Wallis: Belap-riippusilta-Riederfurka-Riederalp-Bettmeralp

Siitä lähtien, kun kuulin, että Euroopan suurimman jäätikön toisessa ääripäässä Wallisissa keikkuu 124 m pitkä riippusilta, 80 m korkeudessa, olen halunnut ylittää sen. Lähellä on oltu, useastikin, ja mietitty, että tänään, huomenna, ehkä sittenkin seuraavalla kerralla. Sade, sumu, liukkaus tai liian hapoilla olevat kintut, ehkä porukan sisältä tulevat soraäänet ovat aina siirtäneet reissua jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Torstaina kaikki natsasi: oli aurinkoa, kuiva polku ja innokkaat koivet.

Tästä se lähtee, Belalpin kirkon vierestä

Polku viettää alas kivisenä.

Patikkapolun lähtöpisteeseen Belalpiin oli majapaikasta tunnin matka. Kuplahissillä alas, junalla laakson pohjaa lähimpään kaupunkiin, sieltä postibussilla puoleen väliin vuorta. Bussissa joku tarttui olkapäähäni ja huikkasi: ”Ei tänne mahdu enempää zollikonilaisia!” Tuttava kotikylältä oli matkalla ylös, mountain bike bussin kyydissä. Tyyppi jatkoi omille teilleen, me nousimme vielä viimeisen pätkän kuplahissillä ylös.

Ylhäällä olevalta kirkolta on tultu jo aikamoinen taival.

Laaksossa oleva silta ei silti vielä edes näy tänne

Kuvittelin, että joka suuntaan korkealla heilahteleva ja notkuva silta aiheuttaisi ainakin hetkittäistä sydämentykytystä ja kenties hyytelöittäisi muuten vakaat ja eteenpäin pyrkivät reidet, mutta yllättäin haastavin osuus olikin heti alussa, lakeutumisen ensimmäinen osuus. Belalpin kirkolta lähti pieni polku, joka muuttui melkein heti kiviseksi siksak-portaikoksi. Se oli jyrkkä ja reunoilla tarrattavaksi lähinnä nokkosia. Lähtöpaikan ja sillan korkeuseroa oli puolisen kilometria ja saman verran nousua sillan toiselta puolen. Kilometrejä kertyi väliltä Belalp-silta-Riederalp-Bettmeralp noin 16.

Lähdin liikenteeseen reikäisillä, henkitoreisilla lenkkareilla, mutta en uhkarohkeaa uhmapäisyyttäni, vaan – tulkoon tämä selväksi – fysioterapeutin suosituksesta. Vaelluskenkä on vielä syksyllä nyrjähtäneelle nilkalle liian jäykkä. Trail running –kenkä ei silti tarraa yhtä hyvin jyrkän polun hiekkaisiiin pätkiin ja olisin varmaankin päätynyt alas laakson lumipallon lailla, elleivät urheat vaelluskumppanit olisi tarjonneet vakaata käsivarttaan. Nyt selvisin parilla pyllähdyksellä.

Tämän puunrungon yli hilpaisin niin nopeasti kuin mahdollista. Kuvassa kylläkin kummipoika, jota ei yhtään huimannut.

Toinen paikka, joka vaati ennen askellusta pientä keskittymistä, oli kallion vieressä, rotkon yli viritetty puunrunko. Kuva ei tee asialle oikeutusta, mutta pudotusta on reilusti, eikä runko ole kiinni viereisessä kallioseinämässä. Siihen pultatusta ketjusta voi hakea ylittäessä turvaa.

Keskellä ei roiku naru, vaan silta.

Maasto on koordinatiivisesti suhteellisen vaativaa, on kivirappusia, hiekkapolkua, sileää kalliota, viipaleiksi hajonnutta kalliota, korkeita askelia vaativia suuria kiviä. Alkumatka tallattiin auringossa ja vaikka oltiin parintuhannen metrin korkeudessa ja menossa alaspäin, oli vesipullossa tilanne huono jo riippusillalle tullessa.

Tossua toisen eteen ja kännykkää ei sitten pudoteta, vaikka kuinka heiluttaisi.

Sameaa jokea. Sulanutta vettä jäätiköltä.

Voiton puolella.

Eväsvoileivät ja aprikoosit syötiin sillan toisella puolen, varjossa, pienen alppijärven sivustalla. Reittivaihtoehtoja ylöpäin oli kaksi ja toinen niistä vähän jyrkempi. Valittiin olevinaan helpompi, mutta heti alussa selvisi, miksi paikkaa kutsutaan ”syväksi metsäksi”. Vesipullon sisältö veteli viimeisiään ja elimistö oli yhtä kuivilla kuin joka askeleella kumeasti tömähtävä polku, eikä missään ollut ainuttakaan raikasta vuoristopuroa. Yritin kuvitella vesimelonin raikkautta ja sitä tunnetta, kun vesi valuu kurkusta alas ja jano sen kuin yltyi. Positiivisesti ajattelin, että viimeinen tunti oli jo melkein selvitetty. Kellosta kävi ilmi, että oltiin kivuttu vain kymmenen minuttia.

ehreä keidas ennen jyrkkää nousua.

Meidät ohitti käsittämättömän tasaisella, jäntevällä ja rivakalla menolla harmaahapsinen vaari. Eikä mies ollut ainut saman sarjan kulkija. Ehkä vuoristossa asuvilla on erilainen geeniperimä tai enemmän vettä mukana. Mutta perille päästiin mekin, vaikkakin nestehukasta rusinoituneina.

En resúmen: Como nos costó, pero por fin llegamos a Wallis, a cruzar el puente colgante entre Belalp y Riederfurka. 500 m diferencia de altura, en total caminando 16 km. Lo más dificil no era caminar en el puente, como yo me imaginé, sino que el problema, que –por chapas- llevamos demasiado poca agua. El resultado? LLegamos a Riederfurka, pero en el estado pasa.

Kurzgesagt: Endlich waren wir da, auf der Hängebrücke im Wallis. 500 M Höhenunterschied, 16 Km, viel Schwitzen, viel Konzentration, viel Durst. Aber wunderbare Aussicht und genug Nervenkitzel.