Räpellän näppiksellä. Kirjoitan ja pyyhin pois. Ei tee mieli olla haaskalintu, tuoda painolastia lisää muutenkin vaikeina aikoina, toisaalta riemunraikas huutelu ihanuudesta tuntuu sekin väärältä.
Joten sukellan asiaan melko neutraalein realiteetein.
Eilen kävin PCR-testissä, ensimmäisen kerran, mikä sekin kai on luettava saavutukseksi. Sairaalan, jossa ovat mm. syntyneet Roger Federerin kaksoset, kuvittelisi satsaavan testipaikkaan edes pikkuisen. Yksi kontti oli odotustila, toinen yhdistetty toimisto ja näytteenotto. Odotusaika lyhyt, sateessa seisten, toimistomies varmaankin entinen saksalainen lihakauppias (puuttuvasta sormenpäästä päätellen), stressaantunut ja pahantuulinen. Itse näytteenottaja vain kirurginen maski päällä, paljain käsin, huomaamaton ja nopea.
Vaikka olin maistanut positiivisen tyttären jätskiannoksesta, näytti testi negatiivista ja toivoakseni jää myös siihen.
Päivä oli jotenkin surreaali, valaistusta myöten. Lopunajan uhkaa, taivas kuin mandariini, hämärää mutta punertavan kellertävää. Saharasta oli pöllynnyt hienoa hiekkaa oikein kunnolla tällä kertaa.
Se saapui Sveitsiin matalapaineen kera ja hento sade avasi pihalla ensimmäiset narsissit. Rosmariinin alla kyyhöttävä hyasintti on vähän surkea tapaus, siinä on kolme kukkaa, mutta ilahduin siitäkin.
Viikonloppuna olo oli kevyt kuin iloisesti lurittavalla peipposella; metsässä valkovuokot olivat aurinkoisissa paikoissa räväyttäneet terälehtensä levälleen, pikkuruiset kevätesikon keltaiset serkut (joiden nimeä en taaskaan muista) samoin, krookusmeristä puhumattakaan.
Peltoja oli valmisteltu kylvöön, tuoksui mullalta ja lannalta, siis keväältä. Ensimmäiset magnoliatkin raottelevat jo nuppujaan, muutamassa viikossa niiden huumaamat kuljeskelevat ihastelemassa vaaleanpunertavia upeuksia. Sen jälkeen vaelletaan katsomaan kirsikankukkia kaupunkikortteleissa, ehkä villinarsisseja vuorilla, krookuksia Emmentalissa.
Kiitos luonto tästä showsta. Niin kauan kun maasta pukkaa versoja, on toivoa.
Anemone nemorosaLehdet kevätesikon, mutta nimi oli…? Some sort of cowslip, a wild one.Tulossa seuraavaksi: magnolia. Coming up next: the magnolias.Pelto vihertää. The field is getting greener.Pian valmiina kylvöön. Soon ready to sow.Tunnistatko tästä hyasintin? Do you recognize this as a hyacinth?Hyvin keltainen ja kaunis. Very yellow and beautiful.
En resumen: Mientras nacen los retoños, hay esperanza.
Kurzgesagt: So lange, dass es Sprösslinge gibt, gibt es auch Hoffnung.
Heräsin aivan kaamean väsyneenä, jokaista lihasta juimi ja tuntui, että tänään jään tänne peiton alle huppuun ja katson läppäristä sarjoja. En varmaan ole ainut suomalainen, eurooppalainen, jonka unet ja verenpaineet on koholla.
Mutta se aurinko. Paiste oli niin kirkas, etten olisi voinut puhtain omintunnoin pysyä sisällä muhimassa raatelevassa tainnoksessa. Se toinen keino yrittää vältellä jatkuvia katastrofiajatuksia on uudella reitillä navigointi.
Koska väsy, ei liukas ja korkea tullut kysymykseen. Ripaus toivoa, kevättä, sitä lähdimme Aldon kanssa etsimään Teufenin kylän liepeiltä Appenzeller Ausserhodenista.
Kohtasimme
-Lukemattoman määrän Appenzellin maalaistaloja
-Vuoret usvan takana
-Ainakin 15 kissaa
-Lehmiä kolmen ryhmissä
-mustavariksia neljän ryhmissä
-erilaisia lampaita
-törkeän kylmän viiman
-kahvipaikan näkymällä ja perinteisellä appenzelliläisellä meiningillä: paikallista, itsetehtyä, lämmöllä ja koko perheelle. Hyvää kahvia ja maukasta kaakkua.
Ensimmäinen kissa oli niin valkoinen, ettei kamera kestänyt mukana. The first cat was so white, that the camera got confused.Sarah sponsoroi reitille Sveitsin lipun. Sarah had sposored a Swiss flag on this road.Asfalttia ylös, peltojen välissä, eikä ketään missään. Asphalt road uphill, between the fields and nobody around.Appenzelliläistä maaseutuarkkitehtuuria. Taustalla olisi vuoria. Jos näkyisi. Appenzell countryside architecture. On the background there would be mountains. If there wasn´t the haze.Tässä talosessa voisin asustella. I could live in this house.Tässä pitäisi mennä patikkapolku. Liukasta ja ylös. Slippery hikingpath uphill.Shamaani mukana. With the shaman.Sveitsissä ollaan ajasta tarkkoja. In Switzerland we are very pedantic when it comes to the time. Arrogantti lammas tuli tarkastamaan ohikulkijat. An arrogant sheepcame to check thehikers.Se siitä saa kun tarpoo peltojen poikki. This happens when you walk on the fields.Itätuuli oli hyytävä ja maa jäässä, tässä luntakin. Lähes kierien mentiin kuitenkin alempi mutainen osuus niitystä. The eastwind was freezing and the ground was frozen. But the slippery and muddy meadow was the part, where we almost rolled downhill.Yritin huomaamatta ottaa appenzelliläiskuppilan rakennuksesta kuvaa. Tried to take imperceptibly a pictureof the coffeeplace.Appenzelliläinen omenafladen. Appenzell apple Fladen.Huom. hanskakäsi kuuluu suomalaiselle, ei costaricalaiselle. Notice: the hand with the glove belongs to a Finn, not to the Costarrican. Olisi leipää ja muita herkkuja puu-uunista. There´s bread and other goodies directly from a wood oven.Tästä käydään leipomoon. The door to the bakery.Ja seuraava maatalo. Taustalla paikallisia kukkuloita. Next countryhouse and the local hills.Patikkasukkia tarjolla. A hikingsockshop on the table. Valitse haluamasi ja maksa laatikkoon tai sovelluksella. Choose the ones you want and pay to the box or with the app.Alfred Vogel kehitteli kuuluisia yrttitroppejaan täällä Teufenissa. It was here in Teufen, where Alfred Vogel was making his herbal remedys.Teufen ja usvaiset vuoret. Teufen and the misty mountains.
En resumen: Estoy supercansada y tensa en esta situación de Europa, del mundo. En vez de quedarme abajo de la cobija viendo series me consentré en un nueva ruta en Appenzell. Y me topé con un montón de gatos, vacas, tranquilidad y un pedazo delicioso de queque.
Kurzgesagt: Bin super müde und gespannt und sicher so geht es euch auch in dieser Situation in Europa. Ich wollte eigentlich nur im Bett bleiben und Serien schauen, aber habe dann geschafft auf einen neuen Wanderweg in Appenzell mich zu konzentrieren. Und habe unterwegs mit wenigstens 15 Katzen, vielen Kühen, Ruhe und einen Stück feinen Apfelfladen getroffen.
Kun maailma nyrjähtää, on pakko miettiä kuinka pitää itsensä kasassa, oli uhka miten lähellä tai kaukana tahansa. Pelko on todellinen joka tapauksessa.
Minä lähdin liikkeelle. Tarvitsen happea ja vastusta; sen jälkeen tulee tyyneys, jos on tullakseen.
Luontokaan ei pyristellyt vastaan, oli kirkas taivas, pieni puraiseva pakkanen. Tänään ei mentäisi valloittamaan huippuja. Vain vähän metsää, pikkuisen mäkeä, narskuvaa lunta ja jonkunlaista irti päästämistä. Hengähdystä.
Mutta koska ollaan vuoristossa, mäki on edessä. Se hyvä puoli hangessa ja rinteessä on, ettei todellakaan tule mietittyä millä mallilla mikään on. Tai tulee, mutta hyvin pian on pakko yrittää saada tarpeeksi happea ja keskittyä polkuun.
Siinä samalla purimme huolet ja realiteetit, mahdollisuudet ja mahdottomat. Aurinko häikäisi ja seutu oli traumhaft, aivan upeaa, kuten Illgaun kuplahissiasemalla lunta lapioinut mies totesi. St. Karl on sanoman mukaan rauhan tyyssija, missä energiat saadaan tasapainoon. Ei yhtään liikaa sanottu.
Ennen lähtöä olin täyttänyt laskiaispullat mukaan, mansikkahilloa ja kermaa. Tajusin kyllä kantta kiinni survoessani, ettei se ole järkevää. Mutta välikö sillä, pullalla voisi kaapia tursuuneet kermat. Pääasia, että kermapullat repussa. Ja kahvia, sitä myös.
Mihinkään aivan ihmisten ulottumattomiin ei menty, eikä edes kovin korkealle, mutta silti olimme kovin kaukana kavalasta maailmasta. Muutamat kävelivät, pari suksi murtsikkaladulla ja rinteessä oli kourallinen laskettelijoita. Leppoisaa ja aurinkoista.
Takaisin Schwyzin kaupungin läpi ajettaessa rakennuksia koristivat karnevaalin narrit. Se tuntui jotenkin väärältä. Ei koristeet, vaan itse juhlinta. Mutta kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä ei. Vaellushousujen polvissa on kermaa ja posket hehkuvat auringosta. Minäkin olen niitä hyväosaisia.
Alhaalla vihreää, ylhäällä valkoista. In the valley green, up in the mountain white.Huurre oli koristellut puut. Frost decorated the trees.Pikkuruinen köysirata-asema. Tiny cablecar station.Melkein ylhäällä. Lupaavaa. Almost up in St.Karl, very promising.Pikkuruinen oli hissikopperokin. The gondola was tiny too.Tässä huokailtiin hetki. Niin kaunista. Had to breath for a while to calm down; such a beautiful place.Menossa metsään. On the way to the forest.Tästä ovat menneet lumikenkäilijät. Snowshoepath.Murtsikkalatu. Crosscountry skiing possibility.Näkymät Zugerseelle. View to the lake Zug.Lähellä korkeinta matkan pistettä. Getting near the highest point of the hike.Kyllä evästä pitää olla. You gotta have some snacks.Vähän liiskana, mutta laskiaispullia joka tapauksessa. Finnish semla for coffee.Löysin muuten kevään. Keskittyminen on pullansyönnin a ja o. Gotta concentrate while eating. Btw. I found the spring.Ei kovin suurta tungosta T-hissin asemalla. Not very busy t-lift station.Tästä takaisin. Towards the gondola.Sinistä ja valkoista, tummin havumetsäläikin. Blue and white with some dark woods.Pitäiskö kuplahissin puhelimeen vastata jos se soi? Should we answer the gondola phone if it rings?Schwyz ja karnevaalimaski partsilla. Schwyz and the carneval decoration.
En resumen: En los tiempos dificiles, lo único que me tranquiliza es moverme.
Kurzgesagt: In den schwierigen Zeiten, das Einzige das mich beruhigt ist die Bewegung.
Antakee armoo! Siinä tiivistettynä patikka ihan täydellisessä talvipäivässä, mitä nyt tuuli pyyhki lumen lanatun tien peitoksi, mutta muuten.
Pizolissa talvipolkuja on ollut vain yksi ja sekin lyhyt, nykyisin Bad Ragazin puolelta nousee tämä toinen. Ihmeteltiin, ettei ketään ole liikkeellä.
Muutama minuutti tallaamisen jälkeen tajuttiin, että pulkka ja muu sunnuntaikävelykansa on mennyt suoraan ylös hissillä. Matka on lyhyehkö, periaatteessa. Reitti nousee tiukasti heti, eikä helpompaa ole luvassa kuin pieninä notkahdelmina.
Aldo kyseli jossain vaiheesssa, että kuinkas monta sataa metriä korkeuseroa tällä reitillä onkaan. Muistelin että puolisen kilometriä. No siihen suuntaan. Siis yli 700 m.
Onneksi tuuli oli hyytävä ja noustiin yli 2200 metriin, mikä tarkoittaa, ettei tossun alla missään vaiheessa ollut sohjoa. Tässäkin oli tekemistä. Traktoriaskel oli käytössä usein ja kaikin voimin.
Lihakset jaksoivat hyvin, mutta keuhkot piiputtivat. Kylmä tiukka viima ei auttanut asiaa, hengittäessä kirveli. Asemalla vilkkui punainen ilmoitus; tuulen takia hissit saattoivat joutua pysäyttämään toimintansa.
Laufbödenin pikkuisen Stüblin terassi oli aivan täynnä porukkaa. Kohta on hektinen, siinä treffaavat sekä suksiporukka että jalan liikkuvat. Tuuli pöllytti siinäkin, ei mikään ihanteellinen paikka pysähtyä.
Siirryttiin seuraavalle reitille, joka koukkaisi huippujen ympäri ja palaisi samaan pisteeseen. Alppeja, aurinkoa ja eväitä. Mielikuvissani istahdin polun reunaan ja lämmittelin ihanassa paisteessa. Kun availin leipäpakettia jääkylmässä viimassa, vaikkakin todella upeassa maisemassa, mietin lähinnä kuinka syödä ilman, että menetän sormet.
Toiselta puolen kukkuloita löysin tuttuja maisemia ja hissiaseman, jolta lähdettiin nousemaan ylös viiden järven lenkille. Aldon mielestä ihan vieraita huippuja, ei kuulemma minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Talvi muuttaa maisemaa.
Aseman vieressä Pizolhütten terassilla ajattelin palkita hikoilun kaakaolla ja reilulla annoksella kermavaahtoa. Pöydässä pari muuta seuruetta oli samoilla linjoilla, kaipasivat ainakin juomista, ehkä palan kakkua. Yksi tarjoilija oli vastuussa maksujen keräämisestä, toinen toi ruuat. Se kolmas, joka otti vastaan tilaukset, ei koskaan tullut paikalle.
Me kyllästyimme ensin, sillä kello tikitti. Lähtöpaikasta ei ollut tietä alas laaksoon, oli pakko ehtiä kuplahissiin. Viis kofeiinin tarpeesta, kaakaohimosta ja ihanan ilmavasta kermasta. Repusta kaivettiin kuivaa kakkua (Aldon synttäritäytekakkua edelsi epähuomiossa epäonnistunut lättänä, josta olin sivaltanut siivut mukaan.) ja hyytävää vettä päälle. Jospa sitä kahvia Laufbödenissa.
Mutta ei. Terassilla pyyhki tiukka viima.
Siispä mäkeä alas. Jokainen tyylillään, minä usein kyykyssä liukuen.
Laaksossa virtasi joki ja auringon puolen rinteillä lumiraja oli ylhäällä huipuilla. Kotoa 470 m korkeudelta tytär raportoi pihatöistä, lämmöstä, ensimmäisestä perhosesta ja sisiliskosta.
Laskettelurinteet ja patikkapolut risteävät sulassa sovussa. Slopes and hiking trails meet every now and then.Talo näkymällä. A house with a view. Miehestä kuoriutui nutturapoika. Aldo turned out to be a man bun boy.Tästä vain suksilla eteenpäin. From here only with the skies.Muutama metri patikkaa takana. Already hiked a few meters up hill.Kermakakkumaisemaa. A creamcake view.Tää on aika mielettömän upeaa. This is pretty awesome. Laufbödenin mökki on todella mökki. The hut in Laufböden is really a hut.Lähikukkulan eteläpuoli paljaana. Sen edustalla patikkareitit. The hill nearby has snowless southside. In front hiking trails.Todella tyytyväinen patikoitsija. Myöskin hikinen. Really happy hiker. Also sweaty.Eiks tämä ole hienoa?! Isn´t this great?!Kahviton kahvipaikka näkyvissä. Coffeeplace, where we didn´t get anything, on the sight.Talven peittämä mökki. A hut under the winter.
En resumen: 700 metros de diferencia de altura no es para tanto en el verano, pero en el invierno te hace trabajar. Una vuelta en Pizol en condiciones ideales; sol, nieve y una vista increible en los Alpes.
Kurzgesagt: 700 Meter bergauf ist im Winter etwas anderes als im Sommer. Aber der Tag war perfekt, wahnsinnig schön, keine einzige Wolke im Himmel und wenig Leute.
Kaikki kävi niin helposti. Matkaan lähtö, pienen ruuhkan jättäminen selän taa, vuorelle nousu ja parkkipaikka, sekin löytyi heti.
Matkalla lemusi kaamealle, on taas se aika vuodesta eli kevättä pukkaa ja pelloille suihkutetaan tankeista lannoitelietettä. Perillä oltiin sen verran kaukana ylempänä, että paikat oli valkoisen peitteen alla ja ilma raikasta.
Oltiin ihan lähellä Zürichiä, vaikkakin Zugin kantonissa Ägeri-laakson yläpuolella. Siinä mielessä täydellinen paikka, että yhtäällä on lumihuiput ja reitin toisessa päässä näkymät Zürichinjärvelle.
Mitään sen kummempaa tavoitetta ei ollut, kunhan halusin juoda kahvit repussa kuljettamieni Runebergin torttujen kera ulkosalla. Kasvoille toivoin edes vähän aurinkoa ja lunta kenkien alle.
Reitti näköalapaikalle oli lyhyt, mutta jestas että aurinko lämmitti ihanasti; kuinka nautinkaan siitä, että jouduin siristelemään silmiä kaikessa kirkkaudessa.
Lupailtua lumisadettakaan ei näkynyt, vaikka pilvet kasailivat joukkojaan. Pumpulitaivas sekoittui lumihankeen, alhaalla vuorten navan kohdalla leijailevat matalat pilvet varsinkin. Oli terävää ja jykevää, pehmeää ja pyöreää. Sinistä ja valkoista, tummanvihreää ja melkein turkoosia.
Kahvit juotiin ylhäällä nuotiopaikalla, hanskat takapuolen alla. Aldo halusi kahvit järvinäkymällä, minä vuorilla ja hangella. Siinä istuttiin samalla puupenkillä, yksi yhteen, toinen toiseen suuntaan.
Seuraavina päivinä myrskytuuli tyhjensi vuoret ihmisistä, taivasta peittivät pilvet ja lunta tuiskutti siellä täällä. Minä lämmittelin vielä menneellä auringolla poskipäillä ja otin seuraavan mantelileivonnaisen.
Lunta, loistavaa. Snow, great!Rigi (vas.huippu) ja Pilatus. Luulisin. Rigi (on the left hand side) and Pilatus, I think.Lasten treenirinne. Kids training slopes.Vain tän halusin nähdä. This is what I wanted to see.Paranee vain. Just getting better.Mentiin metsään. Went to the forest.Tyytyväinen. Happy.Gottschalkenberg.Lumirajalla. Yhdellä suunnalla talvi, toisella kevät. Snowborder. On one side winter, the other spring.Bellevueltä näkyi nimensä mukaisesti kaunis maisema. Zürichinjärvi ja kaupunki vasemmassa päässä. In Bellevue you really have a beatiful view. Lake Zurich and city on the left.Hyvää viikonloppua. Happy weekend.Snäkkimaisema yhteen suuntaan, selän takana järvi. Snackview. Lake behind the back.Koska Runebergin päivä. ´Cause Runeberg´s day. Mikä vuori vasen terävä huippu? Which mountain peak is that on the left?Pilvet ja lumi sekoittuvat. Snow and the clouds get mixed.
En resumen: A veces todo es tan facil. La salida, el viaje. Y si no contámos el tufo tan terrible del fertilizante en el camino, todo estaba perfecto. Sol, nieve, cafecito y la vista al lago de Zurich y a los picos nevados.
Kurzgesagt: Manchmal ist alles so einfach. Die Abfahrt, die Reise. Und wenn wir den Gestank der Gülle bei den Feldern vergessen würden, könnte man sagen alles war perfekt. Die Sonne, der Schnee, Kaffee und eine Aussicht über den Zürichsee, super Panorama von den Schneebergen.
Oikeastaan en varsinaisesti vietä viikonloppuja kokonaan vapaalla juuri koskaan, sillä teen töitä silloin kun niitä on. Etsin juttuaiheita, kirjoitan, valmistelen. Mutta vuoristokeikat osuvat useimmiten lauantaille ja sunnuntaille, koska perheellä on aikaa.
Viime lauantaina sään piti olla surkea ja sunnuntaina todettiin, että vielä ottaa aivoon Wildhausin tungos ja vaikka löysin pari otollista paikkaa lähietäisyydeltä, vaikka pienellekin retkelle, jäätiin kotiin.
Ei siis tehty mitään sen kummempaa, paitsi että hoidettiin rutiinijuttuja. Lauantai on se päivä jolloin kylän hotspot on kierrätyskeskus. Tarrasin roskakaapissa majailevaan tölkkipussiin ja terävä särmä repäisi sen säpäleiksi, tölkit kolisivat lattialle ja öljyt plus muut mehut roiskuivat pitkin. Oli ne pesty, mutta silti. Päädyin siis myös lattian pesuun. Tunnustettakoon, että vain osittain.
Kierrätyskeskuksen luona tuli tehokas olo. Hellyyttävää, miten fiinit zollikonilaiset tulevat roinineen tukka länässä verkkareissa, silmät pussilla, mutta vauhdikkaasti elämää järjestäen. Jaamme yhteisen innostuksen; kyllä tämä tästä! Kaikki kääntyy parempaan, kun kodista poistuu ylimääräinen.
Pääsimme eroon hajonneesta sähkölaitteesta, maitotölkeistä ja muoveista sun muista. Samalla keikalla heitettiin luomukaupan kautta, jotta lounasta varten olisi Veginesiä, vegaanista majoneesia. Tartuin myös samosa-pakettiin; heräteostos, selvästi jo vähän nälkä.
Kotona söin varmuuden vuoksi jokusen taatelin saadakseni nopeasti energiaa ja pyyhkäisimme Aldon kanssa parin tunnin juoksulenkille. Mäet on sitä luokkaa, ettei ihan kaikkia varsinaisesti juosta. Mutta kuvitelmissani käyn siis juoksemassa.
Jokivarressa putoukseen oli kertynyt jo hieman jäätä. Yöt on pakkasen puolella, päivisin pari lämmintä. Kaksi pientä järveä matkalla olivat osittain jäätyneet ja päällä kaunista riitettä. Sorsalinnut selvästikin etsivät jo paria.
Jalka nousi keveästi. Mutaisessa kohdassa oli hyytävästä ilmasta huolimatta pehmeän liukasta. Hipsuttelin varovasti ja onnittelin itseäni siitä, etten uponnut tai lentänyt selälleni.
Alamäessä pääsin kiinni euforiaan ja kotona se tarkoitti järkyttävää nälkää. Hyvän lenkin jälkeen kaipaan täyttävää sapuskaa. Litistetty perunasalaatti (päälle siitä aiemmin haetusta majoneesista, yrteistä ja valkosipulista, parmesanista ja sinapista kastike) kasvisnakeilla ja parilla vegaanipalkinnon saaneella bratwurstilla. Molemmat olivat muuten varsin maistuvia, mutta ei kannata paistaa liian kauan, rakenne muuttuu sitkeäksi.
Kahvit join läppärin äärellä, lueskelin niitä näitä ja sen jälkeen oli kasattava voimat ja lähdettävä kauppaan. Se on lauantaisin auki kahdeksaan, mutta viiden paikkeilla alkaa hyllyt olla tyhjinä. Niin myös tänään. Banaanit, basilika, korianteri ja oregano jäivät ostamatta. Muuten kassit täyttyivät ja saatiin kruisailla hyllyjen välissä rauhassa. Tähän aikaan on hiljaista.
Olin tsempannut perinnepuolella ja tehnyt torstaiksi kasvishernekeittoa ja pannaria. Nyt oli vielä herniksen jämät ja lämmitin sen iltapalaksi. Heitin myös pannulle ostamani samosat ja tajusin haukatessani, että nyt on sitten herneitä sekä piirakassa että lautasella. Noh, hyvää kuitenkin.
Hernekeiton vahvistamana kävin vielä editoimaan kirjoittamaani tekstiä ja kun väsähdin sen kanssa, siirryin tarkistamaan kolumnia. Jo suht myöhään muistin, että apua, pyykkitupa on tyhjennettävä ja parit silitettävätkin hoidettava. Mukaan otin läppärin ja korealaista draamaa. Kuka muu katsoo sarjoja silittäessä?!
Yöllä oli jonkun verran liikennettä jälkikasvun departementissa, meillä oli nimittäin yökyläilijöitä. Nukuin pätkissä ja aamulla naapurin kissa tuli aivan liian aikaisin koputtelemaan oveen. Hän vierailee meillä toisinaan.
Sunnuntain aamupalan aikoihin taivaalla leijaili vain ohutta yläpilveä, mikä lupaili kaunista säätä muutaman tunnin päästä. Edellisen patikan aiheuttama turhauma ei päästänyt irti, joten työstin vielä kolumnia ja jäin jumiin loppulauseen kanssa. Puolen päivän paikkeilla laimea yö ja pitkän lenkin jälkeen palautumatta jääneet lihakset alkoivat hälyttää. Olin voimaton. Mutta kokkaus, se auttaa aina. Pistin tortillat uuniin lämpiämään ja silppusin tofua vihannesten kera yhdelle pannulle, ja frijoleksia, papumössöä toiselle. Lisäksi sipulia, manteli-crème fraîchea limetin kera, tabascoa ja salaattia sekä tomaattia tortillan väliin. Tällä kombinaatiolla heräsin henkiin.
Soitin synttäripuhelun äidille siinä kahvin lomassa ja katselin muiden postauksia rinteistä ja laduilta. Huono omatunto painoi; tällä säällä olisi pitänyt mennä sinne aurinkoon. Mutta minä katsoin hetken vielä K-draamaa ja luin vielä viimeisen kerran tekstini läpi.
Illaksi tein vielä pizzataikinan, latasin päälle grillattua munakoisoa, sipulia, paprikaa ja mozzarellaa sekä vähän parmesania. Oli kiva tehdä ruokaa kiireettömästi. Pizzaa seurasi vielä myöhäinen iltakävely autiolla kylällä. Edes autoja ei kulkenut. Kulman takaa tuli mies, eikä koiran hihna erottunut pimeässä, koirakin oli piilossa. Olin nöksähtää nenälleni ja päästimme molemmat hermostuneen entschuldigungin ja naurahduksen. Kumpikaan meistä ei odottanut kohtaamista kenenkään kanssa.
Tähtitaivas oli kirkas ja kaunis. Kuljin katua, jolla ei ollut ainuttakaan tuttua taloa. Kaikki oli rakennettu uudestaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Ylempää katselin mustaa järveä ja toisella puolella kimmeltäviä valoja. Ohitin kylän vuohien apajat (olivat jo nukkumassa) sekä solariumin (siis niitäkin on vielä) ja myös italialaisen ravintolan kulman, missä ei ole enää aikoihin ollut ravintolaa eikä koko taloa, vaan tilalla on moderni asuinrakennus. Mutta, toiselle puolelle kylää on luvassa uusi pizzeria puulämmitteisine uuneineen, joten elämme toivossa.
Kotona katselin vielä seuraavan viikonlopun sääennustuksia. Josko silloin taas retkelle.
En resumen: A veces hay que usar el fin de semana para hacer cosas, que tal vez no son para tanto, pero simplemente son necesarios.
Kurzgesagt:Manchmal muss man auch am Wochenende einige Sachen erledigen, die nicht ein Abenteuer sind, aber die man trotzdem machen muss.
Tähän asti on mennyt ihmisten välttelyn suhteen todella hyvin. Olen onnistunut valitsemaan lähes täydellisiä retkipaikkoja, joten kerrankos sitä sitten erehtyy.
Lauantai on yleensä se parempi päivä viikonlopusta. Osa väestöstä juoksentelee kaupungilla, toreilla ja turuilla, joten luonnossa on tilaa. Sunnuntaina tiet täyttyvät varsinkin iltaa kohti, kun kaikki, sekä päiväreissulaiset että viikonlopun viettäjät palaavat kotiin.
Wildhaus on itä-Sveitsissä, lähellä ja kivaa seutua. Ja viime lauantaina tosi kaunista – sekä ihan hirveää.
Samaan paikkaan oli ilmeisesti päättänyt lähteä koko Zürichin kantoni, ajattelin. Myöhemmin selvisi, että sen lisäksi myös kaikki saksalaiset. Sveitsi vetää, kun naapureilla on paikat kiinni.
Kotoa lähdettiin sumussa. The morning started foggy.Aurinko on löytynyt. We found the sun.Autojen rivi on kuin helminauha. It´s not a pearl string, but parked cars. Tämmöinen patikkapolku hissille. Hiking towardsthe lifts.Jo aika lähellä hissiä. Pretty promising, lift nearby.
Lähdettiin matkaan suht ajoissa, joka oli lopulta liian myöhään, koska ensimmäinen, toinen ja kolmas parkkipaikka olivat täynnä. Neljä avutonta liikenteenohjaajaa seisoskeli ja katseli virtaa. Juu, ajakaa vain pitemmälle. Minne? Laakson päähän? Mieluiten Itävaltaan? Hornankuuseen?
Kulkupelille löytyi lokonen äärimmäisestä rivistä. Ne ressukat, jotka tulivat perässä, joutuivat peruuttamaan takaisin jonossa ja pysäköimään kenties seuraavaan kylään – tai kyllästyivät ja lähtivät kotiin.
Patikointi alkoi siis jo laaksosta. Tallasin autojonon vieressä jäistä tietä, koska pelto upotti polveen. Vasta puolisen kilometriä myöhemmin hoksasin, että autojonon ja parkissa olevien toiselta puolen löytyi talvikävelytie. Kuvittelin sen olevan hiihtäjille, luistelijoille siis, ja kaiken ärtymyksen sivussa kärsin tajuttomista tunnontuskista tuhotessani latua kenkä upoksissa.
Köysiradan lippujonossa helpotti hieman. Vain muutama edessä ja minuuteissa istuttiin hississä menossa ylöspäin.
Ylhällä avautui hulabaloo, joka juhli endemiaa pandemian sijaan. Maskeja ei käyttänyt kukaan – paitsi rinneravintolan vessassa – ja surpussa höngittiin minne sattuu.
Patikkapolulla sydämellinen vastaanotto. Heartwarming hikingpath.Kannatti sittenkin hikoilla parkkijonossa. It might have been worth while sweating in the parking line.
Katsoin kelloa huolestuneena, koska patikkareitti oli arvioitu paussitta neljäksi tunniksi. Enää ei ollut aikaa näin pitkään. Urheilukello kai aavisti jo valmiiksi hermostuneen tilan ja ryppyili. Tai sitten vain täpinöissäni ja tajuttomassa auringossa painelin liian nopeasti, hitaasti, pyyhkäisin väärin, huidoin ja sohin ja kulutin seuraavat kallisarvoiset minuutit yleissähläämiseen.
Reitin pää oli siis kateissa sekä ruudulla, että käytännössä. Jo aiemmin olen huomannut, että näillä seuduilla kyltteihin panostetaan mahdollisimman vähän. Että kyllä ne löytää, jos haluaa. Ihmismassassa ei näkynyt mitään osviittaa kävelyreittiin, mutta pari kävelijää tuli yhdeltä suunnalta, joten sinne. Siis väärään suuntaan. Paluu takaisin.
Pienen pieni Winterwanderwege – viitta löytyi köysiratajonon ja muiden massojen massojen takaa. Samalla kun vierestä suihkasi T-hississä mukavasti matkaavia laskettelijoita, me tallaajat hikoilimme ylämäessä pöperöisessä lumessa.
Pullo tyhjäksi heti alussa. The bottoms up already in the beginning.Varjoa ja aurinkoa. Shadow and sun.
Muutama sata metriä eteenpäin stressi oli mennyttä, pulssi nakutti tiukasti muuten vain, sellaisella terveellä tavalla. Metsässä käveli pari muuta, lumi kimmelsi, aurinko lämmitti kasvoja ja alhaalla lelluva sumu näytti täältä käsin pumpulikerrokselta.
Kellon GPX:ät olivat ihan pielessä, mutta matkalta löytyi pari selventävää karttaa. Reitin suoran osuuden jälkeen edessä oli ikäänkuin kolme erillistä silmukkaa tai rengasta ja päätettiin koukata ensin vasemmalta, tullessa oikealta. Viimeisen paikkeilla oli selvää, ettei päivää enää riittänyt kahden tunnin lisäsilmukkaan. Hiukan otti aivoon, sillä paljon ei puuttunut, mutta viimeiseen hissiin oli ehdittävä ja sapuskapaussikin pidettävä.
Pikkuruisia lumivyöryjä. Small avalaches. Ylös ja alas. Up and down.Lumikenkäilijöitä liikkeellä. Snowshoers on the way.Tässä on pätsi. Ei tuulta, kovasti aurinkoa. A lot sun, no wind.Toisen puolen huippuset. The peaks on the other side.
Kiivettiin korkeimmalle kohdalle ja vetäistiin jumppamatto pyrstön alle, ihan vain polun reunaan, koska sivussa upotti. Edessä oli särmäinen vuori, aurinko porotti päin pärstää, joten mikäpä tässä. “En tiedä pitäisikö sanoa, mutta tuolla edessä rakennusten luona on ihana penkki” tiedotti ohikulkeva neropatti. Siis ei pelkästään istumapaikka, vaan myös wunderschön.
Natustin viimeiset patikoitsijan piparkakut, jalan muotoiset, luonnollisesti. Täällä vallitsi rauha. Ja oikeastaan reitti oli yksi parhaista. Tarpeeksi pituuttakin, jos siis olisi ollut aikaa.
Alppitila lumen ympäröimänä. An alpine farmhouse surrounded by snow.Ihanteellista. Idyllic.Leiri seuraavalle nyppylälle. On the left is our snackspot. Minä ja karmea nälkä. Me, very hungry.Patikkapiparit. Hikers cookies.
Paluumatkalla reitti oli varjoisa ja sinisessä tuli viileä. Hissien luona lähenevä ilta näkyi seudun rauhoittumisena. Päätettiin napata lähtiäisiksi kioskikuppilasta kahvit. Ihmisenä olen selvästikin huonoa materiaalia; en opi kokemastani. Vuoden toinen kahvi kodin ulkopuolella ja linja jatkuu pulverina. En sanoisi, että se oli pahaa, mutta ehdottoman mitätöntä. Ensi kerralla ne omat sumpit mukaan.
Laaksossa autojen helminauha oli alkanut liikkua. Costaricalainen kovapää päätti mennä sieltä, missä on tilaa eli pellon poikki. Kilometri umpihangessa polvea myöten on omiaan tiristämään loputkin mehut ihmisestä.
Takaisin varjossa. Back in the shadow.Säntishän se siellä. That´s Säntis.Huono kahvi nro 2. This years 2. bad coffee.Laskettelijatkin menossa kohti laaksoa. The skiers also going towards the valley.Hissillä alas. Down with the lift.Kuu Wildhausin yllä. The moon over Wildhaus.
Kintut pääsivät lepoasentoon välittömästi, eikä autosta tarvinnut liikahtaa minnekään ylimääräistä tuntia myöten. Mateleva ruuhka nimittäin alkoi parkkipaikalta ja jatkui seuraavat 30 kilometriä. Jottei olisi niin ottanut päähän, järjesti luonto upean auringonlaskun. Shown loppuhuipennuksena sujahdimme pilkkopimeässä paksuun sumukerrokseen.
Seuraavakin päivä oli vuorilla täydellinen. Annoin olla. Juoksin kotiseudulla kevyesti lumettomilla, mutta kauniin huurteisilla metsäteillä puron vartta, enkä todellakaan tuntenut sen kummempaa retkitarvetta. Hyvin harvinaista, joten kirjattakoon se muistiin.
Ajetaan kohti auringonlaskua. Ja sumua. Driving towards sunset. And the fog.
En resumen: Creí que eramos yo y el cantón Zurich completo en las montañas de Wildhaus, pero en total por ahí andaba además todo Alemania.
Kurzgesagt: Ich dachte alle aus Kanton Zürich waren in Wildhaus am Samstag, aber zum Schluss war da auch das ganze Deutschland.
Tänään Sveitsissä herättiin koko maassa pakkaslukemiin tai no, jossain taisi olla lähellä nollaa, mutta kuitenkin. Itäisessä osassa oli miinusasteita melkein 30. Tuntuu käsittämättömältä, että viikko sitten Zürichiin tupsahti välikevät aurinkoineen, lämpöineen ja kukkineen.
Tietenkin siitä nautittiin, mutta silti. Tuli olo, että ei, haluan talven. Zürichin ympäristössä lähes kaikki talvipatikkapolut olivat palanneet takaisin kesämuottiin, siis lumettomiksi, mutta en silti olisi jaksanut matkustaa päiväreissua varten kovin kauas tai ylös.
Lumirajan piti pyyhkiä jossain parin kilometrin korkeudessa, silti Zürichinjärvestä seuraavan, Walenseen yläpuolella 1200 m:stä löytyi auki oleva talvipatikkareitti. Ei lumivyöryvaaraa tai muita häiritseviä tekijöitä. Vain märkä, huomautettiin sivustolla.
Alhaalta katsottuna tilanne ei näyttänyt kovin talviselta. Yhtä vihreää seepraa koko vuoristo. Jalkaan vetäisin kesäkakauden vaelluskengät, koska epäilin varpaille tulevan joka tapauksessa hikiset olosuhteet.
Ylös Arvenbüeliin asti oli puhdasta asvalttia, parkkipaikalla tilaa ja rinteessä laskettelijoita, joten kaikki hyvin. Patikkareitti ei ole kovin pitkä ja eestaas-polku, mutta kelpaa sunnuntain hikilenkiksi.
Lunta oli alun keväisen osuuden jälkeen enemmän kuin olin odottanut, edessä valkoista polkua ylös asti. Pöperöistä kylläkin ja reitti oli pudotettu ylärinteeltä siihen, missä edellisvuonna kulkivat vain lumikenkäilijät. Sääoloista johtuen, sillä ylempänä oli suurelta osin vihreää.
Kohti Vorher Höhin huippua kuljettiin teepaidoissa, välikerroksen hihat ylhäällä, punakoina ja hikisinä. Alaspäin tulevat näyttivät palaavan naparetkeltä, huivit tiukasti kaulan ympärillä, pipot, huput, aurinkolasit, kaikki paikoillaan. Me vasta liikkeelle lähteneet, viattomat, emme tienneet ylhäällä puhaltavasta puhurista. Myöhemmin etsin mainintoja Föhn-myrskystä tai muusta tiukasta tuulesta, enkä löytänyt mitään. Silti laella oli seisottava jalat harallaan ja puhelimesta pidettävä kiinni kaikin sormin (siksi yksi myös kuvassa), jottei olisi päädytty alas laaksoon lento-oravan lailla.
Onneksi eväspaussille oli lato ja sen edessä puolittainen kieppi, jonne sujahtaa tyyneen ruokailemaan. Vieressä oli myös penkki linnunpöntöllä, mutta istumaosio oli kärsinyt talvesta.
Aurinko otti ja meni pilveen ja istuessa tuli kylmä kaiken hikoilun jälkeen. Alpin latokuppilasta olisi varmaan saanut kahvia, jota kaipasin, sillä termari jäi täyttämättä ennen lähtöä (äkkipäätös, näets). Silti tuuliset olosuhteet pakottivat paluureitille.
Alamäessä nähtiin erilaisia selviytymistyylejä, yksi veti sivuttain tampaten, toinen töpötteli, kunnes liukui ja oli levitä, otti pari suurta vauhtiaskelta ja joutui juoksemaan loput, kiljuntaa, oho-hups-tilanteita, voimakasta sivuhorjuntaa ja annas-kun-autan-tarjouksia. Itse jouduin turvautumaan uuteen oikea-jalka-johtaa-polvi-koukussa-systeemiin ja vasen oli sivuttain jarruna. Tasapaino pysyi loistavasti, mutta vastaantulija huusi, että hän kyllä väistää polulta hypäten, jos vauhti kasvaa liikaa.
Kahvia saatiin ihan lopussa rinteessä lumirajalla jököttävästä vaunusta. Ei ehkä esteettisin paikka, litslätsmärkää, mutta katseen voi luoda vuoristoon. Itse sumppi oli pahinta ikinä, pikakahvia pulverista ja suolaiset 4 frangia. Mutta lämmintä. Ja seuraavalle lähdölle tulee taatusti mukaan oma termari.
Pilvistä voi aavistaa, että ylhäällä kävi puhuri. The clouds look like there could be some heavy wind.Seepramaisema ei lupaa lumisia olosuhteita. Zebra-hill look doesn´t really promise a real winterhike.Hissi toimii, samoin rinneravintola. The lift is working, as well as the sloperestaurant.Ketä lienevät Figaro, Boy ja Protz? Ehkä täällä kesällä laiduntavat lehmät? So, who are Figaro, Boy and Protz? The cows who pasture here in summer?Lämpö on puhaltanut ylempänä. Warm weather has melted the snow in upper hillside.Ihan hyväksyttävät talviolosuhteet. Pretty good winterconditions.Hei mutta tuollahan on elämää! There´s something happening up there!Reitti vaikuttaa tasaiselta, pelkkää hämäystä. The route looks flat, it´s not.Tästä suunnasta Säntis vaikuttaa pieneltä ja viattomalta. From here Säntis doesn´t look so intimidating.Churfirsten ja lumikökkeröt. Churfirsten and the snowformations.Hänkin yrittää kestää pystyssä tuulessa. He also tries to stand straight in the wind.Ihan ollaan tuulitukkia. Almost gone with the wind.Lounas näkymällä. Metallinen viittapylväs heiluu uhkaavasti tuulessa. Lunch with a view. The metall signpole wings terribly in the wind.Pakko pistää pää pakettiin, hetkisen kuluttua lisään pipon. Gotta hide the head and after a while, need also a beanie.Paluu puolipilvisessä ilta-auringossa. Back in partly sunny evening. Lopussa seisoo (paha) kahvi. Ja suklaa. In the end there´s (bad) coffee.And chocolate.
En resumen: De pronto vino casi la primavera y la nieve se derritió hasta en los montes cercanos. Pero en Arvenbüel pudimos hacer un caminito en la nieve en condiciones bastante invernales. Buena vuelta, café horroroso.
Kurzgesagt: Wir hatten plötzlich fast Frühling und der Schnee ist in den nahen Bergen verschwunden. Aber in Arvebüel konnten wir doch eine Winterwanderung machen. Ein schöner Rundgang, mit schrecklichem Kaffee.
Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.
Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.
Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.
Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.
Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.
Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.
Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.
Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.
Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.
Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.
Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.
Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa. The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day. Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä. Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich. Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli. The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia. The wall is a perfect place to look at the view.Alpithan ne siellä! The Alps, indeed!Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi. When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.Witikonin uutta ja vanhaa asutusta. New and old settlement in Witikon.Turvallisesti kotikukkulalla. Back on the hometown hill.
En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.
Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.
Viime vuonna riuduin olemattomia joulumarkkinoita ja toreja haikeasti ajatellen. Puoli joulua oli sammutettu menojen typistämisen myötä, ajattelin. Olenko nyt käynyt seisoskelemassa massassa Glühwein-muki kädessä? Olenko syönyt hollantilaisia ranskalaisia keltaisella soossilla? Olenko natustanut ylihinnoiteltua ja kuivahkoa loimulohta fondue-katkuissa aukiolle kyhätyn hirsitalon vieressä? En.
Mutta olisin voinut. Ja juoksennella kaupoissa lahjapakaasit paperikasseissa. Silti – en.
Joulustressi – josta kyllä myös nautin, sillä se tietää kivoja juttuja nopeassa tahdissa – on pientä, kuten koko elämä näinä päivinä. Silti jostain syystä tämä harvempiin asioihin keskittyminen on antanut tilaa tunnelmalle. Harvoin olen ollut näin jouluisissa fiiliksissä jo muutama viikko ennen joulua.
Jouluisia tervehdyksiä naapureilta ja tuttavilta. Christmas greetings from the neighbours and friends.Illalla lumettomuus ei pistä silmään. In the evening you don´t really pay attentions to the snowless December.
Koska lunta ei ole, panostan tuoksuihin ja makuihin. Rivissä on putelit täynnä neilikkaa, kanelia, inkivääriä, muskottiakin ripaus. Sitruksiin pistellyt neilikat ja tähtianikset ihan vain sinällään herättelevät aisteja.
Kokeilin punajuuricarpacciota, jonka resepti ei varsinaisesti kuulostanut houkuttelevalta, mutta kuva, se oli hersyvä ja herkullinen. Oma tuotokseni oli jotain muuta, lähinnä laimeaa lohiasetelmaa, mutta siihenkin on syynsä. Punajuurilajikkeen sisältä löytyi ihana pinkki valkoisin raidoin. Keitettäessä niistä tuli kellertäviä ja sisältä paljastui lohen tai verigreipin vaaleanpunertava hailakka. Sitruuna, kapriksia, tilliä. Yllättäin tarjolla oli jouluinen kalalautasta muistuttava makyhdistelmä.
Tämä on siis punajuurta. So, this is actually beetroot.Costaricalainen joulukakku, yritys nro xx. Costarrican X-mas cake, trial number xx.
Costaricalainen joulukakkuyritelmä numero xx on ehkä paras tähän mennessä. Ohjeet ovat kotikutoisia ja aina hiukkasen epämääräisiä. Edellisvuotinen ei suostunut kypsymään ja tästä Aldon mielestä puuttuu rommia. Hän valeli kakkupalansa reilulla otteella ja kummasti kuulemma parani.
Muutama joulutorttukin on paistettu, samoin pari pellillistä pipareita. Kuusi seisoo paikallaan ja valuu pihkaa, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia. Toiveinani oli se kuusi, jota kukaan ei ostaisi, mieluusti klenkku ja vähän ressukka, sellainen pelastettava yksilö. Tässä on pari kellertävää oksaa, mutta muutoin kelpo puu lähiseudun maatilallisen tiluksilta. Perheen mielestä se myös näyttää suomalaiselta.
Enää on käärittävä banaaninlehtiin costaricalaiset tamalekset, jotta tropiikki maistuisi tarpeeksi loppuvuodessa, muutoin olen valmis.
Villasukat jalkaan, kynttilöihin tulet ja joulu, tervetuloa.
Koristelupuuhat vaiheessa. Mutta tuoksuja on. Decoration still on the go, but at least there are christmassy aromas.
En resumen: Una Navidad más con limitaciones da el chance de concentrarse en las cosas más importantes – en los olores y sabores navideños, en el ambiente. La producción de los tamales está ligeramente atrasado, pero hoy vamos a hacer estos paqutitos comibles y manana seguramente desayunarémos los primeros. Chocolates y galletas hemos estado probando desde el comienzo del mes y los experimentos con el queque de Navidad tico siguen. Está vez estámos ya bastante cerca de algo, que podría ser rico. Un poco más de ron y creo que ya! Feliz Navidad!
Kurzgesagt: Ein Weihnachten mit Beschrenkungen gibt es eigentlich eine chance zu den Wichtigen zu konzentrieren, wie die Düfte, Geschmäcke, die Stimmung. Die Weichnachtspfefferkuchen und Schokolade habe ich schon seit anfangs Dezember genossen und die Costarricanische Tamales, die wie essbare grüne Geschänke sind, werden wir heute noch machen. Dann bin ich bereit für die Festtage. Frohe Weihnachten!
Pala Suklaata 