Plärään talvella tutkimusteni tuottamaa kasaa patikkapaikoista ja huokaan. Joko ne ovat vielä liian korkealla, kaukana tai uuden määritteen saaneita: koronakieltojen takana.
Hissit ja junat alkavat kulkea vasta ensi viikosta, joten jos haluaa ylös, sinne on tallattava omin voimin. Koska edellinen reissu meni aika äärirajoille ajallisesti ja sietokyvyllisesti, etsin nyt paikkaa lähempää ja pikemminkin mukavaa kuin haastavaa retkipaikkaa.
Appenzell on ihana ja sen tietävät kaikki muutkin. En halunnut kulkea jonossa Seealpseelle tai sen ympäristöön, sillä niin valtavan kaunis kuin järvi onkin, sinne vie kansainvaellus, eikä vähiten Instagramin takia.
Joten lähdemme Forstseelle, josta kukaan ei ole kuullut. Auto jätettiin Eggersteiniin, josta myöskään kukaan ei ole kuullut. Ollaan syvällä maaseutua, kylässä on maatila toisen vieressä. Reittiohjeet ovat kuulemma hyvät, ei tarvitse gpx-tietoja tai virittää kelloa näyttämään reittiä, näin vannottiin.
Heti ensimmäisessä risteämässä joudumme arpomaan. Ylös kääntyvän reitin lähtöpiste heittää yli puolella kilometrillä ja melkein lähdemme kiertämään ympärilenkkiä päinvastaiseen suuntaan. Niin myös naisporukka meidän edellä. He palaavat takaisin ja liittyvät meidän letkaan.
Polku nousee niittyjen poikki, näemme St Gallenin kaupungin laaksossa. Tyttären mielestä liian urbaania, että olisi kaunista. Minua huimaa, kun näen aina Bodenjärvelle asti, yli Lichtensteinin ja Itävallan vuoristoon, jossa varmaankin ukkostaa, niin mustaa on maisema.
Niityillä kulkee lehmiä ja tiedän, että jossain susi on saanut äiti-lehmät hermoheikoiksi, mikä aiheuttaa kahnausta vaeltajien ja karjan välillä. En tietenkään muista missä. Toivon, ettei se ole täällä.
Lehmä lähtee perään. Se on kuitenkin ystävällismielinen ja vaikuttaa haluavan taputtelua. Tie vie lehmien välistä, navettapihan poikki, yli aidan. Ihmisille on tehty pieni koroke, jotta loikkaaminen onnistuisi kätevämmin.
Yhä ylös yrittää ja kohtaamme muutaman kanssakulkijan. Teemme poikkeaman reitille kiipeämällä ristin luo niemimäiselle kukkulalle. On rauhallista, sirkat sirittävät äänekkäästi ja tuuli puhaltaa. Alkaa viluttaa. Menemme metsän sisään.
Tässä kohtaa voisin olla kotipoluilla, niin samalta luonto näyttää. Olemme hieman tylsistyneitä. Ei jännitystä, ei ylenpalttista kauneutta. Vain mäkeä ylös. On hiki ja nälkä. Syödään sitten järvellä, tehdään tulet, paistetaan vaahtokarkkeja, lupailen.
Järvellä vedän sanani takaisin. Järvi osoittautuu pikemminkin lammeksi ja se on kansoitettu. Nuorten aikuisten porukka on yöpynyt, heillä on kotilomaiset nukkumapaikat viritettynä puiden väliin ja telttakin. Kaikki nuotiopaikat on varattuna. En saa edes hyvää kuvaa lätäköstä, sillä porukkaa on kaikkialla.
Jatkamme matkaa. Jospa sitten, kun olemme ylempänä, löytäisimme kohdan vain meille.
Polku kapenee, jyrkkenee ja muuttuu vuoristopatikkapoluksi. Pysähdyn, energiat on lopussa. Syön pari hapanta ja makeaa karkkia. Muuta en viitsi alkaa kaivaa polulla.
Reitti on yksioikoinen: ensin noustaan ylös, huipulla tie kääntyy alas ja se on siinä. Ja kuten olisi pitänyt arvata, huipulla tuulee. On paljon viileämpi kuin edellisinä päivinä ja vaikka olen varautunut takin ja fleecin kera, palelee. Joudun laittamaa hupun päähän. Istahdamme alas viettävälle niitylle kahville.
Ohikulkijat huutelevat matkan päässä lehmille. Ihmettelemme, että miksi. Selviää, että kantturat ovat tiellä.
Leivät on syöty ja tavarat pakattu, olemme lähtemäisillämme eteenpäin. Lehmät käyvät jonoon ja lähtevät laukkaamaan meitä kohti. Minne ne ovat matkalla? Onko tämä hyökkäys?
Lehmät menevät vierestä täyttä vauhtia kohti alaspäin tiukasti viettävää rinnettä. Joku niitä vetää sinne. Aita on edessä, joten kovin pitkälle ne eivät pääse. Ehkä siellä on erityisen herkullista ruohoa ja se pätkähti lehmille mieleen juuri sillä hetkellä.
Tämä puoli vuoresta on niittyä, pieniä tiloja, vuohia ja lehmiä. Katselemme Alpsteinin vuoristoon, kohti Säntisiä ja jylhiä huippuja. Ne keräävät mustia pilviä, joiden ei kyllä pitäisi sataa tänään.
Maalaistie vie alaspäin ja sutjakkaasti kohti pitkäkarvaisia vuohia. Vieressä on maalaistalo, jonka pihalla on meneillään kahvihetki. Vähän pitemmällä istahdamme tuulettomaan kohtaan lämpimälle niitylle kukkien keskelle. Leikkaamme meloonin kahtia. Se tuoksui hyvälle ja lupasi nesteytystä sekä energiaa. Karmea pettymys. Hedelmä on yhtä aikaa raaka ja fermentoitunut. Laitamme sen palasina laatikkoon ja pureskelemme kuivia keksejä.
Eggenstandenissa olemme hieman pöllämystyneitä. Ei yhtään kriisitilannetta, ei vaaraa eikä eksymistä. Että tämmöinen retki vaihteeksi.
Minusta: Pätkä tylsähköä, resuista metsää, lammella liikaa ihmisiä, todella kaunista maaseutua, älyttömästi lehmiä ja vuohia,
Hiljasta: Hikinen mutta hyvä.
Aldosta: Vaihtelevaa maisemaa, niittyjä, vuoria, järviä. Mennessä näimme alavaa laaksoa, palatessa vastassa uhkaavat vuoret, tummat pilvet.
Eggerstanden – Bildstein – Forstseeli – Alp Heieren – Eggli – Eggerstanden
8,5 km, 2h 30, 450 m up, 450 m down
En resumen: Para variar un paseito en Appenzell, sin peligro y sin perdernos. En el laguito Forstsee, a donde el camino nos llevó, había en total demasiada gente para querer quedarse. Era un poco decepcionante pero no totalmente inesperado.
Kurzgesagt: Zum Abwechslung eine Wanderung ohne Gefahr und verlaufen. Am Forstseeli in Appenzell gab es zu viele Leute um da bleiben zu möchten, was enttäuschend, aber nicht ganz überraschend.
Pala Suklaata 