Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen zürichiläisessä teatterissa, ilmeisen sveitsiläisen yleisön joukossa, sekoitti hetkeksi todellisuustasot. Kun on parin tunnin ajan katsonut valkokankaalla siniasuisia, joilla lukee selässä ”POLIISI”, kuunnellut Tuomari Nurmiota ja nähnyt kavalkaadin vanhoja tuttuja suomalaisia näyttelijöitä, vaikuttaa oma kieli elokuvateatterin ovesta ulos astuttaessa hypänneen leffasta kadulle, väärän lavastuksen keskelle.
Niin ilmeisesti ympärillä seisovienkin mielestä, mutta jatkoimme silti keskustelua elokuvasta kotkaksi, välillä espanjaksi, kuten perheessä on tapana, luovia kielestä toiseen. Muistin Kaurismäen lausahduksen Hesarin taannoisessa haastattelussa, jossa hän kertoi suomen kielen olevan hänen isänmaansa ja olevansa Berliinissä kuin lenkkimakkara katukeittiössä. Alkuosa kommentista on selvä, mutta lopusta en saa tolkkua. Kaurismäki tuntee olevansa Saksassa kuin lenkkimakkara Brat- ja Currywurstien seurassa? Vähempiarvoinen, koska vähälihainen, kenties jauhoinen? Hyvin suomalainen? Retro? Kaurismäkeläinen?
Ei siinä mitään, makkaralla on oma paikkansa keittiössä, eikä kukaan pakota olemaan gourmet-makkara, jos ei halua. Mietin sitä hetken. Suomalaisten on usein vaikea olla gourmeta. Mieluusti tukeudutaan perusruokaan. Mikä suomalainen ruoka minä itse sitten olisin? Tai miksi itseni tunnen Zürichissä? Tuskin olisin mikään tryffeli, pikemminkin jotain kotisapuskaa.
Lista pitämistäni ruuista ei toimi, sillä se mikä maistuu, ei kuvasta itseäni. Kuten pasha. Kermaisen maistuvaa, ravitsevaakin, sattumilla rikastettu, hapokkailla kuiva-aprikoosin paloilla ja rusinoilla, purutuntumaa taas manteleista. Ongelmana on se, etten ole makea – en siis missään tapauksessa, enkä ikinä. Sitä paitsi pasha on tuontituote idästä, joten aivan suomalaiseksi sitä on paha mennä väittämään. Vai onko? Missä vaiheessa ruuasta tulee jonkun maan oma? Kenelle kuuluvat lihapullat? Ikealle? Olenhan minäkin tuontituote idästä länteen, Kotkasta Sveitsiin.
Kävin läpi laatikoita. Makaroni-, kaali- ja lohilaatikoita. Josko sieltä löytyisi suomalainen ruokaidentiteettini. Mutta ei. Makaronilaatikko on liian simppeli, ellei peräti kahtia jakautunut, lihaa ja pastaa. Liian tylsä makumaailma. Lohilaatikko kenties, sillä se on herkkuani. Mutta jotain siitäkin jää uupumaan. Osatekijä, jota en osa nimetä. Ehkä se kuvastaa sisäistä mutkikuuttani; en vain voi olla kahden pääraaka-aineen ruoka.
Kaalilaatikko sen sijaan kuulostaa yllättäin aika hyvältä. Ehkä kasviksen ja jauhelihan täydellinen yhteys, joka pitkään haudutettaessa vain paranee ja suolaisen makean kruunaa kirpeä puolukkahillo, on juuri se mitä olen etsinyt. Makukokemus joka kasvaa. Mutta ehkä sittenkin olen savulohi. Mehevä, suolainen, lohta parhaimmillaan, kalaruokien aatelia. Tai ainakin haluaisin olla.
Sitten huomaan, että ajatuksestani jäi uupumaan jotain. Ehkä Suomessa tunnen olevani savulohi, mutta entä Zürichissä? Savulohi sveitsiläisten rakastamien uppopaistettujen ahvenfileiden keskellä? No ei nyt aivan, pikemminkin paistettu silakka kaviaarin keskellä. – Siinä se onkin, se vastaus. Olen selvästikin pannulla voissa paistettu silakka. Ruskea ja rapea, sisältä maukas, mutta hiukkasen varottava, sillä se rouskutetaan ruotoineen.
En resúmen: El director de cine Aki Kaurismäki, dijo en una entrevista, que se siente en Berlin como un salchichón finlandés en una cocina de la calle. No tengo ni idea, que quería en total decir con eso, pero empezé a buscarme una identidad de comida. Y el resultado es, que si yo fuera comida finlandesa, sería un arenque del Báltico frito en la mantequilla. Crujiente y sabroso, pero hay que tener cuidado por las espinas.
Kurzgesagt: Der finnische Regisseur Aki Kaurismäki hat in einem Interview gesagt, er fühle sich wie ein finnischer Wurst in der Strassenküche. Was das bedeutet, keine Ahnung, aber dann habe ich angefangen für mich eine Gerichtidentität zu suchen. Wenn ich ein finnisches Gericht wäre, wäre ich ein Ostseehering, im Butter gebraten. Aber aufpassen, es hat gräten.
Siinä missä tavallisesti on keskustan suurin lauantainen ulkokirppis, velloi vaaleanpunaisten pipojen ja sateenvarjojen jatkuvasti laajeneva joukko. Kolmen nuoren porukalla oli kyltti, joihin oli piirretty munasarjat: “Me olemme tulevaisuus!” Liian myöhään ymmärrettiin, että sinnehän meidänkin olisi pitänyt mennä. Jonon jatkoksi 10 000 naisen ja jokusen miehen perään. En ole mieltä osoittavaa sorttia, mitä nyt privaatisti ja joskus kirjallisesti, enkä tiedä ulkomaalaisten oikeudesta marssia Zürichin kaduilla, mutta tällä kertaa olisi ollut aihetta. Banderolleja kannettiin tasa-arvon puolesta ja sukupuolierottelua vastaan. Sveitsi on kieroutuneesti moderni maa; tasa-arvoasioissa riittää työsarkaa.
Me saimme käyttää estolääkitystä. Meillä oli suojaavat vaatteet, hyönteissuhkeita, emmekä tunteneet kärsivämme hyttysistä missään vaiheessa matkaa. Eikä malaria ollut mielessämme enää varsinkaan sen jälkeen, kun puolet porukasta lakosi vatsaongelmien takia ja päätyi eristykseen tiputukseen.
Suomalainen Leeni Ojaniemi sairastui Ghanassa malariaan ja päätyi perustamaan yrityksen, joka tekee rannekoruja perinteisen ghanalaisen mallin mukaan ja lahjoittaa jokaisesta myydystä korusta hyttysverkon johonkin maaseudun köyhistä kylistä.
Pala Suklaata 