon ja edessä on se suuri sininen. Lautalle nousee autoja, ihmisiä ja se on menossa toiseen maahan. Saksa, siis ulkomaa! Se on lähempänä kuin aikoihin.

Romanshornissa teemme pienen lenkin ennen seuraavan junan lähtöä, onhan katsahdettava järvelle. Täällä tuntuu erilaiselta, saksakin kuulostaa jo enemmän pohjoisen naapurin tavalta puhua. Jännittävää; pitkästä aikaa joku toinen maa konkreettisesti aivan lähietäisyydellä. Vielä tovi sitten oli yhtä jännittävää mennä naapurikuntaan kauppaan. Otamme peniä, arkoja askelia kohti entistä elämää.

Thurgau on se, missä kasvaa hedelmiä, vihanneksia, viljaa. Kukkatilanne on sellainen, että jos haluaa omenapuun nähdä valkoisessa asussaan, se on tehtävä nyt. Asian varmistukseksi voi kilauttaa omenankukka-hotlineen. Siellä tiedetään reaaliaikainen tilanne. Että kannattaako lähteä vai pitäisikö odottaa seuraavaan vuoteen.

En tietenkään soita. Omenankukat vetävät matkaan, mutta jos niitä ei ole, niin sitten ei ole.

Silti ilahdun ja huokailen, kun näen ensimmäiset valkoiset rivistöt. Olin valinnut reitin, joka nousee lievästi ylöspäin, jotta näemme järvelle asti. Maailma tuntuu avarammalta kuin aikoihin.

Maalaispoika-Aldo nauttii, kun kuljemme peltojen poikki, väistelemme traktoreita, moikkaamme kyntäjää. Kuulemma ei mitään eksotiikkaa, ihan normijuttu. Siis Costa Ricassa. Zürichissä päin olen kuullut hermostuneista maanviljelijöistä, jotka paikkaavat tallustajien jättämiä jälkiä, iskevät kieltotauluja maastoon. “Ei tästä!” “Tässä kasvaa hyötykasvi!” Kun kaupunkilaiset eivät tajua. Täällä hedelmäpuupolku kulkee varta vasten pellon viertä, sen keskellä tai poikki. Aivastan.

Aurinko lämmittää, föhn puhaltaa kuumuutta pois. Maatilalla myydään kuivattuja omeaviipaleita, päärynää – ja jätskiä. Olen testannut useammassa paikassa tarjontaa ja pienet itsetehdyt jäätelöt ovat aina hellyyttäviä ja useimmiten vaatimattomia. Silti jätän kahdesta 7, 60 Fr ihan tyytyväisenä. Tuen paikallista tuotantoa, ajattelen.

Avaan purkin, isken lusikan ja makuhermot räjähtävät. Tämä on täydellistä suklaajäätelöä! Maistan myös vadelmaa ja se on vadelmaisempaa kuin mikään aiempi jäätelö. Julistan Familie Oelerin Thurgaun ellei koko Sveitsin jäätelömestareiksi.

On ihmeellistä tallata kilometrejä ihan vain lenkkareissa tepastellen, ilman kilometrin nousua, ilman jyrkkiä reunoja, happivajetta. Keskityn ihasteluun ja tunnen, kuinka hengitän omenankukkia, luonto siirtyy sisääni, olemme yhtä ja keveitä.

Olen onnenkuplissa – tai ainakin heti sen jälkeen, kun olen istahtanut hetkeksi syömään voileipiä järveä katsellen – ja ne vain lisääntyvät, nyt on vuorossa rakkauskuplat. Huomaa että on kevät. Näen nimittäin aivan tuoreen varsan emänsä kanssa. Huterin koivin uusi tulokas imee ravintoa, horjahdellen kääntyy ympäri ja istahtaa maahan lepäämään. Onko mitään näin hellyyttävää?

Toisella maatilalla haetaan karsinasta nelipäiväinen karitsa. Se on kai jäänyt vähemmälle ravinnolle, sillä luvassa on tuttipullosta lisämuonaa. “Äiti odottelee tuolla, me tullaan kohta takaisin”, selittää emäntä hellästi karitsalle.

Loppua kohti föhn keräilee voimia, heiluttaa omenan oksia, ravistelee kukkia. Myöhäisempien lajikkeiden juuri auenneet kukat antavat tuulen roipottaa, mutta mehiläisillä on ongelmia tähtäyksen suhteen. Tuuli kääntää suuntaa ja peltojen sivussa olevasta yksinäisestä omenapuusta sataa yllemme valkoisia terälehtiä.

Portti ulapalle.
A way to opean waters.

Melkein meri.
Almost sea.
Bodenjärvi omenapuiden toisella puolen.
Lake Constance behind the appletrees.
Omenapuun kukka.
Apple flower.

Monta eri vihreää.
Many different greens.
Tämä perhe tekee parhaat jätskit.
This family makes the best icecreams.
Maalaisromantiikkaa.
Romantic countryside feeling.
No ne omenapuut. Ja pari voikukkaa.
The appletrees. And a couple of dandelions in the seedphase.
Vain ihanaa.
Just wonderful.
Olenko sittenkin omenapuu? Samalta näyttää.
Am I an appletree? Looks pretty much the same. Just missing the flowers.
Kukkia joka suunnassa.
Flowers in every direction.
Jopa kappelilla on omat kukkivat omenapuunsa. Even the chaple has it´s own appletrees.
Onhan nää nättei.
Very pretty.
Ihan tuore varsa huterine koipineen.
A fresh foal with it´s shaky legs.
Löytyipä vielä kukkiva kirsikkakin.
Still one cherrytree blooming.
Silta purosen poikki pellolta pellolle.
A bridge over a stream, from one field to another.
Lounasta kasuaalisti Bodenjärveä katsellen ja tuoreen omenatarhan vierustalla.
Lunch beside a new apple orchard, looking to the Lake Constance.
Ensin keltaista, sitten valkeanvihertävää. Jos olisin mehiläinen, sekoaisin. First yellow, then greenishwhite. If I were a bee, I´d probably go mad.
Tästä sitten pellonviertä. Virallinen polku.
Beside the field or between the fields. The official path.
Nelipäiväinen karitsa.
For days old baby lamb.
Pelto valmiina uusiin juttuihin.
A field ready for new things.
Vielä kerran: omenan kukka.
Once again: appleflower.

En resumen: Cerca del Lago de Constanza crecen arboles de frutas y por su puesto hay un teléfono, donde llamar para saber, si todavía están floreciendo. Nos fuimos en el último momento a ver el paisaje con manzanos blancos, llenos de flores. Un poco diferente, que en las montañas, esta caminata, pero increible de todos modos.

Kurzgesagt: Ab und zu tut es gut zur eine andere Richtung zu gehen. Eine Wanderung am Bodensee zwischen den blütenden Afpelbäumen war bestimmt ganz anders als in den Bergen. Leichter, natürlich, aber auch wunderschön.

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Minä pyörän päällä. Sata metriä poljettu.

-Mun keuhkot on ihan finaalissa.

Pari polkaisua lisää.

-Joo, en kyllä jaksa ylös asti.

Vaihdan pienemmän vaihteen.

Ei irtoa, edes seuraavaan risteykseen.

Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.

Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.

Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.

Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.

Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.

Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?

Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.

Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.

Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.

Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.

-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.

Ja aloin polkea.

Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.

Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.

Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.

Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.

Kukkulalla. Järvi nro 1, Zürichinjärvi.
On the hill. The lake nro 1, lake Zurich.
Keltainen. Hunajalta tuoksuva.
Yellow. Smells like honey.
Maalaisseutua.
Countryside.
Seuraava järvi, Greifensee.
Next lake, Greifensee.
Kylä Greifenseen partaalla. Yllättäin nimeltään Greifensee.
The village by Greifensee-lake. Surprisingly called Greifensee.
Ilta saa.
Turning to evening.

En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.

Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Keväällä….

  • Istun kahvilla ulkona, syön illalla kevyessä auringon lämmössä terassilla. (Todellisuus: kahvit olen juonut työpöydän ääressä, pari kertaa on illallistettu ulkona, sitten tuli lumi, kylmä ja tarve kääriytyä huopaan. Sisällä.)
  • Ruopsutan ja kuokin puutarhassa innokkaana kuin mustarastas madon etsinnässä. (Todellisuus: en. Mutta sain roudattua kellarista pelakuut ulos, vaihdoin niihin mullat ja nyt ne ovat sateen ja tuulen ryöpyttäminä ikkunalla. Aika surkeilta näyttävät. Riivin myös kielojen ympäriltä rikkaruohot sekä kukkineiden krookusten lehdet pois, jotta ne pääsisivät kukoistamaan.)
  • Liihottelisin kevätmekossa ympäriinsä. (Todellisuus: en liihota, en mekossa enkä talvitakissa. Jalassa on villasukat ja nukuin kaksi hupparia päällekkäin, etten jäätyisi.)
  • Söisin ekan ihanan yleellisen jäätelön kauniissa ympäristössä, mieluiten kimmeltävän järven partaalla. (Todellisuus: muistelen syöneenin jäätelöitä, tötteröitä, luultavasti edellisessä elämässä, siinä johon ei kuulunut K-kirjainta. Mutta maaliskuun vai oliko se huhtikuun alun välikesässä, kun olin jo sortseissa ja luulin näin jatkuvan syksyyn, enkä aavistanut tulevaa lumisadetta, toin kotiin pienen Gasparini-yrityksen artesaani-jätskit. Helle painoi niin, että oli otettava kylmäkassih kaupasta mukaan. Toinen asiakas kertoi juuri tulleensa järveltä ja hänen jäätelönsä valui pitkin käsivarsia.)
  • Söisin parsoja ja mansikoita lähellä tuottajia, mieluiten maalaiskylän terassilla. (Todellisuus: on syöty. Ei maalaiskylän terassilla, vaan kotona. Viimeiset, valkoiset, sulivat suuhun. Silti kaipaan meidän kevätretkeä parsojen luo. Parsat tosin ovat näillä keleillä vetäytyneet takaisin multiin, eivätkä tule enää tänä vuonna esille.)
  • Juoksentelisin pitkin vuorten laaksoja, missä kevätkukat kukkivat, krookukset, vuokot ja sellaiset karvaiset Alppikukat, joiden nimeä en ikinä muista. (Todellisuus: Lunta. Ei kukkia.)

Joten, olen päättänyt pysyä sisällä villasukka-villapaita-huppari -komboineni ainakin sunnuntaihin, jolloin pitäisi olla lämmintä ja paistetta. Kuten kuvista näkyy, lähiseuduilla luonto kukoistaa ja olen käynyt kylillä lämmittämässä sieluani huokailemalla sinisateen ihanuutta, tulppaanien määrää, kirsikan kukkia.. Kevättä on siis tullut hengitettyä.

Tällä pienellä talolla on kaikki: sinisade, magnolia ja päärynä. Kaikki kauniita kukkiessaan.
This small house has it all: wistaria, magnolia, pear.
Tämä on syksyä. Toukokuussa.
This is fall. In May.
Kylän keskusaukiota koristaa monta upeaa kirsikkaa.
The main plaza has a row of spectaculous cherrytrees.
Näyttävät chileiltä. Ovat lehtinuppuja.
Look like chilies, but are leafbuds.
Ei aurinkoa, ei vuoria, mutta tulppaaneissa riittää.
No sun, no mountains, but a looot of tulips.
Lempipuutarhani. Tuossa pöydän ääressä joisin iltapäiväteetä olkihattu päässä.
My favorite garden. Here I´d sit to zip my afternoon tea, wearing a strawhat.
Näitä kaivelin esille kasvustosta. Onnekseni ovat vuosien saatossa myös lisääntyneet. These are liking the place where they grow, every year a couple more.

En resumen: Esta primavera no puede decidirse, si venir o no. Pero las flores, ellas si saben. Es el momento.

Kurzgesagt: Dieser Frühling kann sich nicht entscheiden – soll ich jetzt erscheinen oder vielleicht später? Aber die Blumen, sie wissen es. Es ist Zeit.

Ekosaippuaa muratista, häh?

Ekosaippuaa muratista, häh?

Murattia riittää. Zürichissä se kasvaa vauhdilla ja sen lisäksi, että se peittää hyvin nopeasti koko puutarhan alleen, se kiertää ja kiemurtelee ylöspäin ja -hups- koko talo on muratin sisällä.

Olen riipinyt lehtiä ja sen tarraavia varsia irti puista, tolpista, juuria maasta, lentänyt selälleni, sadatellut, saanut allergiaoireita siitä irtoavasta pölystä (siitepölyä?), inhonnut ja myös tykännyt, sillä muratti kutoi verkon meidän ja naapureiden väliin.

Tämä se on. Muratti, se kiipeävä.
Ivy, the climbing one.

Keittiössä porisi kattilassa tyttären ekosaippua, jota kuulemma syntyy muratista. Meillä on yritetty siirtyä lähemmäs luontoa kaikessa kulutuksessa, mutta tämä herätti hieman ristiriitaisia tunteita. Oletko varma, ettei tuloksena ole myrkytys? Miten niin saippuaa? Ja onko litku turvallista?

Eikö näissä ole jotain suonimaista?
Aren´t these like veins?

Ajatus siitä, että pesuneste astioille tulisi puutarhasta on viehättävä. Ei muovipulloja ja lisäksi uusiutuvaa ja edullista. Muratissa on saponiineja ja saponaria-kasvisuvun juuria on ennenvanhaan käytetty saippuan tapaan. Saponiinit voivat myös aiheuttaa vatsavaivoja, mutta niitä on esimerkiksi palkokasveissa. Saippuamaiset saponiinit voivat myös olla antibakteerisia, kertoo luonnonlääketiede.

Saponiinit pullossa ja pesukokeilu.
Saponins in the bottle and first washing try.

Reseptin mukaan lehdet laitetaan kattilaan veteen, keitellään kansi päällä ja valmista tuli. Jäähtyneenä saippua pullotetaan ja meillä siihen laitettiin vähän laventelia tuoksuksi. Lehtiä pitäisi voida laittaa suoraan esimerkiksi pesukoneen luukun sisälle pesuainetabletin tapaan. Sitä, minkälaista mössöä sihtiin päätyy, osaan vain kuvitella. Ehkä sekin toimii?

Pesuaineen pitäisi säilyä joitakin viikkoja. Noin viikon päästä se tuoksahtaa lievästi levälle – mutta pesee lasin. Kalkkisen veden ympäristössä kiinnostavaa olisi seurata, kertyykö kasaumia ja näkeekö lasista yhä läpi pitemmän pesujakson jälkeen.

Muratin myrkyllisyys myös on jäänyt takaraivoon hermostuttavan tiukasti. Voinko oikeasti luottaa puhdistavani lasin? Teenkö ekoteon vai tarjoilenko vettä myrkyllä?

Näyttää puhtaalta ja kirkkaalta.
Looks bright and clean.

En resumen: Siempre pensé, que hiebra sería venenoso. Resulta que las hojas contienen saponinas, las que funcionan como jabones ecologicos. Maravilloso, ya que hiebra crece por todo lado, es gratis y facil de conceguir, sin empaque. Y parece que funciona, pero me quedo con una dudilla. Me enveneno o no me enveneno?

Kurzgesagt: Ich dachte immer, dass Efeu giftig wäre. Die Blätter enthalten Saponin, die wie Ökoseife funktionieren. Wunderbar, weil wir mehr als nötig Efeu haben, er ist gratis, einfach zu kriegen und ohne Packung. Es sieht aus, dass die Efeuseife funktioniert, aber ich bleibe mit einem Verdächtli. Vergifte ich mich oder nicht?

Antisammaloitumassa

Antisammaloitumassa

Tosiasia: me olemme olosuhteiden nykyisessä jamassa sammaloituva kansakunta. “Vierivä kivi ei sammaloidu” on aina ollut yksi lempi sananlaskuistani ja olen alkanut huolestua vierimättömyydestäni.

En vieri henkisesti, fyysisesti enintään lieriskelen nykäyksittäin ja keveästi. Arki alkaa muistuttaa kallion elämää, jähmeää ja todellakin paikallaan pysyvää. Silloin tällöin sitä vavisuttaa järistys jos toinenkin, mutta varsinaista liikettä se tuskin on.

Olen kyllä kiireinen, tekemisiä aamusta iltaan. Perustila lähentelee kuitenkin jämähdystä.

Ajattelen kulttuuria aina useammin, eikä Netflix oikein enää riitä tai musiikki omista luureista, kuvat taiteesta Instagramissa. Museoon pääsisi ihan luvalla, eikä tarvitse edes kurkistella ikkunoista, vaan ihan rohkeasti astua sisään. Sammal vain painaa olkapäillä.

Siksi kävin antisammaloitumassa kaupungilla. En tiennyt, että tällaisia väkijoukkoja missään edes liikkuu. Olin projektin perässä, liikuskelin kamera kädessä videota kuvaten ja kuulin olevani “sellainen selfie-ihminen” ja “blogiin kuvaaja”. Siis todellinen vuorovaikutushetki oikeiden ihmisten kanssa.

Jos siristät silmiäsi, näet, että rannassa oli muutama muukin antisammaloitumassa. Tässä kohtaa kaupungin energia on aurinkoista, ylvästä ja ylöspäin kohottavaa.

Fyysisen antisammaloitumisen lisäksi tarvitaan henkistä herätystä, ärsykkeitä.

Katselin jossain vaiheessa vain kenkiäni, koska ihmiset alkoivat väsyttää pitkän sammalkauden jälkeen. Siinä missä vasemmalla jonotettiin sisään liikkeeseen hakemaan uusia lävistyksiä ja tatuointeja, huomasin kenkieni oikealla puolella maan rajassa lähteen. Siis koirille.

Rudolf Koller maalasi yli sata vuotta sitten realistisia ja klassisia eläinaiheisia taideteoksia. Hänen muistokseen laitettiin kaupungin koirille juomapaikka. Kuivalta näytti, kenties vielä ei ole tarpeeksi kevät.

Kollerista tuli siis päivän taide-elämys, oli pakko googlata, että kuka ja mitä. En ole tämänsorttisten maalausten ylin ystävä, mutta ovathan eläintaulut ja lähde inhimillisiä ja siinä mielessä sykähdyttäviä.

Matalalta katolta löysin yllättäin alppikukkia, en muista näiden karvaisten ja pinkkien nimeä, mutta miellän ne aina vuokoiksi, mitä ne siis eivät ole. Vastavaloa vasten syntyi kukkien profiilirintama, jota jäin kuikuilemaan pitkäksi toviksi. Olisin tarvinnut tikkaat päästäkseni lähemmäs. Meidän välissä oli lisäksi aita.

Pitkiä rappuja alas harppoessani valkoiset kukat puussa loivat herkän verkon taustan vihreälle kirkontornille. Mikä puu? Mikä kirkko? Molempia on kaupungissa niin paljon, etten jaksanut vaivautua nimityksiin. Tyydyin näkymään, joka ihan yksinkertaisesti vain oli herkkä. Kevään sielua.

Pulut olivat aktiivisella tuulella ja niitä väistellessäni jäin huomaamattani miettimään keskellä olevaa hökötystä. Siis vilkaisin, en ajatellut. Palasin ja todellakin ajattelin. Rautapiikit ovat yleinen keino estää lintuja istumasta aidoille, patsaille, muistomerkeille, pylväille. Mutta nuo enkelit? Entä se Sveitsin vaakunalla varustettu hamehelmainen, joka vaikuttaa enkeleimmältä kaikista?

Ensinnäkin, seivästetyissä enkeleissä on jotain väärää. Ja vaikka asetelma oliskin harkittu, pelkästään teline, miksi se on kalteriovessa? Suojelevatko enkelien päät Sveitsi-enkeliä? Mikä tämä oikein on?

Huomaan tulleeni ravistelluksi, suorastaan kuulen kuinka sammal rapisee maahan.

Vanhankaupungin kaduilla liehuivat Sveitsin liput. En tiedä onko tämä ylentävää vai alentavaa. Sammalet alkoivat kivuta jalkoja pitkin ylös, mutta päästivät irti ja jäivät jälkeen. Sillä onhan liehuva lippu kaunis. Se tosiasia, että juhla, jota varten ne on laitettu, on peruttu, on vain todettava ja huokaistava. Ehkä ensi vuonna.

Aukiolla kuvailen kasuaalisti, apunani laite, jota en osaa käyttää. Siitä keskittynyt ilme. Tietenkin pressiklubin edessä. Joka siis on kahvila.

Ja huomatkaa likaisen kellertävät kenkien reunat. Näin saattaa käydä, kun ei muista käydä antisammaloitumassa. Kengätkin alkavat siirtyä ajasta ikuisuuteen, muuttua osaksi luontoa.

Koska haahuilin, eksyin myös paikkoihin, joissa en ikinä ole käynyt. Pikkuisen normireittien sivussa ja löydän uuden maailman. Tämä se vasta rapisuttaa sammalkuorta, innostuin.

Näkökulmaa ei tarvitse muuttaa edes täysin toiseen suuntaan, kun löytää aarteita. Rakennusten reunusten patsaat ja tornit näkyivät lähempää kuin koskaan, valo oli ihmeellisen sumea ja samalla kirkas.

Aivan aseman lähellä on vielä kohtaaminen villan edessä kasvavan magnolian kanssa. Viereinen hautausmaa on rauhallinen. Miten voimme olla aivan kaupungin keskustassa?

Kierroksen jälkeen jalat on ihan romuna ja kipuan pyörän selkään tyytyväisenä. Lorvehtiminen on rankkaa, mutta puhdistavaa.

Tunnen pyyhkineeni kaikki sammaloitumisen kerrokset pois kehostani. Olen liikuttanut raajojani väsymykseen asti, käynyt jossakin itseni ulkopuolella ja tehnyt pesäeron sammalpesääni. Vapise sammalyhteiskunta! Pyörin yhä ja vielä vauhdilla!

En resumen: No sé si sabías, pero si uno no rueda, se queda cubierto de musgo. Así que fui a rodar un poquito, para quitarme la capa verde.

Kurzgesagt: Vielleicht weisst du das nicht, aber wenn man nicht rollt, wird man mit Moos bedekt. Deswegen bin ich ein bisschen rollen gegangen, um die grüne Schicht loszuwerden.

Missä ne kirsikankukat luuraa?

Missä ne kirsikankukat luuraa?

Bertastrasse on se, minne nykyisin ryhmävaelletaan katsomaan kirsikankukkia. Viime vuonna ei juuri oman korttelin ulkopuolelle ollut menoa, joten nyt ajateltiin, että josko kävelyreissu toimisi keväthuvituksena.

17 kilometria katua pitkin, toiselle puolen kaupunkia, kuulosti kyllä melkeinpä vierailulta kuussa. Vuoristossa en olisi juuri silmääni räpäyttänyt, vetänyt vain nauhat tiukalle ja lähtenyt ovesta ulos. Olemme kai kaupungin laiskuttamia. On ratikoita, busseja, junia, laivoja. Pysäkki joka 300 metrin päässä.

Seefeldin kaupunginosassa, juuri siinä kaupungin rakastetuimman pizzerian edessä, loisti kirkkaankeltainen seinä ja edessä valkoisten kukkapuiden rivistö. Harmaana talvipäivänä olen käynyt katsomassa keltaista seinää, nyt katu näytti vieläkin kukoistavammalta.

Lempparini, aprikoosinkukat.
Apricot blossoms, my favorites.

Ensimmäiset kukat löytyivät läheltä, omalta pihalta. Aprikoosi kukki alkuviikosta, pääsiäisenä niistä oli enää jäljellä ruttuiset jäänteet. Valo kuultaa terälehtien läpi kauniisti ja olisin radikaalisti sitä mieltä, että nämä valkoisen, keltaisen ja punaisen reunustamat kukat ovat vieläkin herkempiä kuin kirsikan.

Vaaleanpunainen yllätys löytyi matkanvarrelta, kohdasta, jota en ollut aiemmin edes rekisteröitynyt. Parkkipaikan ja junaraiteen välistä. Julmetusti kukkia, tiheässä ja tiiviisti. En tiedä minkä sortin kirsikasta on kyse, mutta ihailin sitä suunnattomasti ja iloitsin sattumasta.

Työkenttää pörriäisille.
Some workingarea for the bees and friends.

Seefeldin kevättä.
Spring in Seefeld.
Keltainen talo. A yellow house.

Magnoliat ovat myös vauhdissa, ne ikisuosikkini. Zürichin rantapromenaadin toisessa päässä Zürichhornissa keltainen isokukkainen oli vielä avautumaisillaan. Karvaiset, vaaleanruskeat nuput olivat antaneet periksi, longahdelleet, taipuneet, yrittäneet pitää kiinni asennostaan. Keltainen oli ylväänä ulkona, muttei vielä täydessä loistossaan.

zurichin-kukkakierros-3-keltainen-magnolia.
Keltainen magnolia. A yellow magnolia.

Kaupungin toisella puolen, Bertastrassen päässä vilkaisin vain kerran ja nopeasti ja ääh. Puuthan näyttivät ruskeilta. Missä oli vaaleanpunainen loisto? Hämmentyneenä nappasin pari kuvaa, sillä arkkitehtuuri on yhä viehkeää, vaikkakin kasvavan kaupungin tungussa urbaaniuden turmelemaa. Vieressä myytiin vegaaneja wrappejä. “Löytyiskö Bratwurstia?” huikkasi tyyppi pyörän päältä. Ilmeisesti wrappityyppien kavereita. Ja varmaankin usein tehty kysymys.

Kävelimme kadun toiseen päähän, Idaplatzin paikkeilla risteävällä kadulla kukkivat yhä valkeat kirsikat. Sivukadulla huomasin talorivistön pyöreähköt linjat. Kukapa arvaisi, että nämä vanhat kaupunkiasumukset ovat jääneet kaupungin jalkoihin. Vanha Wiedikon on mahtanut olla upeaa aluetta. Rinteessä katselee keskustaan suuria villoja. Väliin jäävän niityn alareunassa ollaan piknikillä. Tänne ei kuulu läheltä pyyhkivä moottoritie.

Berta, missä ne kukat on??
Berta, where are the blossoms??
Täällä kukkivat vielä valkoiset kirsikankukat, mutta meneillään oli joku poliisioperaatio, joten en mennyt lähemmäs kuvaamaan.
There are behind some white cherrieblossoms but also a police operation, so couldn´t take a picture nearer.
Wiedikonin kaunokainen.
A beauty of Wiedikon.

Kivinen ja tornilla varustettu rakennus veti meitä mäkeä ylös; se on kantonin lukio. Vieressä näköalapaikalla Wiedikonin kirkko, jota en sitäkään ollut koskaan nähnyt. Jos etsit magnolioita, niitä on jostain syystä aina kirkkojen ympäristössä muutama. Kukat olivat muhkeita ja kukkulalta näkyy aina urbaanin yli Käferbergille, luulisin, ehkä pitemmällekin.

Olimme kuin vieraassa kaupungissa, ratikat vievät aina samoja teitä, autolla hurautetaan ulos tai sisään pääväyliä käyttäen ja jalankin menot ovat samoilla seuduilla. Ylitämme Sihl-joen ja löydämme synagogan. Suunta järvelle päin on selvä, mutta missä kohti tarkemmin olemme, lienee vain googlen tiedossa. Schanzengrabenilla, Zürichin muinaisjäänteen reunalla, siis vallihaudan sivussa, alkavat suunnat selvitä. Vesiväylän päässä siintävät nimittäin Alpit.

Taustalla havaittavissa myös magnolia.
You may find a magnolia in the picture.
Vallihaudan jämää. Täällä kasvaa palmut ja muut.
Old moat area, here do grow the palmtrees and otherones too.

Järvellä huomaamme tuulen yltyneen myrskyksi, siitä varoittavat valot vilkuttavat ja hiekkatien päälle nousee pyörteitä. Toisella puolen järveä lehahtaa ilmaan pilviä – siitepölyä? Pölyä? Kukkivien puiden terälehtiä?

Tukka meinaa irrota päästä. Jotkut yrittävät epätoivoisesti puistoalueella grillata. Olisin halunnut tässä vaiheessa istahtaa hetkeksi, syödä vaikka jäätelön, nauttia auringosta. No ei. Nälkä oli huutava ja tuuli pakotti eteenpäin.

Myrskytuuli tekee pilvimuodostelmia.
Stormy wind making cloudformations.
Siipirataslaiva pyörii lähteäkseen ulapalle.
Paddelwheelship turning to leave to open waters. Or at least further.
Tämäkö on se föhn?
Is this what they call föhn?

Toisessa päässä puistoaluetta oli suojaisempaa, penkeillä istuksi porukkaa ja jotkut urheat surffasivat pompahdellen pienellä haita muistuttavalla laudalla ja päätyivät muutaman metrin jälkeen upoksiin. Jätimme ihmisjoukot ja suuntasimme kotikylään, joka harvoin, mutta tänään näytti olevan Alpeilla.

Kuvittelimme, että sää oli hurja, miten viileää kesäpäivien jälkeen. Vähänpä tiesimme. Seuraavana aamuna kylmänarat magnoliat saivat ylleen lumipeitteen.

Huomatkaa turvavälit. Myrskytuulessakin pidettävä.
Notice the distance between the people. Even in the stormy wind.
Kotikylä Alpeille.
Homevillage in the Alps.

En resumen: Los arboles están en pleno florecimiento. Los cerezos en la calle de Berta, a los cuales en realidad fuimos a ver, ya se habían pasado. Pero encontrámos otros, hasta magnolias amarillas. En el final el viento casi se nos lleva. Pensábamos, que el tiempo estába loco. Pero eso nos esperaba en el día próximo: el piso blanco de nieve.

Pääsäisen perässä vuorten keskellä

Pääsäisen perässä vuorten keskellä

Sveitsiläinen tietää miten mainostaa kotimaisuutta, ei mitään pientä, häveliästä merkkiä jossain sivussa, vaan lipun punavalkoinen peittää koko kannen. Laittelin eväsleipien väliin siis täkäläistä maustekurkkua, pirtsakan etikkaista, juustoa – Gruyère, kuinkas muuten – ja quorn-leikkelettä. Huiskin kassiin vähän mitä sattuu, sillä olihan meillä porkkanakakkua, jonka olin tehtaillut edellispäivänä. Laskin sen varaan. Että jos ei jaksa leivillä, niin ainakin jälkkärillä.

Päätin että nyt riitti talvi, vaihdan sesongin kevääseen. Vuorillahan vielä hiihdetään ja lasketellaan, mutta silti. Halusin katsomaan kevätkukkia ja kirmailemaan laitumelle.

Evästä kasaan.
Some snack coming up.
Seuraavana Sarnen.
Next, Sarnen.
Mukava talo. Vaikkakin moottoritien vieressä.
Nice house, eventhough too near the motorway.

Sarnen ei ole mikään varsinaisesti vuoristoa, siis ollenkaan, mutta huippujen katveessa, matkalla solatietä kohti. Se riitti näin alkuvaiheessa. Ruoho vihersi, vuorilla loisti valkoinen, aurinkoa. Siinä ne tärkeimmät.

Yllätyksenä tuli se, että satuimme selvästikin pääsiäisfanien keskittymään. Kaupungin keskellä oli viitta parkkipaikalle munien etsijöille. Täällä olisi siis joku isompi häppeninki pääsiäissunnuntaina.

Ilmestys kalliossa.
Madonna´s manifestation.
Moni on löytänyt täältä apua.
Many have gotten help from Maria.

Vinttasimme asemalta autotien yli maalaisemmille seuduille, jokivarren sivusta kohti Lourdesin luolalle, siis paikkaan, jossa Neitsyt Maria on ilmestynyt. Ylös vievät uudet portaat, jotka on rakennettu varmaankin aiemman kivivyöryn jälkeen, mutta myös hiekkatie, jota pitkin kulkee myös ristikulkue.

Madonnan muotoinen kuvio on kalliossa tunnistettavissa, mikä tuo paikalle pyhiinvaeltajia. Kärsimysten tiestä kertova polku jatkuu -yllätys yllätys- tiukasti nousevana. Matkalle on ripoteltu kertomuksen osasia, on ristejä, veistoksia, tekstejä.

Ei tämä silti mikään via dolorosa ole, ainakaan keväästä huumaantuneelle retkeläiselle. Rotkon vierellä kulkevan polun sivussa kukkii ainakin miljoona sinivuokkoa, alaspäin mennessä rinteitä peittävät valkovuokkomättäät.

Joo, joo, vuoria, mutta siis tää vihreä ruoho!
Yeah, mountains, I know, but look at the green grass!

Matkalle osuu tai siis sen sivussa on Grosse Melchaa -joen ja samaa nimeä kantavan kanjonin ylle rakennettu puusilta. Sen väitetään olevan Euroopan korkeimmalla oleva katettu silta. Kuilu näyttää kiviseltä ja uhkaavan mustalta; pohjalle on sata metriä sillalta.

Me kaarramme kuitenkin toiseen suuntaan, kohti Pax Montanan, vuorten rauhan, hotellia. Sen terassi suuntaa laaksoon, jonka toisella puolen kimmeltää lumihuippu. Ei huono. Kiinni, tietenkin, kuten kaikki ravintolat, kahvilat ja muut. Flüelin kylään vie hotellilta pergolan, viiniköynnösten, kattama tie, jonka on tietenkin vielä vain pelkkä ranko, mutta kesällä varmaankin ihanan varjostava.

Alppitilallakin panostetaan sesonkikoristeluun.
Even in an alpine farm they invest to seasonal decoration.

Flüelissä kuhisi, mikä aiheutti pientä koronan luomaa vastareaktiota, teki mieli paeta hetimiten pöpelikköön. Kioskissa myytiin jätskiä, kahvia, rukousnauhoja ja kynttilöitä. Aldon mukaan tämä on katolisten Disneyland. Reitille osuu yllättävä määrä kirkkoja ja kappeleita ja tämä oli kai kaiken keskus. Kiipesimme kirkkokukkulalle katsomaan maisemia. Siinä vaiheessa ei vielä tajuttu, mutta olimme saapuneet kansallispyhimyksen, Veli Klausin kotikylään.

1400-luvulla kirkon lähellä olevassa talossa syntynyt Niklaus von Flüe oli jo matkalla muualle, kun hänelle tuli ilmestys ja hän päätti sittenkin jäädä näille seuduille, sillä olihan se merkki ylempää. Ja paikka vetää yhä, samasta syystä, yli 600 vuotta myöhemmin.

Jossain puskien alla on lisää kanjonia ja joki.
Somewhere in the bushes there´s more canyon and a river.

Me, tästä kaikesta tietämättöminä, kävelimme lehmien tallaamaan rinteeseen. Aldon repusta löytyi luonnollisesti tyhjä uuden vuoden rakettipussi, joka halkaistiin kahtia ja sai toimia istuinalustana. Kuulemma hienostelin, kun en halunnut istua maahan. Siitä viis veisasin, laitoin vielä puseron ahterin alle, sillä vaikka aurinko poltti käsivarsia, rinne oli ollut yön varjossa ja oli kostean vilakka.

Mäkievästys oli vähän unohtunut. Sämpylät lähtivät rullaamaan kohti laaksoa, avautuivat ja tietenkin appeet levisivät pitkin ketoa ja voipuoli heitti voltin lantaiseen maastoon. Termarin kanssa olin varovaisempi, mutta kyssäkaali yritti karkuun sekin. Porkkanakakku ei selvinnyt reppumatkailusta yhtä hyvin kuin talven laskiaispullat. Kaavittiin kuorrutus eväslodjun reunoilta lusikoilla kaakkusen päälle. Hyvää se silti oli.

Pikkuisen matkaa maalaistietä.
Shortly countryside road.
Tämmöinen vuoristohotelli. Mountain hotel.

Flüelin kylä ja kirkko näköpiirissä. The village and church of Flüeli in the sight.
Kylän modernimpaa osaa. The modern part of Flüeli.

Ei aikaa alkaa rakentaa kuvituksellisia asetelmia, hirvee nälkä. No time for nice arrangements, very hungry!

Alaspäin mennessä lähes harhauduimme väärille teille. Palasimme kiltisti ylämäkeä kivuten takaisin vuoristopolulle. Siitä kiitoksena meitä odotti risteyksessä niityn toisella puolen yhdistetty puinen penkki ja sen toisessa päässä lähde. Täällä on pyhiinvaeltajamyönteisyyttä, selvästikin. Pienen katoksen alla oli jopa kupit janoisille, sekä rohkaisevia sanoja pienen Veli Klausin patsaan kera.

Harhatie.
The wrong path.
Takaisin oikealla tiellä.
Back on the right road.

Sachselsin kaupungin kirkon edustalla jaettiin ikivihreitä oksasia matkalaukusta. Sen verran aurinko oli ottanut kai päähän, että vasta hetkisen kulutta raksutti. Oli palmusunnuntai.

Takaisin Sarneniin vei kävelytie järven sivua. Kylän läpi oli tuupattu valtaisa putki, jonka ympärillä oli rautapalkeilla tuettu kaivanto, kävelytie vei sen ympäri. Rakenteilla oli systeemi tulvavesien säätelyksi.

Sarnen järven oikeassa päässä.
Sarnen in the right end of the lake.
Valkovuokkomätäs.
Loads of spring flowers.
Erilaisia pääsiäismunia.
Different kind of eastereggs.

Sarnenin keskusaukion kirkon edustalta bongattiin vielä jättimäinen pääsiäismuna, toinen lähtiessä liikenneympyrästä. Reissun pajunkissat olivat ylikukkineita, mutta kyllä tämä palmusunnuntaiksi riitti. Ajellessa supatin vielä “Virvon varvon viisahasti, taputtelen taitavasti, lykkyä talolle tälle! Isännälle ihravatsa, emännälle perä leviä, tyttärelle punaiset posket ja pojalle puuhevonen!” Mietin myös, että runo kaipaisi vähän päivitystä 2000-luvulle. Punaiset posket kyllä tuli saatua; kevätaurinkoa.

Sarnenin rantabulevardia.
The boulvard in Sarnen.
Hyvää pääsiäistä, toivotetaan täälläkin.
Happy Easter, they wish here too.
Lieneekö tuo suklaasta?
Is that full of chocolate?

En resumen: Una vuelta entre los montes, buscando rastros de la semana santa y pascua. Resultado: vimos el lugar donde apareció la Virgen Maria, el lugar donde nació el santo nacional suizo Hermano Klaus y un montón de decoraciones de pascua.

Haave-, virtuaali- ja kotiseutureissuja

Haave-, virtuaali- ja kotiseutureissuja

Nykyajan matkailu se vasta vaivatonta on – ei istumista lentokoneissa, ei ympäristön saastuttamista, ei turhien matkamuistojen raahaamista ja turistiripulikin on mennyttä elämää, ellei satu syömään kaukokaipuuseen edellisviikkoista sushia omasta jääkaapista. Ovesta vain ulos ja se on siinä: tie.

Itse en ollut aivan vakuuttunut myyntipuheestani. Olisin halunnut vuorille tai jonnekin. Enimmäkseen aurinkoon. Suomen maaliskuun kevättalvi olisi käynyt, Costa Rican, meidän kolmannen kotimaan, trooppisesta kosteudesta puhumattakaan. Lähiseudun vuoret oli poissa laskuista; lunta ja harmautta sielläkin ja pitemmät matkat, no siis, kun ei.

Satu Rämö Reykjavikin virtuaalioppaana.
Satu Rämö guiding us virtually through Reykjavik.

Tähän kaipuuseen on iski kuin frijoles nenään Naantalin matkakaupan virtuaalireissu. Päästiin nimittäin käymään Reykjavikissa. Satu Rämö oli livenä läppärini ruudulla ja esitteli meille paikkoja kuvaamansa videomateriaalin kera. Ajankohta oli kyllä sekin nappiin, sillä Satu pääsi myös päivittämään tietoja Fagradalsfjall-tulivuoren purkauksesta.

Yöllä näin tietenkin unta tulivuorista, mutta Costa Ricasta. Vuosia sitten olimme juuri kiivenneet Rincón de la Viejalla, kun se vuosikymmenten unen jälkeen heräsi henkiin yöllä järisten. Se ei ole yhtä perinteisen tötterömäisen mallinen kuin esimerkiksi Arenal, mutta ylhäällä kraaterin lähellä on upea laguuni ja toinenkin. Myöhemmin teimme toisen patikan, mutta huipulle asti ei ollut menoa. Alempanakin rinteessä pulppuilivat rikiltä haisevat, kuumana höyryävät muta-altaat.

Virtuaalimatkan jälkeen tuntui siltä kuin olisi käynyt paikanpäällä. Mutta jos olettaisi, että se tyydyttäisi matkustusnälkää, niin ei. Aloin miettiä missä ikinä olenkaan käynyt, minne halunnut ja minne pitäisi lähteä just nyt heti. Ooh, Ranska, niin lähellä kahveinesi ja sarvinesi, mutta silti saavuttamattomissa. Ooh, Italia, välillä jopa näköetäisyydellä, voin lähes haistaa spagetin ja tunnen gelaton maun suussani. Ooh, Itävalta ja Sacher-kakut. Ooh, Saksa ja Schwarzwäldertorte.

Unohtakaa kaikki aurinkoiset Alppi-kuvat: tämä on arkipäivää.
Just forget all the sunny Alp-pictures: this is my reality.

Oma reissutarpeeni vaikuttaa vahvasti liittyvän ruokaan, joten se on helposti järjestettävissä. Kauppaan ja kokkaamaan, spagetit lautaselle, viiniä lasiin ja joku italialainen leffa, vaikkapa La Dolce Vita pyörimään. Muut maat saman kaavan mukaan.

Mutta sunnuntaina en ollut yhtään tyytyväinen. Koska vuoristo oli poissa laskuista, kävin jääräpäisen systemaattisesti karttaa läpi, kriteereinä: ei autoa, ei julkisia kulkuvälineitä, jotain kivaa, ei kauhean rankka. Haluan jonnekin! Minne vain, mutta kunhan jonnekin!

Yö oli ollut kylmä. Maa kuurassa, harmaata ja kevät peruttu. Se, että jossain muualla päin maailmaa olisi vieläkin kylmempää tai harmaampaa ilahduttanut. Kun mittari on melkein nollassa meidän korkeudella, se kertoo pakkasesta ylempänä, joten pyöräretki lähikukkuloilla ei sekään ollut paras idea. Sitä paitsi kintut oli ihan poikki jo valmiiksi. Mutta silti. Haluan jonnekin! Minne vain, mutta kunhan jonnekin!

Ensimmäinen avoin valkovuokko.
First open anemone nemorosa.
Sveitsiläisnoitien kulkuneuvot, luudat. Tai sitten metsänsiivousvälineet.
Vehicles mainly used by Swiss witches. Or just to clean up the forest.

Jossain vaiheessa oli pakko luovuttaa. No okei, mennään sitten nössö-kävelylle. Ovesta ulos ja metsään. Jos edes juoksisi, niin se olisi jotenkin dynaamisempaa ja coolimpaa. Mutta kun ei jaksa.

Jokikanjonissa en enää muistanut mollata lähiseutukävelyä (jossa sinänsä ei ole mitään vikaa, siitä vain puuttui se “matka”-elementti) enkä polkua, sillä valkovuokot yrittivät urheasti pitää päätään ylhäällä kylmästä huolimatta. Supussahan ne olivat, mutta kuka nyt levittäisi terälehtiään, kun kylmä hyytää ja aurinko on jossain toisaalla.

Vanhan myllyn ratas talviasussaan.
The old mill in it´s wintercostume.
Löydätkö jäiset jalokivet?
Can you find the icy gemstones?

Pari sataa metriä korkeammalla, mäen ylös huhkittuani, oli happi keuhkoissa uutta ja mieli virkeä. Lumi tuli silti yllätyksenä ja iskuna keväälle. Miten niin meidän kylällä on vielä talvi? Keväthän tuli jo aikaa sitten, lämpöä oli 15 ja linnut tekevät pesää.

Lumiraja oli lähes viivasuora, ehkä tässä kohtaa ei ollut peltoa vielä myllätty ja siemenet oli kylvämättä. Toisella puolen, vielä pikkuisen ylempänä, hiekkatien varressa kohtasin vuoden ensimmäiset apposen auki olevat valkovuokot. Juttelin niille lempeästi, että miten te nyt kestätte ja menittepä avautumaan vaikka vieressä on lunta ja yöllä pakkasta, mutta kiitos kun olette. Jatkakaa samaan malliin, rohkaisin.

Joku oli kadottanut näille tienoille hopeasormuksen silloin kun lunta oli paksu kerros. Sitä etsiskelimme hajamielisesti eteenpäin tallatessa. Oltiin myös vähän eri mieltä siitä miten jatketaan. Kierrettiin lopulta pitemmän kautta ja oikaistiin lopusta.

Vanhalla myllyllä oli kylmä yö muovannut jääpuikkoja ja aarteita, selvästikin jäisiä jalokiviä. Pienillä putouksilla oli kauniimpaa kuin muistin. Maanläheiset värit sulautuvat toisiinsa, mutta veden turkoosi on aina yllättävä. Kirkkaassa virrassa kulki ruskea syksyltä jäänyt lehti aika haipakkaa. Olisin halunnut istahtaa sille ja antaa sen viedä kohti järveä.

En resumen: Un viaje virtual, un viaje en los sueños, un viaje en tus alrededores. Esas son las opciones hoy en día. Y no digo que sean malas.

Kurzgesagt: Eine Reise virtual, eine Reise im Traum, eine Reise in deiner Umgebung. Das sind die Alternativen heutzutage. Nicht schlechte, würde ich sagen.

Kakkuviikonloppu

Kakkuviikonloppu

Otan syyt niskoilleni. Paistoin joulupipareita perjantaina ja lauantaina tuli lumi. Kolusin pakastinta ja koska sieltä löytyi pieni mytty taikinaa, ajattelin, että olkoot, kai sitä keskellä vuottakin saa joululta tuoksua. Piparit muuten maistuu näin maaliskuussa huomattavasti paremmalta kuin jouluna. Ne pääsevät oikeuksiinsa, loistavat tähtenä. Iltakaakaon kanssa meni huomattava määrä, melkein vino pino.

Joulunakaan ei tainnut olla näin jouluista.
Not even in Chrismas was it so chrismassy.

Koko viikonloppu oli yhtä myrskyä ja koska päässäni on tasan kaksi viikonloppuaktiviteettiä, liikuntaa tai leipomista, pistin uunin kuumenemaan. Äskettäin kokeilin Islannin Satun banaanileipää, josta tuli tummahkoa ja koostumukseltaan kimmoisaa, hyvää sekin.

Samana päivänä löytyi myös kukkivia magnolioita.
On the same day I found also blooming magnolias.
Valkovuokkoressukat värisivät kylmissään.
Poor anemone nemorosas, trying not to freeze.

Aldolla on Costa Ricassa lapsuuden kotipihalla Escazússa tietenkin useampikin banaanipuu, joten kun kysyn, että mitä leipoisin, on vastaus aina banaanikakkua. Kuulemma kaikki on parempaa banaanin kanssa. Ja kahvin. Tämä on siis mies, joka syö mämminkin banaaninviipaleilla ja kaataa päälle kahvia.

Banaanileipä sai hyväksynnän, mutta meidän perinteinen trooppinen kaakku on Elisan banaanikakku. Reseptin alkuperää en tiedä, mutta se on äitini arkistoista löytänyt tieni oman keittokirjani väliin. Kaupassa sattui olemaan pari nippua tummahkoja banaaneja, jotka olivat menossa poistoon – siis täydellisiä kakkuun.

Täydellisiä kakkuun.
Perfect for a cake
Nämä on niitä tarroja, jotka ärsyttävät.
These are the stickers, that make me angry. Why does every banana need one?

Bananologi Sibaja seisoi keittiössä keskittyneenä ja olkapäistä näin pienen hermostuksen. Suurpiirteinen ihminen saa säkärit, kun tertun jokaiseen banaaniin on liimattu tarra, olkoonkin reilun kaupan merkki. Rituaali toistuu joka kauppareissun jälkeen. Ensin ne poistetaan ja sitten mies päästää ärtymyksensä valloille, koska merkit a) on turhia, b) niitä on ärsyttävä ottaa irti, c) lisää roskaa maailmaan, d) sanoinko jo, että se on turhaa ja ottaa hermoon.

Elisan banaanikkakku.
Elisa´s bananacake.

Käytiin juoksulenkillä ja siinä samalla kun sapuska lämpeni, otin ainekset esiin ja pistimme kakkupajan pystyyn. Aldo haluaa ensi kerralla kuulemma itse tehdä paakkelsinsa. Tällä kertaa hän tarkkaili kunnon insinöörin lailla mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, pisti muistiin ainesosia, muussasi onnistuneesti banaanit ja mittasi aineksia.

Resepti on ihan perus, vaikkakin Satun banaanileivän tekoon verrattuna vaatii välineitä, kuten vatkaimen. Rivakkaan tahtiin hommaan ei suttaannu monta minuuttia. Kun uuni on lämmin, taikinakin on valmis. Ainut erilainen ainesosa peruskakkuihin verrattuna on leivitykseen käytettävät sesaminsiemenet. Ne tuo kivaa tuntumaa ja myös makua. Kermana käytän soijakermaa.

Itse kaakku on – banaanien koosta riippuen – erittäin pehmeä. Kannattaa jättää jäähtymään hetkeksi – olen saanut halkaistua kakun kahteen osaan kipatessani vuoan nurin.

Jos kakkuhammasta alkoi kolottaa, tässä ohje:

Ainekset:

  • 3 kananmunaa
  • 2 dl sokeria
  • 1 dl kermaa
  • 100 g voita tai margariinia
  • 3 dl jauhoja
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl vaniljasokeria
  • 3 banaania
  • seesaminsiemeniä

Uuni 175 asteeseen. Voitele vuoka ja leivitä seesaminsiemenillä.

Sulata rasva, laita jäähtymään, ettei taikina mene kokkeliksi. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää rasva ja sen jälkeen kerma.

Sekoita kuivat aineet ja lisää ne taikinaan.

Survo banaanit ja sekoita nopeasti taikinaan.

Paista noin tunti (kunnes irtoaa vähän reunoista)

Saisiko olla viipale?
Would you like a peace?

En resumen: El banánologo de nuestra familia se vuelve loco por las calcomanías que se ponen en los bananos. Para que se tranquilise, tuve que hacer un queque de banano. Hicimos un taller, para que el procedimiento se quede claro a todos y cada quien pueda hacer su quequito, cuando le antoje.

Kurzgesagt: Wir haben eine Banenkuchenwerkstatt zu Hause gemacht und der Bananaspezialist der Familie wird immerr verrückt, wenn er bemerkt, dass jede Frucht schon wieder einen Kleber hat. So ein Unsinn und extra Müll.

Viime hetken uutiset: perhonen Alpeilla

Viime hetken uutiset: perhonen Alpeilla

Alppien tietotoimistosta, hyvää päivää. Sveitsin Graubündenissä on nähty kevään merkkejä toistuvasti. Reportterimme Liisa Helve-Sibaja seuraa jatkuvasti muuttuvaa tilannetta paikan päällä vuorella:

Niin, täällä sitä ollaan ja voisin sanoa, että tilanne on tiukka. Kasvoihin on laitettu jo etukäteen viisikymppistä rasvaa, silti hehkun jo nyt kuin kesäauringon lämmittämä tomaatti.

Meillä on täällä lieviä teknisiä ongelmia Suunnon urheilukellon kanssa. Sehän on ollut vuosikausia luotettava kumppani, mutta uudistusten myötä muuttunut riippakiveksi. Tällä hetkellä vanhan kellon käyttäjä seilaa uuden appin ja vanhojen systeemien välimaastossa. Empiirinen tutkimus osoittaa sen, mitä on jo pitkään epäilty: jossain vaiheessa kellolla on heitettävä vesilintua. Tai alppinaakkaa. Mieluiten symbolisesti ja osumatta.

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, täällä, siis noin 2000 metrissä, on todellakin kevättä ilmassa. Liikettä on niukasti, mutta merkit selvät. Lunta arvioisin olevan vielä kunnon kerroksen ja ihmismittarimme H.S. kertoo testituloksistaan, että määrä on noin kolme neljännes reittä. Tähän lisäisin, että apujoukoille on vuoristossa keväisin tarvetta, sillä mittaustulosta on vaikea lukea, jos mittari jumahtaa hankeen.

Virallisestihan täällä eletään vielä talvikautta, mutta se ei estä tiettyjä tahoja toimimasta. Esimerkiksi sulaneessa rinteessä on jo saatu kokea iloinen perhetapahtuma: kotelo selviytyi ankarissa alppiolosuhteissa ja sen sisältä kuoriutui perhonen, joka nyt lentelee tässä vieressäni kuivatellen tuoreita siipiään. Ympäristössä on kuultavissa selkeitä “ihana!” ja “oi, katso!” -huuhdahduksia.

Sen lisäksi on huomioitava tosiasia, että massan alta paljastuvat kanervat ovat kuin pakastettuja, auringon lämmittäesssä kauniin tummanpunaisen ja lilan sävyisiä. Ilahduttavaa on se, että myös ensimmäiset leskenlehdet on havaittu täällä yläilmoissa. Lumen keltaisuus sen sijaan ei selity keväällä, vaan kuuluu kategoriaan “terveiset Saharasta”.

Tiivistettynä sanoisin, että tilanne on lupaava. Vajojen katot ovat myös vapauttaneet itsensä lumesta plus että rinteet varistavat kerroksia yltään kuin kiepissä heräävä teeri. Tästä voimme olettaa, että kyllä, kevät on läsnä.

Ja tähän loppuun vielä vinkki sille, jolta energia loppuu näihin aikoihin. Ensinnäkin: jaksaajaksaa. Toisena: alempana kylässä on jääkaappi täynnä luomutuotantoa. Kunnon kimpale alppijuustoa ja siihen päälle hörppy snapsia ja taas on millä jatkaa eteenpäin! – Päätän raporttini täältä tähän. Liisa Helve-Sibaja, Grabünden

Kiitoksia tästä! Ne joilla on pääsy teknisiin kuvalaitteisiin, voivat katsoa visuaalista materiaalia paikanpäältä. Varoituksena: ne saattavat aiheuttaa matkakuumetta ja vuoristokateutta.

Tie.
The trail.
Ensimmäinen leskenlehti.
The first coltsfoot.
Lehtikuusi on vielä lehdetön.
Larch still in winterlook.
Tämmöist tääl.
This is how it is here.
Asumuksia.
Some houses.

Lumivyöry 1 ja 2.
Avalanches 1 and 2.
Melkein ylhäällä.
Almost up.
Lumimuodostelma.
Snowfigure.
Vaeltaja.
A hiker.
Ruuhka.
Traffic jam.
Kevättä katolla.
Spring on the roof.
Lehtiä odotellessa
. Waiting for the leaves.
Ihmismittarin mukaan lunta on puolen kintun verran.
The humanmeter shows the amount of the snow.

Kevät koittaa piakkoin kyläänkin.
Spring is coming to the village too. Soon.
Piristykseksi ja voimaksi alppisnapsi. A schnapps for the road.

En resumen: Este camino desde Mathon no es nuevo, pero muy querido y siempre un gusto! Y apesar de toda la nieve, nos topámos con la primera mariposa y una flor de la primavera.

Kurzgesagt: Der Weg ist nicht neu für uns, aber immer ein Genuss. Und obwohl es noch eine gute Menge Schnee gibt, haben wir den ersten Schmetterling gesehen – und auch einen Huflattich!